NELJÄSTOISTA LUKU.
Kemut.
Hädässä ystävä tutaan. Karmides oli kestänyt sen koetuksen, johon prokonsuli oli pannut hänen ystävyytensä.
Hän, Karmides, oli kuin olikin istahtanut kappadokialaisen Akilleuksen selkään ja keskellä yötä ratsastanut Lyysiin huvilaan lieventämään huolestuneen huolia.
Hänen saapuessaan vallitsi huvilassa syvä hiljaisuus. Unen lempeä haltija vallitsi siellä, unikukkavaltikka kädessä. Vieraat nukkuivat, kukin ovensa takana, pitkän aulan pylväskäytävässä. Tuo suuresti rasitettukin nautti kaivattua lepoa. Karmides käski viedä itsensä hänelle määrättyyn makuusuojaan, ja pian hänkin oli vaipunut unen helmoihin. Hän näki unta Rahelista ja Hermionesta, verisistä katutaisteluista, onnettomista nopanheitoista, velkojista ja itsemurhasta.
Kointähti aukaisi silmänsä, ja keittiömaailmassa oltiin mitä vilkkaimmassa liikkeessä. Noin kaksi tuntia myöhemmin Karmides heräsi suloisen soiton säveliin. Niihin sekautui Praksinoan ääni; hän torui naisorjaa, joka kähersi hänen tukkaansa. Karmideen kuunnellessa näitä ääniä ja kiroellessa niitä kurjia unia, joita Annæus Domitius oli tilannut vieraittensa varalle, tulivat orjat, jotka kantoivat hänet kylpyyn. Kylpy oli hekumallinen, vesi kohtalaisen lämmintä ja suloisilla hajunesteillä sekoitettu, hierojat mestareita taidossaan, jotta olisivat voineet ukonkin jäseniin palauttaa nuorukaisen notkeuden. Karmides tunsi nuortuneensa heidän käsissään ja tulleensa kykeneväksi kaikkiin hekuman sankaritöihin. Kylvystä hän kannettiin huoneeseen, missä useat eri taiturit odottivat häntä, partaveitsen, käherryskamman, toalettisiveltimen taiteilijoita. Hän oli vaiti ja uskoi itsensä tyynesti kohtalonsa lempeille haltijoille. Kaikki taiteilijat suorittivat tehtävänsä hyvin. Partaveistä kuljetti mitä kevein käsi, kutrit pehmensi ambrosia, ja ne järjestettiin à la Foibos Apolloon, toalettisivellin teki viivan, joka lisää silmän kirkkautta. Sen jälkeen Karmides pantiin kitooniin ja sandaaleihin ja osotettiin kokoushuoneeseen.
Siellä häntä odottivat toiset vieraat, jotka kukin erikseen olivat tulleet samanlaisen hoidon alaisiksi kuin hänkin. He eivät siis voineet olla muuta kuin aamun pirteitä. Huolten lieventäminen oli jo hyvässä alussa. Karmides kuuli jo kaukaa naurua ja iloisia ääniä.
Näin aikaisin aamulla alkavassa huvittelussa oli jotain tavatonta ja kiihottavaa. Kaikki läsnäolijat esiytyivät aamupuvuissa; naisten aamupuvut olivat erittäin läpikuultavia. Naiset olivat kahta laatua: alituiset ja tilapäiset. Alituisia olivat Myroo ja Praksinoa; tilapäisiä oli kaksi syyrialaista orjapoikaa, joille naisten kitooni ja viimeisen kuosin mukaan laitetut kiharat sopivat hyvästi. Näiden erilaisten naisien välillä ei huomannut mitään mustasukkaisuuden merkkiä, vaan kyllä useita vahvan vetovoiman ja kasvavan tuttavallisuuden oireita. Ja kun ei mikään epäsointu tältä taholta häirinnyt iloisuutta, niin mistähän olisi epäsointua tullutkaan?
Tiedämme, että päivä on pilvinen, mutta vaikka aamuaurinko olisi paistanut kuinka kirkkaasti tahansa, olisi tuskin ainoakaan säde päässyt pujahtamaan salin paksujen ikkunaverhojen lävitse. Huonetta valaisi juhlalamppujen hohde.
Eikä ollutkaan seurassa kahden kolmen tunnin kuluttua ketään, ellei Annæus Domitius, joka muisti, että ulkona oli täysi päivä. Sitä eivät vaikuttaneet ainoastaan lamput, vaan paljoa enemmän suloiset petolliset viinit, joilla ahkerasti täytettiin seppelöityjä pikareja.
Keskustelu kävi tietysti yhä vilkkaammaksi, yhä tirhakkaammaksi. Karmides oli sen alkanut haukotuksella, joka oli viimeinen levottoman yön jälki; Olympiodooros runolla aamun ja aamuruskon kunniaksi, etupäässä sen aamuruskon, joka heloitti noiden neljän naisen poskilla.
Annæus Domitius, valtiollisten tointen rasittama mies, ei ollut epäkiitollinen, kun vieraat ahkeroivat hajoittaaksensa hänen huoliansa. Hänen iloisuutensa kasvoi samassa määrässä kuin toistenkin. Huomautettakoon että Annæus Domitius selvien ihmisten joukossa oli prokonsuli, ylimys ja roomalainen; yksin hänen harras nuori ystävänsä Karmideskin saattoi ainoastaan hurjien juopumusten sumuista muistaa fauninkaltaista Annæus Domitiusta. Vaan sellainenkin Annæus Domitius oli olemassa ja odotteli ainoastaan mukavaa tilaisuutta ja sopivaa seuraa heittääksensä pois naamarin ja ilmestyäksensä koko hullunkurisuudessaan. Hovimiehessä piili luontoperäinen ihminen, joka irti päästettynä remahti hullunkurisimpaan, hillittömimpään iloisuuteen.
Ne lähettiläät, jotka Pylades lähetti huvilaan, otti vastaan eräs orja, ja niiden tuomat salakirjoitustaulut vietiin prokonsulille. Tämä luki ne, pyyhki styluksellaan niistä kirjoituksen pois, joi ja laski leikkiä. Taulujen sisällys ei näyttänyt jättävän vakavaa ajatustakaan hänen lihaville, kiiltäville ja hymyileville kasvoilleen.
Hän joi, maisteli pikarit valmiiksi Myroolle ja Praksinoalle, nauroi, kertoi lemmenjuttuja ja laski leikkiä sitä törkeämmin, mitä enemmän viini ja iloisuus näytti vaikuttavan hänen vieraittensa mielialaan.
Puna, joka rusotteli hänen poskillaan, nousi vähitellen otsalle ja valoi paljaalle päälaelle lämpimän, hehkuvan hohteen. Hänen päänsä oli kypsän, turpean viinirypäleen näköinen. Vaan tämä faunin ilmestymisen enne ei ilmaantunut ennenkuin toiset vieraat alkoivat sanoissa ja teoissa käyttää niin suurta vapautta, että lamput olisivat sammuneet, jos niillä olisi ollut rahtuakaan häpeän tunnetta.
Soitanto, jota näkymättömät taiteilijat toimittivat, näytti noudattavan sen hengen vaikutuksia, joka seurassa vallitsi. Se oli alussa suloinen ja vieno, vaan muuttui yhä vilkkaammaksi. Myroo, Praksinoa ja syyrialaiset orjat, jotka olivat tanssijoita viraltaan, eivät voineet rytmiä vastustaa; he hypähtivät pystyyn ja lensivät toistensa ympäri tansseissa, jotka yhdistivät bajadeerin leijuvaisia liikkeitä bakkantin hurjaan kiihkoon.
Nuoret miehet, jotka sohvillaan loikoen katselivat tanssia, eivät voineet vastustaa haluansa, vaan yhtyivät hekin siihen. Jonkun salaisen keinon avulla, jonka ainoastaan prokonsuli ja juhlan näkymättömät palvelijahenget tunsivat, soitanto oli prokonsulin tahdon alaisena. Se alkoi soittaa kalabista, Helleenein cancan'ia, tanssia, jota Ateenalaiset harvoin tanssivat paitsi tällaisissa tilaisuuksissa. Annæus Domitius oli viskannut luotaan ruususeppeleen, joka siihen asti oli kaunistanut hänen otsaansa, ja pannut sen sijaan tuuhean murattiseppeleen; hänkin yhdistyi toisiin. Hän ja Praksinoa hyppelivät vastakkain. Seileenos[26] oli valmis. Hänen mahtava vatsansa, jonka olisi luullut olevan raskas kuorma, näkyi olevan hänelle yhtä hyväksi avuksi kuin ilmarakko uimarille. Hän liikkui kantapäillään, pani kädet vatsansa päälle, naksautteli sormillaan, oli väsymätön keksimään hullunkurisia eleitä; niihin hän osasi sovittaa sellaisen ketteryyden, teeskennellyn totisuuden ja miellyttävien liikkeiden tavottelemisen, että kokonaisuus herätti mitä rajuimman iloisuuden ja kaikki hämmentyi yhteiseen remakkaan nauruun. Tanssi seisahtui hetkeksi, Annæus Domitiuksen kasvot osottivat koomillista närkästystä; hän oli olevinansa loukattu, heittäytyi sohvalle, pyyhki hikistä päälakeansa ja tyytyi sen jälkeen nauttimaan tanssista katselijana.
Kaiken tämän kestäessä hänen ajatuksensa olivat ainoastaan hetkiksi olleet poissa Ateenasta ja siitä, mikä siellä tapahtui. Niiden tietojen nojalla, jotka Pylades hänelle lähetti, hän saattoi askel askeleelta seurata asioiden kehittymistä Ateenassa. Mitä enemmän aamupäivää kului, sitä vaikeampi oli Annæus Domitiuksen — viinistä ja seurasta huolimatta — hillitä kärsimättömyyttään, joka alkoi muuttua todelliseksi levottomuudeksi, vaikkapa hän tiesikin, että Pylades oli toimittanut kaikki niin hyvin kuin mahdollista.
Pyladeen viimeisessä kirjeessä oli ollut seuraavat rauhoittavat sanat:
"Piispa on hyväksynyt ehdotukseni ja sallii aseiden levätä Peiraieuksessa iltaan asti. Roistoväki on siis meidän käytettävänämme. Meidän miehet ovat sekoittuneet joukkoon, ja varmaan tämä kohta marssii takaisin kaupunkiin. Kryysanteus on talossaan, jonka hän on avannut turvapaikaksi monille atanasiolaisille. Tästä saadaan uusi syy siihen, mikä joka tapauksessa on tapahtuva".
Kuten sanottu, nämä sanat olivat omiaan Annæus Domitiusta rauhoittamaan. Vaan hän pelkäsi vieläkin, että valmistettu isku tulisi liian myöhään, ja liian myöhään se tulisi, kun Petros jumalanpalveluksen jälkeen saisi kätensä vapaiksi ja voisi lähettää pappinsa joukon itseoikeutetuiksi johtajiksi. Nämä varmaan kääntäisivät vaaran pois Kryysanteuksesta ja suuntaisivat roistoväen raivon muuanne.
Tanssin ilojen perästä tulivat pöydän. Huvilan archimagirus (mestarikokki) oli osoittanut taitoa, joka auttoi pysyttämään seuran mielialaa ylimmillään. Pirteä puhelu sysäsi syrjään pelikuutiotkin, jotka jälkiruokaa syötäessä pantiin esille. Vieraita palvelivat valitut orjapojat, joiden pitkiä kutreja Olympiodooros käytti pyyhinliinanaan, kun ruokalajien välillä kuivasi hyvänhajuisella vedellä valettuja käsiään. Keskustelu ei ollut ainoastaan hurjan iloinen; se oli suorastaan jumalaton. Turhaan Annæus Domitius muistutti näennäisen totisesti että hän oli kateekuumeni, että muka piti säästettämän hänen uskonnollista tunnettaan ja jumaluusopillista vakaumustaan; kristittyjen kolmipäiselle jumalalle naurettiin, samoin vanhalle leininsyömälle Zeus-jumalallekin. Pilkalla ei ollut rajoja, ja jos Olympoksella vielä olisi ollut ukonnuolta, niin hurjat herjaukset olisivat sen vetäneet seuran niskoihin.
Irvisteltiin tyhmälle sielun kuolemattomuuden uskolle ja ylistettiin sitä viisasta oppia, joka käskee elämään niin kauan kuin elää. Pöydässä oli yhdeksän henkeä, huudettiin kymmenettä, luurankomiestä. Ja luuranko, joka oli käsillä, koska häntä ei koskaan saanut puuttua hyvin varustetussa ja vieraanvaraisessa talossa, jos vieraat häntä vaativat esille, luuranko tuotiin sisään ja sai paikan vieraiden joukossa, pehmeällä leposohvalla pöydän vieressä. Häntä seppelöitiin, pikari pantiin hänen suulleen ja häntä pilkattiin, kun ei voinut juoda.
Tällä välin pöydänkattaja tuli sisään, kuiskasi jotakin herransa korvaan ja poistui.
Annæus Domitius nousi, otti kauhan ja löi sillä voimakkaasti isoon, keskellä pöytää jälkiruoan herkkujen seassa seisovaan juomamaljaan, kunnes sai pirullisella melulla seuran kuuntelemaan.
Hän pani pois murattiseppeleen, rupesi totisen ja arvokkaan näköiseksi ja sanoi:
— Lapset, lausuin äsken sanasen teologisesta vakaumuksesta. Se sana oli vakava, niin vakava, että se ei voinut muuta kuin jäädä huomaamattomaksi vieraaksi niiden leikkisäin siivellisten lemmenjumalien joukossa, jotka räpyttelevät teidän huuliltanne. Minä rakastan iloa, lapseni, vaan älkää unohtako, että olen kirkon oppilas! Minulle itselleni sen muistuttaa tämän laihan, hiljaisen, sanattoman, juhlallisen vieraan tulo, jonka lihattoman otsan olette seppelöineet niityn ruusuilla, ja jonka suulle, minkä kuolema on sulkenut ja mädännys jälleen avannut, olette panneet kuohuvan pikarin. Hän on vaiti ja puhuu kuitenkin kahdenlaista kieltä. Teille, maailman lapsille, hän sanoo: nauttikaa, kun aika on, sillä kerran olette yhtä kuoppasilmäisiä, lihattomia, kylmiä ja mykkiä kuin minä. Minulle hän puhuu toista kieltä. Tyhjistä silmäonteloista näen katseen, joka kysyy minulta: mitä sinä täällä teet? Lapseni, tämä kysymys on nuhteleva ja uhkaava kirkon oppilaalle. Se ei minua pelota, vaan se pakottaa minut poistumaan. Minä kunnioitan iloa ja tunnustan huvin kuninkaalliset oikeudet. Minä tunnustan ne silloinkin kuin se raivoaa tyrannin tavoin. Minä tunnustan ne, vaan lähden, kuten Paetus, neuvoskamarista, kunnes se taas pitää valtikkaansa mahtuneella kädellä. Minä poistun, jottei minun tarvitsisi nostaa kapinaa. Täten tyydytän myös tunteeni kristinopin oppilaana ja teologisen vakaumukseni. Minä menen, palatakseni, kun keskustelu, joka minusta nyt näyttää olevan male praecinctum, huonosti vyötetty, on järjestänyt kitooniansa häveliäämpiin poimuihin. Tällä tavalla ratkaisen sen suuren probleemin, jonka olen pannut koko elämäni tutkimuksien päämääräksi, kuinka nimittäin tulee yhdistää elämänilo kirkon oppilaan velvollisuuksiin, kuinka noudattaa niitä sääntöjä, jotka minulle uskoni antaa, sama usko, jota korkea ja pyhä majesteetti, Constantius Augustus, keisarini ja herrani, niin hartaasti tunnustaa, ja jonka sentähden täytyy olla korkeammalla kuin mihin mitkään vastaväitteet ulottuvat — kuinka, sanon minä, tulee yhdistää nämä velvollisuudet niin hurmaavan seuran nauttimiseen kuin teidän.
Annæus Domitius oli puhunut. Hän tyhjensi pikarinsa ja poistui.
— Dionyysoksen kautta, mainio tekosyy, kun tahtoo mennä nauttimaan oksetinta![27] huudahti Karmides.
— Siinäpä syy. Oikein arvattu! Aivan niin! huusivat toiset.
— Suloinen Myrooseni, jatkoi Karmides, — kun hän puhui huonosti vyötetystä kitoonista, niin ei kai suinkaan tarkoittanut sinun kitooniasi?
— Ei, hän tarkoitti Praksinoan, lausui Olympiodooros; — Praksinoa, sinä et ollenkaan osaa järjestää kitooniasi; minä tahdon nyt heti opettaa sinulle sekä hyvin häveliäät että vähemmin häveliäät poimut, niin että täst'edes voit erottaa ne toisistaan sekä olla loukkaamatta niin hyvin kirkon oppilaan tunnetta, kuin hänen teologista vakaumustaankin.
— Praksinoa, lausui Karmides, — älä ota Olympiodoorosta opettajaksi! Hänen taitonsa kitoonin järjestämisessä ei ole luultavasti suurempi kuin hänen taitonsa epigrammien sepustamisessa. Pane joku kitooni ystävämme luurankomiehen ylle, ja anna Olympiodooroksen siinä näyttää häveliäämmät ja vähemmin häveliäät poimut!
— Huu, tuota pilaa! huudahti Myroo. — Palladios, anna mulle pikari, että saan huuhtoa sen viinillä alas.
— Kas tässä! Maljasi, armaani! Karmides, mikä aika meillä on?
— Aikako? Kuka puhuu täällä ajasta? Jätä se sana ihmisille. Se ei kuulu meille, kuolemattomille jumalille.
Vankkana aina Olympi on, tuo jumalain ikilinna rauhasa. Myrskyt ei sitä horjuta, ei sade kasta, ei pyry peittele; vaan sitä piirittää valosampi ilma ja päällitsen yhä aaltoilee valohohto. Siell' ikiautuitten ilo pauhaa päivästä päivään.[28]
— Hyvät ystävät, jatkoi Karmides, ojentaen jäseniään sohvalla, — sopikaamme kaikki siitä, että olemme jumalia ja onnellisempia kuin jumalat. Lopullisesti kaikkityyni riippuu sopimuksesta. Miksi emme siis tekisi itseämme onnellisiksi ja kuolemattomiksi?
— Sovittu! Kuolemattomuutemme malja!
— Koska olemme jumalia, hyvät ystävät, niin emme suinkaan ole uteliaita. Muutoin kysyisimme ehkä: miltä tällä hetkellä Ateena näyttää? Mutta minä arvaan, ettei meistä kukaan putoa niin typerästi alas Olympoksesta kurjalle maapallolle. Siis, Ateenan malja! Se kadotkoon maan päältä!
— Ja vieköön velkojamme mukaansa!
— Ateenako? Mitä Ateena on? Maapallon malja! Hajotkoon se sitte atomeiksi! Se kadotkoon jalkaamme alta!
— Myroo, tässä on tilaa sohvalla vieressäni! Pane tähän pitkällesi, maan kadotessa altamme. Valitettavasti, Myroo, et sinä oikeastaan ole se, jota minä haluan syliini, kun nyt liitelen yläilmojen läpi tyhjiinrauenneen maailman ylitse. Vaan se ei merkitse mitään: pimeässä kaikki erotukset katoavat. Lamput sammuksiin!
— Kysyn vielä kerran, mikä aika meillä on, änkytti Palladios juovuksissa kuten toisetkin, — sillä kun nyt olen jumala, niin tahdon olla säädyllinen jumala, jolla on hyvän porvarin kotitavat ja joka sammuttaa lamppunsa puoliyön aikana, ei koskaan ennen ja harvoin myöhemmin. Mikä aika on, kysyn minä?
— Puoliyö on jo ohitse.
— No hyvä, lamput pois! Missä Praksinoa on?
— Ei yhtään nenäkkäitä kysymyksiä! vastasi Olympiodooros. — Onhan luurankomies paikallaan, Palladios. Keskiyö on ohitse. Minun on uni. Lamput pois!
— Ei, ei, tanssitaan! Miksi soitto on tauonnut? Soittakaa kalabista, kalabista!
— Kuka pyytää kalabista?
— Luurankomies.
— Anna minulle tuoreempi seppele!
— Ota luurankomieheltä!
— Kalabista! Minä teen karkelon nuoren syyrialaiseni kanssa. Kalabista!
— Täytä pikarini!
— Ota luurankomiehen!
— Orjat, lamput sammuksiin!
— Orjat, soittakaa kalabista!
— Lamput pois!
— Kalabista, kalabista!
Kun huutoja ja yhä sekavammaksi käynyttä puhelua oli kestänyt sillä tavoin hetkisen, palasi Annæus Domitius vieraiden luo. Häntä oli aulassa odottanut keisarillinen lähetti. Se kirje, jonka tämä oli tuonut, oli pistettynä Akaian prokonsulin vyöhön. Tällä hetkellä hänen kasvoissaan ja olennossaan oli jotain, jota ei niissä ennen ollut näkynyt, jotain joka oli äsken kadonneen Seileenoksen suora vastakohta.
— Hyvät ystävät, sanoi hän, — kohtalo oli suojelusjoukkoani väkevämpi. Virkavelvollisuuteni kutsuu minut Ateenaan, jossa hirveä meteli huuhtelee katuja verellä…
— Pyh, anna kristittyjen repiä kappaleiksi toinen toisensa! keskeytti häntä joku vieraista.
— Toinen toisensako? Niin, toinen toisensa ja teidät! Kaupungissa kaikuvat nyt huudot: kuolema epäjumalien palvelijoille!
— Pyh, huutakoot vaan!
— Ateena palakoon!
— Anna heidän rauhassa tappaa meidän velkojamme! Mitä se sinuun koskee?
— He kai huutavat myös: kuolema juutalaisille, jotka ristiinnaulitsivat meidän Jumalamme!
— Kuolema juutalaisille! Kuolema koko ihmissuvulle!
— Lamput pois!
— Kalabista, kalabista, te orjat!
Ainoa seuran jäsen, joka otti korviinsa prokonsulin sanat, oli
Karmides. Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti:
— Hevonen ja mantteli! Minä lähden sinun kansaasi kaupunkiin!
— Ystävät, huusi Annæus Domitius keskellä melua, — Akaian prokonsulin ei sovi sallia Ateenan palaa, jos hän voi tulen sammuttaa, vaikkapa tekisi sen omalla verellään. Ateena, tuo mainio, muistorikas! Ateena, tieteen ja taiteen emo! Ateena, keisarin silmäterä! Hyvät vieraat, minun täytyy jättää teidät… tulkaa kaupunkiin jälessä … siellä jatkamme juhlaa. Täällä on ainoastaan kaksi maljaa jälellä. Pystyyn, ja pikarit käteen! Pystyyn, sinä tylsä, välinpitämätön, turmeltunut nuoriso! Pystyyn jokainen, ken vielä rakastaa isiensä muistoa! Pikarit, pikarit! Vanhojen, ikuisesti nuorten jumalien malja!
— Kuules kirkon oppilasta!
— Vaiti, täällä ei ole ketään kirkon oppilasta. — Jumalien malja!
Hän tyhjensi pikarinsa. Karmides katseli Annæus Domitiusta kummastellen. Hän tunsi hänet ja aavisti äkkiä hänen käytöksestään, hänen ryhdistään, hänen äänestään, että jotain erinomaista oli tapahtunut tai oli tulossa.
— Viimeinen malja, mutta kaikkein etevin! huusi Annæus Domitius tarttuen suureen keskellä pöytää seisovaan maljakkoon. — Pohjaan, tyhjentäkää se pohjaan maailman herran, Rooman keisarin, Julianus Augustuksen onneksi!
Syntyi kuolon hiljaisuus. Karmides tarttui Annæus Domitiusta käsivarteen ja kuiskasi:
— Tiedätkö, mitä sanot? Tai mitä on tapahtunut?
— Vaiti, vaiti! Hän on juovuksissa. Hän puhuu meiltä pään poikki!
Kirous! Orjat ovat kuulleet hänen huutonsa. Olemme hukassa!
Vieraat olivat äkkiä selvinneet. He kuiskuttelivat ja katselivat toisiaan pelästynein silmin.
— Mitä? huudahti Annæus Domitius. — Mitä tämä äänettömyys merkitsee? Seisonko kapinallisten joukossa? Minä vannon Julianuksen nimen kautta laskevani kaikkien teidän päänne jalkoihini, vieläpä ennen auringon laskua, jos kieltäydytte juomasta laillisen keisarimme onneksi. Eläköön sanctissima majestas, dominus Augustus Julianus Imperator, pontifex maximus, pater patriae, restitutor orbis!
Hän nosti maljan huulilleen ja paiskasi sen tyhjänä lattiaan. Samassa silmänräpäyksessä ovi aukeni ja ääni sanoi: — Hevosesi on esillä.
— Tässä on miekkasi ja sadevaippasi.
Kamariorja kiinnitti miekan herransa vyöhön ja manttelin hänen olkapäilleen.
Annæus Domitius riensi ulos, nousi Akilleuksensa selkään ja ratsasti pois.
* * * * *
Tiellä tuli häntä vastaan viimeinen Pyladeen lähettiläs. Prokonsuli seisautti hevosensa ja katsahti kirjetauluun, jossa olivat seuraavat sanat:
"Lukuisa kansanjoukko lähestyy Tripodikatua, kun tätä kirjoitan. Huudetaan että Kryysanteus on pilkannut Kristusta." Annæus Domitius joudutti hevostaan.
— Pylades hiiteen! Kymmenentuhatta keihästä roistoväen niskaan! Jos nyt tulen liian myöhään pelastamaan Kryysanteusta! Oi, Akilleukseni, jospa sinulla nyt olisi siivet! Kirottu lihavuuteni! Tässä tulee ratsastaa itselleen konsulin virka tai taittaa niskansa yrityksessä.
* * * * *
Kun Annæus Domitius ratsasti Tripodikadulle, niin se oli täynnä ihmisiä.
Vaan nämät olivat niin hiljaa, että häntä kummastutti. Mitä se merkitsi? Oliko hän tullut liian myöhään?
Ylhäällä Akropoliin ylimmällä rinteellä seisoi joukko pelokkaita katselijoita, Kryysanteuksen uskonveljiä. Annæus Domitius kirosi heidän pelkuruuttaan; he olivat ehkä nähneet, liikahtamatta paikaltaan, kuinka Kryysanteuksen taloon oli rynnätty, hän itse ja hänen tyttärensä, pakanain rakastama Hermione, revitty kappaleiksi raivokkaiden kristittyjen käsissä. Ja kuitenkin olisi päätteliäs joukko äkkiä hyökäten tuolta ylhäältä voinut musertaa alhaalla kadulla olevan yhteen sullotun väen.
Prokonsuli oli vetänyt kaapunsa taaksepäin, jotta kansa hänet tuntisi. Raivattuaan itselleen kappaleen tietä kansan läpi ja tultuaan lähelle arkontin taloa, missä ahdinko oli suurin, hän näki portin edessä ratsumiehen sotilaiden ympäröimänä, joiden keihäät ja kypärit näkyivät joukon yli. Ratsumies oli Pylades.
— Tilaa Akaian prokonsulille! Mikä on tekeillä? Mitä tämä väentunkeilu merkitsee? Tilaa keisarin nimessä!
Annæus Domitius näin huusi ja nosti korkealle kirjetaulua, jonka kuvitetut ja kullatut kehykset todistivat sen olevan keisarillinen käskykirje tai hallituksen julistus.
— Eläköön Annæus Domitius! huudettiin joukosta, sillä prokonsuli kävi homoiuusialaisesta ja oli aina tavoitellut rahvaan suosiota. — Eläköön Akaian prokonsuli! Eläköön homoiuusialaisuus!
Näitä huutoja seurasi välittömästi toiset, jotka kuuluivat kauempaa kadulta:
— Vääräuskolaiset ulos! Kuolema pakanoille!
Se äänettömyys, joka kansan kesken oli vallinnut prokonsulin tullessa, oli vaan ollut tilapäinen. Oltiin kuunneltu pappia, joka juuri sillä hetkellä oli lopettanut puheensa kansalle. Pappi oli kadonnut Kryysanteuksen talon ovesta.
— Annæus Domitius! mutisi Pylades, kun matkan päästä huomasi hänet. —
Hänkö täällä? Mitä tämä merkitsee?
Vaan kun tribuuni pian sen jälkeen älysi, mitä prokonsuli piti kädessään, valtasi hänet epämääräinen aavistus.
Hän ratsasti prokonsulia vastaan läpi joukon, joka prokonsulin ympärillä oli vaiennut havaittuaan kunnioitusta vaativan taulun. Olihan se keisarin, tuon Jumalan voidellun, tahdon julistaja. Sillä välin jatkuivat kauempana yhä kovemmin huudot: Vääräuskolaiset ulos!
— Pylades, kuiskasi prokonsuli hätäisesti tarttuen tribuunin käsivarteen, — mitä on tapahtunut? Tulenko liian myöhään? Mitä on tehty Kryysanteukselle?
— Loistava ja jalo herra; tulet päin vastoin liian aikaiseen…
— Pian, vastaa mulle, onko hän elossa?
— Tuumamme täytyi viivyttää viime hetkessä…
— Viivyttääkö? Mikä tuuma on viivytetty?
— Ammianus Marcellinus kuulee rahvaan huudot, älyää sen tarkoituksen, rientää kirkolle, lähettää diakonilla tiedon Petrokselle…
— Kirotut olkoon sinun pitkät juttusi! Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanot. Elääkö hän vielä, kysyn minä?
— Petros lähettää minut tänne suojelemaan hänen taloaan, minä tulen, juuri kun väki näyttää aikovan rynnätä siihen, muuan pappi seuraa minua, pappi puhuu kansalle ja hänen onnistuu saada keskustelu aikaan, kansa vaatii aluksi, että talossa olevat vääräuskolaiset annettaisiin ulos, keskustelua jatkuu vielä tällä hetkellä … ja me olemme täällä puolustamassa viimeiseen mieheen arkontin henkeä…
— Ylistetty olkoon minun onnellinen tähteni. Jalo Kryysanteus!
— Ahaa! mutisi Pylades vaaleten, — minä alan ymmärtää…
— Keskustelut ovat lopussa, jatkoi Annæus Domitius kovalla äänellä. — Mitä merkitsee tämä elämä, nämä huudot, tämä kansanpaljous? Mikä on tapahtunut minun poissaollessani? Onko täällä kapina? Uskalletaanko häiritä rauhaa, rikkoa lakeja, ylenkatsoa keisarin majesteettia?
— Loistava ja jalo herra!…
— Minä annoin, siihen velvoitettuna, joukkojen johdon Ateenan piispalle. Onko hän käyttänyt niitä häiritäksensä järjestystä, sen sijaan että olisi sen ylläpitänyt? No, Akaian prokonsuli kuitenkin lopullisesti vastaa siitä, että pidetään lait pyhinä ja että keisarin valta pysyy voimassa. Minä otan jälleen haltuuni päällikkyyden. Kansanjoukon täytyy poistua; muuten se hajoitetaan väkivallalla. Järjestys pitää saataman entiselleen virkamiesten, sotajoukkojen ja kaikkien kunnon kansalaisten avulla. Missä sotajoukot ovat?
— Suurin osa Peiraieuksessa…
— Mitä perkelettä ne tekevät Peiraieuksessa?… Ja muut?
— Asetetut pääkirkon luo…
— Mitä perkelettä ne tekevät pääkirkon luona? Ei ainoatakaan miestä tarvita pääkirkolle. Sinä kutsut paikalla tänne sen voiman, joka on asetettu pääkirkon luo, panet huudot vaikenemaan, muistutat kansaa kapinalaista ja kuritat niskoittelevat. Pylades, jatkoi Annæus Domitius alentaen ääntänsä, — tänään sinä perustat tulevaisuutesi…
— Ahaa… Minä aavistan…
— Vaiti!
— Lähetän heti centurion kutsumaan tänne lisäväkeä.
— Ja minä menen puhumaan Ateenan arkontin kanssa…
Prokonsuli astui alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset eräälle sotilaalle. Juuri silloin tuli pappi ulos. Hän näytti huolestuneelta. Kun hän huomasi prokonsulin, kirkastuivat hänen kasvonsa heti ja hän huudahti:
— Sinä tulet kuin Herran enkelin lähettämänä, jalo herra! Kuten kuulet, vaativat oikeauskoiset arkonttia antamaan ulos ne vääräuskolaiset, jotka ovat turvautuneet hänen taloonsa. Hänen vastauksensa on minulle vaikea esittää kansalle. Hän sanoo antavansa ulos vääräuskolaiset, mutta ainoastaan maallisille ja laillisille viranomaisille, kun kansa ensin on poistunut…
Prokonsuli katkaisi hänen puheensa.
— Sinäkö olet välittäjä Kryysanteuksen ja näiden ihmisten välillä…
— Olen; minun korkeasti kunnioitettava piispaisäni on…
— Oletko välittäjänä Ateenan arkontin ja näiden karjukitojen välillä?
— Hänen ja oikeauskoisten välillä, loistava herra.
— Laillisen viranomaisen ja kapinoivan kansanjoukon välillä? Vannon kautta Jumalan ja keisarin, että sinut hirtetään millä köydellä vain sattuu kansankiihottajana ja kapinoitsijana, ellet paikalla korjaa luitasi täältä ja laita niin, että roistoväki seuraa sinua.
Tämän keskustelun aikana huudettiin yhä: vääräuskolaiset ulos! Eläköön prokonsuli! Kuolema pakanoille!
Pappi seisoi ällistyksissään ja seurasi silmillään prokonsulia, kun tämä eteisen kautta astui aulaan.
Siellä ei suinkaan vallinnut sellaista hämminkiä, kuin olisi saattanut odottaa. Pylväskäytävässä, joka suojasi virtailevalta sateelta, oli Hermione, ympärillään lukuisa seura: filosofeja ja reetoreja Ateenan yliopistosta, useimmat Akadeemian oppilaat, sotatribuuni Ammianus Marcellinus ja muutamia Ateenan etevimpiä kansalaisia perheineen.
Niille vainotuille kristityille, jotka olivat löytäneet turvapaikan Kryysanteuksen luota, oli huoneen ylikerta luovutettu. Talon kaikki mies- ja naispalvelijat olivat koolla naisten pihassa.
Annæus Domitiuksen tulo sai aikaan suuren ja iloisen hämmästyksen. Ja sitä vielä enensi hänen esiytymistapansa. Kryysanteuksen, joka oli mennyt häntä vastaan, hän sulki sydämellisesti syliinsä. Sen jälkeen hän tervehti seuraa, kiirehti Hermionen luo ja nosti hänen kätensä huulilleen.
— Ja me, jotka luulimme sinun olevan Korintoksessa! huudahti
Kryysanteus.
— Jalot ystäväni, siellä olisin ollutkin, ellei joku aavistus … voinpa sanoa: jumalallinen ääni … olisi kutsunut minua takaisin Ateenaan. Minä tulen onnettomalla, tai oikeammin, onnellisella hetkellä. Meidän muuten niin tyyni, iloinen ja kaunis Ateenamme on, kuten olen nähnyt, rikollisten yllyttelijäin, raivokkaiden uskonhullujen käsissä. Olkaa huoleti, hyvät ystävät! Tunnin kuluttua järjestys on entisellään. Sinua, Kryysanteus, en voi kyllin lämpimästi kiittää siitä, että olet antanut turvapaikan sellaisille kansalaisille ja keisarin alamaisille, jotka muutoin olisivat joutuneet teologisen raivon uhreiksi. Ajat ovat pahat; teologinen tarttuma kulkee ruttona läpi maailman; vaan emme huuda jumalallisia valtoja turhaan avuksemme. Ystävät, minä tuon teille tärkeän sanoman. Sallimus on hyväksi nähnyt täältä poiskutsua pyhän majesteetin, keisarimme ja herramme, Constantius Augustuksen, jumalien ja cæsarien taivaaseen. Isänmaalla on uusi isä. Tänään on Rooman ja maailman hallitsija Julianus.
Yleinen äänettömyys seurasi näitä sanoja. Lausuttuina muutama tunti ennen, miltä huulilta tahansa, ne olisivat olleet majesteettirikos ja tuottaneet kuoleman. Ne kuuluivat rohkeilta, hirmuisilta nytkin, Annæus Domitiuksen huulilta, täälläkin, sellaisten ihmisten joukossa, joiden sisimmät toiveet ne toteuttivat, joilla niistä oli odotettavana elämä ja vapautus uhkaavasta vaarasta — jotka siinä tapauksessa, jonka ne ilmoittivat, näkivät enemmän kuin oman onnensa: se takasi Rooman valtakunnan rauhan, ihmiskunnan menestyksen, totuuden voiton. Oli ikäänkuin joka yksityinen sydän tässä seurassa olisi, yhdessä sen sydämen kanssa, joka sykkii aikakausien povessa, tuntenut tämän vaiheen merkityksen. Vaan kun oli päästy ensimäisestä hämmästyksestä, kiirehti kukin omalla tavallaan ilmaisemaan tunnetta, jota ei voitu sanoin lausua. Kryysanteus ja hänen tyttärensä ilmaisivat sen keskenänsä katseella, kädenpuristuksella; toiset syleilivät toisiaan, toiset päästivät riemuhuutoja. Prokonsuli sanoi viimein kääntyen Kryysanteuksen puoleen:
— Minä vaadin nyt sinun tehokasta apuasi järjestyksen palauttamiseksi. Et ole turhaan Ateenalaisten arkontti. Käykäämme toimeen heti! Onhan sinun uskonveljiäsi suuri joukko keräytynyt Akropoliille?
— On. Tahdotko, että annamme heille aseet?
— Sinä lausuit ajatukseni.
— Minä vastaan siitä, että käyttäytyvät arvokkaasti ja maltillisesti.
Heillä on vääryyksiä kostettavina, vaan he antavat koston jumalille ja
Julianukselle.
— He seuraavat sinua, johtajaansa … siinä on kylläksi. Onpa oivallinen asia, että Pallas Ateenan temppelissä on asevarasto.
— Ja että minulla on avain opistodomokseen, missä aseet säilytetään.
Olen käytettävänäsi. Menenkö heti sinne ylös?
— Mennään yhdessä. Minun tulisi tänään olla ainoastaan sinun varjosi, lisäsi prokonsuli hymysuin, viitaten pilaan, jota Constantiuksen hovimiehet tekivät Julianuksesta, — sillä sinähän opetit keisarillemme sotataidon Akadeemian puutarhoissa. Sinulla on kunniata oppilaastasi. Germanian metsät, Frankkien ja Allemannien kuninkaat sen todistavat… Älä pelkää, hän lausui Hermionelle, joka piti isäänsä kädestä kiinni ja kuunteli ulkoa yhä kuuluvia huutoja, — älä pelkää, jalo Hermione. Me menemme tukkimaan räyhääjien suut. Ammianus Marcellinus, seuraa meitä Akropoliille, ennenkuin rupeat jälleen johtamaan palatiineja!
Annæus Domitius lähti aulasta Kryysanteuksen ja Ammianus Marcellinuksen kanssa.
Kansa tunkeili, sysi ja huusi kuten ennenkin portin ulkopuolella. Sen kärsimättömyys kasvoi. Sen mielestä sovinnonhieromiset veivät liiaksi aikaa. Pappi, joka siihen asti oli niitä johtanut, oli, päästäkseen ehein nahoin leikistä, vakuuttanut että prokonsuli nyt oli ottanut asian haltuunsa, ja sen jälkeen hän oli hiipinyt pois. Pylades sotamiehineen vartioitsi porttia, eikä roistoväki ollut vielä asettunut uhkaavalle kannalle aseellista joukkoa vastaan.
Sillä välin kansanjoukkoon liittyi joka hetki uusia tulokkaita, jotka olivat kuljeksineet läheisten kaupunginosien lävitse ryöstäen ja surmaten. Yhtä joukkuetta, joka turhaan oli koettanut päästä täpötäynnä olevaan pääkirkkoon, johti kamala Kyyriaka, Kolyttoksen raivotar.
Kun Kryysanteus esiintyi Annæus Domitiuksen rinnalla, syntyi hetkiseksi hiljaisuus. Ihmeteltiin, mitä tämän piti merkitsemän. Sillä aikaa prokonsuli vaihtoi muutaman sanan Pyladeen kanssa. Sotilaat avasivat heille tien kadun poikki. Huudettiin sekaisin: eläköön prokonsuli, kuolema pääpakanalle! Muutama askel vain, ja jo oltiin Akropoliin rinteellä. Siltä puolelta veivät jyrkät portaat ylös kukkulalle. He pääsivät sinne ilman mitään vaaraa. Matka maksoi prokonsulille ainoastaan muutaman hikipisaran.
Joku minuutti sen jälkeen Tripodikadulla tungeskelevat homoiuusialaiset saivat kuulla Akropooliilta riemuhuudon. Huuto: Julianus Augustus, tuhannen äänen, miehien, naisten ja lasten nostamana, iski lyijyn raskaana alhaalla olevaan joukkoon. Samalla hetkellä näkyivät kadun suussa pääkirkolta marssivien legionalaisten ensimäiset rivit. Ne täyttivät koko kadun leveyden. Kansanjoukko sysättiin takaisin tai ylös pylväskäytäviin. Pylades järjesti joukot pitkään rintamaan. Akropoliin rinteeltä nähtiin aseellisia joukkoja astelevan alas. Väsymätön prokonsuli tuli taasen näkyviin, nousi kappadokialaisen hevosensa selkään, ratsasti rintaman keskikohdalle, nosti kätensä, jossa oli keisarillinen kirjetaulu, ja puhui sotilaille:
— Roomalaiset! Meidän herramme ja keisarimme, Constantius, on mennyt isiensä luo. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, korkea, mainehikas sankari Julianus, jonka sotatoverimme, Gallian legionat ovat huutaneet keisariksi, on valtakunnan ainoa laillinen hallitsija; Rooman senaatti, kansa ja legionat ovat yksimielisesti tunnustaneet hänet valtiaaksi. Hän seisoo tänään Uudessa Roomassa, Constantinuksen kaupungissa keskellä länsimaiden kaikkia sotajoukkoja, ilosta hurmaantunut kansa ympärillään. Sotamiehet, yhtykää maailman yleiseen riemuun! Tunnustakaa Julianus Augustus keisariksi! Dominus Julianus Augustus!
Pylades astui alas hevosensa selästä ja laskeutui polvilleen. Centuriot ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Kohotettiin miekat ja kilvet ilmaan. Pitkin koko rintamaa kajahti huuto: Dominus Julianus Augustus!
Akropoliilta alasmarssivat joukot yhtyivät riemuiten huutoon. Sitten tuli kristittyjen vuoro. Heidän tarvitsi ainoastaan tointua hiukan, saada selvä käsitys asemasta ja päästä erilleen hurjimmista uskonkiihkoisista ja verenjanoisista, jotka itsestään hiipivät pois — yhtyäkseen hekin kaikin voimin tunnustushuutoon. Onhan kaikki esivalta Jumalalta, eikä esivalta miekkaa hukkaan kanna.
Vääräuskolaisveren jano oli kerrassaan kadonnut. Oikeauskoisuuden vaippaan kääriytynyt ryöstönhimo ja yksityinen viha näkivät parhaaksi hiipiä matkoihinsa ja piiloutua, minne hyvänsä saattoivat. Äsken niin raivokas joukko oli hajautunut kuin tuhka tuuleen. Toiset kiirehtivät kotiinsa, sulkeutuivat huoneisiinsa ja rukoilivat Jumalaa oikean opin puolesta, jolle nyt koitti hirveä tulevaisuus. Toiset — ja niitä oli paljoa enemmän — ihmettelivät itseään eivätkä voineet käsittää, kuinka tuo pieni "i", joka erottaa homoiuusionin homouusionista, oli äsken voinut olla heistä niin suuri ja tärkeä. Nyt se oli heidän silmissään vähennyt huomaamattomaksi pilkuksi; vieläpä yksi ja toinen, lähemmin asiata aprikoituaan, arveli nyt ett'eivät vanha oppi ja kristinusko tainneetkaan olla niin erilaisia — että juopa niiden välillä ei suinkaan ollut niin leveä, ettei voisi seisoa jalka kummallakin puolella ja siinä asemassa odottaa tulevaisuutta. Vaan useimmat vapisivat tilintekoa ajatellessaan. Murhattujen atanasiolaisten veri huusi maasta, ja tuli heidän kostajakseen heidän sukulaisensa tai keisarin valta, niin koston täytyi tulla hirmuiseksi. Kolyttokselta saadut veriset voitonmerkit olivat pudonneet voittajain käsistä ja viruivat nyt pitkin katuja. Ne jotka olivat punanneet kätensä vääräuskolaisverellä kiirehtivät niitä huolellisesti pesemään. Sen mukaan kuin sanoma Constantiuksen kuolemasta ja Julianuksen rauhallisesta valtaistuimelle-noususta levisi kaupunkiin, se lakaisi pois kaduilla kuljeksivat homoiuusialaisjoukot, ja ne legionalaisten tai aseellisten kansalaisten patrullit, jotka kohta kulkivat kaikkia katuja pitkin, eivät kohdanneet mitään vastarintaa, eivät mitään epäjärjestystä.
Määrättyänsä miten sotajoukot olivat sijoitettavat kaupunkiin, Annæus Domitius lähti Pyladeen kanssa yhden sotilascenturian etunenässä pääkirkkoon.