KOLMASTOISTA LUKU.
Murhenäytelmä.
Homoiuusialainen väestö oli pitkin yötä kuljeksinut kiihkoissaan ympäri katuja ja joukoittain seuraillut hajanaisia sotilasosastoja, jotka vielä aamupuoleen kulkivat kaupungin eri osissa etsimässä ja vangitsemassa vääräuskolaiskirkon etevimpiä jäseniä.
Moni näistä oli kuitenkin jo jättänyt talonsa, ja aamun koittaessa seisoi enemmän kuin tuhat Nikaian kokouksen ja Atanasioksen opin tunnustajaa aseissa Peiraieus-etukaupungissa. Kaikki, jotka olivat voineet päästä pakoon sinne, olivat sinne kokoutuneet vaimoineen lapsineen. He varustautuivat tehdäksensä vastarintaa satamakaupungin koleimmissa, vuorisimmissa osissa. Joukko merimiehiä satamassa olevista Aleksandreian laivoista oli heihin yhtynyt. Täällä oli atanasiolaisten päävoima.
Kolyttoksessa asuvia atanasiolaisia oli kokoutunut toinen, lukumäärältään paljoa pienempi joukko sen kummun kukkulalle, josta tämä kaupunginosa oli nimensä saanut. Koko kumpu oli sokkelo ahtaita katuja, jotka luikertelivat korkeiden, ränstyneiden talojen välitse. Ne sotaväenosastot jotka, kansajoukot apunaan, olivat yöllä koettaneet tunkeutua tähän kaupunginosaan, oli vastaanotettu kivenheitoilla katoilta ja ikkunoista ja olivat tyhjin toimin vetäytyneet takaisin.
Aamun koittaessa homoiuusialaiset uudistivat hyökkäyksensä tämän joukon kimppuun. Petros oli sitä varten lähettänyt sata legionalaista; nämä olivat ainoastaan hyökkäysvoiman ytimenä; muuten siinä oli vain vimmastunutta roistoväkeä.
Samat huudot, jotka kaikuivat edellisenä iltana, oli täälläkin hyökkääväin sotahuutona. Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille!
Hätyytetyt vastasivat huutaen: Kuolema vääräuskolaisille! Maahan valekristityt!
Molemmin puolin taisteli vaimoja ja lapsia miesten rinnalla. Molemmin puolin kaikki jotka saatiin vangiksi, ikään tai sukupuoleen katsomatta, sanan varsinaisessa merkityksessä revittiin kappaleiksi.
Atanasiolaisten epätoivo korvasi heidän vähemmyytensä. Legionalaiset peräytyivät kerta toisensa perästä. Vaan homoiuusialainen roistoväki ryntäsi yhä hurjemmin jokaisen tappion jälkeen.
Aurinko nousi kätkeytyäkseen pian pilvien taa. Aamutaivas oli lyijynharmaa, ja sateli kuurottain.
Taistelun meteli oli hetkeksi tauonnut. Homoiuusialaiset kantoivat alas kuolleensa ja haavoitettunsa ja kuljettivat niitä pitkin pääkatuja. Niiden näky vuodatti uutta öljyä raivoon. Mitä hirveimpiä kostonhuutoja kaikui. Valmistautiin uuteen hyökkäykseen. Katukivitys revittiin irti; naiset ja lapset täyttivät korit, tai niiden puutteessa nuttunsa ja manttelinsa kivillä.
— Eteenpäin! kuului kansan huuto harvenneelle sotilasjoukolle, joka nojautuen keihäisiinsä tai sitoen haavojansa seisoi erään kujan suulla.
— Minkä tähden viivyttelette? Semmoiset kurjat pelkurit! — Meidän pitäisi kivittää heidät, kirkuivat naiset.
Sotilaat odottivat apujoukkoja. Joku centurio oli rientänyt piispan luo pyytämään vereksiä miehiä. Heti levisikin huhu, että palatiinit olivat tulossa. Joukko rauhoittui nyt. Tahdottiin odottaa näiden pelättävien sotilaiden saapumista. Niitä oli tosin Ateenaan sijoitettu ainoastaan kourallinen miehiä, vaan ne olivat vanhoja valituita sotilaita, suurimmaksi osaksi kookkaita barbareja: Gooteja ja Allemanneja.
Kun he vihdoin tulivat näkyviin marssien eteenpäin torilta tiheässä joukossa, jonka keihäät ja kypärät näkyivät korkealla ympäröivien joukkojen yli, niin heitä tervehdittiin suurilla ilohuudoilla. Heitä oli centurio johtamassa. Heidän ylin päällikkönsä, tribuuni Ammianus Marcellinus oli siksi päiväksi piispan suostumuksella luopunut johtajantoimestaan.
Sillä välin piiritetyt atanasiolaiset olivat varustautuneet kestämään uutta hyökkäystä. Kummun huipun ympärille oli ladottu kivi- ja tiiliröykkiöitä; siihen asti aseettomina olleet olivat varustetut rautakangilla, joita oli murrettu irti porteista, seipäillä, kyökkiveitsillä ja mitä ikinä olivat saaneet käsiinsä, millä saattoi heittää, lyödä tai pistää.
Aurinko kurkisti esiin pilvien välistä, kun kaikki kummulle vievät kujat täyttyivät tummista lainehtivista joukoista, jotka tulivat palatiinein ja legionalaisten perässä uudistaakseen taistelua. Atanasiolaiset olivat virittäneet erästä sotavirttänsä, samaa, jonka Simoon kerran kuuli kalkkikivilouhoksesta oliivikumpujen välistä. Miehet, naiset ja lapset lauloivat:
Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan,
Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan.
Hän seisottaa sotavaljakon;
Sotitorven ääni vaikenee;
Mies, orhi vaipuu hortohon,
Kun Herra kerran vihjasee.
Virren viimeiset sävelet sekautuivat ryntääjäin yleiseen sotahuutoon. Joka suunnalta hyökättiin niin suurin joukoin, että katselija joka hetki odotti näkevänsä atanasiolaisten pientä joukkoa tallattavan, tukehutettavan niiden jalkojen alle. Ja kuitenkin pysähdytti eteenpäin vierivät laumat hetkeksi se murhaava kivisade, jolla heidät otettiin vastaan. Vaan ainoastaan hetkeksi, sillä jos etumaiset epäröivätkin, niin he eivät voineet muuta kuin rynnätä eteenpäin tai heittäytyä maahan perässätulevan, vastustamattomasti esiintunkevan joukon tallattavaksi.
Piiritettyjen ala tuli siten aina ahtaammaksi, niinkuin saari, jonka yli vesi alkaa kohota.
Palatiinit, joita kivisade ei hetkeksikään pidättänyt, vaikka se teki heistä useat taisteluun kelpaamattomiksi, olivat jo ennättäneet perille.
Kaikki vastustus oli toivotonta. Atanasiolaiset näkivät kuoleman ja martyyrikruunun silmiensä edessä. Vanhemmat syleilivät lapsiansa, miehet vaimojansa. Sen jälkeen toiset kiirehtivät hyökkääjiä vastaan kuollakseen taistellen surmattujen vihollisten keskelle. Toiset jäivät omaistensa joukkoon ottaaksensa kuolemaa vastaan yhdessä heidän kanssaan. Lapset kätkivät päänsä äitien syliin. Muutamat panivat kätensä ristiin rukoillen, toiset pilkkasivat vihollisiansa huutaen: vääräuskolaiset, valekristityt! Muuan ukko alkoi veisata martyyrikruunusta, niiden autuudesta, jotka ovat kutsutut todistamaan karitsan istuimen ympärillä.
Taistelu päättyi homoiuusialaisten täydelliseen voittoon. Vaan moni niistä kookkaista barbareista, joilla oli palatiinein asepuku, kaatui seipäiden ja rautakankien iskuista tai sai häpeällisemmän kuoleman aseettomista käsistä.
Kun taistelu oli loppunut, jatkettiin murhaamista niin kauan kuin vielä elon kipinäkään oli sammutettavana voitetuissa. Niiden ruumiit muserrettiin tai revittiin rikki. Niiden päät hakattiin poikki ja pistettiin voitonmerkeiksi keihäiden tai seipäiden neniin.
Sen jälkeen kajahti veren ja voiton juovuttamassa joukossa huuto:
— Peiraieukseen!
Tuhannet äänet yhtyivät huutoon.
Laulaen ja rähisten, nuo hirvittävät voitonmerkit etunenässä, joukko marssi kummulta alas ja suuntasi tiensä Peiraieukseen.
Petros, joka homoiuusialaisen papiston kanssa oli valinnut päämajakseen pääkirkon, sai tiedon voitosta, jonka hänen laumansa oli saavuttanut Kolyttoksella, juuri lähettäessään kahta centuriaa sotamiehiä Peiraieukseen alkamaan hyökkäystä vääräuskolaisten sinne kokoontunutta pääjoukkoa vastaan. Palatiinein piti tukeman tätä hyökkäystä.
Vaikka hirmumyrsky täten poistui varsinaisesta kaupungista, ei sen kaduilla kuitenkaan vallinnut läheskään entinen rauhallisuus. Niillä kuljeskeli ihmisjoukkoja, ja näiden välissä näkyi varallisempaan väestöön kuuluvia perheitä, jotka jättivät kaupungin sijoittuakseen maakartanoihinsa tai turvautuivat Akropoliiseen, jonka kummulle puolenpäivän aikaan oli kokoontunut melkoinen joukko vanhan opin ystäviä.
Pakanoiden asema oli pelottava tällaisissa tilaisuuksissa. He muodostivat kyllä ulkopuolella olevan, vaan kummankin kristityn joukon yhtä vihaaman tai halveksiman puolueen. Pieninkin aihe saattoi kääntää heitä vastaan saman raivon, jolla kristityt raatelivat toisiaan.
Pyrkiessään kuljeskelevien joukkojen keskitse ja nähdessään niitä verisiä kohtauksia, joissa nämä olivat toimivina henkilöinä, heidän täytyi olla kuuroja jälestä kuuluville pilkkahuudoille ja kärsivällisesti pitää hyvänään pahaa kohtelua, jota eivät voineet välttää.
Huuto: Peiraieukseen! kulki sillä välin kadulta kadulle niiden mukana, jotka kantoivat korjuuseen Kolyttoksella kaatuneita tai haavoitettuja homoiuusialaisia, ja houkutti yhä enemmän taistelunhaluisia kiirehtimään marssivan sotajoukon perässä.
Toiset kuljeksivat yhä ympäri varsinaista kaupunkia odotellen kellojensoittoa, jonka piti ilmoittaa jumalanpalveluksen alkua pääkirkossa. Tämän edustalla oli aamunkoitosta saakka seisonut tiheä ihmisjoukko, joka näytelmän sotaisen osan tähden ei ollut unohtanut toista, mieltä ylentävämpää, ja mieluummin tahtoi jättää edellisen näkemättä kuin myöhästyä jälkimäisestä. Huhu kertoi, että kalkkikivilouhoksessa vangitut, kuolemaan tuomitut atanasiolaiset piti vietämän pyhälle ehtoolliselle. Sitä tahdottiin nähdä, tahdottiin kuulla Petrasta, ja ennen kaikkea tahdottiin vieläkin kerran nähdä pyhä, vääräuskolaisten, murhaama Simoon. Hänen maalliset jäännöksensä olivat asetetut kuoriin alttarin eteen. Raajarikot ja sairaat tahtoivat koskettaa niitä, saadakseen terveytensä takaisin; toiset odottivat että joku ihmetyö tapahtuisi niiden kautta, kuten Egyptissä ja Aasiassa oli monin paikoin tapahtunut toisten martyyrien lähellä; kaikki toivoivat saavansa jonkun jäännöksen tuosta pyhimyksestä, muutaman karvan hänen parrastaan, kynnen hänen sormestaan, siepaleen karhuntaljasta, joka hänen ruumistaan oli elossa verhonnut.
Sillaikaa kun tämä joukko odottaa kirkon isoa porttia avattavaksi … toinen portti on koko yön ollut auki, vaan sitä vartioivat sotamiehet, jotka eivät päästä sisään muita kuin piispan sanantuojia … tapahtuu seuraavaa Akarnain portin läheisyydessä.
Vanha Batyllos, oliivikauppias, oli, sillaikaa kun hänen vaimonsa Tabita oli mökistä poissa vuohia lypsämässä, ottanut korinsa käsivarrelleen ja lähtenyt kaupunkiin. Ukko oli tänään jonkinlaisessa sielunhurmauksessa muistellessaan, mitä oli viime yönä saanut nähdä. Atanasios oli ollut hänen kattonsa alla. Aleksandreian oikeudenmukainen piispa, poljetun totuuden puolustaja, ahdistetun kirkon sankari, hän, jota koko maailma vainosi, Atanasios oli ollut hänen talossaan vieraana, istunut hänen pöydässään, taittanut hänen leipäänsä, juonut hänen viiniänsä. Hän oli puhutellut Batyllosta kuin vertaistaan, ja molemmat harmaahapsiset olivat huomanneet syntyneensä samana vuonna. Vaan mikä erotus kuitenkin voimissa! Huolimatta harmaista kutreista, ryppyisistä kasvoista, oli Batyllos luullut näkevänsä nuorukaisen, ja hän näki siinä Jumalan hengen voiman, joka oli valinnut Atanasioksen suureen työhönsä ja valoi häneen elämää elämän lähteestä. He olivat lampun valossa keskustelleet oikeauskoisen seurakunnan tilasta Ateenassa. Batyllos oli saanut luetella kutka olivat miehistä lujimmat uskossa, Tabita samoin kutka naisista, miten he salaa kokoutuivat kuulemaan vääristämätöntä sanaa, kuinka he elivät toistensa kanssa sovussa ja kärsivällisyydessä. Useita nimiä mainittaessa Atanasios oli osottanut tuntevansa henkilöt; hänellä mahtoi siis olla sellainen muisti, johon mahtui ystäviä sadointuhansin, levinneitä kaikkiin maailman kaupunkeihin. Sen jälkeen Atanasios oli kertonut, mitä oli itse saanut kokea niinä kahtena päivänä, jotka oli oleskellut kuuluisassa Ateenassa. Hän ei ollut kaupunkiin tultuaan levännyt, ennenkuin oli päässyt Pnyksin kummulle ja juuri sille paikalle, jossa apostoli Paavali oli mahtanut seisoa puhuessaan Perikleen kansalle tuntemattomasta jumalasta; hän oli kuljeksinut kaduilla ja kujilla, käynyt pakanoita ja kristityitä tervehtimässä. Hän oli maalausten, kukkien ja vaasien keskellä löytänyt erään ihanan naisfilosofin ja antanut hänelle aavistuksen natsarealaisesta filosofiasta. Ja tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut väsyksissä. Hän tiesi veljiensä kokoutuvan kalkkikivilouhokseen, ja hän tahtoi hämmästyttää heitä läsnäolollaan, puhua heille ja kehottaa heitä kestäväisyyteen. Kun aika oli käsissä, hän oli Batylloksen ja Tabitan kanssa mennyt kokoutuneiden veljien ja sisarien luo. Kalkkikivilouhos oli, kuten tiedämme, lähellä Batylloksen asuntoa. Mikä sitten oli tapahtunut, oli Batylloksen mielestä kuin unta. Hänen oli aina ollut kummallinen olla noissa kielletyissä, hengenvaarallisissa, salaisissa yöllisissä kokouksissa, vaan koskaan ei ollut tuntunut hänestä niin ihmeelliseltä kun tällä kertaa. Hän muisti heikosti valaistun holvin, puolipimeässä häämöittävät ihmisolennot, tukautetuin äänin veisatut virret, kummastuksen surinan, joka seurasi vierasta, kun hän ilmautui puhujan paikalle, taivaallisen suloiset sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan ja panivat hälinän vaikenemaan, kunnes ihmetteleminen ja aavistus ilmautuivat suusta suuhun kulkevassa kuiskauksessa: Atanasios! Hän muistutteli kuinka tämä kuva äkisti muuttui, kuinka miehiä miekka kädessä ja kypäri päässä tunkeutui seurakuntaan, kuinka lamput sammutettiin, joten hämminki kasvoi yhä suuremmaksi pilkkopimeässä, kuinka ahdingossa joku tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet ulos kaivoksesta, kunnes hän seisoi omien oliivipuittensa keskellä, avaran tähtitaivaan alla, ja huomasi, että mies, joka niin ihmeellisesti oli pelastanut hänet ja itsensä, oli Atanasios!
Batylloksesta oli kaitselmuksen sallimaa, että Atanasios oli ilmestynyt Ateenaan uskovaisten joukkoon juuri kun vaino leimahti tuleen. He tarvitsivat lohdutusta, vahvistusta, innostuttamista kestääkseen sitä. Hänen monien ystäviensä vangitseminen, pylväspyhimyksen kuolema, meteli, joka raivosi kaupungissa, kaikki lisäsivät mielivaikutteensa edellisten lisäksi ukon sieluun. Hän oli unenkaltaisessa tilassa, jossa ihastus, mielenrauha ja lämpö sekoittui epämääräiseen ikävöimiseen.
Hänen tultuaan kappaleen matkaa Akarnain portista kaupunkiin, tuli joukko miehiä ja naisia häntä vastaan.
— Tuossa hän on! Tuossa hän on!
Joukko päästi hurjan ilohuudon nähdessään vanhuksen.
— Oliivikauppias ja myrkyttäjä!
— Hän se juuri antoi Simoonille myrkytetyn ruoan.
— Ei, huudahti joku vaimoista, — ei se hän ollut … hän vain sen valmisti … vaan Tabita, hänen vaimonsa, antoi sen Simoonille. Minä näin sen itse!
— Kuuletteko? Anastasia on itse sen nähnyt!
— Minä näin sen itse, sanon minä, kirkui sama naisääni.
— Kuolema vääräuskoiselle! Me revimme myrkynvalmistajan kappaleiksi!
— Antakaa olla hyvät ihmiset, kuului joku miesääni sanovan; — antakaa sen olla yksinomaan naisten asiana! Antakaa naistenkin tehdä jotakin Jumalan ja homoiuusialaisuuden kunniaksi! Tämä on juuri sopiva vastustaja heille, tämä näin.
— Hyvä, hyvä! Naiset esiin! Siitä tulee hauska näytelmä.
— Yksi yhtä vastaan! kirkui eräs ryysyinen naishirviö, joka aamulla oli ottanut tehokkaasti osaa Kolyttoksen tappeluun. — Yksi sen voi tehdä. Vaan peukalot alas, kun hän on saanut kylläkseen! Kuuletteko!
— Kyllä, kun vaan näemme hänen etusormensa ilmassa.[25] Vaan ole itse varuillasi! Älä pidä suutasi auki, sillä hän saattaa singauttaa myrkytetyn oliivin kurkkuusi.
Tätä kömpelöä pilaa tervehdittiin naurunhohotuksilla.
Raivotar, joka oli käärinyt ihonuttunsa kokoon näyttääkseen laihat käsivartensa, jotka oli punannut Kolyttoksella kaatuneiden vääräuskoisten verellä, astui esiin joukosta, heitti jaloistaan nauloitetut puusandaalinsa ja otti niistä toisen käteensä aseeksi.
— Ole varuillasi! kirkui hän lähestyessään Batyllosta. — Minä en hyökkää sinun, vaan oliiviesi kimppuun.
Tämä lause tarkoitti miekkailijoiden kesken käytettyä pilaa, ja sitä tervehdittiin uusilla naurunhohotuksilla.
Batyllos oli laskenut vasun jalkainsa viereen. Hän tuijotti hämärillä silmillään joukkoon, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, hänen huulensa liikkuivat ja päästivät seuraavat sanat:
— Veljet Kristuksessa! Minä olen syytön siihen rikokseen, josta te puhutte. En minä eikä vaimoni ole myrkyttänyt Simoonia.
— Et sinä nyt seiso puhelavalla, huusi naishirviö. — Ole varuillasi!
Ensimäinen isku on minun.
— Seis! huudahti muuan mies kiiruhtaen esiin ja tarttuen raivottaren käsivarteen. — Anna hänen puhua suunsa puhtaaksi! Sinä et sano myrkyttäneesi pyhimystä. Vanno se Jumalan kautta!
— Kautta Jumalan Kaikkivaltiaan!
— Ja samoin Pojan kautta, joka on samanlaista olentoa kuin isä…
— En, en, vaan Pojan kautta, joka on samaa ijankaikkista jumaluusolentoa. Minä vannon hänen kauttaan.
Nämä vainonalaisen kristityn puolueen tunnussanat saivat joukon hurjasti huutamaan:
— Tuossa sen kuulette! Iske maahan vääräuskoinen! Iske hänet maahan,
Kyyriaka!
Kyyriaka, se oli raivottaren nimi, heilutti raskasta sandaaliansa ilmassa ja iski sillä seuraavassa silmänräpäyksessä Batyllosta päähän, niin että veri punasi ukon harmaat hapset ja valui hänen otsalleen.
Batyllos horjui lähimmän huoneen portaita kohti. Uusi isku kaasi hänet maahan. Huolimatta Kyyriakan kielloista, — hän näet tahtoi pitää saaliin yksin, — syöksähti nyt joukko, joka oli nähnyt verta, joka puolelta esiin repimään palasiksi kaatuneen. Tämä oli maassa viruessaan pannut kätensä ristiin rinnalleen ja rukoili puoleksi tiedotonna Stefanuksen rukousta murhaajiensa puolesta.
Näin tapahtuessa oli muuan kristittyjen papinkaapuun puettu mies lähestynyt paikkaa kiirein askelin. Hän oli kuullut hurjat huudot ja aavistanut, että jotain julmaa oli tekeillä. Nyt hän seisoi kaatuneen vieressä, hänen äänensä kuului metelin keskeltä, käsivarsillaan hän työnsi takaisin hurjimmat. Hänen äkkinäinen, ponteva esiintymisensä ja puku, joka hänellä oli yllä, saivat todellakin joukon silmät kääntymään uhrista häneen.
Joukko tunsi tulokkaan homoiuusialaisen papiston jäseneksi, joka voimakkaassa puhetaidossa veti vertoja Petrokselle. Vaikka miehen iho oli vaalennut ja hänen kasvonsa laihtuneet, niin hän tunnettiin kuitenkin Teodoorokseksi.
— Minä näen, mitä aiotaan, sanoi hän, nostaen haavoitetun portaille, riisui kaapunsa ja pani sen haavoitetun pään alle. — Te tahdotte murhata tämän miehen. Mitä hän on tehnyt?
Äänettömyyden, joka silmänräpäykseksi seurasi tätä kysymystä, katkaisi muuan ääni joukosta vastaten:
— Hän on myrkyttänyt pyhän Simoonin. Hän on vääräuskolainen ja myrkynvalmistaja. Hänen täytyy kuolla!
— Niin, niin! karjuttiin yhtä suuta.
— Ethän toki tahdo puolustaa vääräuskolaista ja myrkyttäjää, kirkui toinen ääni. — Sepä olisi kummallista oikeauskoisen papin puolelta.
— Tässä me ainoastaan käytämme oikeutta, sanoi joukosta esiin astuva mies. — Olemme päättäneet että hänen täytyy kuolla. Sinulle emme mitään pahaa tahdo, vaan jos sinä estät meitä, niin katso itseäsi.
— Teitäkö estäisin? lausui Teodooros asettuen haavoitetun eteen, niin että suojeli häntä tungeskelevalta joukolta. — En minä tahdo estää teitä, kun tahdotte vaan käyttää oikeutta. Kaukana siitä! Olen aina rakastanut oikeutta ja suostun mielelläni kaikkeen mitä se vaatii. Vaan oikeus vaatii järjestystä. Ei ketään saa tuomita tutkimatta. Missä on siis tuomioistuin?
— Tässä, vastattiin joukosta. — Täällä me olemme itse tuomareita.
— Hyvä. Tuomarit ovat tässä, syytetty tuossa. Mutta missä ovat syyttäjä ja todistajat?
— Tässä!
— Mitä sanotte? Olisivatko tuomarit samalla sekä syyttäjiä että todistajia? Tätäkö te kutsuitte oikeudeksi? Ei, ystäväni, sellainen ei ole oikeutta; se on murhaa ja Jumalan laki sanoo: älä tapa.
— Pyh, meillä on kyllä todistajia, sanoi joku miehistä. Missä Anastasia on, joka omin silmin näki, kuinka tuon myrkynvalmistajan vaimo antoi Simoonille myrkytetyn ruoan? Astu esiin, Anastasia! Me tahdomme näyttää, ettei kansa tuomitse kuulustelematta.
— Oikein, Artemoon, sanoi Teodooros puhujalle. — Sinä olet näyttävä ettet itse eivätkä toiset tuomitse kuulustelematta, niinhän sanoit?
— Niin.
— Ett'ette tahdo tahrata käsiänne viattomaan vereen?
— Niin.
— Että olette kristittyjä ettekä petoja … onhan asian laita niin?
— On.
— Astu esiin, Anastasia! huudettiin joukosta. — Esiin vaan! Todista papille…
— Niin että sitten tulee loppu lörpötyksestä, säesti Kyyriaka kimakalla äänellä.
Anastasia, leski Dipylonin seudulta, astui epäröiden esille.
— Sinä siis olet todistaja? kysyi Teodooros kiinnittäen terävän katseensa Anastasiaan.
— Olen.
— Mitä siis näit? Puhu totta, sillä sinun sanoistasi riippuu tuon raukan henki. Katso häntä ja sano, tahdotko hänen verensä pääsi päälle!
Batyllos oli avannut silmänsä. Hänen tietoisuutensa alkoi palata.
— Ja vielä yksi kysymys, ennenkuin mitään sanot, jatkoi Teodooros, — onko sinulla lapsia?
— On, minulla on yksi poika…
— Jota rakastat? Eikö niin?
— Niin.
— Jolle sinun äidinsydämesi ainakin joskus on rukoillut Jumalalta onnea?
— Niin, minä rukoilen joka ilta lapseni edestä, vastasi Anastasia epävarmalla äänellä, joka ilmoitti hellempien tunteiden heräävän.
— Muista siis, mitä Ijankaikkinen sanoo: "Minä olen kiivas kostaja, joka rankaisen isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Puhu nyt! Mitä olet nähnyt, joka oikeuttaa sinut kutsumaan tätä miestä myrkynvalmistajaksi?
— Minä olen nähnyt, vastasi Anastasia epäröiden — että hänen vaimonsa joskus on vienyt ruokaa Simoonille.
— Milloin näit sen viimeksi tapahtuvan?
— Simoonin kuoleman edellisenä päivänä auringon laskiessa.
— Ja sinä näit myös, että ruoka oli myrkytetty?
— En, sitä en voinut nähdä.
— Tässäkö on koko todistuksesi?
Anastasia oli vaiti.
— Sanooko omatuntosi, että tämä todistus riittää tuomitsemaan syytettyä syylliseksi? Katso häntä! katso häntä, tuota iäkästä miestä, joka odottaa sanoistasi elämää tai kuolemaa! Ajattele poikaasi ja vastaa nyt minun kysymykseeni!
Anastasia oli yhä vaiti. Hän oli kahdella päällä, hän taisteli itsensä kanssa. Vaan kun hän joukosta takaansa kuuli uusia, kärsimättömiä, uhkaavia huutoja ja pelkäsi verenjanoisen roistolauman syöksyvän eteenpäin repiäkseen uhrin kappaleiksi … kun hän näki murhanhimon esineen, jonka puoleksi tiedoton katse tuijotti häntä silmiin, silloin hän ei enää voinut vastustaa Teodooroksen sanojen vaikutusta ja omaa parempaa luontoansa.
— Ei, ei, minä en voi ottaa hänen vertansa omalletunnolleni. Minä uskon, että hän on viaton … en voi mitään todistaa… Hän on viaton… Minä uskon sen … kuulkaa, ystävät, minä uskon, että hän on viaton … eikä kukaan saa ottaa hänen henkeään, ennenkuin on ottanut minun.
Näin Anastasia huusi. Hänen omatuntonsa ja naiselliset tunteensa olivat heränneet. Huimaus, joka oli saanut hänet yhdistymään verenjanoisiin joukkoihin, oli kadonnut. Hän katseli nyt kaikkea toisilla, kirkkaammilla silmillä. Hän heittäytyi haavoitetun viereen ja tarttui tämän käteen.
Voitto alkoi kallistua Teodooroksen puolelle. Silmänräpäystä oli käyttäminen, jos tahtoi sitä saavuttaa.
— Artemoon, sanoi Teodooros, — sinä joka et tahtonut ketään tuomita kuulustelematta, joka et tahtonut tahrata omaatuntoasi viattomalla verellä, katso, todistaja puristaa syytetyn kättä ja tahtoo puolustaa häntä kuolemaan saakka. Mitä sanot tästä todistuksesta?
— Minä luulin hänen nähneen enemmän, vastasi mies. — Mahdollista on, että Batyllos on viaton. En olekaan häneen koskenut edes sormellani.
Artemoon ei ollut joukossa ainoa, jonka sydämessä miettimys ja inhimillisemmät tunteet alkoivat saada jalansijaa. Vaan joukossa oli toisia, joissa vainonhimon raivo upotti kaikki ajatukset, kaikki tunteet verenjanoon; toisia taas oli, jotka kykenivät ajattelemaan ainakin tähän suuntaan: mahdotonta on, että ne verituomiot, jotka tänään olemme panneet täytäntöön, olivat vääriä; se on mahdotonta, sillä se olisi hirmuista. Me olemme tehneet itsemme syyllisiksi niin moneen julmuuteen; olemme murhanneet lapset äitiensä syliin; emme ale säästäneet vanhuuden harmaita hiuksia. Jos omatunto meitä tästä kerran syyttäisi … ei, se olisi liikaa … meidän menettelymme täytyy olla oikeuden mukainen … onhan meidän työmme tehty Herran nimessä, puhtaan opin, tunnustuksen yhteyden hyväksi.
Näin ajattelevat alkoivat Teodooroksessa pelokkain silmin nähdä kukin omaatuntoansa. He tahtoivat saada hänet vaikenemaan; ja vaikkeivät itse, ruvettuaan näinkin pitkältä asiata ajattelemaan, enää olisi voineet käydä tuon haavoitetun ukon kimppuun, niin olipa toisia, jotka eivät olisi epäilleet uudella verikasteella todistaa hankkeittensa oikeutta.
Sen tähden he huomauttivat tunkeutuen Teodooroksen luo:
— Mutta hän on vääräuskolainen. Siinä on kyllin pätevä syy hänen kuolemaansa. Laki itse tuomitsee vääräuskoiset kuolemaan, jos he pitävät jumalanpalvelusta. Saahan viisikymmentä atanasiolaista tänään lain tuomion mukaan kuolemansa kirveestä. Pyövelillä on toimensa ja meillä samoin. Tänään kansa käyttää oikeutta. Tässä olemme kaikki todistajina. — Kaikki tietävät hänen olevan itsepäisen vääräuskolaisen. Hän vannoi juuri, että Poika on samaa olentoa kuin Isä. Siinä on kylläksi. Pois tieltä pappi! Katso itseäsi, jos estät meitä!
— Te olette siis päättäneet, että hänen täytyy kuolla? sanoi Teodooros liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Te, jotka tunnustatte Kristuksen nimeä, teidän ei ole yhtään sääli häntä?
— Hän on vääräuskolainen!
— Katso, hän on kuin se, joka ryövärin käden kaatamana makaa tiellä. Kristityt, minä en puhu teille. Minä huudan Jumalalle, että joku samarialainen, joku pakana kulkisi tästä ohitse! Hänen silmänsä kyllä täyttyvät kyyneleistä, hän ei ole kysyvä onko tuo onneton vääräuskolainen, vaan hän on ainoastaan näkevä, että hän on hädänalainen veli; hän on sitova ne haavat, jotka te olette lyöneet, ja kantava onnettoman käsivarsillaan taloonsa…
— Pappi puhuu teidät pussiin, keskeytti Kyyriaka terävällä äänellä. — Kuuletteko? Hän väittää, että me olemme huonompia kuin pakanat ja samarialaiset. Pitääkö meidän kärsiä semmoista? Hän väittää, että veri, jota sinulla on tuossa kädessäsi, Tiimoteos, on viatonta verta, että veri, jota on roiskahtanut sinun kasvoihisi, Alexios, on viatonta verta; että veri, joka on punannut näitä käsivarsia (Kyyriaka ojensi käsivartensa ilmaan), on viatonta verta. Ja sehän kuitenkin tapahtui Kolyttoksella, ystävät, jossa vääräuskolaiset löivät oikeauskoisia sadoittain kuoliaaksi! Näettekö, ystävät, katsokaa tänne … (Kyyriaka veti ihonutun alas luisevan kaulansa ympäriltä) … näettekö, että minun kaulani on veressä? Näettekö haavoja tuossa? Ne ovat Kolyttokselta saatuja merkkejä, ne ovat viattomien vääräuskolaishampaiden merkkejä, pienen pirullisesti viattoman vääräuskolaiskakaran hampaiden. Hän tahtoi purra minulta kaulan poikki, kun minä Jumalan ja homoiuusialaisuuden nimessä panin hänen vääräuskolaisen äitinsä hengeltä. Kolyttoksella, ystävät, nuo viattomat vääräuskolaiset ovat murhanneet teidän isiänne ja poikianne. Siellä keisarin omat sotilaat taistelivat viattomia vääräuskolaisia vastaan ja kantoivat taistelun loputtua mennessään noita viattomia vääräuskolaispäitä keisarin omien keihäiden päissä. Keisari mahtaa olla suuri pahantekijä, joka vainoo viattomia, ja te mahdatte olla paljaita konnia, huonompia kuin samarialaiset, pakanat ja koirat, tai sitte on tämä pappi valepappi, salainen atanasiolainen, joka ansaitsee kuoleman. Oletteko pelkureja, miehet? Pitääkö ämmien kulkea teidän edellänne? Käykää häneen kiinni! Iskekää hänet maahan! Hän kieltää tunnustuksen yhteyden, sillä hän puolustaa vääräuskolaista! Yksi tunnustus, yksi ainoa yhteinen kirkko, ystävät! Pappi pois, lyökää maahan valepappi!
Hänen sanansa olivat jälleen sytyttäneet raivon. Hurjimmat joukossa ryntäsivät esiin heittäytyäkseen uhrin päälle. He tarttuivat Anastasiaan, joka suojeli ukkoa omalla ruumiillaan, ja koettivat riuhtaista hänet pois. Toiset ryntäsivät Teodooroksen kimppuun ja työnsivät häntä taaksepäin; vaan voimakas ja neuvokas kun oli, hän pääsi kerta toisensa perästä takaisin paikalleen, torjui Batyllokseen tähdätyt iskut ja taisteli kuin oman henkensä puolesta, yksinään ihmistennäköisten villipetojen ylivoimaa vastaan.
Silloin laukkasi keisarillisen kuriirin asuun puettu ratsastaja kadun poikki. Hän tuli Akarnain portista. Kansa ei kuullut hänen huutojaan, kun hän vaati tilaa. Hän ajoi hevosensa joukkoon. Hevonen nousi takajaloilleen. Ratsastaja kirosi ja huimi miekkansa kahvalla oikealle ja vasemmalle. Huomio kääntyi häneen. Teodooros käytti hetkeä hyväkseen. Sen talon ovi, jonka portaiden edessä näytelmä tapahtui, oli kiinni, vaan ei lukossa. Käsin työntämällä hän sai sen auki. Teodooros otti Batyllosta kiinni kainaloista ja veti hänet eteiseen. Anastasian vastarinta ja Artemoonin epäilyttävä menettely — hän nimittäin tarttui kiinni Batyllokseen ja sysäsi samalla syrjään likinnä seisovat — antoivat siihen sopivan tilaisuuden. Kun ratsastaja oli päässyt sivuitse, niin pappi ja vääräuskolainen olivat kadonneet, ja ovi teljetty heidän takanaan. Pääkirkon kellot alkoivat soida. Ne kutsuivat jumalanpalvelukseen. Joukon, joka muutoin olisi rynnäköllä valloittanut talon, täytyi valita. Hurjimmat, Kyyriaka etunenässä, koettivat murtaa ovea auki, mutta enin osa hajautui ja kiirehti pois ehtiäkseen ajoissa kirkkoon. Vielä yksi turha hyökkäys ovelle, ja muutamia kirouksia mutisten jälelle jääneet riensivät samaan suuntaan.
Jumalanpalveluksessa oli homoiuusialaisia niin paljo kuin pääkirkkoon saattoi mahtua. Vaan tämä oli ainoastaan pieni osa niistä laumoista, jotka olivat liikkeellä. Samaan aikaan kuin äsken kerrottu kohtaus tapahtui Akarnain portin lähellä, oli säännöllinen sotavoima, lukuisa kansanjoukko apuväkenä, hyökännyt Peiraieukseen turvautuneita atanasiolaisia vastaan. Rynnäkkö torjuttiin niin voimallisesti, että päällikkö, uskaltaakseen uudestaan rynnätä, vaati centurian uutta väkeä niiden neljän centurian joukosta, jotka tribuuni Pyladeen johtamina seisoivat pääkirkon läheisyydessä eivätkä vielä olleet ottaneet osaa taisteluun. Pylades lähetti pyydetyn centurian, vaan määräsi samassa, ettei hyökkäystä saanut uudistaa. Tuli saartaa atanasiolaisten hallussa oleva kaupunginosa etteivät saisi lisäväkeä, joka saattaisi tehdä heidät vaarallisiksi, niin että voisivat ryhtyä hyökkäykseen puolustuksen asemesta. Tämmöisessä odottavassa asemassa tuli pysyä iltaan saakka. Piispan aikomus oli nimittäin järjestää homoiuusialaisten joukot ja antaa niille aseet varastoista. Hän tahtoi omassa persoonassaan ja papistonsa etunenässä itse tehdä ratkaisevan rynnäkön vääräuskolaisia vastaan käyttäen oikeauskoisten kaikkia koossaolevia ja järjestettyjä voimia.
Tämän määräyksen johdosta se taistelunhaluinen joukko, joka oli kaupungista virrannut Peiraieukseen, tuli toimettomaksi. Rauhoitettuaan mielensä illalla tapahtuvien sotakarkelojen toivolla se palasi kaupunkiin Peiraieuksen roistoväen seuraamana ja kantaen edessään Kolyttokselta saatuja hirveitä voitonmerkkejä. Inhottavaa oli nähdä tuota joukkoa, kun se vyöryi eteenpäin vanhojen, puoleksi hajonneiden muurien välissä, jotka yhdistivät Ateenan satamakaupunkiin. Virsiä ja renkutuksia rääkyttiin sikin sokin, ja muun rähinän voittivat väsymättömät huudot: Kuolema myrkyttäjille!
Vaan näihin huutoihin sekautui nyt ensi kerran toisia, aluksi vaan muutamia harvoja ääniä, sen jälkeen useampia, ja lopuksi edellisille voimassa vertoja vetäviä:
— Kuolema pakanakoirille, epäjumalien palvelijoille!
— Maahan kristinuskon viholliset! Kostoa pääpakanalle! Kryysanteus on herjannut Kristusta! Kostoa pääpakanalle!
Niistä kohtauksista, jotka tapahtuivat joukon kulkiessa kaupunkiin, saattoi aavistaa että uusi aines oli yhtynyt ennen toimessa oleviin.
Joukko alkoi ryöstää. Myymälät, jotka olivat pitkissä pylväskäytävissä molemmin puolin tietä, murrettiin auki ja tyhjennettiin.
Peiraieuksen-katu päättyi torille. Tänäpäivänä painoi raskas ja pilvinen taivas tätä kaunista, muistorikasta paikkaa. Pylväsrivit ja kuvapatsaat näkyivät ikävöivän sitä tyhjiinraukeamista, joka on täydellinen, kun muoto on tomuna ja taivaan tuulet ovat tomun hajoittaneet.
Nyt ne eivät olleet muuta kuin menneen ajan aaveita, eikä niillä ollut mitään yhteistä senkaltaisten ihmisolentojen kanssa, kuin ne, jotka muodostivat noita synkkiä, levottomia aaltoja, jotka tällä hetkellä lähenivät.
Zeenoonin oppilaat olivat, tapansa mukaan, kokoutuneet maalauspylvähistöön. Keskellä niitä myrskyjä, jotka pauhasivat läpi koko maailman ja järkyttelivät sen kulmakiviä, keskellä niiden joukkojen hurjaa ottelua, jotka olivat uhrannet ihmisyyden jumalalliset lahjat, järjen ja tahdon, sen epäjumalan alttarille, jota sanottiin Uskoksi, sille kastetulle Moolokille, jota sanottiin Tunnustukseksi, ajelehtiaksensa sitten tahdottomina sinne tänne omien ja toisten ihmisten hirvittävien intohimojen heitteleminä — keskellä tätä kaikkea näkyi vanhan stoalaisen filosofin ympärillä muutamia miehiä ja nuorukaisia, jotka olivat kokoutuneet kuuntelemaan sanoja siveellisestä itsensähallitsemisesta, siitä, kuinka tahto voittaa maalliset taipumukset ja maallisen pelon, kuinka ihmissielu kykenee itsestään jalostumaan ja tulemaan hyveen kautta Jumalan hengen tyyneyden ja sopusointuisuuden puhtaaksi kuvaksi.
Tämä oppi, se se huokui suuruutta läpi pakanuuden, se se täytti Pluutarkoksen sankarigallerian ylevien miesten paljoudella, joka, vaikka olikin koottu ainoastaan kahdesta Välimeren maasta, kuitenkin oli sellainen, että sen rinnalla kristillisen viljelyksen ensimäinen vuosituhat, niin monta kansaa kuin se käsittikin, näyttää melkein katovuodelta suuriin ihmisiin nähden. Homoiuusialaisen roistoväen kulkiessa ohitse kajahtelivat torilla sekalaiset huudot, ja niiden joukossa: kuolema epäjumalien palvelijoille, pakanoille, kristinuskon vihollisille! Torin kuvapatsaihin rähisi kivisade: siellä täällä nähtiin tummia joukkoja kömpivän ylös jalustoille, nähtiin itse patsaiden musertuvan nuijien ja kankien iskuista; vaan omituista kyllä, pakanamiehet maalauspylvähistössä eivät joutuneet raivon esineiksi: väki tyytyi viskaamaan heille muutamia pilkkasanoja. Heidän tyyneytensä ei tosin mahtanut vaikuttaa murhanhimoiseen joukkoon; vaan roistoväkikin oli perinyt kunnioituksen ja aran arvonannon Stoan rautaisia miehiä kohtaan.
Joukot jakautuivat kaikille torilta lähteville kaduille. Vahvin vetäytyi Tripodikadulle Kryysanteuksen taloa kohti.
Muuan mies, joka kauan oli astellut edestakaisin Perikleen Oodeionin edustalla, poistui sieltä joukon lähestyessä. Hän kiirehti Pyladeen luo ja kertoi hänelle mitä oli nähnyt ja kuullut. Heti sen jälkeen sama mies istui hevosen selässä ja laukkasi pois kaupungista kaksoisportin kautta.
Hän oli ainakin kymmenes lähetti, jonka Pylades sinä aamupäivänä oli lähettänyt Lyysiin huvilaan.
Pylades oli aloittanut uransa Annæus Domitiuksen orjan vapautettuna poikana. Valittuaan sotilassäädyn hän oli Annæuksen turvin noussut jotensakin nopeasti siihen arvoon, joka hänellä nyt oli. Hänen luonteensa, joka soveltui aikojen oloihin ja osasi niitä käyttää, lupaili hänelle loistavaa tulevaisuutta. Hän oli kuitenkin yhdistänyt kohtalonsa Annæus Domitiukseen, kunnes se kypsänä omenana putoaisi alas emäpuusta, joka sen oli kasvattanut. Tuleentumisaika ei ollut vielä tullut. Pyladeella oli rohkeat toiveet Annæus Domitiuksen tulevaisuudesta ja melkein rajattomat omastaan. Nykyjään hän oli välikappele, jonka kelvollisuuteen ja uskollisuuteen prokonsuli saattoi luottaa.
Se keisarillinen sanansaattaja, jonka äsken näimme saapuvan Ateenaan, oli mennyt Annæus Domitiuksen palatsiin, vaan yhtä nopeasti lähtenyt sieltä, ja prokonsulin uskollinen kamariorja oli ratsain seurannut häntä. Hän oli tullut Akarnain portista ja muutama minuutti sen jälkeen hän lähti Ateenasta kaksoisportin kautta.