KAHDESTOISTA LUKU.
Murhenäytelmän alku.
— Toisesta huvituksesta toiseen! Ylistetty olkoon Olympos, joka yhä vielä kylvää ruusuja maan päälle!
Näin Karmides ajatteli vaeltaessaan Skamboonidailta alas siltä puolen, joka vietti Kerameikokseen päin. Hän myönsi kiitollisena, että se hetki, jonka hän oli viettänyt Rahelin luona, oli ollut nautinnon hetki, se on: onnen varjoa — tosin ainoastaan varjoa, vaan hän oli siihen tyytyväinen, sillä todellisuuden hän oli jo aikoja sitten antanut mennä menojaan.
Hän haki nyt toista hauskutusta. Kerameikos-kadulta kaikui hurjia huutoja, kuului tuhansia meluavia ääniä. Se oli luultavasti alkukoori suurenmoiseen murhenäytelmään. Karmides rakasti murhenäytelmiä ja kiiruhti siis hankkimaan itselleen sijan katselijoiden joukosta.
Kuten tiedämme oli jo hämärä ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Semmoinen hämyvalo on sellaisille näytelmille edullinen, samoin kuin pilvinen taivas lisää gootilaisen temppelin vaikutusta. Se peittää semmoiset pienet yksityiskohdat kuin pienet ihmiset ja sulattaa ne suuret joukot, jotka tällä näyttämöllä esiytyvät näyttelijöinä, mahtaviksi yksilöiksi.
Karmides seisahtui hetkeksi, ennenkuin oli ennättänyt siihen kohtaan, missä ahtaat kujat alkoivat, jotka siltä puolen kiipesivät ylös kummulle. Silmä voi sieltä kattojen ja muurien lomista nähdä katkonaisia Kerameikos-kadun osia aina Areiopagin kukkulalle asti. Kaikki nämä osat peitti lainehtiva joukko, joka todellakin näytti olevan yksi ainoa jättiläissuuri hirviö. Se kiemurteli hiljaa, vaivalloisesti ja suonenvedontapaisesti eteenpäin kuten haavoittunut käärme. Kaksi soihtua, jotka loistivat sen päässä, olivat hirviön silmät. Vaan niinkuin huhua runoilijoiden kuvauksien mukaan, samaten tätä jättiläisruumistakin peitti pitkin pituuttaan kielten muodostama harja, kielten, jotka eivät puhuneet, eivät kuiskailleet, vaan karjuivat raivosta.
Karmides kiirehti eteenpäin. Hän tuli ahtaaseen kujaan, joka antoi pääkadulle. Tämä oli täyteen sulloutunut ihmisiä; edellinen autio, ikään kuin kuollut. Portit pönkitettyinä, akkunaluukut suljettuina, ei yhtäkään ihmistä näkyvissä.
Karmides näki nyt olevansa ohivierivän, paisuvan kansanvirran itse äyräällä. Vielä askel, ja se olisi temmannut hänet laineisiinsa. Hän näki kasvoja tulevan esiin ja katoavan — synkän vihan vääntämiä kasvoja.
— Kostoa, kostoa! Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille!
Kuolema atanasiolaisille!
Nämä huudot, joihin sekautui muita samanlaatuisia, kaikuivat hänen korviinsa. Hän siis ei ollut erehtynyt. Esirippu, oli pudonnut, koorilaulu oli alkanut, koorilaulu, joka aloitti kauan odotettua ja valmistettua murhenäytelmää.
Karmideella ei ollut ensinkään halua antautua pyörteisen virran valtaan. Vastenmielisestihan uhraa tahtonsa ja jäseniensä vapaan käyttämisen, kun ei ole sen hengen innostuttama, joka sulattaa tungeskelevan ja sysivän joukon yhdeksi kokonaisuudeksi. Karmides tahtoi valita sopivamman paikan katsellakseen. Hän poistui Kerameikos-kadulta ja kulki tyhjiä sivukatuja torille, otettuaan selkoa siitä, että virta kuohui sinnepäin. Hän ennätti ennen sitä torille. Tämä oli vallan autio ihmisistä, kuvapatsaiden mykät rivit vain seisoivat sen ympärillä. Se näkyi ikäänkuin kamalan pelon vallassa odottavan lähenevää joukkoa. Karmides astui maalauspylvähistön marmoriportaille ja asettui mukavaan paikkaan kulmapylvään viereen. Aivan tämän sivuitse täytyi kulkueen mennä eteenpäin; se oli määrätty virran aaltojen murtajaksi. Karmides saattoi siis nähdä kaikki läheltä.
Soihdut, jotka loistivat jonon päässä, lähestyivät, hurjat, raivokkaat huudot täyttivät Pnyksin ja Areiopagin välin, ja torin pylväskäytävät kajahuttelivat ne takaisin.
— Kuolema vääräuskolaisille, atanasiolaisille, myrkyttäjille!
Kansanvirran ensimäiset aallot olivat saapuneet perille. Ne viskasivat ihmistyrskyä maalauspylvähistön portaille, jossa Karmides seisoi pylväänsä suojassa, ja levisivät nopeasti vesitulvan tavoin yli torin. Soihtujen punerva hohde valaisi paareja, joita ei kannettu olkapäillä vaan innokkaiden kantajien ylöspäin ojennetuilla käsivarsilla. Kun toiset väsyivät, tuli silmänräpäyksessä toisia sijaan. Siten merelläkin aalto jättää purjehtivan laivan toisen aallon kannettavaksi. Paareilla lepäsi olento, tuskin ihmisen näköinen, sillä se oli Simoon pylväspyhimys tai hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis oli alastomana. Karhuntalja oli kokoon käärittynä hänen päänsä alla, joka oli käännetty seuraavaa joukkoa kohti, niin että soihdut kohtisuorasti valaisivat kamalia kasvonpiirteitä, ummistuneita silmiä joukon nähtäväksi. Lähinnä paareja kävi muutamia pappeja kaapujen kaulukset alhaalla ja päät paljaina. Kaksi heistä kantoi soihtua. Toisen vieressä näkyi Eufeemios. He olivat — vaiti, sillä ne tunnussanat, jotka he olivat alussa antaneet, kaikuivat nyt joukon suusta hurjina huutoina, jotka omasta jumustaan kehittyivät vakuutuksen voimaksi noissa raivostuneissa tuhansissa. Papit olivat vaiti, vaan lähensivät tuon tuostakin soihdut kuolleen kasvoille, näyttääksensä ne toistamiseen niin selvästi kuin mahdollista. Ja joka kerta kajahtivat suuremmalla voimalla huudot:
— Kuolema atanasiolaisille! Myrkyttäjille! Vääräuskolaisille!
Joukko oli vihdoin ennättänyt ohitse. Karmides yhdistyi jälkiparven viimeisiin.
— Kansalainen, mitä on tapahtunut? kysyi hän lähimmältä naapuriltaan.
— Mikä saattaa kansan raivoon?
— He ovat murhanneet Simoonin, tunnustajan ja pyhimyksen, vastasi mies. — Eikö sinulla ole korvia kuulla mitä kansa huutaa?
— Minä kuulen heidän huutavan myrkyttäjiä ja vääräuskolaisia. Joku atanasiolainen on siis myrkyttänyt tuon pyhän miehen?
— Jokuko heistä? Ei, he kaikki ovat sen tehneet. Kaikki atanasiolaiset ovat syyllisiä tähän murhaan. He eivät voineet kärsiä, että oikeauskolaisilla oli niin pyhä veli kuin Simoon. He pelkäsivät koska hän rukoili Jumalaa ja martyyrejä meidän puolestamme. Homouusialaiset ovat jo vanhastaan myrkynvalmistajia. Eikö Atanasios ystävineen myrkyttänyt Areiosta samana aamuna, kun tämän piti nauttiman pyhää ehtoollista Konstantinopolin pääkirkossa? Eivätkö he monesti ole myrkyttäneet oikeauskoisten ehtoollisviiniä? Voitko vielä epäillä, nuo samat vääräuskolaisetko ovat murhanneet Simoonin? Kuolema vääräuskolaisille! Kuolema myrkyttäjille! Kostoa, kostoa!
Mies yhtyi väsymättä kajahteleviin huutoihin. Karmides poistui, etteivät uudet joukot, joita yhä tulvasi lisää, tempaisi häntä mukanansa. Kulkue meni torin poikki ja vetäytyi siitä kadulle, joka kulki Akropoliin eteläistä rinnettä myöten. Siinä portissa, joka oli vanhan Ateenan, "Teeseuksen kaupungin" ja uuden, "Hadrianuksen kaupungin" rajana, syntyi hirveä tungos, kun joukko sen läpi raivasi tiensä. Kun näillä seuduin asuvat homoiuusialaiset olivat vielä joukkoon liittyneet, suunnattiin kulku, johtajat etunenässä, kristittyjen pääkirkkoon, joka oli avonaisella paikalla, sen kadun varrella, joka päättyi Dioomelan porttiin ja vei vanhaan gymnasioniin Kynosargeeseen.
Kirkko oli valaistu, portit selki selällään.
Suuri sotamiesosasto oli asetettu kirkon lähelle. Muutamissa silmänräpäyksissä se oli täpöisten täynnä ihmisiä. Vaan nämät olivat kuitenkin vain pieni osa tuosta mahtavasta joukosta. Muu osa täytti edustan ja lähimmät kadut. Petros oli pappiensa etunenässä pääovella ollut ottamassa paareja vastaan. Nämä asetettiin monihaaraisten kynttiläjalkain valaisemaan kuoriin; temppelin katto ikäänkuin tuntui nousevan joukon raivokkaista huudoista. Kesken kaikkea papit alottivat virren ja laskeusivat polvilleen pyhimyksen ruumiin ympärille. Hurskaan veisuun kuulivat ainoastaan lähinnä seisovat. Vaan nämä yhtyivät siihen, ja se levisi leviämistään, paisui ja tunkeutui tuhansien äänien kantamana joukkoon, joka seisoi ulkopuolella. Ja nyt kaikki äänet yhtyivät virteen. Raivo oli saanut tahdin ja sävelen. Se silloin helposti tyyntyy, vaan tilaisuuksissa tällaisissa se tyyntyy hirmuiseksi tyyneydeksi, turmiollisemmaksi kuin sen edelläkävijä, koska se kykenee järjestykseen. Niinpä kaikki kuuntelivatkin virren loputtua Petroksen voimakasta ääntä, kun hän väkijoukolle lausui seuraavan kehotuksen: — Menkää rauhassa kotiin ja odottakaa huomispäivää, jolloin Herra on näyttävä ihanan voimansa.
Kehotusta toistelivat papit joukolle, joten se kulki kuin sotapäällikön huuto kansan lävitse.
Clemens ei ollut sinä iltana saanut mennä piispan kanssa kirkkoon; hän oli käsketty pysymään kotona. Häntä lukuunottamatta oli piispan palatsissa ainoastaan portinvartija sekä vanki, sama, jota on mainittu nimellä Teodooros.
Tuntia ennen yllä kerrotun metelin alkua piispa oli lähtenyt pääkirkolle. Clemens oli viettänyt sen tunnin lukemalla kirjaa, jonka hänen kasvatusisänsä oli hänelle lahjoittanut ja joka selitti kristillistä kuuliaisuutta.
"Sinun täytyy kaikissa kohdin kieltää itsesi. Sinun oma tahtosi on sinun perkeleesi. Oma tahto ensimäiset vanhempamme langetti ja teki sukumme syntiseksi, turmeltuneeksi suvuksi. Sinulla ei ole pahempaa vihollista kuin oma itsesi. Opi siis tottelemaan, opi uhraamaan tahtosi toisen tahdon alle. Jumala, Kaikkivaltias otti orjan muodon päällensä, etkö sinä siis voisi antautua toista ihmistä palvelemaan ja olemaan toisen orja? Opi nöyrtymään, sinä multa ja tuhka! Ole vaiti ja kärsi, niin tulet autetuksi! Ole kiitollinen, ettet ole omassa vallassasi, vaan että sinulla on maallisia herroja, sillä sinulle on turvallisempaa totella kuin vastata omasta puolestasi."
Näin kirja puhui nuorelle esilukijalle. Eikä tässä langennut kylvö kivistöön. Voiko ihmetellä että Constantinus suosi tämäntapaista oppia? Suvustaan turmeltuneet antiikin tasavaltalaisten pojat pitivät yksinvaltaa onnettomuutena ja ruhtinaan tottelemista kovana pakkona; kristityt näkivät yksinvallassa pyhän asian ja sokeassa tottelemisessa hyveen.
Mitä nuoreen esilukijaan tulee, niin nuo oppilauseet esiintyivät hänelle korkeammassa valossa, jota ei luonut itse kirja, vaan hänen oma taivaallista puhtautta ikävöivä sielunsa.
Kun hänen pienessä kamarissaan rupesi hämärtämään, niin hän meni ulos aulaan ja jatkoi siellä innokasta, harrasta lukuaan. Mutta kun tähdet alkoivat tuikkia läpi eeterin, niin hänen täytyi panna pergamentti pois, sillä sen kirjaimia ei voinut enää erottaa. Niiden laita oli samoin kuin ihmisten. Ne eivät merkinneet paljoa, jolleivät olleet yhteydessä keskenänsä, vaan kun ne kadottivat tämänkin itsenäisyytensä, kun hämärä tuli, joka hälvensi niiden omituisuudet ja teki ne toisen toisensa kaltaiseksi, niin oli myös henki poissa, mikä niistä äsken puhui.
Nyt vasta Clemens muisti, että se aika oli käsillä, jolloin hänen tuli viedä Simoon pylväspyhimykselle leipä ja mitta viiniä, sillä eilisestä saakka hän oli saanut sen toimen jokapäiväiseksi tehtäväkseen. Niin, aika ei ollut ainoastaan tullut; tuo rakas lukeminen oli saattanut hänet unohtamaan oikean hetken. Pahoillaan tästä vasten hänen tahtoansa tapahtuneesta laiminlyömisestä hän veti kaapunsa ylleen ja meni ottamaan koria, jonka palatsin kyökkimestari oli valmistanut häntä varten. Juuri silloin hän kuuli sen ihmisjoukon metelin, jonka kulun olemme kertoneet. Clemens ei siitä huolinut; hän ajatteli ainoastaan velvollisuutensa täyttämistä. Vaan melu läheni nopeasti, sillä Simoonin paarien ympärille, jotka juuri olivat päässeet kaksoisportista sisään, ei ollut vielä keräytynyt suurempaa joukkoa, kuin leveälle Kerameiokselle hyvästi mahtui. Portinvartija oli aukaissut eteisen oven ja seisoi nyt kynnyksen edessä kuunnellen ihmeissään ja tähystellen lähestyviä soihtuja.
— Odota, sanoi hän Clemensille, — odota kunnes saamme nähdä, mitä tämä merkitsee. Tuo kuuluu aivan kuin kapina. Kuules noita hirveitä huutoja! On aivan kuin lähenevä myrsky. Anna sen mennä ohi, ennenkuin lähdet.
Kulkue oli nyt Teeseuksen temppelin ja piispan palatsin välillä. Clemens erotti yhä selvemmin huudot: He ovat hänet murhanneet! Kuolema myrkyttäjille, atanasiolaisille!
Pari minuuttia sen jälkeen joukon eturivit olivat ennättäneet paikalle. Clemens tunsi soihtujen kantajat kahdeksi vanhemmaksi virkaveljekseen; hän näki paarit ja, niiden ehdittyä sivuitse, olennon, joka niillä lepäsi. Hän tunsi Simoonin.
Tarpeetonta tiedustella, mitä oli tapahtunut. Clemens näki joukon hurjat liikkeet ja kuuli heidän raivokkaat huutonsa: Vääräuskolaiset ovat murhanneet hänet! Kuolema myrkyttäjille!
Clemensia kiusasi halu yhtyä paarien ympärillä oleviin pappeihin. Silloin hän olisi rikkonut piispan käskyn, vaan hän olisi unohtanut velvollisuutensa samalla hirmuisen ja kiihottavan näytelmän vaikutuksesta. Eikö hänellä ollut samoja tunteita, jotka värisivät tuossa joukossakin? Pyhä Simoon, jota hän melkein epäjumalana kunnioitti, Simoon, joka oli pannut kätensä hänen päänsä päälle ja siunannut häntä, Simoon surmattuna! Hänet olivat murhanneet nuo vääräuskolaiset, nuo Jumalan, keisarin ja oikeauskoisten viholliset, joiden poisjuurittaminen maailmasta oli sekä velvollisuuden että kunnian asia! Veri kuohahti nuorukaisen suonissa, hänet valtasi yleinen kiihtymys, huudot kuuluivat vastustamattomina kehotuksina, hän tahtoi olla pisarana tuon kohisevan kosken pyörteissä. Portinvartijan, joka äsken seisoi hänen vieressään, huimaus oli voittanut, hän oli kadonnut joukkoon. Lisää virtasi joka portista ja kujasta. Vaan kun Clemens oli pannut korin maahan yhtyäkseen joukkoon, johtui hänen mieleensä ajatus, joka hervaisi hänen päätöksensä. Kuultuaan uudestaan huudot: myrkyttäjät, hän tuli ajatteleeksi että hän, Clemens, edellisenä iltana oli vienyt ruokaa ja juomaa Simoonille. Simoon söi ainoastaan yhden aterian: illallisen. Sen Clemens tiesi. Sitä vastoin hän ei tiennyt, että Simoon silloin alituisten polviliikkeittensä raukaisemana söi kuin susi ja ahmi kaikki, mitä hänen hurskaat ihailijansa toivat hänelle. Myrkytetyn ruoan hän siis oli voinut saada toiselta, joka oli tullut Clemensin jälkeen. Vaan sitä ei Clemens nyt kyennyt aprikoimaan. Hänet valtasi kamala, jäätävä aavistus. Hänestä tuntui, ikäänkuin uhkaavat äänet tarkoittaisivat häntä, ikäänkuin lukemattomat verenjanoiset silmät katselisivat häntä. Hän seisoi kuin kivettyneenä, kunnes joukko oli ennättänyt ohitse.
Sen jälkeen hän otti korin ja riensi takaisin aulaan. Niin kauan kuin ihmisten huudot vielä kuuluivat hänen korviinsa, hän ei voinut koota ajatuksiaan hakeaksensa puoltosyitä sitä pelkoa vastaan, joka oli hänet vallannut. Levottomana hän kulki eteenpäin ja tuli palatsin peräpihaan. Vanki, joka siellä oli kellarissa nääntymässä, oli tuskin kuullut hänen askeleensa, ennenkuin hän pani kasvonsa kellariluukun aukkoon ja kysyi:
— Kuka tulee?
— Minä, Clemens.
— Clemens, sano minulle, mitä kaupungissa tapahtuu? Tuhansien äänten huudot ovat tunkeutuneet tänne alas. Minä kuulen ne vielä. Mitä tämä merkitsee?
— Teodooros, jotain hirveätä on tapahtunut. Minä tuskin voin sitä kertoa. Minä itse vapisen.
— Sill'aikaa kuin tyynnyt, niin hanki minulle hiukan vettä, Clemens. Minun janoni on suurempi kuin uteliaisuuteni. Minut on vallan unohdettu tänään.
— Teodooros, minä en uskalla. Petros on meitä kieltänyt antamasta sinulle vettä.
— Minä sain kuitenkin muutamia pisaroita eilen illalla Eufeemiokselta.
Rikkoiko hän piispan käskyä? Sitä en uskoisi, sillä minä tunnen
Eufeemioksen.
— Piispa on määrännyt vissin määrän päivältä kielesi kostukkeeksi. Et saa uskoa, että hän aikoo kuolettaa sinut janoon. Hän tahtoo ainoastaan masentaa uppiniskaisuutesi. Hän suree sinun luopumustasi, Teodooros.
— Kuulethan, että Eufeemios on minut unohtanut. Kautta Jumalan, joka elää taivaassa, minulle ei ole tänä pitkänä päivänä annettu pisaraakaan vettä. Ja ruoka, jota minulle annetaan, on suolattua. Nälkä on pakottanut minut sitä maistamaan. Kiiruhda, Clemens!
— En uskalla, sanoi Clemens huoaten.
— Poika, minä kärsin rikkaan miehen tuskat kiirastulessa. Voi sinun nuorta kovettunutta sydäntäsi!
Teodooros poistui luukusta. Hän heittäytyi olkivuoteelleen ja painoi, kuten ennenkin, kuivan kielensä kylmää kellarin muuria vastaan.
Äänettömyys, joka seurasi vangin sanoja, vaikutti valtaavasti nuoreen esilukijaan. Teodooros oli vaieten antautunut tuskiinsa. Clemens kuuli huokauksen, jonka nämä tuskat häneltä pusersivat. Enempää hän ei kestänyt. Hän kiirehti takaisin aulaan ja Eufeemioksen kammioon, otti avainkimpun ja ruukun, jonka sieltä löysi, täytti sen vedellä ja riensi takaisin vankihuoneen luo. Hän avasi ulko-oven, astui muutaman portaan alas ja seisoi sitten sisäoven edessä.
— Sinäkö siellä, Clemens? sanoi vanki sisältä.
— Niin, minulla on vettä. Täällä, täällä!
— Kiitetty olkoon Jumala, joka liikutti sydämesi! Paina alhaalla olevaa säppiä, niin ovi aukeaa!
Clemens hapuili ja löysi säpin. Hän vetäisi sitä. Samassa ovi aukeni, ja hänen edessään häämöitti pimeässä vanki. Tämä oli hapuilematta löytänyt vesiastian, niinkuin janoinen antilooppi haistaa lähteen erämaassa.
— Suloinen Jumalan anti! Nyt aavistan, mitä elämän vesi on hengelle. Veli Clemens, minä en ole koskaan unohtava sitä, joka antoi minulle tämän juoman. Veli, sinä olet ollut hyvin tottelematon, rikkonut paljon, sillä olet antanut minulle enemmän kuin määrätty on; et ole virvoittanut ainoastaan kieltäni vaan koko olentoni. Kuinka vanha olet?
— Kahdeksantoista-vuotias.
— En tahdo nähdä sinua, kun olet niin vanha kuin Eufeemios. Sinä olit kyllä alussa suora ja kaunis taimi; vahinko että sinusta pitää tulla väärä puu. Vaan täällä on pilkkosen pimeä … menkäämme ylös katsomaan, mitä kaupungissa tapahtuu. Tahdotko seurata minua?
— Mitä teet? huudahti Clemens ja tarttui Teodooroksen käsivarteen. — Veli, etkö muista, että olet vanki? Tahdotko lähteä pois vankihuoneesta? Aiotko paeta?
— Tahtooko vanki paeta? Ettäs kysytkään! sanoi Teodooros jatkaessaan matkaansa ylös rappusia.
— Taivaan nimessä … veli … muista, että tämä on Petroksen tahto … muista, että teet minut onnettomaksi … minä annoin sinulle vettä juodaksesi … ja sinä palkitset minua tällä tavoin!
— Sinä erehdyt, Clemens. Kun sinä kiirehdit vettä tuomaan nääntyvälle, ei se tapahtunut palkinnon toivossa…
— Mutta sinä teet minut onnettomaksi.
— Pyh, väärin tuntisin sinut, jos olet onneton tämän illan tähden, kun vuoden päästä kohtaamme toisemme. Päästä käsivarteni, veli! Petroksen tahto on voimakkaampi kuin sinun jäntereesi, mutta minun tahtoni on taisteleva Petroksen tahtoa ja kaikkia muita samanlaisia tahtoja vastaan. Katsopas Clemensini, kuinka helposti sinut voitan.
Teodooros nosti Clemensin käsivarsillaan ja kantoi hänet portaita ylös.
Sen jälkeen hän asetti taakkansa sen omille jaloille takaisin.
— Tahtoisin kantaa sinut kauemmas, kauas täältä; vaan parempi olisi, jos seuraisit minua vapaaehtoisesti. Ah, jospa kerran sen tekisit! Nyt jää hyvästi, veljeni!
Teodooros lähti kenenkään estämättä. Tultuaan kadulle hän kohtasi vaunut, joita seurasi kaksi soihdunkantajaa ratsain.
— Tilaa Akaian prokonsulille! huusivat soihdunkantajat tiellä oleville joukoille. Kun vaunut olivat ehtineet kaksoisportille, vastattiin vartioivan legionalaisen huutoon:
— Akaian prokonsulin vaunut.
Kansa sai siis tietää, että prokonsuli oli lähtenyt pois kaupungista. Piispa Petrokselle ja arkontti Kryysanteukselle oli erityisesti ilmoitettu, että tärkeä asia kutsui hänet Korintokseen.
Ennenkuin prokonsuli lähti Ateenasta hän oli piispan läsnäollessa kuulustellut niitä atanasiolaisia, jotka oli vangittu pylväskentän vierellä olevasta kalkkikivilouhoksesta, tuominnut heidät syyllisiksi rikokseen, josta heitä oli syytetty, nimittäin salaisesta jumalanpalveluksesta heidän tapansa ja oppinsa mukaan, sekä allekirjoittanut heidän kuolemantuomionsa.
Kun Karmides puoliyön aikaan ohjasi kulkunsa kotia kohden, odotti häntä ovella orja, joka piteli suitsista ratsua, prokonsulin kappadokialaista Akilleusta. Orja antoi Karmideelle kirjeen, jonka tämä luki eteisen lampun valossa. Sen sisällys oli seuraava:
"Annæus Karmideelle. Lempeä kohtalo sallikoon, että tämä kirje joutuu omistajansa käsiin ja on tervetullut. Kunnon Lyysis kutsuu sinua ystävällisesti huvilaansa. Sinun vuoteesi on valmiiksi tehty hyllyvistä patjoista. Kauniimmat unet, mitkä koskaan ovat lähteneet norsunluu-portista ulos ilahuttamaan nukkuvaa maailmaa, ovat kutsutut tulemaan sinun vuoteellesi. Kun aamutähti aukaisee silmänsä, se on näkevä kokoutuneina Karmideen ja Olympiodooroksen ja Deemoonaksin ja Palladioksen ja Myroon ja Praksinoan, kaikki terveinä, säteilevinä ja iloisina, kokoutuneina Annæus Domitius raukan ympärille, vahtijoukkona niitä huolia vastaan, jotka viittaavat hänen prokonsularisiin arvomerkkeihin ja katsovat olevansa oikeutettuja imemään hänen verensä."