YHDESTOISTA LUKU.
Rahel.
Ateena sekä sen vilkas satamakaupunki Peiraieus olivat houkutelleet luoksensa melkoisen joukon noita sivistyksen kiertolaisia, noita kaupan beduiineja, jotka kutsuvat itseään Israelin lapsiksi. He olivat jo aikoja sitten menettäneet pienen isänmaansa ja rauhassa ehtineet hankkia itselleen tuon suuren isänmaansa, jota tähtitieteilijät kutsuvat Tellus-nimellä ja tavalliset ihmiset maapalloksi. Ateenan Heprealaisten joukossa oli Baruk arvossa pidetty mies, sillä hän vaelsi nuhteettomasti isien sääntöjen mukaan, oli armahtavainen oman kansan köyhiä jopa välistä Gojiminkin[20] vaivaisia lapsia kohtaan, ja ennen kaikkea: hän oli rikas, hyvin rikas. Hänellä oli laivoja, joiden mastot olivat Libanonin setripuita, joiden peräsimet olivat Basanin tai sen lähiseudun tammea, ja hän olisi mielellään, tehdäkseen kaikessa profeetta Ezekielin mukaan, tehnyt niihin purjeet Egyptin pellavasta ja auringonverhoja Elisan luotojen purppurasta, jollei se hänen mielestään olisi ollut liian suurta tuhlausta. Laivoillaan hän toi Intian ja Egyptin musliineja, jotka olivat Ateenan hetairain ihastuksena, suitsutteita Sabasta ja Raemasta, tinaa ja lyijyä Afrikasta, orjia ei ainoastaan Tubalista ja Mesechista, vaan kaikista maailman ääristä. Tavarat hän vaihtoi toisiin, joita hän samoilla laivoilla kuljetti pois; oliiveihin, viikunoihin, vahaan, hevosiin, aseisiin, kirjoihin ja taide-esineisiin. Baruk tiesi täsmälleen, mitä joku Platoonin tai Homeeroksen käsikirjoitus maksoi, vaikkei hän koskaan ollut niitä lukenut; hän osasi tuntijan silmällä arvata kuvapatsaiden ja taulujen arvon — raha-arvon —, vaan hän olisi pitänyt kuolemansyntinä kaunistaa niillä taloaan. Pyhimysten ja jumalien kuvia, ristejä ja taikakaluja vieri hänen käsiensä läpi; vaan hän pesi ne huolellisesti koskettuaan sellaisiin tavaroihin, luki rukouksensa ja hymyili niille viattomille kultajyväsille, joita tuo saastainen virta oli jättänyt hänen sormiensa väliin.
Sitä paitsi hän harjoitti tuottavaa rahakauppaa ja lainaili mielellään, hyviä takeita ja jotensakin ihmisellistä korkoa vastaan, noille Javanin[21] kevytmielisille pojille, noille kirotun kauneille ja hävyttömän iloisille kadotuksen Gehinomiin[22] auttamattomasti tuomituille Ateenan nuorukaisille, jotka niin julkeasti seurasivat silmillään hänen tytärtään, mustakutrista Rahelia, kun tämä siivosti isän ja äidin välissä vaelsi synagoogaan.
— Rahel, älä nosta huntua tuolla tavalla! — saattoi vanha Ester sellaisessa tapauksessa lausua.
— Rakas äiti, saattoi Rahel siihen vastata, — tämä huntuhan vallan tukehduttaa minut. Tuskin voin vetää henkeäni.
— Minä teen siihen ilmareiän ensimäisellä veitsellä mikä saataviini sattuu, sanoi vanha Baruk. — Se on Damaskoksen kangasta ja maksaa, ystävien kesken, 60 kultakolikkoa, vaan läven se kuitenkin saa, sen minä lupaan.
Rahel ei ollut vielä täyttänyt seitsemättätoista vuottansa. Hän oli sorea tyttö, vartalon piirteet olivat täyteläiset, kiharat mustat, nenä suurehko vaan muodoltaan kaunis, silmät tulisimmat, mitkä koskaan syttyivät palamaan Itämaiden auringon alla. Tuskin oli yhtään Abrahamin suvun poikaa koko Ateenassa, Peiraieuskin siihen luettuna, joka ei olisi haaveksinut Rahelia ja sitä suurenmoista perintöä, joka kerran oli tuleva hänelle. Vaan kuka tahansa ei ollut Barukin kauniin tyttären arvoinen. Sen tiesi niin Baruk kuin Esterkin. Kun he siis lupasivat tyttärensä miehelle, niin tämä ei ollut mikään vähäpätöisempi henkilö kuin rabbi Joonas, Ateenan synagoogan ylpeys, nuori vaan hyvin oppinut mies, joka ei ainoastaan osannut lain kirjoja ulkoa, vaan myöskin oli tutkinut Helleenien filosofiaa ja kirjoittanut pitkiä kabbalanperäisiä selityksiä kansalaisensa Filoonin syväaatteisiin teoksiin.
Vanhemmat eivät olleet valitessaan huolineet kysyä tyttärensä mieltä. Sellainen ei ollut heidän kansansa tapa, ja eihän Rahel muutoinkaan voinut olla muuta kuin tyytyväinen niin erinomaisen oppineeseen mieheen kuin Joonas oli, mieheen, joka puhui niin kauniisti synagoogassa ja oli sen lisäksi niin kunnioitettua sukua.
He eivät aavistaneet että Rahelin sydämen oli jo valloittanut toinen ja että tämä — oi kauhistus! — oli Javanin ympärileikkaamattomia poikia, jolla ei ollut pisaraakaan Abrahamin verta suonissaan, mies joka ei voinut lukea kirjaintakaan pyhistä kirjakääryistä.
Vuorokausi on siitä kulunut, kun tuntematon filosofi oli käynyt
Kryysanteuksen talossa. On jälleen ilta.
On Heprealaisten sabbati. Baruk ja Ester ovat menneet synagoogaan. Rahel on keksinyt jonkun syyn saadakseen pysyä kotona. Hän lyö siten laimin huvittavan ja mieltä ylentävän tilaisuuden kuulla, kuinka älykkäästi rabbi Joonas selittää profeetta Danielia. Hän laiminlyö tilaisuuden nähdä kihlattunsa juuri sinä hetkenä kun tämä on kaunis: kun hän seisoo alttarin edessä ja hänen tummat, kaihokkaat silmänsä innostuvat, kun hänen tutkimuksista ryppyisä otsansa kirkastuu ja hänen samoista hartaista tutkimuksista köyristynyt vartalonsa oikenee koorin laulaessa: "Kuinka kauniit ovat sinun majasi, Jakob, ja sinun asumasi, Israel!" ja kokoutuneen seurakunnan huutaessa: "Kuule Israel! Adonaaii meidän Jumalamme on ainoa Jumala!" Silloin valtaa hänet isien henki ja heidän sankaritöittensä muisto; silloin hän ajatuksissaan rakentaa uudestaan Jerusalemin soraksi sortuneen temppelin ja kokoo kansansa, kunkin oman viinipuunsa alle. Suorana katsoo silloin hänen katseensa, joka muuten mielellään eksyy naisten parvelle, aavistaaksensa jonkun hunnun takaa sen tytön kasvot, jota hän rakastaa, Barukin tyttären.
Rabbi Joonaalla on kalpeat ja hienot kasvot, mutta Rahelin mielestä ne ovat rumat. Hänellä on parta, kappadokialaisen hevosen harjan kaltainen, pitkä, musta ja kiiltävä, jota Rahel inhoo. Hän istuu usein Barukin luona ja puhuu syvämietteisiä asioita attikiseeraavasta Mooseksesta[23] ja todellisesta Mooseksesta, platooniseeraavasta Filoonista ja filooniseeraavasta Platoonista, jotta Baruk paljaasta kummastuksesta silittää harmaata partaansa ja kauhtanaansa; mutta Rahel haukottelee tätä kuullessaan; se on hänestä sietämätöntä. Joonas on rakastettunsa läsnäollessa ujo, — kuin ujo rakastaja ainakin, ja Rahelin säteilevät silmät panevat hänen päänsä pyörälle. Sen tähden hän on Rahelin mielestä tolvana.
Sillä oi! Rahelilla on miesihanne, jonka rinnalla kaikki muut miehet näyttävät onnistumattomilta kokeilta, joita Luoja on kyhännyt, koettaessaan luoda jotakin mukiin menevää miessuvun alalla. Kuinka rumalta tuntuu hänen korvissaan nimi Joonas, kuinka kauniilta Karmides! Joonas ei ole koskaan hieronut jäseniinsä öljyä, ei koskaan telminyt palaistran hiekassa, ei koskaan istunut hevosen selässä; sen tähden hänen selkänsä on kyyryssä, hänen käyntinsä raskasta, hänen liikkeensä kankeassa kauhtanassa kauneutta vailla. Ja Karmides sitä vastoin! Hänen jaloissaan ovat näkymättömät Hermeen siivet, hänen notkeat, valkoisen kitoonin ja tyyrolaisen manttelin keveästi verhoamat jäsenensä näyttävät tahtovan nostaa hänet maasta ylös. Mitä on Joonaan ujo, kaihosa katse, vaikkapa hän katselisi ikuisesti, yhden ainoan Karmideen silmänluonnin rinnalla, — noita rohkeita, ylpeitä silmäyksiä, jotka tulista tyttöä yhtaikaa pelottavat ja hurmaavat. Rahel on kuullut isältänsä, että Karmides on tuhlari: hän on nähnyt hänet monta kertaa, ei ainoastaan tiellä synagoogaan, vaan myöskin isänsä luona, jonne hän on tullut rahoja lainaamaan. Rahel on ihastunut hänen tuhlaamiseensa, joka tekee hänet tuhansin kerroin rakastettavammaksi hänen silmissään. Hän on tottunut näkemään, kuinka jokaista ropoa käännetään kaksi kertaa, hän kuulee joka päivä toisteltavan Syrakin mietelmiä säästäväisyydestä, niin että oikein on tuskastua. Karmides, joka hymyillen sirottaa ympärilleen sitä metallia, jota toiset kaivavat sormin ruvasta, eihän tämä Karmides voi olla muuta kuin erinomainen, yli-inhimillinen olento? Ja mitä oppiin tulee, jonka vuoksi Baruk ja Ester niin suuresti kunnioittavat Joonasta, niin onhan Karmides äärettömän paljoa oppineempi! Senhän Karmides itse on jalolla suoruudella hänelle vakuuttanut. Eikö hän sitä sitten uskoisi? Ja vaikka hän on niin erinomaisesti oppinut, niin hän on kuitenkin iloinen, puhuu täydellisesti käsitettävistä, ihastuttavista asioista ja laulaa lyyralla säestäen mitä eloisimpia lauluja.
Jos Rahel joskus unohtaisikin hetkeksi Karmideen, niin on Barukin talossa vanha palvelijatar, joka mielellään johtaa hänen ajatuksensa takaisin häneen. Palvelijattarella on omat syynsä ihailla Karmideen tuhlausta, sillä sitä kultaa, jota tämä kylvää, on vähä pirahtanut hänenkin käteensä, ja kiitokseksi siitä hän on suostunut olemaan sanansaattajana ja välittäjänä Rahelin ja Karmideen välillä.
Eräs palvelijattaren vihjaus on saattanut Rahelin jäämään tänä iltana kotiin.
Rahel on astunut isänsä talon altaanille. Se on hänen lempipaikkansa näin kauniina iltoina. Sieltä on laaja näköala kaupungin itäisen ja pohjoisen osan yli. Lännessä sitä vastoin silmä näkee läheisten talojen katot ja muurit, vaan näiden välistä pilkoittaa osia jyrkästä kadusta, joka kulkee Skamboonidaista alas Kerameikokseen. Tätä katua kuljetaan synagoogaan ja sieltä kotiin. Niin tarkka tähystelijä kuin Barukin vanha palvelijatar voi siis nähdä kunnianarvoisan pariskunnan, kun se lähestyy, ja ajoissa ilmoittaa sen nuorelle neidelleen.
Taloon on kaksi sisäänkäytävää; toisessa, suuremmassa, joka antaa kadulle, on raudoitettu portti, jonka Baruk huolellisesti sulkee mennessään. Toinen on pieni ovi talon takapuolella. Sen voi avata ainoastaan sisästä ja siitä tullaan ruohoja kasvavalle mäelle, jossa siellä täällä on kivilohkareita. Se on Skamboonidain kummun korkein kohta. Tämän oven palvelijatar on avannut, ja sieltä vievät portaat ylös altaanille.
Rahel on nojautuneena kaidepuuhun ja katsoo yli kaupungin. Taivas on kirkas, ja raittiit tuulahdukset henkäilevät mereltä. Rahel on levoton, hänen sydämensä tykyttää melkein yhtä ankarasti kuin ensikerralla, jolloin hän salaa täällä odotti Karmidesta. Sittemmin hän on usein ottanut hänet vastaan juuri täällä ylhäällä, kuutamo-öinä, kun vanhemmat ja talon palvelijat ovat menneet levolle; hän on tottunut näihin yhtymisiin ja vakuutettu niiden viattomuudesta; siksi kaikki pelko, kaikki epäilys on hänestä kadonnut. Karmides on tullut leikkipuheilla keventämään hänen mieltänsä, kun sitä painaa kodin yksitoikkoisuus ja se umpinaisuus, jossa hänen täytyy elää. Karmides on virittänyt hänen kitaransa ja opettanut häntä siitä saamaan kuuluviin pieniä sävelmiä; hän on myöskin puhunut siitä iloisesta ja kirjavasta elämästä, jota eletään alhaalla kaupungissa, jonne Rahel ei koskaan pääse, ellei isä Baruk ole toisella ja äiti Ester toisella puolen; hän on jäljitellyt rabbi Joonaan käyntiä, liikkeitä ja puhelutapaa, niin että Rahel on ollut nauruun pakahtua; hän on kiertänyt hänen pitkät mustat kutrinsa sormiensa ympärille ja sanonut niiden olevan mitä kauniimpia sormuksia, kalliimpia kuin kultaiset, timanteilla koristetut. Hän on vakuuttanut — ja sepä tuntui Rahelista alussa vallan uskomattomalta — ettei voisi elää, jollei joskus saisi nähdä ja puhutella Rahelia. Hänen täytyi kuitenkin uskoa Karmideen sanoja, sillä olihan tämä niin erinomaisen viisas, oli luonut niin syviä silmäyksiä luontoon ja tunsi itse parhaiten olemisensa salaiset ehdot. Nyt Rahelkin tunsi jotakin sen tapaista, sillä viime aikoina hän ei tuntenut koskaan muulloin itseänsä oikein onnelliseksi, paitsi Karmideen läsnä ollessa, Karmideen silmien tenhon alaisena.
Se pelko, joka nyt pani Rahelin sydämen levottomasti sykkimään, oli semmoinen, mikä ilman kanssa oli laskeutunut niiden tuhansien talojen ja temppelien päälle, jotka lepäilivät Skamboonidain, Muuseionin, Akropoliin ja Kolyttoksen kumpujen välillä. Baruk oli koko päivän ollut nähtävästi levottomalla tuulella. Puolenpäivän aikaan hän oli jollakin tekosyyllä lähettänyt talon palvelusväen pois ja kantanut kalliimman omaisuutensa, kullat, hopeat, rahat ja tärkeät paperit alas salaiseen säilytyspaikkaan talon kellarien alle. Tytön kysyessä syytä tällaiseen varovaisuuteen hän oli koettanut vastata rauhoittavasti. Vaan äidiltään ja palkollisilta Rahel oli saanut urkituksi, että viime yönä oli tapahtunut kaikenlaista, joka ennusti levottomuuksia syntyvän kaupungissa.
Seisoessaan nyt nojautuneena altaanin kaidepuuhun, katsellen kaupunkia, joka hohti laskeutuvan auringon säteissä tai osaksi lepäsi niissä pitkissä varjoissa, joita kukkulat loivat, Rahel ikävöitsi Karmidesta ja melkein pelkäsi, ettei hän tulisi. Hänestä tuntui, kuin Karmides olisi ollut kaupungista lähtenyt, koska siellä ei enää ollut eloa eikä iloa, vaan kaikkialla pelokkaita aavistuksia. Hän tunsi, että ainoastaan Karmideen läsnäolo, hänen iloiset kasvonsa, joiden otsalla ei koskaan näkynyt yhtäkään pilveä, voisi karkoittaa hänen tuskansa. Kuinka iloiseksi hän siis tuli, kun Karmides ilmaantui näkyviin Skamboonidain huipulla! Karmides katsahti ylös parvelle ja viittasi Rahelille. Takaovessa seisoi vanha palvelijatar ja antoi hänelle merkin, joka ilmoitti ettei ollut mitään vaaraa. Heti sen jälkeen hänen keveät askeleensa kuuluivat portaista. Rahel kääntyi; Karmides seisoi hänen edessään iloisena ja hymyillen ja ojensi hänelle mitä kauniimman kukkavihkon. Ei vähintäkään huolen merkkiä näkynyt Karmideen olennossa. Hän tuli juuri kylpemästä ja hänestä näkyi oikein säteilevän terveyttä ja nuoruutta. Rahel ei ollut koskaan nähnyt häntä kauniimpana.
— Tulitpa toki viimein, huudahti Rahel ja tunsi itsensä valmiiksi heittäytymään sisaren luottamuksella Karmideen syliin.
— Minä en lyö laimin ainoatakaan niistä harvoista hetkistä, jolloin saan tavata Rahelin, vastasi Karmides. — Viisaus ja Rahel ovat minun jumalattareni. Minä uhraan toiselle ne hetket, joita toinen ei voi minulle suoda. Ovatko vanhempasi synagoogassa, lapsukaiseni?
— Ovat, vastasi Rahel ja tarkasteli ihastuksissaan kauniita kukkia, jotka Karmides oli hänelle antanut.
— Synagooga on oivallinen laitos. Minä pidän ihmisistä, jotka kunnioittavat Jumalaansa. Vaan taidanpa syystä sanoa, että teidän jumalanpalveluksenne on vallan liian lyhyt. Sen pitäisi kestää koko yö. Koska vanhempasi tulevat kotiin?
— Voi, tänä iltana he eivät viivy kauan.
— Käyttäkäämme siis hetkeä meidän jumalanpalvelukseemme, sanoi Karmides tarttuen tytön käteen ja veti hänet vienolla väkivallalla sohvaan viereensä istumaan. — Minun hartaushetkeni ovat ne, joina saan katsella sinun silmiisi.
— Hyi, sinä puhut kuin pakana, joka sinä oletkin… Vaan sanopas minulle, Karmides, olethan filosofikin?
— Mikä kysymys! sanoi Karmides nauraen. — Totta kai minä filosofi olen, vieläpä kaikkein parhaimpiakin.
— Niin, kyllä sinä olet sangen oppinut, sen tiedän, mutta harrastatko myös hyvettä?
— Luonnollisesti. Oppi ja hyve ovat kaksoisia, jotka eivät koskaan eroa.
— Se on iloista kuulla, sillä eilen Joonas sanoi isälleni, että viisaat ja jalot pakanat, sellaiset kuin…
— Karmides?
— Ei, niin hän ei sanonut, vaan sellaiset kuin … kuin Platoon oli luullakseni hänen nimensä … hyvin voidaan lukea valittuun kansaan, vaikkeivät koskaan ole syöneet pääsiäislammasta.
— Siinä tuo hauska Joonas oli oikeassa, oma Rahelini.
— Ja kuinka minä tulin siitä iloiseksi, sillä ajattelin heti: siinä tapauksessa on Karmideskin luettava minun kansaani, eikä hän enää ole vieras Israelin tyttärelle.
— Kuulepas vain! Sinähän filosofeeraat mainiosti, sinäkin. Sepä olisi ihmeellinen Jumala, joka ainoastaan pitäisi niistä kauhtanaan puetuista, pitkäpartaisista ja käyränenäisistä kaupanvälittäjistä, jotka sanovat itseään Juutalaisiksi. Silloinpa hänellä olisi aivan toinen mieli kuin sinulla.
Rahel punehtui. Karmides otti kukkavihkon ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
— Näetkös, jatkoi Karmides osottaen aurinkoa, jonka toinen puolisko jo oli vaipunut mereen, — sama aurinko loistaa meidän molempien silmiimme, sama autuuden ikävöinti asuu sydämissämme, kuinka voimme sitten sanoa toisiamme vieraiksi?
— Sama taivas ja tuolla ylhäällä tähtien yläpuolella sama Jumala, sanoi Rahel katsahtaen syvästi Karmideeseen. — Sinä iltana, jolloin minä annoin sinulle sen pienen sormuksen, jonka … jota sinulla ei ole sormessasi… Karmides, missä sormus on?
— Täällä, sydämelläni, vastasi Karmides vetäen sen povestaan näkyviin.
— Oi, anna anteeksi! minä tahdoin olla varma, että olet säilyttänyt sen, jatkoi tyttö kasvot ilosta loistavina. — Vaan aioin sanoa sinulle, että samana iltana näin unta, että me aina saimme olla yhdessä. Minun vanhempani syleilivät sinua ja kutsuivat sinua pojakseen. Joonas oli myös saapuvilla. Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen: hän vaan puhui ja puhui sinun kanssasi tuosta Platoonista ja muista kummallisista asioista. Ja sinä osasit kaikkiin hänen tiedustelemisiinsa vastata. Selvästi saattoi nähdä sinun olevan häntä paljoa oppineempi.
— Sinun unesi on toteutuva. Aika tulee jolloin saamme aina olla yhdessä.
— Uskotko sen?
— Eikö se riipu meistä itsestämme! Katso merta, Rahel! Se loistaa purppuranvärisenä, ja kultareunaiset pilvet kuvastuvat siihen. Etkö halua liidellä sen pinnalla, purjehtia laivalla joka on tuhat kertaa kauniimpi kuin paras isäsi aluksista? Minä vien sinut saareen, jonka olen löytänyt tuolta lännestä, kaukaa, kaukaa näköpiirin takaa. Ihmiset sanovat sitä Autuuden saareksi. Se on jäännös mereen vajonneesta Paratiisista. Siellä me rupeamme asumaan, minä ja sinä.
— Oi, mitä sanotkaan, huudahti Rahel, jonka lapsellinen tietämättömyys maailmasta antoi Karmideelle tilaisuutta mitä vapaimmalla tavalla antaa mielijohteillensa valtaa. — Mutta, lisäsi Rahel arvellen — en voi jättää isää ja äitiä tänne Ateenaan.
— He seuraavat muassa, Rahel. Autuuden saarella on äärettömiä varastoja tuota keltaista metallia, joka on isäsi ilo. Hän seuraa meitä sinne, kokoo laivalastin kultaa ja palaa maailman rikkaimpana ihmisenä takaisin, rakentaaksensa uudestaan teidän temppelinne. Mitä siitä sanot?
— Ah, sehän on ihanaa! Minun täytyy tästä kertoa isälle. Minun täytyy sanoa hänelle, mitä sinä aiot tehdä.
— Ei, ei, älä vielä. Minun tuumani on pidettävä salassa kuten meidän yhtymisemmekin. Kuuletkos sen!
— No niin, kuten tahdot.
Rahel oli armaansa läheisyydessä tykkänään unohtanut sen pelon, joka äsken teki hänet levottomaksi. Nyt vasta kun tuli puheeksi, että piti muka lähdettämän pois Ateenasta, muistui hänen mieleensä, kuinka vaarallista kaupungissa nykyään oli oleskella, ja hän uskoi Karmideelle epämääräiset huolensa.
Tosiaan tämä ilta oli kummallinen senkin puolesta, että se suuri hälinä, joka muuten alhaalta kaupungista kohosi Skamboonidain kummulle, oli melkein tykkänään vaiennut. Tavaton äänettömyys vallitsi; sitä katkaisi vain joskus yksinäisten vaunujen jyrinä kadulta tai joku vasaranlyönti läheisistä työpajoista.
Tarkka korva olisi kuitenkin juuri tällä hetkellä voinut kuulla ihmisäänten melua, jota etäisyys melkein laannutti; se tuli pohjoisesta ja läheni lähenemistään.
— Pyh, vastasi Karmides Rahelin kysymyksiin, — mitä sinulla on pelättävää? Te Heprealaiset voitte, kuten Olympoksen jumalat pilvistään, vallan tyynesti huvitella itseänne katselemalla toisten taisteluja. Mitä teillä on tekemistä kuvien palvelijoiden ja kristittyjen kanssa?
— Mutta onhan se hirveätä! Sinä uskot siis todella, että tulee taistelua, verenvuodatusta … ja täällä, täällä Ateenassa, ehkä isäni portin edessä? kysyi Rahel vaaleten. — Mutta mikä onkaan tapahtunut? Mikä kiihoittaa heitä toisiansa vastaan?
— Kristityt ovat mennä yönä varastaneet vanhan opin puolustajilta yhden temppelin ja panneet temppelin aarteiston takavarikkoon…
— Mutta minkä tähden, minkä tähden he tekevät niin pahasti? huudahti
Rahel.
— Minkätähdenkö? Kaikki eivät voi olla kauppiaita tässä maassa, vaan kaikki tahtovat kultaa. Ne, jotka eivät tule kauppiaiksi kuten Juutalaiset, tulevat rosvoiksi kuten kristityt. Siinä on selitys. Roistoväki tapelkoon! Meikäläiset minä tunnen. He ovat liiaksi pelkureita uskaltaakseen panna alttiiksi elämäänsä. Kristityt voivat heiltä ottaa kaikki, hengenkin; vaan tästä hengestään he pitävät niin suurta huolta, etteivät tohtisi sitä puolustaakaan. Mutta kristityt itse, Rahelini, he ovat miehiä! Tai oikeammin: he ovat petoja … rohkeampia kuin leijonat, verenjanoisempia kuin tiikerit. Amfiteatterin leikit on kielletty. Me emme niitä kaipaakaan, sillä meillä on kristityt. Istumme katselijain penkeille ja taputtelemme käsiämme, kun he raatelevat toisiaan. Meillä on komea näytäntö odotettavissa.
— Oi Jumala, kuinka nyt puhut, Karmides! Minä melkein kauhistun sinua.
— Rauhoitu, tyttö! Minä en ole vaarallinen. Kun en voi torjua ukkosta tai asettaa myrskyä, niin minä teen päätökseni: riemuitsen niiden suuruudesta. Vaan kuulepas mitä muuta on viime yönä tapahtunut ja levittänyt kauhua kaupunkiin. Vallitseva kristitty puolue on saanut tietoonsa, että sorrettu puolue on pitänyt salaisia jumalanpalveluksia eräässä kalkkikivilouhoksessa lähellä tuon kamalan pylväspyhimyksen kenttää. Hyökättiin näiden kimppuun juuri keskellä heidän rukoushetkeään, sotamiehet ryntäsivät heidän maanalaiseen kirkkoonsa, ottivat vangiksi kaikki, jotka eivät päässeet pakoon pujahtamaan, sitoivat heidät ja laahasivat vankeuteen. Kerrotaan että vainottujen sankari, eräs pappi, jolla on pitkä, inhottava nimi, jommoisia kristityt ovat keksineet… Atanasios se on … oli siellä ja saarnasi, vaan että hänen onnistui pimeydessä ja sekasorrossa pujahtaa pakoon. Noin viisikymmentä vangittiin: enimmät kuuluvat roskaväkeen, vaan muutamat ovat kunnioitettuja miehiä ja Ateenan kansalaisia. Laki tuomitsee heidät kuolemaan. Voit ymmärtää, mikä hämminki tästä on syntynyt heidän uskonveljiensä, ystäviensä ja sukulaistensa kesken. Armoa ei vangituilla ole odotettavissa. Suru, hämmästys ja raivo valtaa ne monet tuhannet jotka kutsuvat itseään homouusialaisiksi. Luullaan heidän ryhtyvän aseisiin vapauttaakseen vangit väkivallalla. Hallitsevan puolueen päämies, Ateenan piispa, ei halua mitään kernaammin, sillä sotajoukot ovat hänen käytettävinään, ja hän tahtoo käyttää tilaisuutta musertaakseen yhdellä iskulla vastustajansa. Kas siinä uutiseni, sinä mustasilmäinen tyttöni. Kuinka kalpeus sinua kaunistaa! Tekisi mieli pelottaa sinua aina, jotta saisi aina nähdä sinut semmoisena. Vaan ole pelotta! Onhan Karmides luonasi. Täällä, täällä sylissäni, oletko täällä peloissasi?
Vastarintaa kohtaamatta Karmides oli painanut vapisevan tytön rintaansa ja leikitteli hänen mustilla kutreillaan.
— Minä en pelkäisi, jos sinä olisit aina täällä. Vaan sinähän tulet ja menet. Olet poissa, kun ehkä… Ei, minä en uskalla ajatella sellaista hetkeä.
— Minä olen näkymättömänä oleva sinua lähellä ja näkyväisenä rinnallasi, jos vaara uhkaa. Vaan nyt ei enää sanaakaan pelosta eikä vaarasta! Katso taivaalle! Siellä alkavat tähdet tuikkia. Missä on kitarasi, lapsi?
Kitara oli penkillä. Karmides otti sen, viritti sen ja lauloi sen säestyksellä sievän, iloisen laulun. Rahel kuunteli ja hymyili. Sen jälkeen Karmides lauloi laulun rakkaudesta, lemmentuskasta ja uskollisuudesta kuolemaan saakka. Rahelin silmissä oli kyyneleitä, kun Karmides pani kitaran kädestään.
— Mitä? Kyyneleitäkö? Rakas pikku hupsu! sanoi hän. — Sinun silmäsi ovat lämmittäneet sieluni, vaan kyyneleet tekevät ne auringoiksi, jotka sen polttavat. Ummista silmäsi, muuten näköni huikenee! Silmät kiinni, sinä Itämaan tyttö!
Ja kun Rahel totteli, niin Karmides pani käsivartensa hänen kaulalleen ja painoi tytön huulille tulisen suutelon.
Se oli ensimäinen. Karmides meni joskus hitaasti päämääräänsä kohti. Hän oli oikea Prooteus[24] — erilainen erilaisten naisten luona. Sellainen tyttö kuin Rahel toki kiihoitti hänen aistejaan, vaikka ne olivatkin jo saapuneet ylenkylläisyyden kannalle. Viehätys oli sitä suurempi, kuta enemmin Rahelin yksinkertaisuus erosi Karmideen tavallisten naisystävien maailmantuntemuksesta. Jokapäiväiset saaliit hän valloitti rynnäköllä. Eusebian, tuon hervaantuneen roomalaisnaisen luona Karmides — ei Eusebia — oli olevinaan ujo, veikistelevä, oikullinen, kokematon; ja vaikka Eusebia kyllä älysi näyttelemisen, niin molemmat olivat liiaksi viisaita hyljätäkseen naamarin, joka tuotti heille kummallekin saman huvituksen.
Rahel rakasti häntä. Karmides oli hänelle kaikki. Kuka siis ihmettelee, että tämä suudelma tuntui Rahelista autuaalliselta? Vaan hän avasi silmänsä ja punehtui otsaa myöten. Hänen silmäyksensä rukoili Karmidesta säästämään häntä uudistetusta autuudesta; vaan uskalikko ei armahtanut. Hän ryösteli suudelman toisensa jälkeen.
Rahel ei huomannut, kuinka tuo kaukainen surina, joka kuului pohjoisesta, läheni lähenemistään, kuinka siitä aina selvemmin erotti väkijoukon astunnan, sen kumean kohinan, jonka semmoinen monipäinen, tuhatjalkainen hirviö saa aikaan, kun se tunkee eteenpäin kaupungin ahtaita katuja ja paisuu joka solasta, jokaisesta aukosta, jonka ohi se kulkee, tempaa mukaansa kaiken ja yhdistää sen itseensä.
Vaan vihdoin kuului tuosta sekavasta melusta ääniä, korvia vihlovia, hurjia, jotka todistivat, että monipäinen hirviö oli ärtyneenä, että se haki vihollisia, ja että näiden vihollisten tuli vavista koston tuloa.
Nyt Karmides päästi Rahelin käden. Huudot olivat tunkeutuneet hänen korviinsa. Hän aavisti niiden merkityksen. Hän nousi seisoalle ja kuunteli. Rahelkin kuuli lähenevän hirmumyrskyn kohinan. Hän tarttui Karmideen käteen ja nojautui vavisten häneen.
Kauhussa, joka hänet valtasi, hänen ensimäinen ajatuksensa lensi hänen vanhempainsa puoleen.
— Oi Jumala, minun onnettomat vanhempani! He ovat ulkona. Mikä voi heille tapahtuakaan! Kuinka pelastaa heidät vaarasta? Minun täytyy ulos. Tahdon kiiruhtaa synagoogaan. Karmides, tule minun kanssani! Minä en pelkää, kun sinä olet mukana. Tule!
Tällä hetkellä pistihe vanhan palvelijattaren pelästyneet kasvot ylös altaanin portaista.
— He tulevat! huusi hän.
— Ketkä? Ketkä?
— Vanhempasi. He ovat jo portin edustalla.
— Ylistetty olkoon Jumala! He ovat pelastetut!
— Hyvästi, Rahelini, sanoi Karmides hätäisesti. — Älä pelkää! Minä olen oleva läheisyydessäsi.
Rahelilla oli tuskin rohkeutta laskea irti Karmideen kättä. Raskaan katuportin saranat kuuluivat kitisevän. Aika oli täpärällä. Karmides kiiruhti alas rappusista ja takaoven kautta ulos mäelle. Rahel seurasi häntä silmillään, kun hän nopein askelin meni kummun louhisen huipun yli ja katosi sen taakse. Sitten hän riensi alas tapaamaan vanhempiansa. Hän näki vanhan Esterin nojautuneena rabbi Joonaan käsivarteen. Isä nosti raskaat pönkät, joilla portti sisältä oli varustettu, pani ne päällekkäin ristiin ja kiinnitti ne rautahakasilla.
Barukia ja Esteriä ei seurannut rabbi Joonas yksin. Seitsemän tai kahdeksan nuorta, voimakasta Israelilaista oli myös tullut heidän kerallaan. Ne aikoivat jäädä taloon, niin kauan kuin myrsky raivosi kaupungissa, ja olla sen varusväkenä. Barukilla oli aseita kaupan, siksi oli niitä hänen talossaan kokonainen varasto. Suljetussa, pönkitetyssä talossa he aikoivat miekka kädessä odottaa tapauksien menoa.