X.
Viikko oli vierähtänyt lopulleen.
Jännittynyt odotus, johon liittyi yhä enemmän hermostumista, kuta lähemmäksi ratkaisupäivää tultiin, oli kiihtymistään kiihtynyt lyseossa. Miten kävisi?
Kaupungin koulujen jääpallomestaruus oli nyt lopullisesti ratkaistava. Lyseo seisoi jälleen aikaisempaa voittajaansa, ruotsalaista yhteiskoulua vastassa. Kaikki muut kilpailijat olivat jo karsiutuneet pois. Nuo kaksi olivat enää jäljellä. Kun niistä kumpikin oli jo ehtinyt kärsiä yhden häviön, oli tämä ottelu ratkaiseva.
Mutta… Siinä oli suuri Mutta. Se puute, joka oli ilmennyt vuoden ensimmäisessä kamppailussa, vaivasi lyseon joukkuetta yhä: ei ollut kunnollista maalivahtia.
Kilpailupäivän aamuna kokoutui jääpallojoukkue toverikunnan huoneeseen koulurakennuksen kellarikerroksessa neuvotteluun. Seitsemäsluokkalaisista olivat paikalla Paasio, Laurila ja Kataja sekä Honka, joka — hänen ankarista vastaväitteistään huolimatta — oli paremman puutteessa määrätty maalia vartioimaan. Aarne Saloa ei vain kuulunut. Mitään neuvottelua ei siitä saatu muodostumaan. Toiset loikoilivat pitkällä lavitsalla ikkunoiden alla kattoon tuijottaen. Toiset istua kyyhöttivät puheen johtajan pöydällä rummuttaen kantapäillään sen etulaudoitusta. Ei voitu muuta kuin todeta, ettei tilanne Hongan astumisella kuudennen luokan Hietikon tilalle ollut juuri muuttunut.
— Nyt se vasta pilalla onkin, väitti Honka. — Ottakaa järjen päästä kiinni, kaverit, ja päästäkää minut tästä häpeästä. Olisipa kysymys niitten tunkeilevien svenskeliinien kolhaisemisesta, niin oo-ja, olkoon menneeksi! Mutta Jätti-Matti plokkaamassa palloa verkosta? Saaplari, kaverit, se näyttää rumalta! Pankaa siihen kuka muu hyvänsä! Mutta pankaa pienempi mies. Pääsee ainakin vähemmällä selän koukistelulla.
— Jätti-Matti, sinustahan on tullut oikein suulas kuppe! huusi Paasio.
— Pidä sitä leipäläpeäsi vähän pienemmällä! Se on jo päätetty asia.
Ellet sinä paranna joukkuettamme, et voi sitä huonontaakaan. Ja sillä
hyvä!
Honka kohautti hartioitaan vastaamatta. Kellään muullakaan ei tuntunut olevan halua jatkaa keskustelua.
Samassa kiskaistiin ovi auki, ja Aarne Salo syöksyi sisään. Hän aivan hehkui innostuksesta.
— Minä tiedän, pojat! huusi hän jo kynnykseltä.
— Tiedetään me muutkin yhtä ja toista, murahti Paasio. — Mutta mitäs sinä sitten muka tiedät?
— Tiedän, mistä saamme maalivahdin!
Enempää ei tarvittu. Pojat hypähtivät lattialle ja keräytyivät Aarnen ympärille.
— Kerro!
— Mistä löysit?
— Kuka se on?
Aarne viivytti tahallaan vastausta nauttien toverien kärsimättömyydestä.
— Pitääkös se pohjaongella koukkia mahastasi? ärähti Paasio, jonka pitkämielisyys oli kaikkein lyhyin. — Jos luulet jonkin keksinnön tehneesi, niin älä sitä koko ikääsi märehdi!
— No, sanonhan minä, taipui Aarne. — Se on, se on — Olavi Linna.
— Olavi Linna?
— Tulokas?
Poikien naamat venähtivät pitkiksi. He tunsivat pettyneensä. Siinäkö koko salaisuus olikin?
— Nytkö vasta sinä, Jokamies, olet huomannut, että sakissamme on sellainenkin kanalja? Vai? huusi Paasio.
— Älä rähise! huudahti Aarne pyyhkäisten hiukset otsaltaan. — Linna on ollut entisen koulunsa maalivahti ja toveriensa kertoman mukaan hyvä vielä sekin. Sisareni jutteli siitä minulle. Tänä vuonna hän ei ole kylläkään harjoitellut. Mutta eiköhän se sittenkin mene?
— Uhkapeliä olisi ottaa tuo mies maalivahdiksi pelkän juorun perusteella, vastusti Paasio. — Muutenkin on sellainen kepuli mieheksi. Emmekä me ehdi lainkaan koetella häntä ennen kilpailuja.
Hongan kasvot olivat kirkastuneet. Hän tunsi päässeensä raskaasta taakasta. Nyt hän tarttui puheeseen:
— Uhkapeliä, sanoit. Ehei, kampraati, sitä se ei ole. Huonompi minua ei
Linna voi ainakaan olla. Hänestä me teemme maalivahdin. Punktum!
— Olkoon niin!
Seuraavalla välitunnilla sovittiin asiasta. Olavi Linna hämmästyi ensin aika lailla, mutta ei pannut vastaan.
— Joko se on hiivatin hyvä maalivahti tai sitten se on hiivatin frekki, mutisi Paasio itsekseen. — Luultavasti se on frekkiyttä.
Mutta Honka veti Olavin syrjään.
— Kuules, olisi vähän asiaa, aloitti hän empien. — Niin, tuota, sitä minä vain, että jos sinä pelastat skolen maineen, niin rupean minä siihen sinun Sarastukseesi. Hölyn pölyä se minusta on, koko homma. Mutta rupean sittenkin. En minä sellaisia justiinsa ymmärräkään. Sen vain sanon, saaplari, että jos tänään käy hyvin, saat tämän miehen sieluineen, sorkkineen. Parasta siinä kaupassa ovat nyrkit — usko pois. Niitä sinä pian tarvitsetkin. Se on totuus, totellinen totuus. Usko, jos tahtot.
* * * * *
Toisella tunnilla oli luokalla ainekirjoituskokeet. Lehtori Kari antoi pojille luettelon valittavista aineista ja syventyi sitten lukemaan korehtuuria uuteen kielitieteelliseen teokseensa.
— Mistäs sinä skriivaat? kuiskasi Terä vieressään istuvalle Aavalle, luokan parhaalle ainekirjoittajalle.
Puhuteltu suuntasi verestävät silmänsä toveriin ja hymähti pilkallisesti:
— Hyh, ei järkeä yhdessäkään. Ei auttane, koetan kai; kilpalaulantaa.
Seuraavan neljännestunnin kuluessa ei luokassa kuulunut muuta kuin kynien ja paperin kahinaa. Itsekukin oli syventynyt työhönsä.
Mutta sitten pysähtyivät yhtäkkiä kaikkien kynät. Katseet suuntautuivat kysyvinä Aavaan. Tämä oli noussut pystyyn ja sulloi parastaikaa kyniä ja kumeja taskuihinsa. Ei kai hän vielä aikonut lähteä?
Mutta oli miten oli, opettajanpöydän luo hän vain rauhallisena asteli jättääkseen koekirjoituksensa. Lehtori Kari silmäsi ylös papereistaan.
— Jaha, Aava. Onko Aavalla jotakin kysyttävää aineiden johdosta?
Aava hymähti ivallisesti.
— Ei, herra lehtori. Kysyä aineiden johdosta? Siitä vaivasta varjelkoon minua taivas. Nyt ja iankaikkisesti. Aamen.
Lehtori Karin otsa peittyi ryppyihin. Oli kuin lukematon reservi olisi kiiruhtanut tukemaan otsan vakinaisia vartioita.
— Valmis? kysäisi hän tiukasti. — Miten se on mahdollista?
Katsotaanhan. Aava odottaa.
Opettaja avasi vihon ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä rauhattomammiksi rypyt otsalla ja silmäkulmien välissä kävivät. Tuuheat kulmakarvat vetäytyivät aivan yhteen, ja rypyt painuivat levottomasti värähdellen yhä syvemmiksi.
Aine ei ollut pituudella pilattu.
VÄINÄMÖISEN JA JOUKAHAISEN KILPALAULANTA.
Narrin merkki?
Narri on se, jota ei joikuvin jousi, ei parahin pursi puoleensa vedä.
Se, joka kylmänä katsoo oivinta orhia, armainta aumaa. Se, jota ei
houkuta helisevä hopea, ei kilisevä kulta. Narri tai — kuningas.
Narri on se, joka — hapset harmaina — himoaa oraannuorta ja kukan-kaunista impeä lattian lakaisijaksi, hutikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi. Narri ja — höperö.
* * * * *
Oli kerran vanha mies, vanha, hopeahapsi. Tarina kertoo, että kansa sanoi häntä Väinämöiseksi, vaikka ei pappi eikä lukkari ollut hänen ylitseen poppalukujaan lukenut, joita kasteeksi kutsutaan. Tämä Väinämöinen oli narri ja höperö, kuten kovin vanhat miehet tapaavat olla ja kuten myös otsakkeessa mainittu tapahtumasarja on jälkimaailmalle todistamassa.
Tämä kilpalaulanta…
Tai. Miksipä minä ryhtyisin tässä sitä kuvailemaan? Se on ennen minua paremmalla pännällä piirretty, kerkeämmällä kynällä kirjaan kerrottu. Ja sinä, rakas lukijani? Kai sinä tunnet tämän kirjan?
Kuitenkin —
Ellei — sattuuhan sitä paremmissakin perheissä — ellei, sanon, se olisi pimeän vaelluksesi aikana tiellesi eksynyt, voin opastaa sinua. Suomalaisesta Kirjakaupasta sen saat markalla viidelläkymmenellä pennillä. (Ei ole hinnalla pilattu, vai?) Osta — en minä kerro kenellekään. Nimi? Jaa nimi? Se on — kertovat ämmät torilla — Kalevala.
Tenkit tiskiin, ja sinä olet kirjojen kirjan onnellinen (?) omistaja. Kolmannesta runosta etsimäsi löydät. Siinä on puhtaana runona se, mitä minun kynäni ei tylsimmälläkään proosalla kertomaan kykene. Tarina narrista.
Osta! Lue! Nauti! (Huom! Vapaa sitaatti Lipton-teen reklaamitaulusta.)
Sinun
alati
uskollinen
Antti Aava.
Kun lehtori Kari oli päässyt loppuun, silmäsi hän ankarasti Aavaan, joka silmät puoliummessa ja kuin hyytynyt hymy huulilla nojasi mustaan tauluun. Kiivas purkaus pyöri hänen huulillaan. Mutta sitten hän muutti mieltään ja kysäisi tiukasti:
— Onko tuo olevinaan aine? Kenties vielä sukkelakin? Typerä se on.
Ymmärtääkö Aava?
— Eiköhän, vastasi nuorukainen haluttomasti. — Typerästä aiheesta typerä aine. Se ei ole hullumpaa, se.
— Parasta, että Aava luopuu jo vitsailusta. Se onnistuu kuitenkin huonosti. Jos tässä typeryydestä tulee puhe, on sanottava, että typerällä aineella on ollut typerä kirjoittaja.
— Eikä kai typerää arvosteluakaan puutu? virkahti Aava laiskasti.
Lehtori Karin silmät välähtivät tuuheiden kulmakarvojen peitossa. Hän oli hetken vaiti. Kun hän sitten vastasi, hymyili hän tuttua »hymyään ryppyjen alla»..
— Arvostelu? Se on tällaisesta aineesta luonnollisesti nolla. Aava kai on katsonut ainekirjoitusnumeronsa liian korkeaksi, koskapa sitä piti ryhtyä tällaisilla keinoilla alentamaan. Kyllä sitä nyt sietääkin taas koroitella. Tässä on takaisin tuo loru, niin ettei Aavan tarvitse vaivattua toimittamaan siitä tovereille parannettua painosta. Aava voi mennä!
Poika käänsi opettajalle ylimielisesti naurahtaen selkänsä ja tallusteli ulos.
Seuraavan tunnin alussa pojat aivan tappelivat, kuka saisi ensin lukea tuon »aineen». Muutamassa hetkessä se sitten nauraen ahmittiin.
— Se on kiva, ylisti Heinämaa.
Terä yritti kiusoitella.
— Kukapa olisi luullut sinun, Aava, uskaltavan kirjoittaa noin monta riviä ilman, että asetat lausumiesi väitteiden absoluuttista totuutta kysymyksenalaiseksi? ivasi hän. — Taidat olla jo vallan unohtamaisillasi Montaignen lohdullisina oppeineen.
Aavan alahuuli työntyi halveksivasti eteenpäin.
— Olen unohtamaisillani koko maailman, murahti hän.
— Hiljaa, pojat, Luoma tulee! kuulutti Laurila.
Historiantunnit olivat muuttuneet. Entisen hälinän ja melun asemesta vallitsi niillä nyt outo äänettömyys. Pojat katsoivat uuden asemansa vaativan, että he itse olivat alaluokkalaisille esimerkkinä. Vaikeatahan se oli. Mutta ei auttanut. Kun he kerran peittosivat »nahkoja», jos nämä kielloista huolimatta hairahtuivat vehkeisiin lehtori Luomaa vastaan, täytyi heidän itsensäkin totutella pois vanhoista tavoistaan.
Harmaiksi ne olivat muuttuneet, nämä ennen niin virkistävää vaihtelua tarjonneet historiantunnit. Harmaaksi koko kouluelämä. Kujeilusta oli ollut luovuttava — ylimmän luokan kirottu kohtalo: »Aateluus velvoittaa»! Toverielämä oli lamassa, luokka hajalla, hauskat yhteisistunnot muisto vain — kirottu eripura! Elämä kokonaisuudessaan oli muuttunut harmaaksi. Se oli menettänyt entisen sisällyksensä eikä mitään uutta ollut tullut tilalle. Kukin noista kolmestatoista kulki omia teitään. Sulkeutui huoneeseensa. Yksin.
Väsymyksen, kyllästyneisyyden, autiuden tunne oli vallannut koko luokan.
Myöskin lehtori Luoman oli vaikeaa tottua tapahtuneeseen muutokseen, jonka syytä hän ei käsittänyt. Nuo vaiteliaat, häneen itsepäisesti tuijottavat nuorukaiset, jotka tarkasti, vaikka ilmeisen haluttomina seurasivat hänen opetustaan, hermostuttivat häntä. Ja vaikka hiljaisuutta jatkui tunnista tuntiin, ei hän päässyt ajatuksesta, että kaiken tämän alla oli koira haudattuna. Kunpa olisi voinut päästä selville, mitä nuo villit pojat tällä kertaa hautoivat mielessään?
Mutta mitään ei tapahtunut. Tunnit kuluivat vitkaista kulkuaan minkään häiritsemättä. Niin tänäänkin. Pojat selvittelivät pidättyväisinä kustavilaisen ajan tapahtumia Suomessa.
Minuutti minuutilta läheni tunti loppuaan. Herneet ja haulit polttivat Paasion sormia, mutta luokan päätös sitoi hänen käsiään. Heinämaalta pyrkivät ilkeydet pyrkimistään huulille, mutta aina viime hetkessä hän muisti: aateluus velvoittaa. Peevelin rehtori, joka tuon sananparren oli esille tonkinut ja heihin sovelluttanut! Heidän aateluutensa! Viidenpennin aateluutta! Mutta kyllä siitä nyt vain oli tullut oikea taikasana. Ikäänkuin — Jumala sanoi: tulkoon erämaa, ja erämaa tuli. Peevelin surkeaa koko elämä… Ja Heinämaa vääntelehti paikoillaan rauhattomana, ikävissä ajatuksissaan.
Läksy oli kysytty loppuun. Lehtori Luoma huokasi helpotuksesta vilkaistessaan kelloonsa. Enää kymmenen minuuttia. Sitten olisi taas tämäkin tunti onnellisesti ohi.
Hän siveli laihalla kädellä kaljua päälakeaan koneellisesti, niinkuin hänelle oli tullut tavaksi. Sitten hän alkoi värittömästi puhua uuden läksyn johdosta:
— Anjalan miehet olivat kapinoitsijoita ja ansaitsivat kuoleman…
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kantautui hänen korviinsa läpi hiljaisuuden ivallinen kuiskaus:
— Tuo ei ole muuta kuin roskaa, tuo.
Veri syöksyi opettajan poskille.
— Kuka se oli? kivahti hän.
Aava vääntäytyi seisomaan.
— Minä.
Pojat liikahtelivat rauhattomina. Mitä Aava ajatteli? Tuohan oli suorastaan luokan päätöksen rikkomista. Olkoon, että päätös oli yhdelle ja toiselle vastenmielinen: se oli joka tapauksessa luokan päätös, johon oli alistuttava. Sekä Laurila että Aarne Salo koettivat katseillaan hillitä Aavaa. Mutta tämä ei välittänyt silmätäkään heihin. Hänessä oli tänään jotakin outoa, jotakin, jota toverit eivät ennen olleet hänessä huomanneet.
— Mitä muistuttamista Aavalla muka on? tiuskaisi lehtori Luoma.
— Pyydän vain huomauttaa, että lehtori on yleisen historian tutkija, oli rauhallinen vastaus. — Niinollen ei lehtorin pitäisi kiirehtiä langettamaan ehdottomia tuomioita asioista, joita ei tunne ja jotka ovat kyllin pulmallisia kenelle hyvänsä.
Lehtori Luoma kuivasi hiestyneitä silmälasejaan koettaen hillitä kiivastumistaan. Mutta hänen huulensa vapisivat kiukusta.
— Eivätkö Anjalan miehet kenties olleetkaan kapinallisia? Olenko minä ehkä nähnyt unta?
— Kapina, kapinallinen — problemaattisia sanoja, hymähti Aava. — Mikä on kapina, herra lehtori? Ei muu kuin epäonnistunut vallankumous. Kuka on kapinallinen, saanko luvan kysyä? Eikö se ole mies, joka seuraavana päivänä olisi yhtä hyvin voinut olla hallitsija kuin nyt päätään lyhyempi ruumis? Kapina, kapinallinen — ne eivät ole muuta kuin vallassapysyneen kukistuneelle vastustajalleen antama herjaussana, jonka oikeutus on kysymyksenalainen, mutta jota tyhmät ihmiset toistavat edelleen.
— Aava, punnitse sanojasi! kumartui Aarne kuiskaamaan. — Muista luokan päätöstä!
— Viis minä teidän päätöksistänne, ärähti Aava puoliääneen ja jatkoi sitten väittelyä ivallisesti hymyillen: — Anjalan miehet — kapinallisia? Mistä lehtori on löytänyt tuon typeryyden? Kansakouluhistoriastako? Miksei yhtä hyvin Suomen itsenäisyysaatteen ensimmäisiä marttyyreja? Oletetaan, että Jägerhornin ja Klickin olisi onnistunut luoda itsenäinen Suomi. Minä sanon: oletetaan, mutta sehän ei vaikuta asiaan. Tutkijan on tunkeuduttava syvemmälle eikä asetuttava sille kannalle, että kaikki, mikä epäonnistuu, on pahasta, ja hyvää vain se, jota luonnistaa hyvin. Toinen asia sitten on, oliko itsenäinen Suomi luotavissa silloin ja onko se ylipäänsä milloinkaan luotavissa. No niin, me lähdemme siis olettamuksesta, että noiden miesten aikeet olisivat onnistuneet. En epäile väittää, että silloin olisitte te, herra lehtori, tälle tunnille haalannut mukaanne sekä noiden molempien että heidän toveriensa kuvat kultakehyksissä ja esitelmöinyt meille noista »suurimmista suomalaisista», joiden kuvien pitäisi olla jokaisen suomalaisen kodin seinällä ja nimien jokaisen suomalaisen huulilla. Sensijaan, että nyt sanotte heitä kapinoitsijoiksi, jotka ansaitsivat kuoleman. Mitään ehdotonta totuutta ei kyllä maailmassa ole eikä mitään ehdottoman varmaa mistään voida sanoa. Mutta roskaa — sitä voidaan jaaritella sekä siellä että täällä.
Samassa helähti sähkökello soimaan. Sen kimeään kilinään hukkuivat ne sanat, jotka lehtori Luoma sillä hetkellä sai sanotuksi tämän »esitelmän» johdosta. Kun kello oli vaiennut, syntyi painostava äänettömyys.
Aava oli painunut takaisin pulpettiinsa ja tuijotti jäykästi eteensä. Luokka ei liioin kiirehtinyt lähtemään. Vakavina odottivat pojat kohtauksen päättymistä.
Lehtori Luoma oli valahtanut tuhkanharmaaksi. Käsi, joka tavoitti karttapuikkoa, tutisi silminnähtävästi.
— Aava saa kaksi tuntia ja käytös kahdeksan, sai hän viimein sanotuksi.
Mutta — kuten aina — uhkaus jäi tälläkin kertaa vain uhkaukseksi. Hän tarttui kyllä jo kynään. Mutta samassa kajahti Aavan äänekäs, ivallinen huomautus:
— Eikö kolme tuntia olisi parempi? Ei tiedä, vaikka Anjalan miehet sinä aikana muuttuisivat oikeiksi kapinapaholaisiksi.
Kynä heltisi opettajan kädestä. Hän hypähti pystyyn ja iski karttapuikon pöytään.
— Tä-tä-tämä on jo lii-lii liikaa! raivosi hän.
Sitten hän yht’äkkiä heitti karttakepin kädestään ja syöksyi ulos huoneesta.
Luokkaan tuli synkkä äänettömyys. Pojat jäivät paikoilleen istumaan ja silmäilivät kysyvinä toisiinsa. Vihdoin nousi Aarne Salo ja astui Aavan luo.
— Sinä loukkasit lehtori Luomaa.
Puhutellun verestävät silmät suuntautuivat häneen ivallisina.
— Entä sitten? hymähti hän. — Mitä hänen piti tarjota meille mokomaa roskaa? Tyhmän dogmaattinen äijä. Vai ettekö te muut ole samaa mieltä?
Ei kukaan pannut vastaan, mutta kukaan ei liioin yhtynyt häneen.
Vaiteliaana ja pidättyväisenä odotti luokka keskustelun kehittymistä.
Yksinpä Heinämaakin pysytteli hiljaa.
— Me olemme sitä mieltä, vastasi Aarne luokan puolesta, että menettelysi oli sopimatonta. Tässä on lähinnä kysymys siitä, että sinä rikoit luokan päätöksen.
Aavan katse muuttui epävarmaksi. Mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa pilkalliseen virnistykseen.
— Luokan päätöksen? matki hän. — Viis minä teidän päätöksistänne!
Ellei teissä muissa ole miestä muuhun, niin noudattakaa te vain noita
päätöksiänne. Minun tahtoni ei ole muiden kuin omassa taskussani!
Menkää hiiteen siitä töllistelemästä!
Aarne katsoi ystäväänsä pitkään.
— Kuulehan Aava, virkahti hän. — Luulen nyt ymmärtäväni, mikä sinun on. Sinä olet ollut koko aamun hieman kummallinen. Ensin tuo aine. Nyt tämä. Aava, sinä olet juonut!
Aava nousi kuivasti naurahtaen seisomaan.
— Kas, kas sitä tarkkanäköisyyttä! Etkö olisi voinut keksiä sitä vähän aikaisemmin, Jokamies. Minä puolestani olen tiennyt sen jo eilisillasta saakka. Mutta ei siitä kannata tuollaista numeroa tehdä, hiisi vie! Ei se ole ensimmäinen kerta. Eikä viimeinenkään. Nyt minä menen.
Mutta Aarne asettui hänen tielleen.
— Ei, et sinä vielä mene. Minun täytyy saada sinulle ensin sanotuksi, että sinua on vaikea tuntea entiseksesi tuossa tilassa. Tänään olet sinä, Aava, häpeäksi luokalle.
— Minä? Häpeäksi? naurahti Aava ylenkatseellisesti. — Etkös muuta keksinyt? Kuules, hyvä veli, et taida muistaa: yhtä luuta pukin sarvet? Tai — jos te muut olettekin saaneet päähänne ruveta vesipojiksi, niin minusta ei sitä tule. E-hei! Ellei teistä toisista ole enää minulle tovereiksi lasin ääreen, ryyppään yksin, hiisi vie! Ja nyt minä menen. Parasta, ettet koeta estää, Jokamies.
Aarne katsoi ystäväänsä. Outo kiilto oli syttynyt noihin tavallisesti niin kylmiin silmiin.
— Anna hänen mennä, virkahti Kataja. — Ei hänellä ole nyt järkeä päässä. Saattaa tehdä mitä tahansa.
Kataja tuli vähän matkaa saattamaan Olavi Linnaa.
— Aava teki tänään palveluksen Sarastukselle. Kerrankin näkivät pojat tuon hummailunsa oikeassa valossaan. Se oli taas yksi peruskivi rakennukseemme. Ja illalla sinä lasket yhden lisää pelikentällä.
— Saa nähdä, virkahti Olavi miettiväisenä. — Ja paljon täytyy vielä tapahtua, ennenkuin pääsemme Sarastukseen asti. Ja tapahtua pian. Eivät pojat jaksa pitkää aikaa olla nykyiselläkään kannalla. Katsohan, he ovat kuin merimiehet: ovat sairaita tyvenessä.
* * * * *
Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylle. Ilma oli suojaista, raskasta.
Olavi kulki vaiteliaana kotiin päin. Jännityksen lauettua pyrki väsymys valtaan.
Vierellä astuva Kataja tarkasteli kummastunein ilmein toveria, milloin katulyhdyn valo lankesi tämän kalpeille kasvoille. Hänhän näytti suorastaan raskasmieliseltä — tällaisena iltana, voiton iltana! Viimein Kataja ei enää jaksanut pysytellä ääneti, vaan virkahti:
— Sinä olit suurenmoinen, Olavi. Meillä ei ole milloinkaan ollut sellaista miestä maalissa kuin sinä — se on vakaumukseni. Oli suorastaan nautinto pelata etulinjassa, kun tiesi, että vastustajan parhaatkin yritykset maalin saantiin menisivät myttyyn.
Olavi hymyili raukeasti.
— Sinä liioittelet, Yrjänä. Niinkuin kaikki muutkin.
Mutta toveri ei antanut perään.
— En lainkaan, väitti hän. — Siinä voi jo olla liioittelua, kun pojat väittivät kaikkien kolmentoista maalimme olevan sinun ansiotasi. Vaikka, kukapa sitäkään tietää? Kolmetoista maalia nollaa vastaan — se on voitto, se. Koulumme maine on pelastettu. Tappion tahra pois pesty. Kummako sitten, että pojat sinulle hurrasivat?
Olavi naurahti.
— Kylläpä sinä osaat.
— Naura sinä vain! huudahti Kataja. — Tällaisena voiton päivänä on joka lyseolainen toisensa kaltainen. Olipa sitten muuten muumio tai Jätti-Matti. Millainen voitto!
— No niin, olihan se.
—Ja ajattele, jatkoi Kataja, mitä tämä voitto Sarastukselle merkitsi. Sinä olet jälleen tunnustetusti yksi meistä. Nyt voit taas alkaa siitä, mihin Paasiolla silloin lopetit. Alkaa Sarastuksen työ. Niin, suorastaan sinä tänään ratkaisit Sarastuksen kohtalon!
— Ratkaisin? kertasi Olavi hitaasti. — Ei, hyvä veli, ei se niin vain käy. Kyllähän tämä voitto koululle saattoi paljonkin merkitä, ja siksi pojat ovat siitä niin innoissaan. Olihan se askel eteenpäin Sarastuksellekin. Mutta ratkaisu on kaukana vielä. Katsohan, vika on siinä, etteivät pojat luota minuun.
— Luota?
— Niin, luota, toisti Olavi raskaasti. — Sinä, joka olet ollut yksi heistä alusta alkaen, et voi sitä ehkä oikein käsittää tai et tahdo nähdä asiaa sellaisena kuin se on. On kuin he aina epäilisivät minua. Odottaisivat, että teen jotakin huonoa, raukkamaista. Katsohan, minä olen yhä vieras heidän joukossaan. Siksi minun, ulkopuolisen, ansioita niin kahmalokaupalla tänäänkin ylistettiin. Ne tahdottiin sillä, nuo ansiot, maksaa, jottei jälkeenpäin enää voisi olla kysymystä kiitollisuuden velasta. Usko pois… En tiedä, mitä he minulta vaatisivat tunnustaakseen minut täysiarvoiseksi toveriksi. Toveriksi, jonka tarkoitusperien rehellisyyteen empimättä uskotaan. Toveriksi, jonka sanoja ei kuitata noin vain olkapäiden kohautuksella. Kai tulikoetta…
Kataja aikoi panna vastaan, sanoa, että jos noin oli ollutkin ennen, niin tämäniltainen koko koulun innostus ja eläköön-huudot olivat pyyhkäisseet kaiken sen pois. Mutta hän tuli pysähtyneeksi kaikessa hiljaisuudessa tarkastelemaan tovereitaan, kaikkia noita yhtätoista, ja heidän suhdettaan Olaviin. Ja hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli sittenkin tavallaan oikeassa. Hän oli yhäti vieras. Vieras siksi, että pojat epäilivät hänelle luottamuksensa antaa.
Tulikoe…
Mitäpä siihen saattoi sanoa?
Toverukset vaikenivat. Ääneti he vaelsivat puolipimeitä katuja. Kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä. Molemmat vaipuneina omiin ajatuksiinsa. Vasta kun heidän piti erota, rikkoi Kataja äänettömyyden:
– Hyvää yötä, Olavi! Älä heitä uskoasi.
Olavi nyökkäsi vaieten. Mutta sitten hän tuli silmänneeksi toverin kasvoihin ja jäi tarkastamaan niitä. Niihin oli viime aikoina ilmestynyt jokin uusi piirre, joka antoi niille vallan toisen leiman.
— Kuulehan, Yrjänä. Sinä olet viime aikoina muuttunut.
— Kaikkihan me muutumme, oli välttelevä vastaus.
— Ei, mutta oikein todella, väitti Olavi vilkkaasti. — Etkö nyt kerran antaisi minun olla kuuntelijana ja puhuisi vähän omista ajatuksistasi? Tule, kävellään vielä hiukan yhdessä.
Kataja nyökkäsi, ja he jatkoivat matkaa.
— Oletko sinä ajatellut, mille alalle antaudut ylioppilaaksi tultua? kysäisi Kataja hetken perästä.
Olavi pudisti päätään.
— En osaa vielä niin tarkalleen sanoa. Oletko sinä?
— Olen, vastasi Kataja. — Juuri sitä minä viime aikoina olen pohtinut.
Ja selvyyteen olen lopulta päässyt. Aion valmistautua papiksi.
— Papiksi?
— Niin, vahvisti Kataja. — Kai minä toisten mielestä olen aina ollutkin papin-kandidaatti, pojathan sanovat minua Körtti-Jaskaksi. Itse en ole siitä aikaisemmin ollut oikein selvillä. Mutta kun sinä sitten puhuit tuosta Sarastuksesta, ymmärsin, että minunkin on oltava mukana kansaamme pelastamassa. En tiedä, oletko sinä selvillä siitä, miten syvälle meillä on jo vajottu. Katsohan, minä olen lukenut paljon lehtiä ja lukenut niin paljon kurjuutta niistä ja niiden rivien välistä. Olen kulkenut kaduilla ja katujen varsilla ja nähnyt niin paljon saastaa. Silloin on minun täytynyt huutaa sieluni hädässä: Herra, Herra, me hukumme! Olen ajatellut sitä ja ajatellut tätä. Mutta kyllin lujaa pelastajaa en ole miltään puolelta löytänyt, ennenkuin johduin lukemaan Raamattua. Silloin minulle selvisi. Neuvotteluilla tai aseilla tämä maa voidaan vapauttaa, mutta kansaa ei voida vapauttaa muuta kuin yhtä tietä. Jos siitä tulee Herran kansa, on se ja sen maa iäti oleva vapaa, sillä omiaan ei Herra hylkää. Hän on se kalliopohja, jolle yksin voidaan uuden, onnellisen Suomen tulevaisuus laskea, niin ettei se aikojen aalloissa järky. En ole näistä ajatuksistani tullut kenellekään puhuneeksi, pojillahan on niin toinen katsantokanta. Mutta hiljaisessa mielessäni kypsyi päätös: tätä isänmaallista työtä, tätä tällaista Sarastuksen työtä minä pienillä voimillani tahdon Hänen avullaan tehdä. Muuta en voi. Minulle on kaikunut kutsu: Mene ja jätä kaikki ja seuraa minua! Se kutsu on minulle käsky. Elämän sisällys.
Olavi oli kuunnellut tarkkaavaisena toverin sanoja. Ensi kertaa tämän sisäinen minä välähdyksenä hänelle paljastui. Niissä oli suuruutta, noissa syvän vakaumuksen sanelemissa, yksinkertaisissa sanoissa. Suuruutta, joka kirkasti noita arkipäiväisiä, puisevia kasvoja. Olavi tarttui toverin käteen ja puristi sitä lujasti.
— Olkoon, että kuljemme eri teitä, virkahti hän sitten sydämellisesti, päämäärä meillä on sama: onnellinen Suomen kansa.