ERO
Oli silloin syksy jo saapunut, oli ollut jo hallaa monta, kun viimeisen kerran me kuljettiin syyslehtoa verhotonta.
Yli alankomaiden ja laaksojen
oli ankea kuoleman tuoksu,
veret sun, veret mun kävi verkalleen
kuni viileän virran juoksu.
Ja niin tuli erosta hiljainen,
tuli hetkinen kyynelherkkä:
… Oli mielissä lepikko lehtivä
ja keväisten mäntyjen kerkkä…
En lehdosta, jossa me erottiin, minä puuta pillata sallis. Se on minun pyhä puistoni, minun karsikkokumpuni kallis.