I.
Tässä ihan naapurina asuu Tuomas Monni, tilanomistaja, sangen äveriäs, mutta saita.
Kihlakunnan oikeus nyt äskettäin antamallaan päätöksellä velvoitti ukko Monnin korvausta maksamaan sata markkaa Mikko Ripatille siitä, että Monnin emakko luvatta ja varsin röyhkiästi oli tonkinut ja mullistellut ryytimaata Mikko Pipatin, puutarhurin, ynnä sitä paitsi suorittamaan kaikki oikeudenkäyntikulut, kuin myös vetämähän sakkoa sata markkaa siitä, että rohkeni kehua emakkoaan juristiksi loukaten korkeata Oikeutta.
Monnipä ei tyydy päätökseen. Väittää suuttuneena: vääryys tehtiin, tehtiin pirun putku hänelle. Minkäs hiton hän näät sille mahtaa, että akka tahtoo pitää sikaa, mokomaakin rempsapössiä kuin tätäkin, lemmon juristia, jonka kärsäileminen vie hältä talon.
Tähän min en tyydy, Monni ilmottaa. Suottakaan en tyydy, käräjöin, vaikka menis armopöytään asti!
* * *
Niinpä hankkii vähän vihavata putelin uurteeseen ja lähtee sitte valituskirjelmätä teettämään kirkonkylän nurkkasihtierillä, Timo Nikoteemus Saparolla. (Saparo lienee tosin liikanimi, jonk on irvihampaat antaneet, mutta kosken muista enkä tiedä, mikä olis nimi oikia, annettaneen mulle anteheksi, että sanon häntä Saparoksi.)
Saparon virkahuoneesehen astuu Monni, sanoo: — Päivää. — Päivää! vastaa Saparo, mies kaiskerainen, sangen arvokkaasti, katsoen tulijata rillein yli, jotka tiipattavat latvalle terävän, viinan punertaman nokan. Katsoo, vilkasee vain, alkaa sitte jälleen tongiskella papereitaan, kellastuneita, vaan arvokkaita, suurten juttuin rotokolliloita, viiksenhuipukoitaan sipuillen ruskeiksi savustunein sormenpäin.
Monni rykäsee ja sanoo: — Tuota… Ei Saparo vain ole tietääksensä. Vasta pitkän hiljaisuuden jälkeen kääntyy päin ja päänsä ylentää. — Oisko asioita? — O-oishan tässä… tuota… tulin vain, kun sakottivat… häikköläinen… tuota… Enhän minä, tuota… — Jaaha!… Onko rotokolli? Näyttäkääpäs! Jaaha!… Hm!… Jaaha… No niin! — Niin jotta… tuota… valituskirjelmä… ja sitte… oishan täällä vähän… tätäkin vihavampaa putelissa.
Se auttoi. Saparo on toinen mies:
— Istukaa, olkaa hyvä! Siin on tuoli!
Minä teen kuin parahiten voin.
Alkaa sitte viisas keskustelu lakiasioista, Rikoslaista, Naimisen Kaaresta ja vaikka mistä, kunnes Monni on jo vakuutettu, että niin se on, ei siinä auta, ei vaikka olis no! Hän kyllä voittaa. Kysyköön rahaa! Ei se siihen kuulu, vaan asjan täytyy mennä jenkoilleen, siitä se onkin justiin kysymys.