SISÄLLYS:
Omistus.
Kirkonkylässä.
Posti.
"Innon-Tuli".
Riemujuhla.
Seitsemäs päivä.
Ostoksilla.
Korkea Oikeus I.
" " II.
Vanha läävä.
Sadetta pitämässä.
Talkoissa.
Perhejuhla pappilassa.
Matkustajalaiva.
Ilojuhla rautatien kunniaksi.
Sorsajahdissa.
Vallesmanni ja poliisi.
Erokahvilla.
Kaupunki-idylli.
Lähtö.
Omistus.
Te veljet kalliit Ylä-Brondinissa istutte iltapäiväkahvilla.
Tai ehkä vaatimaton suuruspala on teillä Kappelissa parhaillaan.
Varjossa vanhain puiden verannalla kyypparit teitä pokkaa, passailee kuin Kiinan keisaria. Hhe! No niin, en kateutta tunne. Ei! Pois se!
Päinvastoin, kullankirkas ilo täyttää mun sieluni, kun teitä aattelen tietäen, miten siellä katselette katrasta kirjavata ympärillä silkissä sähiseväin ryökkinäin ja rouvain, herrain kultakakkulaisten.
Aavistan, kuinka siellä kaiken näätte ääriltä purppuraisten onnen pilvein. Musiikki puhaltaa, ja pimpittää hopeakellot, huilut viheltää, jymyää rummut, helskää tamburinit, kilisee lasit, lautaset ja veitset, kimmeltää kostukkeet. Tää kaikki, ynnä sininen savu hienon sikarin ja viisas puhe sielun virvoittaa, kirvoittaa kielen j.n.e.
Mut sana sanoo: Kavahtaman pitää, kosk’ viina huokiasti meihin menee, vaan puree niinkuin käärme kavalasti ja pistää kuin kyykäärme. (Ajatelkaas!)
Siks minun osani kai parhain on. Mä eksyin tänne maalle, kirkonkylään, apilaspeltoin unettavaan tuoksuun, kyllähän marjan, piimän, piirakan ja elon juoksuun tyyneen, mutkattomaan.
Kirkonkylässä.
Aamuisin aurinko käy akkunaani. Puistossa laulaa linnut huomenvirttään kilvaten kanssa kylän kukkojen. Heinikon tuoksun tuulenhenki tuopi ja ruoho lemahtaa jo palamalta pitkien, painostavain poutain jälkeen.
Tuo pulskat pullakahvit piikatyttö sorjana valkoisessa puserossaan. Ja talon neiti seinän takana pimputtaa pianoa aamutuimaan, ja poika kartanolla viheltää kokoillen heinäntekovehkeitä. Pajasta kuuluu takomisen hilske. Korjataan jotain niittokoneen rautaa. Katsokaas, heinä kukkii, heinä kukkii!
Käyn ulos. Joudun jokiniitylle, täys missä huojuu hunajainen heinä. Vinkeitä viettää perhosparit häitä, sirkat soittaa, leppälinnut laulaa, kimalaiset kiitää mettä juoden, pörräilee kultakärpäset ja paarmat, maan madot rientää teitään sinne tänne, vähinkin ryömii kammiostaan esiin.
Ylhäältä päivä paistaa pohottaa, savikot halkeilee ja pihka kiehuu, tuhannet säihkyy tulikipunat ylitse laiskaan läikkyväisten vetten.
Jo kirkon tapulissa kukko-viiri käännähtää eteläisen tuulen mukaan. Kartanon vellikello linkuttaa, käy väki joen rantaan kätten pesuun jutellen mukavia, naureskellen.
Hm. Täällä mä vain sitte oleilen tappaen aikaa, kallist armon aikaa. Käyskelen minkä missäin päivän pitkän, maleksin maat ja metsät hiljalleen. Muistelen: Mikäs kukka tuo nyt onkaan? Kuuntelen: Harakat kun hatsattaa! Ja ajattelen: Paikan paremman jos maa päälläns kantaa kuin tää kirkonkylä, niin on se varmaan vanha Paratiisi.
Posti.
Posti-illat ne on juhla-illat.
Vanhat tulee postikonttoriin hakemaan lehtilöitään. Nuoret taas — tietäähän nuoret! niill on omat saaliit, kirjeet, kortit. Mille mistäkin on kukkakortti tullut kera muistivärssyjen. Toiselle kirje kaunokuoressaan, purppuranpunaisessa, tuoksuvassa, sisältäin lemmenvalat ikuiset ja kaikerrukset kaihonsairaan mielen, haikeat huokaukset, jotka on kyhäilty "Lemmentulkin" kaavain jälkeen.
Tää meidän talon ryökkinäkin sai sellaisen lemuavan lemmenviestin — kuuluu joltain majistieriltä, vai arkitähti lienee, insenyöri — ja nyt se vasta vorttupianoa hakkaa hakkaamasta päästyäkin, soittaa sotessit ja vatkaa valssit.
Hm! … viepi unen tässä tipo tieheen… Puoleen yöhön siellä ujeltaa ja soittaa pimputtaa kuin… mieletön…
No mitäs minä! Johan minä nyt jotakin sanoin! Niinhän se on lempi, tulinen, taivahinen sydäntauti. Se panee soittamaan ja ujeltamaan sulohymyhuulin, salasurumielin, sielussa ruusuhohde kuvertin ja pienen, tuoksuavan paper’arkin.
Niin, johan minä nyt tein jotakin, kun olin ihan närkästyä siitä, että tuolla seinän takana asiat ovat onnenhohteessa, ja sydän tahtoo pienen pillityksen päästää siinä riemun rikkaudessa.
Enkös muista: — Älkäät tuomitko, ettei itsiänne tuomittaisi! Enpäs tiedä, miten vielä käypi ennen lähtöäni rauhan mailta, onnensopukasta, miten käypi oman sydänsykkyräisenikin, jok on väännähdellyt — muistaakseni — joskus maailmassa aika lailla.
»Innon-Tuli.»
Sunnuntai-iltana on perhejuhla raittiusseura "Innon-Tulella".
Koko kirkonkylä seuraan kuulunee.
Ohjelma eli tunnuslause on:
"Väkijuomat alas!" Siihen lisää
vain suurin osa: "— mutta kurkun kautta!"
Puheenjohtajana toimii siellä puotipalvelija Kaihorinta. (Entinen Lemetyinen.) Innon punatäplät poskillansa maidonvalkoisilla, vienoisilla, pitää puheet, runot lausuilee suursisältöiset, ihanteelliset, kuten esim.: — Kunnioitettavat vieraat! Aika nyt on vakava ja vaatii työskelykykyisyyttä jokaiselta ja tietopuolisuutta eli mitenkä sanoisin, sivistyspitoisuutta, ja aateyhteyttä, innon aateluutta…
Sellaista se poika osaa puottaa kuin hyllyltä. Ei hevin loppune sanat sen miehen suusta mahtavat. Hän tietää: ei ne suuta halkase, siks pelotta hän paukuttelee, pyyhkii hikeä kirjavalla nästykillä ja heittää salasilmäyksen kauniin postiryökkinään, jok istuu liki puhujalavaa hurmioituneena.
Seuraa keskustelukysymys:
— Mitä on tosi-ystävyys, ja onko sitä?
Tietysti Kaihorinta alustaa sen, ylistää tosi-ystävyyttä, sanoen: — Tosi-ystävyys on jotain suurta, se on jotain korkee-ihanteista, jotain jaloa ja kaunista! Kaks ihmislasta tuntee tarpehen toisilleen kaikki salat uskoa, he ovat tosi-ystävyksiä. Siis tosi-ystävykset keskenään yksinpä toisens ajatukset tuntee, ei mitään salata, ei valhetella. Se hyväksytään, pannaan pöytäkirjaan.
Siis aatteen ylevän on joukko tämä! Sen ihanteet ne ovat pilvein yllä ja kaukomailla, joita koskaan nää ei. Mut kuka kuusen latvaan kurkottaa, se edes katajahan kapsahtaapi. Ja onhan sekin vähän ylempänä niitä, jotk synnin alhoss asustavat.
Riemujuhla.
Viettipä tässä ihan äskettäin mainittu seura kymmenvuotisjuhlaa.
Jäsenet, jotka aina siitä asti, kun seura perustettiin, siin on olleet taistellen jalon aatteen puolesta niin uskollisesti ja uljahasti, saivat erityisen mitalin, vai lienee ollut se — en tiedä varmaan — kunniakirja kiitosmaininnalla.
No niin, nyt myöskin "muiston" tällaisen sai uskollinen viinamäen työmies, pitäjän lukkari, se vanhapoika, tuttu kaikkein mahdollisten riemuin, halaaja piikalikkain, leskien, jokaisen ilo-illan ylin kukko.
Ja merkkitapausta juhlimaan nyt kaupunkikin lähtee reima sakki: lukkari itse, päivän sankari, rovastin poika, jonk on koulut kesken, pitäjän tippaherra, aputiekkar, lihava kauppamies, se repolainen, jonka laarit kohta yltä tulvii jos jollain lailla hamuttua tauhkaa, kylän vanha ylioppilas, jonk ikää, tointa tiedä en, vaan kuulin, ett on hän muuten vain, noin, joutessaan isänä löytölasten lukuisien, lisäksi kelloseppä kaljupäinen, joka on ollut Amerikassa ja lukeutuupi hyvin mielellänsä tähän varsinaiseen vallassäätyyn.
Samosi sakki tämä kaupunkiin, noin kolmen, neljän peninkulman päähän, Kasinon koreutta katsomaan ja juhlimahan vaatimattomasti, syömään krapuja ja juomaan oltta, ryyppäämään rommia ja konjakkia ja rupattelemaan, nää kunnon kuomat, yhtä ja toista, sellaista kuin kuulee sivistyneiden herrain haastavan.
Ne haastelut ei aivan soveliaat ois tosin olleet kuulla lapsien, ja liian ytimekkäitä kai myöskin painomustein paperille panna. Siks ainoastaan puhe kellosepän, tai oikeastaan osa, siistittynä, voi jäädä jälkipolven nähtäväksi. Kaikessa vaatimattomuudessaan se kuuluu:
— Arvoisat rapajuopot lurjukset! Muutama sana nimeen ihmisyyden kullekin teistä, "herrat", erikseen.
Terve, sä päivän suuri sankari, sä suuri susi lampaan karvoissa, kiekuva kiusaus ihmishahmossa, yökekkerien ylivaltias, kinkerikeisari, suur-kelmi, konna, litkijä kirkkoviinin kellarista, sä vanha viinamäen vuokramies, Saaronin ruusun puna nokallasi, ainainen irvi ikenissäsi paits sunnuntaina, jolloin valhevaatteet sä puet päällesi ja vetäydyt niin ulkokultaisuuden kuoren alle kuin etana, kuin simppu niljakas. Terve, sä pitkäkulkku kirkon kukko!
Maljasi, poika potran rovastin! Morjes, sä luppakorva lurjus siinä, sä siemen papin, raavaan rasvaisen, sä tomppeli ja hidas sydämestä, sä aasintamman orivasikka, syntinen puplikaani, Sakeus, nopia hekkumaan, et autuutehen, riivattu Häijyltä oot palvelija, mi kätkit leiviskäsi, kynttiläsi piilotit vakan alle savuamaan, sä kuiva oksa Herran viinapuussa, ohdake Hänen nisupellossaan, Niniven lapsi, vilistealainen, sä vaskikäärmeen ruoka korvessa, joutilas turuilla ja kylänteillä, istuja pilkkaajien parvessa, kelvoton häpäisijä isäs huoneen, yks niistä pienimmistä, joiden tähden rovastin kaulaan pannaan myllyn kivi ja upotetaan meren syvyyteen. No, terve! Malja makiata viinaa, Ilmestyskirjan Verenkarva Peto!
Ja sinä, roisto, roppiruhtinas, sä tilkkatirehtyöri, tippaherra, puoskari, poppa, yrtinkäristäjä, sä saastaisien lienten liuottaja, lutikkajauhon kitsas kauppias, russakanmyrkyn myyjä, saita natku, laastarin latsuttaja, pillereille, sä kärpäspaperi, sä alvejauho, haiseva haaska, pilaantunut maksa yhteiskunnan pirtupurkissa. Loiskis! Sä sisilisko, iilimato!
Hip vaan! Sie ketun kaima, kauppamies, sä liukas luikuri, sä matikka, vanha puotirotta, sillinhirttäjä, myöjä homehtuneen juuston, mädän kalan, roskakahvien ja vaatteen vanhan, koin syömän sertingin ja karttuunin, likaisten sokerien, huonon tupakan, haisevan sillille ja pippurille, maistavan pirunpaskalle ja muulle sen sellaiselle… häkälöylylle. Maljasi, vanha varas, jonka tähden rukkaset lautaan isäntäs löi ennen, sä nylkyri ja veren-imijä, itikka, inhottava hyönteinen, mies pintakiero, koron kiskoja, väärinpunnitsija, toisen syöjä, loismato kaikkein lähimmäistesi, valheen ja vilpin isä, terve sulle!
Ryyppy ylioppilaalle, joka on helmaväelle kai liian hetas, liian ahne erinäisille kostukkeille, kuten viinalle, olvelle, konjakille, pirrulle, riikanpalsamille, hokmannille, pompalle, pulituurille ja vaikka mille, mikä vain vähän haisee sinnepäin. Näin lausun ihailuni, nuori mies, ainoa sivistyksen siistimä joukossa raakamaisen rahvaan täällä, ainut oikia yl’oppinut, oikia Helsingissä ollut herra! Siis kunniaksi isättömäin isän tään teinin malja, malja maisterin, malja keltanokan keikarin, tään sonninkuvan, muhoilevan mullin, tään riettaan pukin, sian siivottoman!
Maljasi, koko raadollinen joukko!
Tää puhe laukas vasta ilon irti! Se pidettiin näät ystävyydessä, sulassa sovinnossa, niinkuin pyhäin sopii, rakkaassa rauhassa ja naurusuin.
Sitte se vasta alkoi riemun remu! Lukkari tanssi laulain "Martin Vapun" ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla", ja toiset hihkui, säesti ja nauroi, siks kunnes pöydän alla kukin loikoi.
Seitsemäs päivä.
Niin ehtoosta ja aamusta saa jälleen sunnuntai suven-kirkas, hiljainen.
Ei edes tuulen huokausta kuulu, peilailee järven rannat rehevät, värisee aamu-ilma lämpöinen.
Vain kaivonvintit tuolla täällä naukuu piikasten nostellessa kahvivettä. Haukahtaa halli jonkun aitan alla vierasta miestä, maantien kulkijaa.
Pääskyset sujahtelee joen rantaan ja jälleen pesään, jossa siukuttaa keltaisin nokin pienet asukkaat.
Hyräilee harmaa kissa rappusilla uneliaana kenties muistellen päättyneitä riijuuretkiään.
* * *
Metsät kaikuu äänin miljoonin, kukkuvat käet, huutaa palokärki, remahtaa äkin riemun helinään maailma avara ja autereinen.
Nousee tapuliin jo vanha Eljas; avaten luukut kaikkiin ilmansuuntiin tarttuu kellon naruun arvokkaasti.
Kaikuu juhlallinen kutsusoitto, heläjää vaski vanhan temppelin harvassa tahdissa ja hartahasti. Mäikkyy mäet, vaarat vapisee, tulvii rahvas rautaporttiloista.
Lukkari luikkii kiirein lehterille ääreen urkujen ja alkaa virren: "Elomme murheen laaksossa"… Hän laulaa värjyvin äänin, hartain naamatauluin
kuin ikinään ei olis kuullutkaan laulua "Martin Vapun" vallattoman ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla".
Eukot yhtyy virteen kimein äänin, ja ukot haukotellen koittavat vängätä vastaan unen viettelystä takana suurten vaskihela-kirjain.
* * **
Illan suussa pitkin joen siltaa mampselit, ryökkinäiset pasisteeraa aaltoovin povin, silmin uneksivin, ja odottavat puotipoikiansa, farmaseuttejaan tai pehtooreitaan kainoina viattoman seuran tekoon.
Ah, kukkaisleningeissään mampselit, ja puotipojat sekä herrat muut kauluksin kovin kesähelteessäkin! He kukin salaisuuden rintaans kätkee kevyen, mutta, oi! niin raskaan sentään, suloisen, mut ah! niin sentään julman!
Hämärtyessä illan lempeän he huokailevat, toiset onnestansa, toiset mustan murheen murtamina. Ja yli tyynten vetten loitoten kurnutus vetopelin kuuluu vain kuin hymni autuaitten asunnoista.
Lempeään verhoonsa yö kattaa maan. Kuu haaveileva hopeitansa tuhlaa ulapan syliin tummansinisen. Käy lehtoin varjoon parit käsitysten ja yhtyy syleilyhyn salaiseen.
Ostoksilla.
Isännän kanssa tullaan kaupunkiin pikkaraiseen, perin hiljaiseen, juhannus-ostoksia tekemään.
Kesä juuri kerkeimmillänsä. Salmet säihkyy päivän kilossa, rantapoppelit ja männyt tuoksuu, tuoksuu pienet, varjoisat puutarhat, lumenvalkoisina loistellen omenapuineen, joiden välistä vilkkuu siellä täällä talon pääty, paistaa peltikatto punainen tahi säleaita porttinensa.
Katuvieren nurmikolla loikoo laiskotellen ruununvoudin koira. — Posteljooni Kilpeläisen kissa kiivennyt on lautalaipiolle istua kyyhöttämään päivään päin. Kyyhkyset kauppiaiden rappuin luona nokkivat maasta ryyninripekkeitä. Erään puodin luona niille syöttää sämpylätä pieni pojan telja odotellen isää, joka juuri paraikaa tinkii kauppamiehen kanssa:
— Mitä se maksaisi tuo potin kulha… tuo… emalierinkinen kaukalo? Elä nyt… Kolme markkaa! … Kallis on.
Miten paljonpas sie nylkenet tällaisesta nahkalämpsästä? Voi pattio! On vai niin suolaista… Tulee ne nyt nuo kengät hintaansa. Sutkasen summan maksaa yhdet pohjat. Siihen kun otat vielä lisäksi satnikkanahkat sekä kappinahkat…
Panehan vielä pötkä sikuria… Riikan sikuria… Sokuria, sitäkin pitäis panna kilo, pari. — Ja mitä hitsiä ne käskivät ottamaan vielä… niin no, tosiaankin, onkos teillä sitä sellaista valkaistua paitavaatetta? Tyttö kun näät pääsee ripille ensi pyhänä, niin sillehän se pitäis muka liessink’paita saada. Eihän se enää kelpaa piikkokangas paitaan edes alasiksikaan. — — Pitäis eräs metri pitsiäkin… Panehan tuota… tuohan tuo nyt näyttää vähän taniammalta, tuo ruskia. — Sitte kun viskaat kaupantekiäiset, niin haastetaan jo vaikka rätingistä.
Viimein päästään mekin ostoksille. Saadaan koriin vehnäjauhot, hiivat, rusinat, väskynät ja riisiryynit ja ynnämuut ja päästään lähtemään kotiin odottamaan aattoa, juhannuskoivuja ja -kukkasia, tanssin lekuntaa ja kokkotulta.
Korkea Oikeus.