I.
Kertomuksemme vie meidät Älgsjön saareen, Inkoon saaristossa syyskuun iltana v. 1789. [Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta totuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.] Syksy on jo todenteolla käsissä, sade pieksää ruutuja ja myrskyn kamala ulvonta ympäröivässä hongikossa kuuluu pieneen tupaseen saakka, jota valaisee vain aimo halkonuotio nokisessa liedessä. Kreeta, kalastajan vaimo, valmistelee parhaillaan kelpo jauhopuuroa itselleen ja miehelleen, joka on kokemassa kalan pyydyksiään. Hänen hoikka vartalonsa kuvastuu tummana varjona loimuavaa liettä vastaan ja hehku tekee ruusut hänen poskillaan vieläkin punaisemmiksi. Suuret siniset silmät seuraavat uneksuen liekkien levotonta leikkiä ja hänen ajatuksensa näyttävät vaeltavan kaukana tästä kodista, jonka sielu ja auringonsäde hän kuitenkin on syksymyrskyissä ja pimeydessä.
Kolme vuotta takaperin oli Michelsson viettänyt häitään hänen kanssaan pappilassa. Hän muistaa peräti tarkoin tämän hetken ja miten hän papin parhaillaan vakavasti tehdessä selkoa uskollisuudesta ja rakkaudesta hyvinä ja kovina aikoina, tuli katsahtaneeksi erääsen sulhaspojista, nuoruudenystäväänsä Oskar Brandtiin, joka alakuloisena ja kyyneleet silmissä seisoi paikallaan; mutta tämän takana hän näki isänsä tuimat kasvot, ja Kreeta käsitti, ettei hänen kohtalonsa enää ollut muutettavissa.
Ja Michelssonin koti oli ensi hetkestä lähtien ollut onnellinen, sillä itse hän oli kelpo mies, joka piti Kreetaa kuten silmäteräänsä eikä ajatellut muuta kuin hänen onneaan. Kuinka voisi hän siis olla muuta kuin kiitollinen miehelleen ja voimiensa mukaan koettaa säästää ja lisätä heidän pieniä ansioitaan sekä mukautua Jumalan hänelle suomaan kohtaloon. Mutta joskus — hän ei sille voinut mitään, — tapahtui, että ajatukset tahtomattakin riensivät takaisin entisiin aikoihin, jotka auttamattomasti olivat ohitse, jolloin hänen ja Oskarin nuoruudenlempi oli tulisimmillaan ja he kumpikin rohkeasti katsoivat kohti tulevaisuutta varmoina onnestaan. Mutta sitten koitti heille esteitä, joita kumpikaan heistä ei ollut voinut aavistaa. Isän tarmokas tahto pakoitti unelmat haihtumaan, mutta täten syöpyi myös katkeruutta sydämiin, joissa tähän saakka vain puhtaat ja ylevät tunteet, jotka todellinen lempi synnyttää, olivat asustaneet. Kreetan isällä oli jotakin — hän ei itsekään tiennyt sanoa mitä — Oskaria vastaan. Köyhyys ei siihen ollut syynä, — sillä Kreetankaan vanhemmilla ei ollut muuta, kuin mitä he työllään voivat ansaita ja täytyihän Michelssoninkin uutterasti raataa, jos mieli tulla omillaan toimeen. Hän koetti turhaan urkkia, mikä oli syynä isän ja hänen lemmittynsä epäsopuun, mutta ei koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä. Isä oli vain jyrkästi sanonut, ettei Oskar ollut sopiva puoliso niin roimalle kelpo tytölle kuin Stoltin Kreeta oli. Ei siis ollut muuta neuvoksi kuin taipua voimakkaamman tahdon alle, koska se oli järkähtämätön päätöksessään. Ja hän piti liian paljon vanhemmistaan tahtoakseen tuottaa heille surua vanhoilla päivillä, mikä hänen vastustuksestaan varmaankin olisi ollut seurauksena. — Ja Kreeta koetti salata kyyneleensä ja olla iloisen näköinen kuten ennenkin; hän oli myös alati parhaansa mukaan koettanut säilyttää onnea, jota hänen miehensä hänelle koetti valmistaa.
Etehisestä kuului askeleita. Hän tiesi, että se oli Michelsson, joka väsyneenä ja likomärkänä palasi pitkältä rasittavalta kalastusretkeltään. Hän työnsi puoleksi palaneet kekäleet kokoon, niin että tuli jälleen sai virikettä ja alkoi iloisesti loimuta liedellä. Kantaen kädessään aimo röykkiön kookkaita haukia astui mies nyt tupaan iloisena ja leikkisänä kuten tapansa oli, vaikka vesi tiuhkuikin joka langasta hänen vaatteistaan ja käsivarret olivat kylmästä ja rasituksesta kontistuneet.
— Tässä on sinulle hieman murkinaksi huomenna, eukkoseni. Olipa tänään koko kova työ ulapalla. Mutta nythän jälleen ollaan kuten taivaan valtakunnassa. Ja mitä näen, puurohan on jo valmis. Sepä on maistuva vanhalle merikarhulle, kunhan ensin saan jäseneni hieman nöyrtymään.
Hän meni lieden ääreen, riisui takkinsa ja hieroi mielihyvällä käsiään häntä vastaan tulvivassa lämpimässä. Pukeuduttuaan sitten kuiviin vaatteisiin, istuutui hän hyvällä ruokahalulla pöytään.
Ilta-aterian, jälkeen, kun Kreetakin oli päättänyt päivän askareet, eivät he heti menneet levolle, vaan Michelsson pani uusia puita pesään, nosti sitten penkin lieden ääreen, otti Kreetan polvelleen istumaan ja virkkoi miettivästi:
— Kuulehan, eukkoseni, en tiedä mikä minun on, mutta tänä-iltana en ole oikein tolallani.
Kreeta katsahti häneen kummastuneena; ei koskaan ennen hän ollut tämmöistä lausunut.
— Olet liiaksi rasittanut itseäsi tänään ja liika työ tekee ihmisen alakuloiseksi. Emmekö mene levolle nyt, lepo tekee mielen rauhalliseksi ja antaa ruumiille uusia voimia.
— Neuvosi on hyvä, mutta eipä haita olla varoillaan silloin, kun ilmassa on pahoja enteitä.
Kreeta säpsähti ja katsahti pelästyneenä puhujaan. Hän tiesi ettei Oskar koskaan ollut suopein silmin katsonut Michelssonia. Kenties oli tämä huomannut, että Oskar jollakin tavoin häntä väijyi.
— Peloitat minua sanoillasi. Mikä sinun oikein on tänä-iltana?
— On kenties väärin ottaa asia niin totiselta kannalta, mutta luontoni on nyt sellainen.
— Mistä sitten Herran nimessä on kysymys?
— Tiedätkö kun tulin tavalliselle kalastuspaikalleni olin kuulevinani laukauksia ulapalta. En ensin niistä välittänyt, mutta kun ne alkoivat kuulua yhä lähempää ja yhä tiheämpään, katsoin parhaaksi lähteä kotiinpäin. Ja arvaapas! Kun soudin Brandtin tuvan ohitse, istui hän portailla ja katseli hievahtamatta ulapalle. Mitäs siinä tirkistelet? minä kysyin. Luulen, että Älgsjöhön saapuu vieraita tänä yönä, hän äreästi, kuten tapansa on, vastasi. Nyt käsitin mikä oli kysymyksessä ja tartuin airoihin sekä soudin kotiin niin että käsivarret raskivat.
— No, mutta mitä Oskar sitten tarkoitti sanoillaan?
— Etkö sitä käsitä? Pian on ryssä niskassamme. Raivoohan maassa sodan liekki, ja se se mies on, joka enimmin voi toista vahingoittaa.
— Herra siunatkoon! Teurastetaanko meidät sitten muitta mutkitta kuten sieluttomat elukat?
— Luulet kai että elämme pakanoiden keskellä ja että isoturkki kohta on oleva niskassamme?
— Mutta saako sitten vihollinen aikaan muuta kuin onnettomuutta ja kurjuutta?
— Niin, siinä olet oikeassa. Ja venäläiset voivat kyllä polttaa tupamme poroksi ja riistää meiltä pienen omaisuutemme, jollei pikaista apua saavu Ruotsin kruunulta; mutta meiltä itseltämme, sinulta ja minulta, ei ryssä ole voiva katkaista hiuskarvaakaan, niin totta kuin nimeni on Michelsson.
Brandt oli ennustanut oikein. Kahden laivan venäläisestä laivastosta, joka oli ankkuroinut Porkkalan luona, oli ruotsalaisen amiraali Rayalinin valppaudesta huolimatta onnistunut tunkeutua Älgsjöhön saakka, jonka he ennen pitkää ottivat haltuunsa ja alkoivat rakentaa sinne laajoja vallituksia. Heidän aikeensa voi helposti arvata. Saaresta oli aikomus tehdä venäläisen laivaston pääasema ja täten voisivat he suuresti ehkäistä merenkulkua ja ahdistella koko Uudenmaan rannikkoa.
Mutta venäläisille epäsuopa sallimus oli toisin päättänyt. Heidän niin helpolla saavuttamansa voitto oli pian muuttuva tappioksi.
Viikkoa myöhemmin, kun varustustyöt Älgsjön toisella rannikolla olivat täydessä käynnissä, suunniteltiin sen toisella rannalla toista, vaikka paljon vähemmän näkyvää aijetta.
— Kreeta, Michelsson eräänä päivänä lausui vaimolleen, jos tätä menoa jatkuu, saamme kauniina päivänä vielä kuolla nälkään, sillä eihän merestä voi saada kalan pyrstöäkään, siitä alkaen kun tuo joukkio on alkanut nuuskia ja mittailla ja meluta ja räyskiä rannoillamme. Mutta minullapa on tuuma. Olen alati katsonut maani parasta, vaikka en ole ollut tilaisuudessa edes kiittää sitä siitä, että täällä olen saavuttanut onneni ja elatukseni. Nyt olen kuitenkin tekevä sille pienen vastapalveluksen, ja luulen, että sinä, Kreetani, olet kyllin rohkea minua auttamaan.
— Ethän vain aikone, Kaarle — —?
— Räjähdyttää vihollista ilmaan, tarkoitat. En, sitä en kuitenkaan tyhjin käsineni saane aikaan. Mutta mantereella, joku penikulma täältä, on kyllä niitä, jotka kykenevät perkaamaan Älgsjön rikkaruohoista.
— Aijot siis mennä everstin luo ja kertoa hänelle mitä täällä on tapahtunut ja mitä on tekeillä, ja tietenkin jätät minut tänne, jotta ryssät saavat purkaa vihansa minuun?
— Niin, olenhan alati tahtonut sinulle pahaa!
— Ei, sitä en olekaan sanonut, mutta nyt — —
— Tulee sinulla olemaan puolustaja poissa ollessani. Brandt on näet luvannut suojella sinua yhtä huolellisesti kuin mitä itsekin tekisin. Hänen ei tule saada vihiä siitä mitä asiaa minulla on mannermaalle. En ole koskaan täysin luottanut siihen mieheen, mitä salaisuuksiini tulee. Lupaa ettet hänelle sitä kerro!
Kreetan silmiin oli tullut omituinen hohde, kuten suuri onni olisi häntä kohdannut; hän vastasi iloisesti:
— Hän ei kautta kunniani ole saava mitään tietää. —
Oskarin ja Kreetan keskinäinen suhde tuli pian hyvin tuttavalliseksi Oskarin ollessa hänen suojelijanaan. Kaikki nuoruuden tunteet heräsivät pian uuteen eloon. Kreeta ei enää ollut olevinaan toisen miehen vaimo. Hän oli kiihkeän rakkauden hurmaama neitonen, joka ei voinut muuta kuin tehdä rakastajalleen mieliksi kaikessa. Ja Oskar tahtoi tietysti täysin siemauksin nauttia uudesta onnestaan, semminkin kun hän samalla voi kostaa kilpakosijalleen ja parjata tätä. Hänellä oli kuitenkin aikaa tuon tuostakin poistua kotoa suojattinsa luota pitemmäksi aikaa vakoilemaan venäläisten liikkeitä ja aikeita, kuten hän selitti Kreetalle.
Tuli sitten vihdoin ilta, joka oli muodostava käännekohdan Kreetan elämässä.
He istuivat kuten heidän tapansa oli yhdessä innokkaasti jutellen menneistä ajoista ja uudistaen vanhoja muistoja.
— Jospa vain olisit tahtonut tulla vaimokseni, olisit voinut sanoa sen isällesi suoraan, mutta sinä olit tietenkin muuttanut mieltä, kuten naisten tapa on, jollei heitä alituisesti pidä silmällä ja juokse heidän jäljissään, Oskar virkkoi.
— Elä tuomitse minua väärin, Kreeta vastasi. Jospa tietäisit kuinka monta yötä olen yksinäisyydessäni katkerasti itkenyt ajatellessani, että täytyi sinusta erota, sanoisit toisin.
Hän ojensi kätensä Oskarille, ja tämä tarttui siihen lujasti ja veti hänet vastustuksesta huolimatta luokseen.
He istuivat näin hetkisen ääneti. Äkkiä hymyili Kreeta ja kysyi:
— Sanohan minulle suoraan, miksi isä ei tahtonut sinua vävykseen?
Hän näki miten Oskarin kasvot synkistyivät. Tämä epäröi tuokion ja kuiskasi sitten kokoonpurtujen hampaittensa välistä.
— Voitko olla vaiti, Kreeta?
— Olenko koskaan sinua pettänyt?
— Hyvä, no sitten saat kuulla, jos sinulla vain on tarpeeksi rohkeutta.
Kreeta riuhtasihe kauhistuneena irti hänen sylistään ja peräytyi kalveten pari askelta poispäin.
— Oskar! hän sopersi.
— Kreeta, olethan sanonut minua rakastavasi.
— Niin olen sanonut ja tietänet että vielä nytkin niin teen.
— Vaikka saisitkin kuulla, että olen syypää rikokseen?
— Oskar, elä kiusaa minua!
— Muistathan Kreeta, että isäsi kerran oli hengenvaarassa ja ainoastaan kuten ihmeen kautta pelastui uhkaavasta kuolemasta?
— Muistan kyllä, ja mitä huomiota tapaus herätti kotiseudullani vielä kauvan jälkeenpäin.
— Se olin — minä, joka aijoin ottaa isäsi hengiltä.
— Sinä — sinä valehtelet, sinä et voisi olla niin kurja, niin katala!
— Elä vielä tuomitse! Isäsi oli sen ansainnut. Hänet olisi oikeuden mukaan pitänyt myllynkivi kaulassa upottaa meren syvyyteen, sillä hän oli riistänyt kodistamme rauhan, hän oli vietellyt äitini.
Kreeta vaipui pyörtyneenä lattialle. Oskar kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä ja antoi hänen juoda lasillisen vettä.
Kun Kreeta oli tullut tajuihinsa, Oskar pitkitti:
— En kaivannut hänen anteeksiantoaan eikä hänkään taasen minun. Olimme kumpikin yhtä rikollisia eli yhtä hyviä, miten asian ottaa. Ystäviä meistä ei voinut koskaan tulla. Ja kaikesta tästä huolimatta lemmin sinua yhtä puhtaasti, yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja sinäkin lemmit minua. Vastaa minulle, Kreeta, mutta vastaa vakavasti, olisitko myös rakastanut minua, jos olisit tämän tiennyt silloin?
— Oskar, miksi olet ilmaissut minulle tämän?
— Olethan itse pyytänyt, ja todellisen rakkauden tulee olla vilpitön.
— Niin, mutta se on hirmuista!
— Se olisi voinut olla vielä hullummin.
He istuivat kauvan ajatuksiinsa vaipuneina, vihdoin Oskar katkaisi äänettömyyden.
— Kreeta, voitko antaa vanhat synnit minulle anteeksi; minusta on sittemmin tullut uusi ihminen?
— Mitä tarvitset anteeksi antoani, jos sinulla jo muutoinkin on rauhallinen omatunto?
— Tarvitsen kyllä, Kreeta, sillä kuvasi on seuraava minua kautta koko elämäni, ja kauhistuksella nähdä tämä kuva — tiedätkö mitä se tahtoo sanoa?
— Odota hieman, anna minun koota ajatukseni, tahdon neuvotella omantuntoni kanssa.
Jos hän nyt olisi antanut järjen vallita, jos hän olisi voinut luoda silmäyksen tuon miehen sieluun, tuon miehen, joka kylmäverisesti oli tehnyt kauhean tunnustuksen osottamatta katumuksen merkkiäkään, tällöin olisi hän ainiaaksi ajanut hänet pois näkyvistään, mutta hänhän oli vain heikko nainen, kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: sinun täytyy antaa anteeksi, sillä sinä lemmit häntä!
— No niin, olen tehnyt päätökseni. Annan sinulle anteeksi, syystä ettet koskaan ole tahrinut isäni muistoa ja mainetta lokaan, vaikka tiesit hänet rikolliseksi.
— Mutta samalla kertaa tahdot sanoa, että rakkautesi minua kohtaan on sammunut?
— En, sillä se on voimakkampi kuin aavistatkaan.
Hän vaipui penkille rakastettunsa viereen, kietoi kätensä tämän kaulaan ja nojasi päänsä tämän rintaan. Polttava suutelo paloi hänen huulillaan; kuten lumottuna tuijotti hän rakastajansa silmiin ja kuiskasi vapisevalla äänellä:
— Oskar, sinä — sinä saatat minutkin rikolliseksi!