II.
Noin viikon päivät oli vierinyt tästä keskustelusta, kun Michelsson eräänä päivänä jälleen saapui kotirantaan.
— Olet täyttänyt tehtäväsi kunnon miehen lailla, Brandt, näen minä, sillä ei vaimoni eikä tupamme ole kärsineet minkäänlaista vauriota. Sepä on hyvä juttu ja kiitän sinua kelpo vartijatoimestasi.
— Ei kestä kiittää, ainahan ystäviä pitää auttaa ja sitäpaitse kovin rasittava ei toimeni ole ollut. On aivan kuin olisin asustanut omassa tuvassani koko ajan, niin kodikasta on kattosi alla ollut. Ja eukkosi sitten, hänen kanssaan kyllä täytyy tulla toimeen.
— Niinpä niin, sinähän aikoinasi olit myös häneen pikiintynyt, kuten sanotaan, vaikka minulla sitten oli suurempi onni sillä taholla.
— Mitä niistä enää huolimme puhua! Se on kaikki ollutta ja mennyttä, ja parasta se lieneekin. Minusta on nuorenmiehen elämä paras. Naikkoset voivat tosin olla hyviä niille, joista pitävät; mutta me toiset saamme olla ilman.
— No se on nyt miten sen ottaa, mutta kuulehan, Brandt, nyt puhumme tärkeämmistä asioista. Sanon samoin kuin sinä tässä tuonoin: luulen että saamme vieraita Älgsjöhön yöksi, mutta tällä kertaa ne eivät ole vihollisia.
Michelsson nähdessään toisen ällistyneen katseen, pitkitti painavasti:
— Ja rehellisinä Ruotsin miehinä on velvollisuutemme kykymme mukaan heitä avustaa.
— Olet ollut everstin puheilla salmen takana, luulen?
— Oikein arvasit. Hän nousee parhaillaan maihin 400 hyvästi asestetun miehen seuraamana pari kolme kivenheittoa täältä. Arvelenpa että ryssä on oleva mielissään saadessaan jälleen todenteolla tutustua Ruotsin ruutiin ja ruotsalaiseen käsivoimaan.
— Sinä kuljet parooni Armfeltin asioilla, kuulemma. Eiköhän olisi viisaampaa pitää huolta kodistaan ja vaimostaan, eikä sekautua asioihin, joiden kanssa ei ole mitään tekemistä?
— Arvelet siis, että tulisi antaa koko maan joutua hukkaan panematta kortta ristiin sen puolustukseksi. Ei, rakas ystävä, sitä opetusta et ole saanut isältäsi etkä liioin äidiltäsi! Ja eikä sinun ole tarvis sanottavasti rasittaa itseäsi, sillä hänen ylhäisyytensä sotaväki on kyllä pitävä kaikesta huolen. Voimme ainoastaan tehdä heille sen pienen palveluksen, että osotamme heille oikotien metsän läpi, sillä omin neuvoin he eivät sitä löydä, olletikaan pilkkopimeässä.
— Minä en sekoitu leikkiin, sen sanon suoraan, eikä siihen tietääkseni ole mitään pakkoa.
— Ethän toki aikone avustaa vastapuoluetta, toivon minä?! Minun täytyy sanoa suoraan, että puheesi kuulostaa hyvin epäilyttävältä!
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan että täytyy olla jonkun puolella tahi häntä vastaan. Kun synnyinmaa on vaarassa, ei kelpo mies välinpitämättömästi voi nähdä sen häviävän.
Brandt ei ennättänyt lausua mitään puolustuksekseen, kun jo odotetut vieraat saapuivat ja ympäröivät pienen tuvan joka taholta. Eversti, parooni Armfelt, astui sitten tupaan ja istuutui akkunan luo. Tuokion aikaa molempia miehiä tarkastettuaan, hän virkkoi Michelssonille:
— Sinusta saamme yhden oppaan, toverisi tuossa voi tulla toiseksi.
Brandt oli jo aikeissa vastata kieltävästi, mutta hän antoi sanat kuolla huulilleen. Joku tuuma oli nähtävästi syntynyt hänen aivoissaan, ja hän oli mies, joka ei hylkinyt mitään keinoa kunhan se vain vei tarkoitusten perille.
— Äänettömyydestäsi päätän, ettei sinulla ole mitään ehdotustani vastaan, eversti pitkitti ja nousi seisomaan mennäkseen ulos. Ensin hän kuitenkin kääntyi Kreetaan, joka koko ajan äänetönnä oli seisonut lieden luona, ja lausui:
— Sinun, pikku tyttöseni, ei tarvitse pelätä mitään. Jätämme kolme ripeätä poikaa sinua suojelemaan ja se kai riittää, vai miten?
Kreetan huulet vetäytyivät hymyyn. Eversti astui ulos tuvasta joukkonsa luo.
— Meidän on kai lähdettävä liikkeelle, sillä ilta alkaa joutua ja tie on sekä pitkä että vaivaloinen, sanoi Michelsson Brandtille. Tämä ei vastannut mitään, otti lakkinsa naulasta ja tarttui ovenripaan.
— Hyvästi taasen vähäksi aikaa, muoriseni, lausui Michelsson. Jos Jumala suo, olen huomenna näihin aikoihin jälleen kotona. Hän puristi vaimonsa kättä ja meni ulos Oskarin jälessä.
Tuokion kuluttua viimeksi mainittu palasi jälleen tupaan ja kuiskasi
Kreetalle:
— Tämä leikki on päättyvä hyvin huonosti ruotsalaisille ja kenties
Michelssonillekin, mutta onhan sinulla joka tapauksessa minut jälellä.
Huono ruuti ei hevillä pala.
Hän riensi ulos ja Kreeta oli yksinään.
Marssittiin kahdessa osastossa, joihin kumpaankin kuului 200 miestä, Joukkoa, jonka etunenässä parooni Armfelt itse vaelsi, johdatti Michelsson, toista osastoa taas, joka kulki enemmän länteenpäin johdatti Brandt, Aikomus oli tehdä rynnäkkö vallituksia vastaan kahdelta eri taholta yhdellä haavaa, joten vihollinen joutuisi peräti tukalaan asemaan.
Noin kello puoli viiden seuduissa aamulla oli yön pimeydessä raivaamattomia polkuja myöten saavuttu metsän rinteesen, josta aamun sarastaessa voitiin nähdä venäläisten vallitukset. Vihollisten leirissä oli kaikki rauhallista, siellä nukuttiin nähtävästi vielä vanhurskasten unia. Ainoastaan siellä täällä valleilla näkyi yksinäinen vartija tähystelevän ympärilleen. Ruotsalaiset olivat kulkeneet niin hiljaa ja varovasti, etteivät rannalla olijat voineet aavistaakaan mitään pahaa, kaikki kun vielä olivat tyytyväisiä äskeiseen menestykseensä.
Molempien näiden osastojen, jotka Armfelt oli valinnut joukoistaan, piti kohdata toisensa tässä, minne toinen joukkue jo onnellisesti oli saapunut. Mutta kaikki ei käynytkään kuten oli suunniteltu. Michelssonin epäluulot olivat toteutuneet; Oskar Brandt oli kavaltanut maansa ja kuninkaansa. Hän oli ehdoin tahdoin johdattanut osastonsa harhateille. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Eversti kutsui upseerinsa neuvotteluun. Kaikki olivat sitä mieltä, että aijottu tuuma oli viipymättä pantava toimeen, sillä ennen pitkää olisi koko venäläisten leiri jalkeilla ja koko retki raukeisi tällöin tyhjiin, jotapaitse useimmat ruotsalaisista arvatenkin saisivat hengellään maksaa uhkarohkeutensa, venäläisten miesluku kun oli melkoista suurempi ja heillä sen ohella oli järeää tykistöä apunaan. Kuolemaa halveksien syöksi vähäinen joukkue niinmuodoin vallituksia vastaan, jotka he tuokiossa valloittivat. Unen pöpperössä venäläiset kavahtivat vuoteiltaan ja ryhtyivät tekemään vastarintaa, mutta siitä ei ollut sanottavasti apua, sillä vain aniharvat kerkesivät tässä hämmingissä tarttua edes aseisiinsa. Eläköönhuutojen kaikuessa viholliset karkoitettiin kalliontörmältä, jolle olivat rakentaneet varustuksensa. Suurin osa venäläisistä kaatui, useat otettiin vangiksi ja loput pääsivät pakoon rannalla oleviin aluksiinsa. Kahdeksan tykkiä ja 250 kivääriä joutui ruotsalaisten haltuun. Mutta heidänkin mieshukkansa oli ollut melkoinen.