III.
Toinen osasto saapui vaivaloisen harhailun jälkeen venäläisten vallituksille vasta sitten, kun taistelu jo oli ohitse. Oskar Brandtia sitävastoin ei missään näkynyt. Sotilaitten ja päällystön kirousten seuraamana hän yön pimeydessä oli kadonnut polkuja myöten, jotka hän perinpohjin tunsi, ja jo ennenkuin tuo verinen leikki rantavalleilla alkoi, oli hän saapunut venäläisen laivaston luo, joka sen maihin noussutta miehistöä kohdanneen vastoinkäymisen jälkeen, ja kun tämän joukon jäännökset olivat ehtineet laivoille, nosti ankkurinsa ja lähti kiiruimman kautta Porkkalaan, jossa laivaston pääkortteeri oli.
Michelsson saatuaan runsaan korvauksen hyvästä avustaan, palasi kotiinsa, johdettuaan ensin jäännökset parooni Armfeltin joukosta ja sotavangit maallenousupaikkaan.
— Tulithan toki hengissä takaisin, tervehti Kreeta miestään.
— Mitäpä pahaa minulle sitten olisi voinut tapahtua? Seisoin hyvän matkan päässä ja katselin miten reippaat ja urhoolliset miehet murtivat vihollisen vastarinnan, Michelsson vastasi.
— Oskarin ennustukset eivät niinmuodoin toteutuneetkaan.
— Vai niin, se konna tahtoi siis lyhentää minunkin elämänlankaani! Saammehan nähdä eikö hänen maallinen vaelluksensa pääty pikemmin kuin minun.
— Sinä ja Oskar ette siis ikinä voi olla ystäviä?
— Kuolema sille maansa-kavaltajalle; kunpa kerran saisin hänet kynsiini kahdenkesken!
— Mitä pahaa hän oikeastaan on sinulle tehnyt?
— Mitä hän minulle on tehnyt, voi olla yhdentekevä, mutta hän on tahtonut vahingoittaa synnyinmaata, myydä sen kuten Juudas muinoin mestarinsa muutamasta viheliäisestä hopeapenningistä.
— En käsitä mitä puheellasi tarkoitat, mutta minun tietääkseni hän on alati ollut rohkea ja kelpo poika.
— Onko sinusta siis kauniisti tehty liittyä vihollisen puolelle ja ryhtyä kavaltamaan omia maamiehiään?
— Ei suinkaan! Voiko se olla totta! Siinä tapauksessa — —
— On minulla oikein, tahdot kenties myöntää. Niin, tiedätkö, minä kyllä olen oikeassa, siitä voit olla vakuutettu ja kavaltaja on toistaiseksi turvassa venäläisten laivoissa. Mutta annahan hänen tulla takaisin Älgsjöhön vielä kerran, niin hän kyllä on löylynsä löytävä, sen takaan!
Pienen kodin elämä alkoi taasen luisua entistä rataansa. Kreeta hoiti pientä talouttaan ja Michelsson toi kotia toinen toistaan runsaampia saaliita meren rikkaista varikoista. Nyt suolattiin aimo haukia, ahvenia ja muita kaloja talven tarpeiksi ja pieni perunamaa antoi sekin puolestaan tervetulleen lisän ruokavarastoon. Michelsson oli iloinen ja tyytyväinen osaansa kuten tavallisesti, hän oli myös tavallista hellempi vaimolleen, ja usein kun hän tätä syleili ja kysyi oliko hän onnellinen ja tyytyväinen mieheensä, leikki Kreetan rusoposkilla leikkisä hymy muodostaen pieniä siroja kuoppasia poskiin, antaen täten mykän mutta kylläkin puhuvan vastauksen: tietysti olen onnellinen, mitenkä voisin olla muuta!
Mutta eräänä päivänä, tuossa uuden vuoden vaiheilla, hänen mielialansa äkisti muuttui kuten loihdinnan kautta. Entinen hilpeys haihtui, Kreetasta tuli harvapuheinen jopa suorastaan jörö. Aika ajoin Michelsson tapasi hänet istumassa kyynelsilmin, mietteisiinsä vaipuneena, joista hän kuullessaan miehensä lähestyvän, ikäänkuin peljästyneenä kavahti hereille.
Oliko hän sairas, vai oliko miehensä jollakin tavoin hänen mieltään pahoittanut? Hän ei itsekään oikein tiennyt mikä häntä vaivasi. Michelssonparka ei ainakaan ollut syypää hänen alakuloisuuteensa.
Nyt alkoivat ensimmäiset epäluulot itää miehen sielussa, epäluulot, joita hän kuitenkin koetti visusti salata, kuten pahasta johtuvaa ahdistusta.
* * * * *
Oli muuan sunnuntai vuoden alkuvaiheilla. Michelsson oli lähtenyt kirkkoon mannermaalle ja Kreetakin olisi seurannut mukana, mutta ei tuntenut itseään kylliksi voimakkaaksi tätä pitkää matkaa varten. Nähdessään miehensä katoovan näkyvistä hänestä tuntui kuten olisi raskas taakka muutamiksi hetkiksi pudonnut hänen hartioiltaan, sillä puolison läsnäolo teki hänen sieluntuskansa kaksin verroin tukalammaksi. Hän otti kaapista vanhan perheraamatun, jonka oli isältään perinyt, avasi päivän tekstin ja etsi Jumalan sanasta lohdutusta, jota elämä ei kyennyt hänelle antamaan. Se oli kertomus syntisestä vaimosta, joka katuvaisena laski koko suuren syntitaakkansa Mestarin eteen, paljasti hänelle koko sielunsa ja sydämensä, salaamatta mitään ja meni sitten kevennetyllä sydämellä ja rauhoitetulla omallatunnolla ulos elämään. Miten soveltuikaan tämä teksti häneen itseensä! Voisiko hänkin rukoillen langeta vapahtajansa jalkain juureen, tunnustaa olevansa kurjempi tuota vaimoa, josta juuri oli lukenut, mutta rohkenisi Hänen lupauksensa johdosta toivoa saavuttavansa rauhaa korkeudesta? Hän koetti tutkistella itseään, oliko hänellä vielä jälellä todellinen lapsen mieli, sama hurskas sydän kuin muinoin, jolloin hän ei vielä ollut kokenut elämän myrskyjä ja vaurioita, vaan juoksenteli iloisena kuin kevätperhonen, lauleli kuten lintu metsässä — — — Samassa hän säpsähti, sillä joku koputti ovelle ja astui sitten rivakasti tupaan. Kreeta ei ollut uskoa silmiään.
— Oskar!
— Niin, minä se olen. Näin Michelssonin lähtevän kirkkomatkalle ja otin tilaisuudesta vaarin, kuten sanotaan.
— Istu! Kreeta ojensi kylmästi hänelle tuolin.
Syntyi hetken äänettömyys.
— Sinä olet käynyt kalvakkaaksi ja laihaksi, Kreeta, sen jälkeen kun viimeksi tavattiin.
— Niin sanoo Michelssonkin. Eihän saakaan ijänkaiken pysyä nuorena.
Keskustelu taukosi jälleen. Kreeta kuitenkin tuokion kuluttua virkkoi:
— Olet ollut kauvan poissa kotosalta. Mantereella arvatenkin on paremmat ansiot kuin täällä?
— Milloin paremmat, milloin huonommat. Viime aikoina olen kuitenkin ansainnut koko lailla; kuten tiedät olen myös hieman kirvesmieskin, sen olen oppinut isältäni. Saanko kysyä Kreetalta tahtooko hän ottaa minulta pienen lahjan, jonka vartavasten olen sinulle säästänyt? Hän ojensi Kreetalle suuren hopearahan.
— Katsohan vaan! Ihan silkkaa hopeata hänellä on taskuissaan, Kreeta virkkoi käännellen rahaa kädessään. Mutta eihän tämä ole Ruotsin raha. Moisia variksen varpaita en koskaan vielä ole nähnyt rahoissa.
— Se on Venäjän raha, ymmärrätkö.
— Miten sinä olet saanut tämän rahan?
— Oh, ostin sen parilla killingillä eräältä toiselta kirvesmieheltä, joka oli työssä samassa talossa kuin minäkin.
Kreeta laski kolikon eteensä pöydälle, katsoi tiukasti Oskaria silmiin ja lausui:
— Sen sinä valehtelet, Oskar! Pidä itse lahjasi; en tahdo ottaa mitään, mitä epärehellisellä tavalla olet itsellesi hankkinut.
Brandt kalpeni raivosta ja nousi seisaalleen.
— Punnitse sanasi paremmin! Minä en ikinä ole varastanut.
— Siitä asiasta emme huoli kiistellä.
— En ole vielä ikinä varastanut, toistan sen.
— Olkoon sitten niin. Mutta sinä olet kavaltanut maasi, jossa, vaikka oletkin vieras, kuitenkin, nautit kansalaisoikeuksia ja sinä olet ryöstänyt kunniani! Oletko nyt tyytyväinen? Hän osotti hopearahaa:
— Ota lahjasi, sanon vielä kerran. Mene ja anna minun yksinäni kamppailla koettelemusten läpi. Voihan haaksirikkoontunut joskus saavuttaa pelastavan sataman. Minulla on rohkeutta yrittää; tee sinä miten hyväksi näet.
Brandt läheni hitaasti ovea, seisoi tuokion, sen luona ja hypisteli hermostuneesti lakkiaan. Kreeta oli asettunut pöydän ääreen; raamattu oli avoinna hänen edessään; koneellisesti hän milloin tuijotti päivän tekstiin, milloin taasen rönsyisiin permantopalkkeihin. Vain aika ajoin hän salaa silmäsi ovelle, jossa rikollinen seisoi. — Äkkiä tämän kasvot värähtivät kuten tuskasta, turhaan hän koetti hillitä itseään, kuten huumauksissa horjui hän pöydän luo ja nakkasi lakkinsa sille ja syöksähti polvilleen Kreetan jalkojen juureen.
Samassa tuokiossa ovi riuhtaistiin auki ja Michelssonin kookas vartalo näyttäytyi avoimessa ovessa.
Hän seisoi kotvan aikaa kuten paikalleen naulittuna ja tuijotti hievahtamatta huoneen perällä olevaan ryhmään. Sitten hän otti muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyi jälleen kuten harkitsisi jotakin, meni sitten ja otti hyljepyssynsä seinältä, viritti hanan ja virkkoi asettaen pyssyntukin olkapäätään vastaan.
— Nouse ylös, konna! Rehellinen mies tahtoo kohdata verivihollisensa silmä silmää vastaan.
Puhuteltu ei hievahtanut paikaltaan, näytti siltä kuten olisivat hänen jalkansa lamaantuneet. Hänen koko ruumiinsa värisi.
— Nouse ylös! Michelsson toisti vielä tuikeammalla äänellä kuin äsken.
Brandtin täytyi ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen jalkeille. Sitten hänen vastustajansa pitäen kivääriä koko ajan tähdättynä toisen rintaan luonnottoman rauhallisella äänellä kysyi:
— Mitä asiaa sinulla on kattoni alle?
— Ohikulkeissani vain sattumalta poikkesin sisään sinua tervehtimään…
— Tervehtimään vaimoani, tahdoit sanoa. Näytät osaavan valehdella vielä kuolema silmiesi edessä.
— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon — — —
— Näit minun olevan kirkkomatkalla, niin, ja minäkin näin sinut, vaikka en ollut huomaavinani. En näet tahtonut verisin käsin astua Herran huoneesen. Mutta minulla oli aavistus, joka kuiskasi korvaani: Ole varoillasi, tuolla miehellä on pahoja aikeita, Silloin empimättä käännyin takaisin, sillä en tahtonut antaa tärvellä kotiani, niinkauvan kuin minulla on voimaa käsivarsissani sitä puolustamaan ja samalla tarjoutui myös oiva tilaisuus kostaa sille, joka on riistänyt onneni ja pettänyt isänmaansa. Olin näet varma siitä, ettet voisi mennä tupani ohitse, kun tiesit minun olevan poissa kotoa.
— Ei, ei, pysy alallasi, ei askeltakaan edemmäksi! hän kiivaasti tokasi, kun Brandt salavihkaa yritti lähestyä ovea. Minulla on vielä eräitä kysymyksiä tehtävänä sinulle, ennenkuin teet tilisi maallisen elämäsi kanssa.
— Kuulehan, Brandt, hän pitkitti, missä olet asustanut sen jälkeen kun johdit ruotsalaisen osaston harhaan Älgsjön metsissä?
— Se ei sinua liikuta, Oskar yrmeästi vastasi, sillä hän alkoi vähitellen toipua pelostaan.
— Ei, tavallaan kyllä olet oikeassa, sillä itsehän saat hävetä ja sovittaa rikoksesi. Eikä sinun olekaan tarvis ilmaista tyyssijojasi, ne kyllä tunnetaan hyvästi. Sinulla on kaiketi ollut herraspäivät venäläisillä laivoilla, otaksun minä, ja näytpä saaneen hopeoitakin yltäkyllin, koska voit niitä noin siroitella ympärillesi. Ota sentään kolikkosi takaisin, en halua talossani säilyttää syntirahoja.
Michelsson teki liikkeen tarttuakseen hopearuplaan. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Oskar samassa koko tarmollaan heittäytyi Michelssonia vastaan, työnsi hänet sivulle ja livahti nuolen nopeudella ovesta ulos.
Yhtä nopeasti Michelsson oli hänen kintereillään. Pian hän kuitenkin jätti takaa-ajon sikseen, nakkasi hopearuplan pakenevan jälkeen ja huusi:
— Kurja pelkuri, pyssyni ei ollut ladattu!