IV.
Antakaamme kertojan itsensä, vanhan kapteeni Bromanin, joka aikoinaan on kuullut tämän tarinan isältään, omin sanoin jatkaa kertomusta.
— Tiedättekö, syntyipä itku ja hammasten kiristys, kun Michelsson palasi tupaansa ja puolisot jäivät kahdenkesken. Hän noitui ja pauhasi, jotta ruudut helisivät, ja soimasi vaimoaan mitä ilkeimmillä herjauksilla. Olihan Kreeta tosin rikkonut paljon, mutta nuorisohan helposti joutuu harhateille ja Kreeta oli vielä melkein lapsi, hän kun oli vastikään täyttänyt 23 vuotta. Vihdoin Kreeta rohkasi mielensä ja sanoi suoraan miehelleen, että vaikka Oskar olikin huono ihminen, niin ei hän ikinä olisi sillä tavoin kohdellut omaa vaimoaan. Eikä Michelsson ollut koskaan hänestä pitänyt sillä tavoin kuin Kreeta tahtoi. Senvuoksi ei hänen tullut oudoksua, jos Kreeta häntä hieman pettikin. Olihan Oskar sitäpaitse lapsuudesta saakka ollut häneen mieltynyt, ja kun hän ei voinut saada Kreetaa vaimokseen, ei ollut kummakaan, jos hän tilaisuuden tarjoutuessa kernaasti tahtoi jutella hetkisen hänen kanssaan ja uudistaa vanhoja muistoja. — Tällä tavoin Kreeta puheli miehelleen ollen hyvin loukkaantuneen näköinen.
Ja näillä verukkeilla hän kenties luuli voivansa poistaa miehensä epäluuloja? Turha toivo! Michelsson tiesi jo tarkalleen miten asiat olivat; häneltä ei enää voitu salata totuutta, niin kernaasti kuin Kreeta sitä olisi tahtonutkin. Ei viipynytkään kauvan kuin jo Michelsson sanoi hänelle suoraan kaikki mitä tiesi ja sitten hän otti pussin selkäänsä ja läksi kotoaan tarjoutuakseen sotaväkeen; hän tahtoi kuolla maansa edestä, koska ei hänellä enää ollut vaimoa ja kotia, joiden hyväksi tehdä työtä. Ja sillä tiellään hän on vieläkin. Toiset sanovat hänen kaatuneen taistelussa Viipurin lahdessa v. 1790, kun taasen toiset kivenkovaan väittävät nähneensä hänet myöskin kunniamme kultaisina päivinä. Oli miten tahansa, elämästä oli hänelle koitunut taakka, vaikka korkeamman tahto on suonut hänelle pitemmän elämän-uran kuin hän itse tahtoikaan.
Mutta Kreetastahan minun piti puhua. Niin, kesän tullessa hän synnytti reippaan pojan, joka kasteessa sai nimekseen Edvard ja joka täydellisesti tuli isäänsä: samat vilkkaat siniset silmät ja sama pystynenä kuin Brandtillakin; otsa ja suu olivat äidin.
Jos kuka, niin tämä poikaparka tuli maailmaan sopimattomaan aikaan ja kutsumatta, sillä köyhä, rappeutunut koti ei tarjonnut hänelle muuta kuin puutetta ja kärsimyksiä, sillä äiti ei kyennyt säilyttämään heidän entisen vähäisen varallisuutensa tähteitä, jotapaitse Kreetan terveyskin oli horjuva ja suru oli lamannut kaikki hänen toimintakykynsä ja tahtonsa asemansa parantamiseksi.
Tällöin ilmautui pelastava enkeli erään sedän muodossa. Tällä oli Tammisaaressa pieni talo ja hän oli kuullut Kreetan aineellisesta hädästä. Kreetahan voisi asua piian kanssa keittiössä ja voimiensa mukaan olla apuna talousaskareissa. Kaupungissa voisi pojastakin tulla ihminen, hän saisi oppia lukemaan ja tottua säännölliseen työhön. Jos he jäisivät maalle, ei heillä ollut muuta edessä kuin vaeltaa ruodussa talosta taloon, nähdä kovia päiviä ja syödä armoleipää, minne vain tulivatkin. Ukko oli kyllä oikeassa ja siitä oli Kreeta kiitollinen ja koetti kaikin tavoin tehdä isäntäväelleen mieliksi. Jonkun vuoden kuluttua kävikin niin, että hän sai yksinään hoitaa keittiöaskareet ja entinen palvelijatar sai siirtyä nauttimaan lepoa.
Edvardista koitui reipas poika, hän sai ruveta käymään koulua ja saamaan opetusta. Ukko Pehrsson piti pojasta paljon ja oli määrännyt hänet ainoaksi perillisekseen, sillä hänellä ei ollut omia lapsia, joten Kreeta poikineen olivat Pehrssonin lähimmät perilliset. Mutta koulussa ei poika tahtonut viihtyä. Usein hän sieltä palasi itku kurkussa ja usein saapui hän perin myöhään kotia, vaikka päivän lukeminen jo aikoja sitten oli päättynyt. Kotona hän tietysti sai toria; "jälki-istunta" tahi muut rangaistukset luettiin hänen laiskuutensa ansioksi ja siihen se jäi, sillä Edvard ei koskaan puolustellut itseään. Hän oli aina vaiti, kun häntä toruttiin.
Seuraavana syksynä, kun Edvardin jälleen piti lähteä kouluun, hän jyrkästi kieltäytyi, hän oli muka saanut siitä kyliänsä. Lukea hän kyllä tahtoi kernaasti, mutta sitä hän voisi tehdä kotonakin, niin ettei tarvitsisi olla toveriensa pilkan esineenä.
Nyt Kreeta käsitti miten asiat olivat. Oli saatu pojan syntyperä selville ja toverit olivat häntä kiusotelleet sen johdosta, joten poikaparka, joka tähän saakka oli ollut aivan tietämätön perhesuhteistaan, sitä enemmän loukkautui noista sydämettömistä pistopuheista. Sillä lapsenkin mieli voi käsittää elämän katkeruuden, jos sydän on tunteita täynnä.
Tässä ei hyvistä eikä pahoista puheista, houkutuksista, uhkauksista eikä kurituksesta ollut apua. Poika oli itsepintainen ja sai kun saikin tahtonsa perille. Kenties voitaisiin vielä löytää hänelle sovelias toiminta-ala elämässä. Eräänä päivänä — Edvard lienee ollut noin 15-vuotias — kun hän äidilleen ilmaisi halunsa päästä merille, sillä täällä kotona ei hänestä ollut mihinkään ja hän oli kyllästynyt joutenoloon.
— En tahdo vastustaa haluasi, lapseni; jos merimiehen elämä sinua miellyttää, niin lähde Jumalan nimessä sitten. Tosin jään tänne sinua ikävöimään, kun olet poissa luotani, mutta sitä ei nyt voida auttaa.
— Sano pikemmin, äiti, että taakkasi kevenee, kun pääset minusta eroon, poika kyynelsilmin vastasi.
— Koska olen sanonut, että olet minulle rasituksena?
— Et sitä ole sanonut, mutta minusta tuntuu kuitenkin aina, kuten vaivaisi sinua ajatus, että minä olen syntynyt maailmaan.
— En käsitä sanojasi, Edvard! Kreeta värisevällä äänellä sopersi.
— Et kai, sillä ethän tiedä, että minulla on tietoa tuosta asiasta, jonka alati olet minulta salannut. Mutta älkäämme siitä puhuko. Kenties voin minä siitä huolimatta tulla kelpo mieheksi ja olethan aina ollut hyvä minulle.
Kreeta kätki kasvot käsiinsä ja itki, kuten lapsi; hänen sydämensä oli niin täynnä, että tunteet pääsivät valloilleen, hän ei voinut niitä hillitä, Edvard oli oikeassa siinä, että äitiä rasitti raskas sieluntaakka, joka jo huomattavasti oli hänen voimiaan riuduttanut. Mutta kyyneleet samalla ihmeellisesti keventivät hänen mieltään, samoinkuin katkera, mutta tehokas lääke helpoittaa sairaan tuskia. — Kun vanhukset sattumalta tulivat keittiöön, tapasivat he äidin ja pojan mitä hellimmässä syleilyssä.
* * * * *
Onnellisin aika Kreetan uudessa elämässä oli se, jolloin Edvard oli merillä kaukana eteläisissä seuduissa. Hän ei suinkaan iloinnut siitä, että poika oli poissa hänen näkyvistään, vaan oli hänellä tällä aikaa jälleen jotakin hyvää toivottavana, hän voi jälleen uneksua tulevaisuudesta ja rakentaa tuulentupia kuinka Edvardista olisi koituva kelpo mies ja kuinka hänellä itsellään olisi vanhan päivän vara ja turva Edvardin luona, missä hän voisi vihdoin saavuttaa rauhan, jota elämä ei ollut hänelle suonut.
Tällöin alkoikin uusi koettelemusten aika. — Pehrsson sairastui syksypuoleen. Kun joulujuhlana kellot soittivat juhlapukuisia joukkoja temppeliin riemuitsemaan elämän saavuttamasta voitosta kuoleman ylitse, silloin vanhuksen kylmenneet jäännökset kätkettiin maan mustaan poveen. — Keväällä sitten, kun talven jäiset kahleet murtuivat, tuli Edvard kotia. Näinä kahtena vuotena, jona hän oli ollut merillä, hän oli kasvanut ainakin korttelin verran pituuttaan, hempeät kasvonpiirteet olivat tulleet tarmokkaiksi ja kalpean ihon oli etelän paahtava aurinko ruskottanut. Mutta samalla hän oli saanut käytökseensä jotakin yrmeätä ja tuimaa, mikä teki miltei vastenmielisen vaikutuksen, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin kotiväki tuli selville siitä, että nuorukainen oli arveluttavassa määrin alkanut suosiskella viinin jumalaa.
Mutta ei vieläkään mitta ollut täysi. Seuraavan vuoden pääsiäis-aamuna pääsi tuli selittämättömällä tavalla irti Pehrssonin talossa. Se sai alkunsa ullakolla ja kun vallitsi ankarahko tuuli, oli koko rakennus tuossa tuokiossa loimuavana tulimerenä, josta vain savupiiput pistivät esiin aavemaisina kuten satujen jättiläiset, tehottomina katsellen ympärillä riehuvaa paloa. Väkeä vilisi paikalla, toiset juoksivat sinne, toiset tänne, kukin huusi täyttä kurkkua, mistään järkiperäisestä sammutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Se olisikin ollut mahdotonta, koska tarjolla oli vain rautalevystä kyhättyjä käsiruiskuja. Muutamia ämpärillisiä vettä nakattiin tuon tuostakin liekkeihin, ja ne kiihdyttivät vain valtavan elementin raivoa, liekit kohosivat loimuten ja räiskyen ylös pilviä kohti, mutta alenivat pian taasen entiselleen, ja senpä vuoksi annettiin niiden vihdoin häiritsemättä suorittaa hävitystyötään.
Illan suussa rakennus oli tasoittunut maan tasalle, vain röykkiö kyteviä, suitsevia kekäleitä osotti tässä vielä äsken seisseen ihmisasunnon. Ihmiset olivat myös menneet kukin kotiinsa, pahin vaara kun oli jo ohitse, eikä enää ollut tarvis huolehtia, että omat kotinurkat joutuisivat tulen uhriksi. Palopaikka ei kuitenkaan ollut autio: kaksi olentoa maleksi itkeä nyyhkyttäen tämän hävityksen kauhistuksen keskellä; kolmas istui tuolilla, joka oli saatu pelastetuksi palavasta rakennuksesta, ja noitui itsekseen perintöä, jonka oli menettänyt, sillä näihin aikoihin ei tietystikään vielä tiedetty mitään palovakuutuksesta.