V.

Tämä onnettomuus vei Pehrssonin muorin hautaan, ja siitä koitui myös pitkä sarja kärsimyksiä Kreeta Michelssonille. Raskaalla sydämellä hänen oli pakko jälleen muuttaa entiseen, jo puoleksi luhistuneesen mökkiinsä Älgsjössä, vähine tavaroineen, jotka oli saatu pelastetuksi tulipalosta. Edvard, joka jo vähin oli arvellut taasen lähteä merille ja jättää äitinsä kunnan elätettäväksi, heltyi kuitenkin tämän rukouksista ja ryhtyi hankkimaan elatustaan kalastuksella, ja meri kyllä elättää miehensä, joka todenteolla tahtoo tehdä työtä.

Näin vieri joku aika sanottavitta häiriöittä. Mitään ylellistä elämää ei mökissä vietetty, mutta köyhyys ja puute olivat myös tuntemattomia vieraita, niin, riittivätpä Edvardin ansiot viinankin hankintaan, sillä Edvard oli yhä uutterammin alkanut viljellä tätä turmiollista nestettä, tuottaen täten vauriota ruumiilleen ja sielulleen, sekä sanomattoman paljon tuskaa ja pelkoa äidilleen.

Oli myöhään syksyllä vuonna 1807. Edvard oli, kuten tapansa oli, varhain aamusella lähtenyt vesille kokemaan pyydyksiään. Kala-onni ei tänään ollut suotuisa, varsin alakuloisena hän vähine saaliineen jo oli matkalla kotiapäin, kun hän erään niemekkeen kohdalla huomasi rantakalliolla seisovan henkilön, joka innokkaasti viittaili häntä luokseen. Vaikka hän tällä haavaa ei ollutkaan erin halukas ryhtymään puheluihin tuon hänelle tuntemattoman miehen kanssa, hän kuitenkin vihdoin päätti noudattaa tämän yhä innokkaammin uudistettuja kehoituksia, ja käänsi niinmuodoin aluksensa rantaan ja souti maalle.

Rannalle noustuaan huomasi Edvard jonkun matkan päässä rannasta pienen peräti rappeutuneen töllin, joka täydellisesti oli rannalla kasvavan lepistön kätkössä, niin ettei sitä mereltäpäin voitu yhtään huomata. Tämä oli arvatenkin tuntemattoman miehen tyyssija.

Rappeutunut tosin oli Edvardin ja hänen äitinsä tupa tuolla saaren toisella puolella, mutta tälle se toki ei vetänyt vertoja, sillä tämä oli enemmän ryövärien lymypaikan kuin ihmisasunnon kaltainen.

— Oletko tänään saanut viljalti kaloja, nuori mies? vieras kysyi luoden samassa läpitunkevan katseensa puhuteltuun.

— Eipä kestä kehua. Ilmatkin ovat viime aikoina olleet peräti epäsuotuisat kalastukseen. Mutta täytyyhän kuitenkin koettaa onneaan, kävi sitten syteen tai saveen.

— Oletpa saanut isäsi luonnon, kuulen puheestasi ja olen siitä iloissani.

— Isäni? Oletteko tuntenut isääni? Edvard sopersi ja kuuma veri kohosi hänen poskilleen.

— Häntä ei sinun ole tarvis hävetä — olen myös tuntenut äitisi. Mutta käykäämme tupaseeni, niin saamme hieman puhella. En ole moneen aikaan tullut vaihtaneeksi sanaakaan kenenkään ihmisolennon kanssa, sillä olen ollut sairaloinen, niin etten ole päässyt ovesta ulos. Senpävuoksi nähdessäni sinun soutavan ohitse, sain semmoisen halun tavata jonkun, jonka kanssa saisin hieman puhella.

Siihen Edvard kyllä oli valmis, mutta ensin hän tahtoi mennä panemaan veneensä paremmin kiinni, jotta se ei vallitsevassa navakassa tuulessa irtautuisi ja lähtisi ominpäin merille. Tämä oli tosin vain tekosyy: itse asiassa hän tahtoi ottaa uskollisen seuralaisensa, viinapullon, myötänsä tupaan. Ryyppy tahi parikin tekisi kai hyvää erakollekin!

Pian he istuivat innokkaassa puhelussa, ja kumpaakin näytti keskustelun aihe suuresti huvittavan.

— Olette tuntenut isäni, sanoitte tuonoin?

— Niinpä niin, se oli reima mies aikoinaan, nyt ovat sairaus ja vastoinkäymiset lamanneet miehen rohkeuden ja tarmon.

— Sitten kaiketi myös tiedätte missä hän nykyään oleilee. Olisipa hauska kerran nähdä häntä silmästä silmään, sillä näihin saakka en tietääkseni ole häntä nähnyt. — Tuvan isäntä ei huomannut, miten nuorukainen tätä sanoessaan puristeli nyrkkejään ja koetti kaikin tavoin hillitä kiihkoaan.

— Toivosi on helposti täytetty — vaikka heti paikalla.

— Onko — onko hän siis täällä? Asuuko hän kenties täällä Teidän tuvassanne? Vai onko Teillä toinenkin huone?

— Hän istuu tässä.

Nämät sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun Edvard nuolen nopeudella kavahti istuimeltaan, tarttui viinapulloon ja aikoi iskeä sillä isäntää päähän. Tämä ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan virkkoi perin tyynesti:

— Istuhan takaisin tuolillesi, minulla on vielä jotakin sanottavaa.

Vanhuksen kuolemaa halveksiva käytös ja kylmäverisyys saivat kiihoittuneen nuorukaisen hetikohta tyyntymään; kehoitusta noudattaen hän istahti entiselle paikalleen.

— Arvasin kyllä, ettet suopein silmin katsoisi minua; minun hairahdukseni on arvatenkin monasti rasittanut elämääsi ja tehnyt tulevaisuutesi synkäksi. Tahdoin kuitenkin ilmaista sinulle totuuden, ennenkuin oli liian myöhäistä, sillä minun päiväni ovat kenties luetut; olenhan jo vanha ja sairaloinen. Mutta myöskin eräästä toisesta asiasta tahdoin kanssasi puhua, kun kerta kuulin sinun jälleen oleskelevan kotitanhuvilla. Äitisi — — —

— Hänet minä tunnen paremmin kuin Te, hän on ollut minulle kaikki kaikessa, vaikka onkin saanut paljon kärsiä minun tähteni, niin, ja myös Teidän tähtenne.

— En tahtoisi vielä enemmän katkeroittaa sinun ja äitisi elämää, kuin se jo lienee kyllin raskas; mutta jotta ei vihasi kohtaisi minua yksistään, tahdon kertoa sinulle jotakin.

— Ja mitä se sitten voisi olla?

— Niin, että äitisi on enemmän syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuin minä.

— Ja moisia valeita Te, heikko ukkorahjus, rohkenette ladella minulle, joka voisin, jos tahtoisin, yhdellä iskulla lyödä Teidät maahan!

— Tee minulle mitä tahdot! Toistan vain vielä kerran, että hän on rikkonut enemmän kuin minä.

— En sitä usko, ennenkuin olette lähemmin selittänyt asian.

— No hyvä, koska niin tahdot, niin kuule sitten!

Vanha Oskar Brandt alkoi nyt kertoa, miten Kreeta ja hän jo lapsina olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta ja miten tyttö hänet sitten petti menemällä Michelssonille vaimoksi, joka kuitenkin oli paljon huonompi mies, eikä kyennyt vaimoaan elättämään niin pulskasti kuin hän (Brandt) olisi tehnyt. Huomattuaan erehdyksensä alkoi Kreeta nyt vierautua miehestään ja lähennellä häntä, Edvard'in isää, eikä hän pitänyt väliä keinoista voidakseen pettää Michelssonia. — Minä joka hänestä pidin vielä kuten silmäterästäni, hän jatkoi kertomustaan, tietysti kernaasti tein hänelle mieliksi, emmekä kumpikaan tulleet ajatelleeksi, että rikoksemme tulisi kolmannen, sinun viattoman niskoille, tulisi turmelemaan sinun koko elämäsi. Me nautimme vain hetken autuutta, kun kerta koko tulevainen onnemme naisen oikkujen johdosta oli rauennut tyhjiin.

Sitten sai Michelsson tietää meidän suhteemme ja kun hän paitse epäluulojaan, että äitisi ja minä häntä petimme, vielä sai päähänsä senkin, että minä muka olin kavaltanut maani ja kuninkaani, mikä muutoin on silkkaa valetta, sydämystyi hän peräti, eikä enää tahtonut nähdäkään vaimoaan. Hän jätti kotinsa kaikkineen päivineen ja siitä lähtien ei kukaan ole häntä nähnyt.

Minun kävi sääliksi äitiäsi, kun tiesin miten yksinäinen ja avuton hän oli, senvuoksi menin hänen luokseen ja tarjosin hänelle rakkauteni ja suojelukseni. Mutta sen sijaan, että olisi nyt sovittanut sen, mitä oikuillaan ja kavaluudellaan oli rikkonut miestään ja minua vastaan, hän ajoi minut ovesta ulos uhaten minua kuolemalla, jos vielä kerran rohkenisin näyttäidä hänen silmiensä edessä.

Sitten synnyit sinä. Onni alkoi taasen olla suopea äidillesi, minun päiväni tulivat sitävastoin yhä tukalimmiksi. Olen kuitenkin Jumalan kiitos tullut toimeen näihin saakka, ja saanen kenties ummistaa silmäni siinä tiedossa, että kärsimykseni tulevat kostetuiksi. —

Hän istui tuokion ääneti, sitten hän kääntyi poikaansa ja kysyi:

— Oletko minua käsittänyt?

Edvard, joka oli niin vaipunut mietteisiinsä, että tuskin oli kuullut kertomuksen loppua, säpsähti kysymyksen johdosta ja vastasi kolkosti:

— Olen.

Sitten hän nousi tuolilta, taittui vanhuksen käteen, virkkoi lyhyesti:
Hyvästi, isä! ja kiiruhti ulos ovesta.

Koskaan ei matka kalastuspaikalta kotiin ollut tuntenut hänestä niin pitkältä kuin tänään. Eikä ollut kummakaan, kun hän tuon tuostakin pitkät ajat antoi airojen levätä alallaan ja veneen ajelehtia aaltojen mukana, samalla kun hän itse istui mietteissään ajatusten harhaillessa sinne ja tänne.

Kun hän vihdoin saapui kotirantaan ja vene oli vedetty rannalle, näki hän äitinsä olevan rannalla vastassa. Kreetan katse oli levoton, sillä hän oli pelännyt jonkun tapaturman kohdanneen Edvardia, tämä kun niin tavattoman kauvan viipyi poissa.

— Oletpa tänään viipynyt kauvan, Edvard.

— Niin olen, oli jyrkkä vastaus.

— Missä ovat kalat?

Hän ojensi äidilleen muutaman ahvenen.

— Päivä päivältä näyttää saalis käyvän niukemmaksi. Mikä meillä on edessä, jos näin jatkuu?

— En tiedä muuta neuvoa, kuin vähentää taloutta, Edvard omituisella äänenpainolla vastasi.

Kreeta värisytti. Ei koskaan hän ollut nähnyt poikaansa semmoisena kuin tänään. Painostava tunne sydämessään hän asteli tuttua polkua venerannasta tupaan. Edvard seurasi äänetönnä jälessä, astui tupaan, laski kalakimpun kädestään ovensuuhun sekä otti välkkyväteräisen kirveen, joka seisoi sopessa, aikoen jälleen mennä ulos.

— Ethän vielä ole syönyt; anna puunhakkuun olla siksi.

— Syödä kyllä ehdin sitten: olenkin sen sijaan juonut, hän tylysti vastasi ja meni ulos.

Pian hän oli tullut syvälle metsän sydämeen. Hän istahti kivelle ja alkoi mietiskellä.

Viimeisten tuntien kuluessa hän oli kokenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Hän oli tavannut isänsä ja tämän tunnustuksista kävi selville, että se oikeastaan olikin hänen äitinsä, joka oli syypää hänen onnettomaan kohtaloonsa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä! Ja tätä äitiä hän oli rakastanut, hän kun oli luullut, että tämä oli joutunut onnettomuuteen toisen vuoksi ja sai kärsiä syyttömästi. Nyt sitävastoin olivat hänen silmänsä avautuneet. Hänen oma isänsä oli ilmaissut hänelle totuuden, jota niin kauvan oli häneltä salattu — ja haudan partaalla ei kukaan voisi valehdella, hän itsekseen arveli. Hän tarttui kirveesen, iski sen tarmonsa takaa nuoreen kuuseen, joka kasvoi läheisyydessä. Puu vaipui katkaistuna maahan, murha-ase oli niinmuodoin oivallisessa kunnossa.