II.
Kova ottelu oli "Sturm'in" kestettävä Itämeren aaltojen parissa, jolloin se kuitenkin tehden nimelleen kunniaa osottautui menestyksellä voivansa vastustaa niiden raivoa. Se ei sitäpaitsi ensi kertaa kyntänyt näitä vesiä jo harmaapäiseksi käyneen päällikkönsä Ulfried Vogelin ohjaamana, jonka tuttavuuden jo olemme tehneet. Tänäpänä hän kuitenkin vakavampana kuin tavallisesti seisoi paikallaan, josta hän ei ollut hievahtanut siitä lähtien, kun alus Saksan rannikolta lähti ulos aavalle ulapalle.
Näytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat tehneet liiton tuhotakseen tällä erää todenteolla hänet ja hänen laivansa, nyt, kun hänellä vielä oli laivassaan kallein lasti, minkä hän koskaan oli kuljettanut Pohjolaan: päällikkö Sverkerin ryöstetty lemmitty, ja sen ohessa runsas varasto viinejä, suolaa, kudoksia y.m. Hän alkoi jo hieman epäillä, että se oli kohtalon rangaistus, joka nyt häntä odotti sen johdosta, että oli menetellyt epärehellisesti ja ryöstänyt lapsen vanhempien sylistä, vienyt Kettelriedin linnasta auringon. Mutta hän oli vannonut pitävänsä sanansa eikä hän tahtonut rikkoa lupaustaan; kernaammin tällöin mennä upoksiin miehineen päivineen.
Tyttö ei Sverkeriä lempinyt, sanottiin. No niin, mitäpä sillä oli väliä. Rakkaus kyllä tulisi vuosien vieriessä. Tyttöhän oli vielä liian vähän nähnyt häntä voidakseen häneen mieltyä. Kunhan osottaa hieman lempeyttä ja joskus antaa siellä täällä myöden, niin naisen mieli kyllä pehmenee, sen hän itse oli saanut kokea, ja sitten seuraavat hellät tunteet aivan itsestään.
Näistä mietteistään hänet pian herätti omituinen vinkuva ääni, joka sekaantui myrskyn ulvontaan. Levottomana hän kiiruhti keulan puolelle, mutta jo keskikannella tähystäjä peljästyneen näköisenä riensi häntä vastaan.
— Musta pilviseinä nousee tuolla ylös merestä. Ennen pitkää yllättää meidät lumimyrsky, ilmoitti tähystäjä ja lisäsi: Kirous on päällämme ja on avosylin meidät nielevä. Näiden talvisten matkojen olisi jo pitänyt meitä kylliksi varoittaa; mutta kuitenkin sinä, Vogel, vielä kerran tahdoit koota tulisia hiiliä harmaan pääsi päälle, syystä että olet saattanut meidät kaikki surman suuhun.
— Pidä suusi, Fuchs, ja mene paikallesi; minä täällä olen herra ja käskijä. Jos sanankaan uhmailet minun käskyjäni vastaan, heitätän sinut mereen muitta mutkitta.
— Menen kyllä toimeeni. Mutta sinun edesvastuusi ei siitä syystä ole pienempi. Ajattele häntä tuolla alhaalla kajuutassa! Tämä voi olla hänen viimeinen elonpäivänsä.
— Sanoitpa jotakin, Fuchs. Tyttö voi yksinäisyydessään tarvita lohdutusta. Mene alas ja vaali häntä hellästi pahimman myrskyn aikana ja tule sitten minulle ilmoittamaan, miten hän mukautuu uuteen kohtaloonsa. — Sinä, Kerner, huusi hän nyt kaikuvalla äänellä, saat asettua Fuchs'in paikalle, ja kaikki miehet, kannelle, valmiina noudattamaan käskyjäni, tässä syntyy kohta ottelu elämästä ja kuolemasta.
Fuchsille ei käskyä ollut tarvis toistaa. Nopeammin kuin toiset tottelivat saamiaan ohjeita, hän jo oli kajuutassa Kettelriedin tyttären, hempeän Klotilden luona.
— Vihdoinkin saan tilaisuuden kahden kesken puhua kanssasi, hän virkkoi astuessaan neitsyen kammioon eli oikeammin vankikoppiin, sillä kajuutan sisustus oli kaikkea muuta kuin sopiva ritarintyttären olosijaksi.
Tyttö käännähti nopeasti ympäri vuoteellaan, jossa oli levännyt kasvot seinään päin käännettyinä.
— Sinäkö se olet, Henrik? Etkö ilmaise itseäsi ja joudu vaaraan, kun tulet tänne minun luokseni?
— En, rakkaani. Tulen luoksesi itse Vogelin käskystä. Hän tahtoo hoitaa aarrettaan, ja nyt kun ankara lumimyrsky meitä uhkaa, käski hän minun tulla sinua vaalimaan — mitä käskyä, kuten voinet arvata, ilolla noudatin.
Hän istui pian Klotilde sylissään ja suutelo toisensa perään paloi heidän huulillaan.
— Ja sinä aijot paeta tuonne kylmään maahan kaukana Pohjolassa, asuttua noiden villien ihmisten pariin — minun tähteni?
— Niin, armaani, tahdon suojella sinua haukan kynsiltä. Ne eivät saa kovinkaan syvälle tunkeutua sinun valkoiseen, hienoon hipiääsi. Ja joka päivä tapaamme toisemme ja neuvottelemme, kunnes vihdoin koittaa päivä, jolloin saan omanani puristaa sinut sydäntäni vastaan. Tiedäthän että olen onnistunut saamaan uskollisen liittolaisen aikeissani Halfdanista, Sverkerin linnavoudista.
— Ja jos aikeesi raukeavat tyhjiin?
— Silloin tahdomme kuolla yhdessä. Tiedä etten tahdo elää sen päivän yli, jona sinä lahjoitat Sverkerille kätesi ja sydämesi.
— En ikinä ole lempivä häntä, senhän jo tiedät, Henrik!
— Mutta jos hän pakoittaa sinua, tahi houkutuksilla ja hyväilyillä — —
— Elä lausu moisia sanoja, minä en myy itseäni, kuten sinä ja seuralaisesi kauppaavat tavaroitaan muutamista vaivaisista oravannahoista. Tavaraa ja kultaa oli minulla kotonani yltäkyllin. Mutta tekivätkö no minut onnelliseksi? Eivät! Luuletko niinmuodoin, että moisilla keinoilla voisi valaista synkkää kotitaloa, joka minua siellä odottaa!
Tyttö vetäytyi lähemmäksi lemmittyään, ikäänkin täten etsien suojaa kauheita ilmiöitä vastaan, joita mielikuvitus loi hänen eteensä. Mutta suojaa hän tarvitsi muutoinkin, sillä samassa tunsivat he ankaran tärähdyksen, kuten olisi alus nakkautunut jollekin karille. Se natisi kaikissa liitteissään ja laivan heilahdukset kävivät niin ankariksi, että heidän täytyi lujasti tarttua lähinnä olevaan kiinteään esineesen, jotta eivät sinkoutuisi seinältä toiselle. Hetkisen kuluttua tuli kuitenkin tyven, mutta voitiin nähdä miten "Sturm" keikkui paikallaan pääsemättä rahtuakaan eteenpäin.
— Nyt vaara on ohitse, virkkoi Henrik Fuchs iloisin katsein. Nyt voin jälleen mennä kannelle ja jättää sinut unelmiesi valtaan. Hyvästi, Klotilde! Rohkeutta! Me emme voi toisiamme unhoittaa.
— Ei, sitä emme voi! tyttö vastasi ja kietoi kauniit, valkoiset käsivartensa rakastajansa kaulaan. — Sitten Fuchs riensi takaisin kannelle.
Meri oli taasen entisen näköinen. Aallokko oli tosin ankara ja myrskyä jatkui yhä, mutta ilma oli selvinnyt ja pullistuneet purjeet kuljettivat alusta hyvää vauhtia matkan päämäärää kohti.
Vogel tuli synkän näköisenä Fuchsia vastaan. Hänen katseissaan voi lukea hieman epäluuloa.
— Oletko rauhoittanut häntä?
— Hän ei sano pelkäävänsä myrskyä. Ennenkin on hän isänsä seurassa saanut kokea lumimyrskyjä Itämerellä, hän minulle kertoi.
— Hyvä! Voit niin ollen jälleen mennä entiselle paikallesi. Luulenpa muutoin, että piakkoin saamme maata näkyviin, virkkoi Vogel heidän astuessaan keulaan päin. — Voitko nähdä tuota tummaa juovaa etäällä? Ne ovat ulkokarit, saariston ulkopuolella.
Fuchs seisoi hetkisen koettaen teroittaa näköään. Sitten hän lausui:
— Tuo musta pilkku pakenee edellämme, se ei siis voi olla kallio.
Pidän sitä ennemmin aluksena, joka pyrkii samaan satamaan kuin mekin.
Maltahan, nyt voin selvästi nähdä, ettei siinä ole yksi vaan useampia
laivoja. Mitähän ne mahtavat olla?
— Arvoitus kyllä aikoinaan tulee selville. Kenties joku meikäläisistä, tahi sotaretkellä olevia norjalaisia. Ystäviä kaikitenkin, minä toivon. Jollei niin olisi, täytyy meidän panna kova kovaa vastaan.
Näin sanoen hän jätti Fuchsin ja palasi paikalleen "Sturmin" peräkannelle.