III.
Sverker nousi vuoteeltaan väsyneenä levottoman yön jälkeen, nähtyään kirjavia unia. Jätettyään makuukammionsa hän käski kutsua luoksensa tähystäjän, joka myös hetikohta saapui.
— Mitä on sinulla kerrottavaa? hän kysyi tältä.
— Niin, herra, sota ja verileikki on varmaan syttyvä näillä seuduilla. Aamun sarastaessa näimme laivaston täysin purjein kiitävän ulapalla ohitsemme. Se on nyt ankkuroinut Porvoonjoen suulle.
— Laivasto, sanot, näitkö mitään muuta?
— Kyllä, herra, kullatuista keuloista voin päättää, että alukset ovat tulleet lännestä päin.
— Hyvä, virkkoi Sverker. Viesteistäsi näen, että kuninkaani Erikin kiertokäskyllä on ollut toivottu vaikutus ja että nyt vihdoinkin saamme Ruotsin valtakunnasta kauvan toivomaamme avustusta pakanallisten naapuriemme ja vihollistemme alituisten juonien kukistamiseksi. Mutta kuulehan, etkö nähnyt mitään muuta?
— En, herra.
— No niin, palaa paikallesi ja ole valmis kertomaan minulle uusia tietoja, kun sinua kutsun.
Tähystäjä kumarsi ja poistui. Sverker istui tuokion mietteisiin vaipuneena, sitten hän kääntyi ovella seisovaan palvelijaan.
— Bengt, käske voutini Halfdan tänne, tahdonpa hieman neuvotella hänen kanssaan.
Ennenkuin vouti oli saapunut, tähystäjä palasi hengästyneenä Sverkerin luo.
— Herra, suvaitkaa antaa anteeksi rohkeuteni, mutta pidin velvollisuutenani viipymättä saattaa tietoonne, että yksinäinen alus vastikään ankkuroi joen suuhun, lähelle meikäläisten laivoja. Hansan lipusta voin päättää sen olevan "Sturmin", jonka tuloa olette odottanut, herra.
— Hyvä, huudahti Sverker ja pitkitti: olen tyytyväinen valppauteesi.
Samassa astui huoneesen Halfdan, muodoltaan synkempänä kuin tavallisesti.
— Onko väkeni taistelukuntoista, jos niiksi tulisi? Sverker kysyi.
— Minun tietääkseni se alati on valmiina sinua palvelemaan, vouti hieman äreästi vastasi.
— Tiedän sen ja toivon, että myöskin sinä yhä edeskinpäin olet palveleva minua vilpittömästi kuten kunnon miehen tulee. Mutta siitä en nyt tahdo kanssasi puhua. Tiedäthän, että minun ja meidän kaikkien herra ja kuningas Erik XI nyt aikoo asevoimalla pakoittaa niskottelevat hämäläiset luopumaan vehkeilyistään, hylkäämään pakanallisen uskonsa ja kääntymään pyhään kristinoppiin ja että hän on lähettänyt tänne valtavan laivaston, jonka ylipäällikkö on hänen lankonsa Birger Jarl, sekä että laivasto jo on saapunut ja lepää ankkurissa joen suussa. Meidän velvollisuutemme on auttaa näitä jaloja uskonveljiämme taistelun hetkellä, mutta tätä varten tulee meidän olla täysin asekuntoisia, ja senvuoksi kysyn sinulta nyt missä kunnossa väkeni on.
— Herra, toisin sanoen tarkoitat siis, että meidän vitkastelematta on liittyminen hänen korkeutensa Birger Jarlin sotajoukkoon?
— Olet käsittänyt minua oikein, ja minä vaadin, että käskyni hetikohta pannaan täytäntöön. Aijon itsekin ottaa osaa retkeen.
— Mielinpä kysyä jotakin, herra. Ken on pitävä huolta siitä, minkä Ulfried Vogelin laiva vastikään on tuonut mukanaan, sillä arvaan, että lasti on kallis?
— Mistä tiedät sen jo saapuneen?
— Kuulin sen keskustelustasi Klas-tähystäjän kanssa.
— Siitä seikasta olen itse pitävä huolta. Sinun tehtävänäsi, Halfdan, on vain väkeni keralla urheasti seistä taistelun hyörinässä.
He menivät kumpikin taholleen.
* * * * *
Aikaiseen laskeva marraskuun-aurinko, jonka oli onnistunut hetkiseksi hälventää sen kasvoja peittävä pilvivaippa, hyväili valollaan Porvoonjoen suussa sijaitsevaa kenttää, jossa äsken juuri oli kamppailtu tulinen taistelu.
Sen säteet löivät leikkiä kypäreillä ja haarniskoilla, surullisina ne heijastuivat ruotsalaisten verillä tahrattuihin miekkoihin, samalla lähettäen viimeisen viestin elämästä Ruotsin ritareille, jotka hämäläisten nuolien lävistäminä rivittäin peittivät taistelutantereen ja pakanoille, jotka silvottuine ruumiineen lepäsivät kentällä. Ne muodostivat myös ikäänkuin pyhimys-sädekehän molempien päivän sankarien, Birger Jarlin ja Sverkerin ympärille, heidän seistessään erään ruotsalaisen laivan kannella ja rehellisellä kädenlyönnillä vahvistaessaan lupauksen miehekkäästi auttaa toisiaan jatkuvassa taistelussa pakanoita vastaan, jonka tarkoituksena oli toteuttaa Folkungasuvun ylevä aate: puhdistaa pohjoismaat pakanallisesta pimeydestä ja raivata tietä valolle pimeimpäänkin sopukkaan.
— Minulla on kuninkaani ja lankoni käsky tunkeutua heidän tyyssijojensa keskustaan ja rakentaa sinne linna, joka alati on muistuttava heitä siitä, että järjestetyt yhteiskuntaolot ja vakaalla perusteella lepäävä uskonto ovat voimakkaammat kuin epäuskon ja pahuuden valloilleen päässeet voimat. Ennenkuin tämä linnoitus, tämä Hämeenlinna, kohottaikse tornejaan pilviä kohti, joista kaikki valo tulee, en aijo levätä enkä palata kotiini. Sinulle, Sverker, jätän suojaksi ja turvaksi neljäsataa parasta miestäni. He ovat aivan varmaan yhdessä sinun urhean väkesi kanssa kykenevät ylläpitämään järjestystä koko tällä laajalla alueella.
Niin kuuluivat jaarlin sanat ja Sverker otti mielihyvällä vastaan tarjotun avun.
* * * * *
Porvoonlinnan ritarisaliin on kokoontunut kolme henkilöä. Suuressa uunissa roihuaa hauska takkavalkea, joka luo himmeän hohteen karkeasti veistetyille seinille, katon poikkihirsille ja runsaalle kokoelmalle sotisopia, kypäreitä ja kalpoja, jotka ovat salin huomattavin koriste.
Sverker siirtää jakkaransa lähemmäksi liettä, tarttuu täysinäiseen simasarveen, vie sen reunan huulilleen ja ojentaa sitten sarven Ulfried Vogelille.
— Juo, ystäväni, juo pohjanmiesten tarmoa luihisi ja ytimiisi, sekä kiitos sinulle tunnokkaasta palveluksestasi, hän viikkaa ja pitkittää sitten: Sinä ja väkesi ette ainoastaan ole tehneet minulle palvelusta, jota en ikinä ole unhoittava, te olette myös, kuten tulee miesten, joilla on sydän oikealla paikallaan, avustaneet kuningastani ja isänmaatani saavuttamaan tarkoitusperiä, jotka ovat ylevämmät kuin tavalliset ihmissydämen oikkujen aiheuttamat. Kiitos teille siitä! Ojenna sarvi Halfdan-voudille; myöskin hän on tehnyt velvollisuutensa.
— Herra, puuttui Halfdan puheesen tarttuen simasarveen, tämä on ensimmäinen hyväksymisen sana, jonka pitkiin aikoihin olen kuullut huuliltasi, ja tiedät, että olen sinulle kiitollinen siitä. Mutta vielä enemmän olisin sinulle kiitollinen, jollet kokonaan unhoittaisi häntä, joka nyt yksinään ikävissään istuu neitsytkamarissa, ja joka vastikään päättyneessä verisessä taistelussa on saanut aikaan suurempia urostöitä kuin me miehet, joita ohjaa vain saalinhimoiset vietit. Näithän miten hän keskellä taistelun pyörteitä avusti ja lohdutti haavoitettuja ja kuolevia. Herra, tiedätkö minkä arvoinen se nainen on, joka miesten hurjimmissakin otteluissa on kylliksi rohkea vaaroista huolimatta antamaan apuaan kärsiville.
— Halfdan, minä käsitän tarkoituksesi. Olet kauvan kantanut vihan kaunaa minua kohtaan. Mitä sinulla oikeastaan on mielessä?
— Sinä et viihdy naisten parissa, herra, paitse kenties kun tunteidesi valtaamana joskus vähäksi aikaa jätät simasarven tahi urheat työt sikseen.
— Ja tätä rohkenet sinä sanoa minulle!
— Rohkenen vielä enemmänkin, jos haluat kuulla, herra.
— Vaiti, kavaltaja! Käsitän nyt selvästi mitä tarkoitat. Vaiti, sanon sinulle, muutoin tiedät että käteni saattaa raskaasti kohdata päätäsi.
— Herra, luuletko sillä, voittavasi jotakin? Et; on kyllä olemassa pahempia kateuden voimia kuin minä, jotka sinua väjyvät.
— Mitä tarkoitat? Sverker kiivastuneena tokasi.
— Muistatko jaloa puolisoasi, herra?
— Margitiako!
— Niin, Margitia. Hänen tomunsa huutaa kostoa, ja toinen kostaja on jonakin päivänä vielä astuva eteesi.
— Edvin! Nyt ymmärrän. Sinä ja hän olette tehneet salaliiton minua vastaan. Mutta malttakaahan, te ette ole minua kukistava. Ja sinä, Ulfrid Vogel, elä kallista korvaasi kuulemaan tuon katalan voudin juonia. Hän tahtoo vahingoittaa minua syystä, etten ole antanut hänen ominpäin täällä hallita. Sinä, Vogel, olet luottanut minuun ja tehnyt minulle palveluksia, joita en koskaan ole unhoittava; kiitän sinua niistä ja vakuutan, että milloin tahansa saavut näille maille, olet aina oleva tervetullut vieras luonani.
— Ja nyt — olet oikeassa, tyttö on yksinään neitsytkamarissa — tahdon mennä hänen luokseen ja näyttää hänelle, että se on sydämeni, joka on tahtonut riistää hänet pois niistä oloista, jotka kenties vielä ovat hänelle rakkaammat kuin Pohjolan lumi ja pohjoismaalaisen lempi.