VIII.
Vanki.
"Vankitornin" ainoan, matalan, ristikolta suljetun, pohjoista päin olevan ikkunan läpi voi päivänvalo ainoastaan säästäväisesti tulla sisälle ja poistaa sitä puolipimeyttä, joka vallitsi täällä sisällä. Se kosteisuus, joka vallitsi tässä ummehtuneessa luolassa, oli peittänyt jääkylmät harmaakiviseinät paksulla homepeitteellä ja sen inhottavan ilman, joka täällä aina oli, täytyi ehdottomasti turmella parhaimmankin terveyden. Vilutaudin oireet värisyttävät kerran toisensa perään vangin väsyneitä jäseniä ja se viitta, jota hän huolellisesti koetti kääriä ympärilleen, voi ainoastaan hieman poistaa sitä.
Ivarsson oli jo kokonaista neljä kuukautta taistellut kaikkia näljän ja tuskan vaivoja vastaan tässä luonnottomassa asunnossa, sillä se ruokakaan, joka lähetettiin tänne alas, ei ollut likimaillekaan riittävä täyttämään kaikkia ruumiin tarpeita. Hyvin vähän oli hänellä myös tietoa siitä, mitä tällä ajalla oli tapahtunut ulkona, ainainen kuollon hiljaisuus oli kaikki, mitä oli saanut kokea, ainoastaan silloin tällöin häiritty valitushuudoilta palan matkan päässä olevasta "läpitornista", eräs vielä pimeämpi ja kamalampi vankila, johon paatuneet pahantekijät pantiin, siellä tapahtuvien kidutusten kautta pakoittaakseen heitä tunnustamaan. Ennenkun vanki laskettiin tänne alas riisuttiin häneltä kaikki vaatteet, kesällä aina paitaan asti, talvella sai hän pitää takin yllänsä. Ruokana täällä oli vesi ja leipä.
Ainoat valoisammat hetket Ivarssonin sietämättömässä asemassa olivat ne ajat, jolloin hän pääsi hengittämään vapaata ilmaa ulkona vankipihassa, eräs korkealta muurilta ympäröitty kenttä eteläisen sivurakennuksen edessä.
Täällä voi hän havaita, mitä ei tuolla sisällä ollut aavistanutkaan, että kevät jo oli ehtinyt pitkälle, että Auran laineet jo olivat heittäneet jääpeitteensä, että puut olivat hohtavina kevätpuvussaan ja että muuttolinnut olivat palanneet vielä hiljakkoin niin autioihin metsiin Pohjolassa. Taivaan sininen laki, joka oli päänsä päällä, ja kullalta loistavan auringon säteet sulattivat niin kummallisesti hänen rinnassaan lämpimämmät tunteet, jotka jo olivat olleet jäätymäisillään siellä kylmässä, pimeässä hautaluolassa, mihin oli karkoitettu. Mutta samalla heräsi myös mietteitä ja aavistuksia, jotka usein vielä enemmän synkistyttivät hänen mielensä ja kuvasivat vastaisuuden vielä tummempana kun ennen.
Hänen kävellessään täällä mykkänä kun hahmo, valmiina niin pian kun vaan mahdollista ottamaan jäähyväiset elämältä ainaiseksi, heräsivät muistot, joille ennen kernaasti oli antautunut, ja siirsivät hänen, niinkuin monasti ennen, kauas pois Suomen rajoilta kotimaahan rakkaasen Ruotsiin ja sen aarteen luo, jonka siellä talletti. Kuinka eikö halunnut tulla sinne ja uudelleen solmia niitä siteitä, jotka pitkä poissa-olo oli irroittanut, kuinka eikö odottanut häntä taas nuorena, voimakkaana ja kukoistavana se, joka sinä kauniina heinäkuun aamuna sanoi hänelle jäähyväisensä — ja nyt, nyt oli hänestä jälellä ainoastaan varjo, joka pian katoaisi sekin, joll'ei hän jonkun ihmetyön kautta pelastuisi niistä kärsimisistä ja taisteluista, jotka nyt kalvoivat häntä.