XI.
Järkähtämätön aikeessaan.
Sillä pelastussuunnitelmalla, minkä Zaida Barinsky oli tehnyt, oli paljon toiveita onnistumisesta juuri sentähden, että oli valinnut ajan. jolloin suurin osa linnan asujamista oli tavallisilla partioretkillään ja jälillä olevat yhä edelleen työskentelivät puolustuslaitosten vahvistamisessa.
Tämä ajatus ynnä varmuus siitä kiitollisuuden velasta, johonka tämä epäilemättäkin tulisi hänelle kun kerran saisi täysin selville ken se salaperäinen hyväntekijätär oli, ilahutti Zaidaa sanomattomasti. Ehkäpä hänessäkin silloin syntyisi aavistus niistä alkuperäisistä syistä tähän itseuhraavaan hiljaiseen toimeen ja hän itse samalla saavuttaisi mitä niin lämpimästi halusi, parhaiden toivomustensa tarkoituksen: että kerran saada pitää häntä omanaan, tietää hänen sydämensä sykkivän omansa keralla.
Kuinka taisikaan aavistaa kaikkia taisteluja, joita pian tietämättään saisi aikaan hänessä, kaikkea sitä eripuraisuutta, kaikkia niitä tuhansia vaivoja, joita itse juuri tämän teon tähden saisi nähdä.
Kokonaan antauneena kaikille näille hillitsemättömältä rakkaudelta johdetuille tuumitteluille oli hän kaikella sillä salaperäisyydellään, minkä siinä suhteessa osoitti, sitä paremmin onnistuakseen vehkeissään uudelleen ja enemmän kuin ennen vetänyt päällensä naiskumppaneinsa vihan ja tyytymättömyyden — yht'äkkiä oli syntynyt eripuraisuus, joka päivä päivältä eneni eikä lopullisesti voinut välttää herttuattarenkaan huomiota. Se vastentahtoinen epäsuosio, joka siitä seurasi, oli myös omiaan katkeruttamaan Zaidan oloa niiden hänen mielestään jo ennen tupehuttavien linnan muurien sisällä, missä kaikki, siitä loistosta ja ylellisyydestä huolimatta, joka oli vallan päällä kaikkialla mihin katsahti, tuntui hänestä elämäksi kahleissa, elämäksi, jonka aikana ei saanut toimia vapaasti, ujostelematta, missä ihanan, viettelevän pinnan alla väijyi vaan köyhyys ja pakko, ilottomuus, tyhjyys, joka hänestä oli sietämätön.
Hän ymmärsi selvästi että käänne hänen asemassaan hovissa aikaisemmin tahi myöhemmin tapahtuisi, ell'ei palajaisi takaisin entiseen perho-elämäänsä, elämään vaan nykyistä hetkeä varten, elämään, mistä jokainen vakavampi ajatus oli poistettu, missä vaan tuli tyydyttää toisten huvihalua, missä oma itse kaikkine oikeuksineen ja tarpeineen sai kokonaan syrjääntyä.
Arveluttavan askeleen oli hän nyt ottanut, kohden tyhjää, hirvittävää epätietoisuutta kävi hän, mutta kuitenkaan ei hän epäillyt silmänräpäystäkään mennä perille, tottunut kun oli hamasta lapsuudestaan monenlaisiin kieltäymyksiin ja puutteisiin. Täydellisesti oli hän vakuutettu voivansa voittaa vielä vaikeampia vastuksia, jos vaan kohtalo sallei hänen saavuttaa tarkoituksen, jota kohden nyt pyrki.