KAHDESKYMMENES LUKU.
Mitä Candidelle ja Martinille tapahtui merellä.
Tuo vanha oppinut, jonka nimi oli Martin, lähti siis Candiden mukana Bordeaux'hon. Kumpikin olivat he paljon nähneet ja paljon kärsineet; ja vaikka heidän laivansa olisi pitänyt purjehtia Surinamista Hyväntoivon niemen ympäri Japaniin, niin olisi heille kuitenkin riittänyt koko matkaksi keskustelemista tämän maailman henkisestä ja aineellisesta kurjuudesta.
Kuitenkin oli Candide siinä suhteessa Martinia onnellisempi, että hän yhä vielä toivoi saavansa nähdä neiti Kunigundan, jota vastoin Martinilla ei ollut minkäänlaisia toivoja; lisäksi oli Candidella kultaa ja timantteja. Ja vaikka hän olikin kadottanut sata suurta, maailman suurimmilla aarteilla kuormitettua punalammasta ja vaikkakin hänen sydäntään yhä vielä kaiverteli tuon hollantilaisen kipparin konnamaisuus, niin kuitenkin hän aina, kun hän ajatteli sitä mitä hänellä vielä oli jälellä taskuissaan tai puhui Kunigundasta, ja etenkin hyvän aterian jälkeen, oli taipuvainen kallistumaan Panglossin järjestelmään päin.
— Mutta te, herra Martin, sanoi hän oppineelle, mitä te ajattelette kaikesta tästä? Mikä on teidän mielipiteenne aineellisesta ja henkisestä pahasta?
— Herra Candide, vastasi Martin, papit ovat syyttäneet minua socinianiksi, mutta asian laita on todellisuudessa niin, että olen manikealainen. [Manikeismi, Manin (216-276) Persiassa perustama uskontojärjestelmä, joka on kokonaan perustettu dualismille, hyvän ja pahan periaatteelle.]
— Te laskette leikkiä, sanoi Candide, eihän maailmassa enää ole manikealaisia.
— Minä olen, sanoi Martin. Minä en voi sille mitään, en voi ajatella toisin.
— Teillä on silloin piru nahassanne, sanoi Candide.
— Pirulla on niin paljon tekemistä tässä maailmassa, että hän voi kyllä yhtä hyvin olla minun ruumiissani kuin kaikkialla muuallakin. Mutta täytyypä minun muuten tunnustaa teille, että kun silmäilen tätä palloa, tai oikeammin sanoen tätä murua maailman avaruudessa, jota nimitämme maaksi, niin tuntuu minusta kyllä siltä, kuin olisi Jumala hyljännyt sen jonkun pahansuopaisen hengen käsiin, lukuunottamatta tietysti Eldoradoa. En ole koskaan nähnyt mitään kaupunkia, joka ei tahtoisi hävittää naapurikaupunkiaan, en koskaan ainoatakaan perhettä, joka ei toivottelisi onnettomuutta ja perikatoa jollekin toiselle. Kaikkialla heikot vihaavat mahtavia, joiden edessä he kuitenkin matelevat, ja mahtavat puolestaan kohtelevat heitä niinkuin karjaa, josta saadaan villaa ja lihaa. On olemassa kokonainen miljoona rykmentteihin järjestettyjä murhaajia, jotka lakkaamatta vaeltavat toisesta Europan kulmasta toiseen ja jotka ryöstävät ja tappavat oikein sääntöperäisesti ansaitakseen leipänsä tällä ammatilla, jota pidetään kaikkein kunniakkaimpana. Ja niissäkin kaupungeissa, jotka näennäisesti nauttivat rauhaa ja joissa taiteet kukoistavat, kalvaa ihmisiä ainainen kateus ja riita, levoton pyrkimys ja elämän murhe ja kaikenlainen kurjuus, moninaisempi vielä kuin jossakin piiritetyssä kaupungissa. Salaiset murheet ovat vielä julmempia kuin yleinen ja yhteinen onnettomuus. Lyhyesti sanoen, olen niin paljon nähnyt ja kokenut, että minusta vähitellen on tullut manikealainen.
— Kaikkialla on sentään hyvääkin, vastasi Candide.
— Paljon mahdollista, sanoi Martin, mutta minä en sitä ainakaan ole koskaan nähnyt.
Heidän näin keskustellessaan kuului äkkiä kanuunan pauketta. Ja jyske yltyi hetki hetkeltä. Jokainen tarttui kaukoputkeensa. Nähtiin kaksi laivaa, jotka sotivat noin kolmen penikulman päässä toisistaan. Tuuli ajoi molemmat laivat niin lähelle ranskalaista, että siitä vallan ilokseen saattoi katsella taistelun kulkua. Vihdoin toinen laivoista tähtäsi toiseen niin syvällekäyvän ja oikeaan osatun yhteislaukauksen, että se paikalla upposi. Candide ja Martin erottivat aivan selvästi uppoavan laivan kannella noin satakunta ihmistä, jotka kaikki kohottivat kätensä taivasta kohden päästäen ilmoille sydäntä särkeviä huutoja; hetki senjälkeen ei näkynyt eikä kuulunut enää mitään.
— Tuossa nyt on, sanoi Martin, yksi esimerkki siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan.
— Totta on, sanoi Candide, että tuollaisessa kohtauksessa on jotakin pirullista.
Heidän näin puhellessaan hän huomasi jotakin heleänpunaista, joka ui meressä aivan lähellä heidän laivaansa. Laskettiin vene vesille tutkimaan, mitä se voisi olla. Se oli yksi Candiden lampaista. Ja hän iloitsi enemmän saadessaan tämän yhden takaisin kuin mitä hän oli surrut menettäessään sata, vaikka ne kaikki olivat Eldoradon suurilla timanteilla kuormitettuja.
Ranskalainen kapteeni sai piankin selville, että jälelle jääneen laivan kapteeni oli espanjalainen ja upotetun laivan päällikkö taaskin hollantilainen merirosvo: sama juuri, joka oli varastanut Candiden aarteet. Ne äärettömät rikkaudet, jotka tuo roisto oli anastanut, makasivat nyt hänen kerallaan meren pohjalla; ja ainoastaan yksi lammas oli pelastunut.
— Kuten näette, sanoi Candide Martinille, seuraa rikosta myös joskus rangaistus. Tuo hollantilainen hirtehinen sai juuri sellaisen kohtalon, minkä hän ansaitsikin.
— Se on kyllä totta, sanoi Martin, mutta oliko välttämätöntä, että myös kaikkien muiden laivalla olevien matkustajien piti hukkua? Jumala rankaisi tuota lurjusta, mutta piru upotti kaikki muut.
Sillä välin sekä ranskalainen että espanjalainen laiva jatkoivat matkaansa ja Candide ja Martin jatkoivat myös rauhassa keskusteluaan. He väittelivät yhtä mittaa kaksi viikkoa ja kahden viikon päästä he olivat yhtä pitkällä kuin ensimäisenäkin päivänä. Mutta pääasia kummallekin oli vain saada puhua, välittää ajatuksiaan ja lohduttaa toisiaan.
Candide silitti hyväilevästi lammastaan.
— Koska kerran olen saanut sinut takaisin, puheli hän, saanen varmasti vielä Kunigundankin.