YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Mitä heille tapahtui Surinamissa ja kuinka Candide tutustui Martiniin.
Ensimäinen matkapäivä kului sangen miellyttävästi. Molempia matkailijoita innostutti tietoisuus siitä, että ne aarteet, jotka he omistivat, olivat suuremmat kuin kaikki Aasian, Europan ja Afrikan aarteet yhteensä. Ihastuksissaan kaiverteli Candide Kunigundan nimeä sinne tänne tien puihin. Toisena päivänä vajosi kaksi lampaista suohon; ne katosivat sinne kuormineen päivineen. Muutaman päivän kuluttua kuoli vielä kaksi lammasta väsymyksestä; seitsemän tai kahdeksan kuoli nälkään eräässä erämaassa, vielä putosi jonkun ajan kuluttua muutamia vuorten kuiluihin.
Vihdoin oli heillä sadan päivän kuluttua jälellä enää vain kaksi lammasta. Ja Candide sanoi Cacambolle:
— Siitä nyt näet ystäväni, kuinka katoavaista, tavaraa tämän maailman rikkaudet ovat. Ei ole mitään muuta pysyväistä kuin hyve ja onni saada jälleen nähdä neiti Kunigunda.
— Niinpä kyllä, sanoi Cacambo, mutta meillä on vielä jälellä kaksi lammasta, joiden selässä on enemmän aarteita kuin mitä Espanjan kuninkaalla on eläissään. Ja tuolla kaukana näen kaupungin, joka luullakseni on Surinam ja joka kuuluu hollantilaisille. Nyt loppuvat pian vaivamme ja onnemme päivät alkavat. Kun he lähestyivät kaupunkia, löysivät he erään neekerin, joka virui maassa ja jonka yllä oli vain vaillinainen alaosa vaatekertaa, nimittäin sinisestä palttinasta tehty housunpuolikas; tältä miesraukalta puuttui kokonaan vasen jalka ja oikea käsi.
— Hyvä Jumala, puhutteli Candide häntä hollannin kielellä, mitä sinä, ystäväni, siinä teet ja miten olet joutunut noin surkeaan tilaan?
— Odotan tässä isäntääni, tuota kuuluisaa kauppiasta hra
Vanderdenduria, vastasi neekeri.
— Ja hra Vanderdendurko sinua on noin pahoin pidellyt? kysyi Candide.
— Hän juuri, herra, vastasi neekeri. Sellainen on tapa täällä. Kaksi kertaa vuodessa saamme vaatteita, nim. yhdet palttinaiset housut, siinä kaikki. Jos työskentelemme sokeritehtaissa ja jos myllynkivi sattuu musertamaan sormemme, niin leikataan meiltä pois koko käsi. Jos tahdomme paeta, hakataan meiltä pois toinen jalka. Kuten näette olen minä läpikäynyt nämä molemmat rangaistukset. Tällä hinnalla te syötte sokeria Europassa. Kuitenkin silloin kun äitini möi minut kymmenestä Patagonian myntistä Guinean rannikolla, sanoi hän minulle: "Rakas lapseni, siunaa fetishejämme ja palvele niitä aina uskollisesti; ne antavat sinulle onnellisen elämän; sinä olet nyt jo saavuttanut sen kunnian, että olet päässyt meidän valkoisten herrojemme orjaksi ja sillä tehnyt myös isäsi ja äitisi onnellisiksi." Niin, en tiedä, olenko tehnyt heidät onnellisiksi, mutta he eivät ainakaan ole tehneet onnelliseksi minua. Koirat, apinat ja papukaijat ovat tuhat kertaa vähemmän onnettomia kuin me. Hollantilaiset fetishit, jotka minut ovat kääntäneet uskoonsa, sanovat minulle joka sunnuntai, että me olemme kaikki Adamin lapsia, sekä valkoiset että mustat. Minä en ole genealogi, mutta jos nuo saamamiehet ovat oikeassa, niin olemme kaikki keskenämme pikkuserkkuja. Ja siinä tapauksessa täytynee teidänkin myöntää, ettei juuri voi kamalammin kohdella sukulaisiaan.
— Oi, Pangloss! huudahti Candide. Sinä et varmaankaan koskaan ollut voinut kuvitellakaan sellaisia kauheuksia! Nyt riittää minullekin! Minun täytyy vihdoinkin luopua optimismistasi!
— Optimismi! Mitä se on? kysyi Cacambo.
— Voi ystäväni, vastasi Candide, se on mieletön halu itsepintaisesti inttää, että kaikki on hyvin, silloin kun kaikki on pahoin.
Ja hän vuodatti kyyneleitä katsellessaan neekeriä.
Ja itkien saapui hän Surinamin kaupunkiin.
Kaikkein ensimäiseksi tiedustelivat he, olisiko satamassa jotakin laivaa, jonka voisi lähettää Buenos-Ayrekseen. Henkilö, jonka puoleen he tässä asiassa kääntyivät, sattui juuri olemaan eräs espanjalainen laivakippari, joka lupautui kauppoihin kohtuullisesta korvauksesta. He päättivät tätä asiaa varten yhtyä eräässä kaupungin kapakassa.
Candide ja uskollinen Cacambo menivät sinne heti lampaineen häntä odottamaan.
Candide, jolla aina oli sydän huulillaan, kertoi avomielisesti espanjalaiselle kaikki seikkailunsa ja uskoi hänelle myös, että hänen oli aikomus ryöstää neiti Kunigunda.
— Siinä tapauksessa varon kyllä viemästä teitä Buenos-Ayrekseen, sanoi laivakippari, sillä minua odottaisi siellä varma hirttonuora ja teitä samoin: tietäkää, että kaunis Kunigunda on hänen ylhäisyytensä käskynhaltijan lempi-rakastajatar.
Tämä oli kova isku Candidelle, hän itki kauan.
Vihdoin hän veti Cacambon syrjään.
— Nyt minä tiedän, rakas ystäväni, sanoi hän, mitä sinun on tekeminen. Meillä on kummallakin taskuissamme noin viiden tai kuuden miljoonan edestä timantteja. Sinä olet taitavampi kuin minä, mene sinä hakemaan neiti Kunigundaa Buenos-Ayreksesta. Jos kuvernööri tekee estelyjä, niin anna hänelle yksi miljoona, ja jos hän sitten vieläkin hankaa vastaan, niin anna kaksi. Sinähän et ole tappanut mitään inkvisiittoria, sinua ei siksi kukaan osaa epäillä. Sillä välin minä hankin itselleni toisen laivan ja purjehdin Veneziaan sinua odottamaan. Se on vapaa valtio, jossa ei ole mitään peljättävänä ei bulgarialaisten, ei arabialaisten, ei juutalaisten eikä inkvisiittorien puolelta.
Cacambo hyväksyi tämän viisaan ehdotuksen. Tosin oli hän onneton siitä, että hänen näin täytyi erota hyvästä herrastaan, josta samalla oli tullut hänen läheisin ystävänsä, mutta ilo siitä, että hän tällä tavoin saattoi olla hänelle hyödyksi, voitti hänessä kuitenkin eron tuskan He syleilivät toisiaan kyyneleet silmissä. Candide terotti hänen mieleensä, ettei hän suinkaan unohtaisi tuota kunnon muoria. Cacambo lähti matkaan vielä samana päivänä, sillä hän oli kaikin puolin hyvä ja avulias ihminen.
Candide viipyi vielä jonkun aikaa Surinamissa odotellen löytävänsä toisen samanlaisen laivakipparin, joka olisi taipuvainen viemään hänet ja hänen kaksi lammastaan Italiaan. Hän pestasi itselleen palvelijoita ja osteli valmiiksi kaikki, mitä hän arveli tarvitsevansa niin pitkällä laivamatkalla. Vihdoin tapasi hän hra Vanderdendurin, joka oli suuren laivan omistaja.
— Mitä tahdotte, kysyi hän tältä, jos viette minut sekä palvelijani, tavarani ja molemmat lampaani suorinta tietä Veneziaan.
Laivanomistaja määräsi kymmenen tuhatta piasteria. Candide suostui siihen heti.
Ohoh, vai sillä lailla, tuumi tuo viisas Vanderdendur itsekseen, tämä muukalainen maksaa noin vain kymmenen tuhatta piasteria ilman muuta! Hän mahtaa olla upporikas.
Hän palasi hetken kuluttua takaisin ja selitti, ettei hän voinutkaan tehdä tuota matkaa alle kahdenkymmenen tuhannen.
— Hyvä on, saatte siis kaksikymmentä tuhatta, sanoi Candide.
No enpäs ole kuullut kummempaa, mumisi kauppias itsekseen, tälle miehelle on yhdentekevää, antaako hän kymmenen tuhatta tai kaksikymmentä tuhatta piasteria.
Hän palasi vielä kerran Candiden luo ja sanoi, ettei hän sittenkään voinut viedä häntä Veneziaan vähemmästä kuin kolmestakymmenestä tuhannesta piasterista.
— Saatte siis kolmekymmentä tuhatta, vastasi Candide.
Ohoh, ajatteli tähän hollantilainen kauppias, kolmekymmentä tuhatta piasteria ei siis merkitse mitään tälle miehelle; varmaankin on noitten molempien lampaitten selässä satumaisia aarteita. Mutta jääköön nyt asia tälleen toistaiseksi. Parasta on pistää nyt ensiksi varmuuden vuoksi taskuunsa nuo kolmekymmentä tuhatta piasteria, sittepähän nähdään!
Candide möi kaksi pientä timanttia, joista jo pienempi oli arvoltaan suurempi kuin se summa minkä kippari oli pyytänyt. Hän maksoi matkansa etukäteen ja molemmat lampaat kuljetettiin laivaan. Candide astui myös pieneen veneeseen, mennäkseen sillä laivaan, joka kellui kauempana sataman edustalla. Mutta tätä otollista hetkeä käyttikin kapteeni hyväkseen, hän nosti samassa purjeet ja irroitti ankkurin. Tuuli oli hänelle myötäinen ja pian katosi laiva hämmästyneen ja pelästyneen Candiden näkyvistä.
— Voi, huusi hän, tämäpä on oikein vanhan maailman arvoinen kepponen! Hän palasi takaisin rannalle kovin synkällä mielellä. Eikä ihmekään. Olihan hän juuri kadottanut omaisuuden, jolla olisi voinut täyttää vaikka kahdenkymmenen hallitsijan aarre-aitat.
Hän lähti erään hollantilaisen tuomarin luo. Ja vähän kiihottunut kun oli, kolkutti hän tuimasti ovea. Hän astui sisään, kuvasi onnettomuutensa ja huusi tätä tehdessään vähän kovaäänisemmin kuin mikä oli soveliasta. Aluksi tuomari sentähden tuomitsi hänet kymmenen tuhannen piasterin sakkoihin loukkaavasta käytöksestä. Sitten hän vasta alkoi kuunnella häntä kärsivällisemmin, lupasi ottaa hänen asiansa tutkittavaksi heti kun kauppias oli palannut sekä vaati vielä toiset kymmenentuhatta piasteria vaivojensa palkkioksi tästä neuvottelusta.
Nämä kokemukset masensivat Candiden kokonaan. Tosin oli hänelle jo elämässä tapahtunut monenlaisia ja tuhatkertaa tuskallisempia onnettomuuksia, mutta se kylmäverinen tapa, jolla tuomari ja laivakippari nyt viimeksi olivat hänen luottamustaan väärinkäyttäneet, kiehutti hänen sappeaan ja teki hänet synkän raskasmieliseksi. Ihmisten pahuus esiintyi äkkiä hänen sielunsa silmille koko alastomassa rumuudessaan ja se teki kaikki hänen ajatuksensa surullisiksi.
Vihdoin sai hän kuulla, että eräs ranskalainen laiva oli lähdössä Bordeaux'hon ja koska hänellä ei enää ollut mitään timanteilla kuormitettuja lampaita kuljetettavanaan, vuokrasi hän siitä kohtuhinnasta itselleen hytin ja antoi samalla kuuluttaa kaupungilla, että jos löytyisi joku sellainen kunniallinen ihminen, joka tahtoisi tehdä hänelle matkaseuraa, antaisi hän hänelle vapaan matkan, ruuan ja kaksi tuhatta piasteria, kuitenkin sillä ehdolla, että tämän miehen tuli olla onnettomin ihminen koko maassa.
Halukkaita ilmestyi niin paljon, etteivät ne kaikki olisi mahtuneet edes kokonaiseen laivastoon. Candide erotteli senvuoksi ensin heidän joukostaan lähemmän tarkastelun alaiseksi noin parikymmentä henkilöä, joilla hänen mielestään näytti olevan parhaimmat edellytykset täyttää hänen ehtonsa, myöskin mitä seuran pitoon tulee, ja jotka muuten kaikki väittivät ansaitsevansa etusijan. Hän vei heidät kaikki ravintolaan ja tarjosi heille illallista sillä ehdolla, että jokainen valallaan vannoisi kertoa elämän tarinansa suoraan ja vääristelemättä, luvaten valita sen, joka hänen mielestään tuntui kaikkein säälittävimmältä ja jolla oli eniten syytä olla tyytymätön tilaansa. Kaikille muille lupasi hän myös antaa jonkun apurahan.
Kokous kesti aina kello neljään aamulla. Kuunnellessaan heidän seikkailujaan muisteli hän, mitä vanha muori oli hänelle sanonut silloin, kun he olivat matkalla Buenos-Ayrekseen ja kuinka hän oli pannut päänsä pantiksi siitä, ettei laivalla ollut ainoatakaan sellaista, jolle ei olisi joskus tapahtunut suuria onnettomuuksia.
Ja jokaisen uuden elämäntarinan kohdalla hän muisti Panglossia. Olisipa tuon Panglossparan nyt vaikea puolustaa järjestelmäänsä, ajatteli hän. Toivoisinpa melkein, että hän olisi mukana. Jos jossakin on kaikki hyvin, niin on se vain Eldoradossa, eikä missään muualla maan päällä.
Vihdoin lankesi hänen valintansa erään köyhän tiedemiehen osalle, joka oli työskennellyt kymmenen vuotta Amsterdamin kirjankustantajien hyväksi. Hänen mielestään ei voinut maailmassa olla enää sen tympäisevämpää ammattia.
Tämä oppinut mies, joka muuten oli erinomaisen hyvä ihminen, oli kokenut monenlaista kovaa. Hänellä oli ollut vaimo, joka oli varastanut hänet putipuhtaaksi, poika, joka oli antanut selkään hänelle, tytär, joka oli hyljännyt hänet ja karannut erään portugalilaisen kanssa. Häneltä oli juuri riistetty eräs pieni virka, jolla hän eli, ja Surinamin papit vainosivat häntä, sentähden, että he pitivät häntä socinianina. [Socinianit, eräs 1500 luvulla syntynyt lahko, joka kielsi kolminaisuusopin ja Kristuksen jumaluuden.]
On kyllä myönnettävä, että kaikki nuo muut olivat vähintäin yhtä onnettomia, mutta Candide valitsi hänet siksi, että hän toivoi tuon oppineen miehen seurasta paljon huvia matkalla.
Kaikkien muitten mielestä Candide oli kovin epäoikeudenmukainen.
Mutta hän lauhdutti heitä lahjoittamalla kullekin sata piasteria.