KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Mitä he näkivät Eldoradon maassa.
Cacambo ilmaisi ravintolanisännälle heidän uteliaisuutensa. Tämä vastasi:
— Minä olen kovin oppimaton mies ja minun on hyvä olla sellaisena kuin olen. Mutta meillä on täällä eräs vanhus, joka aikoinaan on ollut hovissa ja joka on koko valtakunnan viisain ja samalla puheliain mies.
Ja heti hän johdatti Cacambon vanhuksen luo. Candide oli nyt vain toisarvoinen henkilö ja hän sai luvan seurata renkiään. He astuivat sisälle erääseen hyvin yksinkertaiseen taloon, sillä ovi oli ainoastaan hopeasta ja sisäseinien laudoitukset ainoastaan kullasta, mutta muuten niin taitehikkaasti ja somasti veisteltyjä, etteivät edes kallisarvoisimmatkaan laudoitukset olisi voineet vetää niille vertoja. Eteisessä tosin oli silauksien asemesta vain rubiineja ja smaragdeja, mutta se sopusointuinen järjestys, joka kaikkialla vallitsi, korvasi sensijaan tämän äärimmäisen yksinkertaisuuden.
Vanhus istutti molemmat vieraansa kolibrin höyhenillä täytetylle sohvalle ja tarjosi heille viiniä timanttimaljakoista. Senjälkeen hän tyydytti heidän uteliaisuutensa seuraavin sanoin:
— Olen sadan seitsemänkymmenen kahden vuoden vanha ja Perun kummalliset mullistukset tulin tietämään isävainajaltani, joka oli silloin kuninkaan tallimestarina, ja joka omin silmin oli nähnyt ne. Tämä valtakunta, jossa me nyt asumme, on Inka-kansan muinainen isänmaa, josta se varomattomasti kyllä lähti liikkeelle valloittaakseen erään toisen maanpaikan, jossa espanjalaiset myöhemmin heidät perinpohjin tuhosivat.
Ne heimopäälliköt, jotka olivat jääneet isänmaahansa, olivat sensijaan viisaampia. He sääsivät kansan suostumuksella sellaisen lain, ettei kukaan maan asukkaista enää saisi mennä valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Tästä johtuu se viattomuuden ja onnellisuuden tila, missä nykyään elämme. Espanjalaisilla on kyllä ollut hämärä aavistus tästä maasta ja he ovat nimittäneet sitä Eldoradoksi. Ja eräs englantilainen ritari Raleigh oli kerran noin sata vuotta sitten meitä sangen lähelläkin, mutta kun ylipääsemättömät vuoret ja kuilut ympäröivät meitä joka puolelta, olemme tähän asti saaneet olla rauhassa noilta Europan ryöstönhimoisilta kansoilta, joilla on aivan käsittämätön, raivokas himo meidän maamme kiviin ja soraan ja jotka päästäkseen siitä porosta osallisiksi tappaisivat varmasti meidät kaikki viimeiseen mieheen.
Keskustelu oli pitkä, se kosketteli maan valtiomuotoa, tapoja, naisia, yleisiä näytelmiä ja taiteita. Lopuksi Candide, jolla aina oli suuri taipumus metafysiikkaan, käski Cacambon kysyä, oliko tässä maassa jonkinlaista uskontoa.
Vanhus punastui hieman.
— Kuinka voitte epäilläkään sitä, sanoi hän. Emmehän toki ole niin kiittämättömiä!
Cacambo kysyi nöyrästi, mikä Eldoradon uskonto siis oli?
Puna kohosi uudestaan vanhuksen poskille.
— Voiko olla kahta uskontoa? sanoi hän. Meillä on tietenkin sama uskonto kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Me palvelemme Jumalaa aamusta iltaan.
— Palveletteko siis ainoastaan yhtä Jumalaa? kysyi Cacambo, joka edelleenkin tulkitsi Candiden tiedonjanoista epäilyä?
— Luonnollisesti, vastasi vanhus, koska niitä ei ole kahta eikä kolmea eikä neljää. Mutta täytyypä minun myöntää, että teidän maanosanne ihmiset tekevät kovin omituisia kysymyksiä.
Candide ei vain väsynyt haastattelemaan tätä kunnon vanhusta. Hän tahtoi myöskin tietää, kuinka ihmiset rukoilivat Jumalaa Eldoradossa.
Me emme rukoile häntä ollenkaan, sanoi tuo hyvä ja kunnian-arvoinen tietoviisas, meillä ei ole mitään häneltä pyydettävää, sillä hän on antanut meille kaikki, mitä tarvitsemmekin. Me ainoastaan ylistämme häntä lakkaamatta.
Candide tuli nyt hyvin uteliaaksi näkemään, millaisia tämän maan papit olivat ja hän pyysi Cacambon kysymään, missä he olivat.
Tuo hyvä vanhus hymyili.
— Ystäväiseni, sanoi hän, me olemme kaikki pappeja; kuningas ja kaikki heimoruhtinaat laulavat joka aamu juhlallisesti ylistyshymnejä ja viisi tai kuusi tuhatta sävelniekkaa on heitä säestämässä.
— Mitä, eikö teillä ole ollenkaan munkkeja, jotka opettavat, väittelevät, hallitsevat, punovat juonia ja polttavat roviolla kaikki ne, jotka eivät ole samaa mielipidettä kuin he itse.
— Mutta silloinhan meidän täytyisi olla hulluja, sanoi vanhus. Me olemme täällä kaikki samaa mielipidettä emmekä ymmärrä, mitä tarkoitatte munkeilla.
Candide oli kaikesta kuulemastaan yhtä hurmaantunut ja sanoi itselleen
— Onpa tämä kokonaan toista kuin Westfalissa ja hra paroonin linnassa, ja jos ystävämme Pangloss olisi nähnyt Eldoradon, ei hän enää olisi väittänyt, että Thunder-ten-Tronckhin linna oli parasta mitä maailmassa oli. Täytyy ensin matkustaa ja nähdä maailmaa, se on varma se!
Tämän pitkän keskustelun jälkeen antoi tuo ystävällinen vanhus valjastaa kuusi jäärää vaunujen eteen ja antoi molempien matkailijoiden käytettäväksi kaksitoista palvelijaa, joiden tuli ohjata heidät hoviin.
— Suonette minulle anteeksi, sanoi hän heille, että korkea ikäni riistää minulta kunnian saada saattaa teitä. Kuningas on kyllä ottava teidät vastaan tavalla, joka ei ole antava teille aihetta tyytymättömyyteen. Ja jos maan tavoissa olisikin joitakin sellaisia, jotka eivät teitä miellyttäisi, niin ette varmaankaan pane pahaksenne.
Candide ja Cacambo nousivat vaunuihin. Nuo kuusi jäärää lähtivät liikkeelle nopeasti kuin linnut ja vähemmässä kuin neljässä tunnissa saavuttiin kuninkaallisen palatsin edustalle, joka sijaitsi pääkaupungin toisessa laidassa.
Linnan porttaali oli kaksi sataa kaksikymmentä jalkaa korkea ja sata jalkaa leveä; mitä ainetta se oli, sitä oli sensijaan mahdotonta tietää. Saattoi kyllä nähdä, että se aivan huimaavassa määrässä voitti kaiken tuon liikkuvan hiekan ja kivisoran, jota me nimitämme kullaksi ja jalokiviksi.
Kaksikymmentä kaunista kuninkaan henkivartiostoon kuuluvaa tyttöä otti vastaan Candiden ja Cacambon heidän astuessaan alas vaunuista. He veivät heidät sitten kylpyyn ja pukivat heidät kolibrin untuvasta kudottuihin pukuihin, jonka toimituksen jälkeen hovin korkeimmat virkamiehet ja virkanaiset johdattivat heidät Hänen Majesteettinsa huoneistoon kahden kunniarivin keskitse, johon kumpaankin kuului hovitapojen mukaisesti noin tuhat soittoniekkaa. Kun he tulivat valtaistuinsalin ovelle, kysyi Cacambo eräältä hoviherralta, kuinka oli meneteltävä Hänen Majesteettiaan tervehtiessä, oliko heittäydyttävä polvilleen vai vatsalleen maahan, oliko pantava kädet eteen vai taakse tai oliko ehkä nuoltava lattian tomua, toisin sanoen, mikä tässä tapauksessa oli tavanmukainen juhlameno.
— Tapana on, sanoi hoviherra, syleillä kuningasta ja suudella häntä molemmille poskille.
Candide ja Cacambo syöksyivät syliksi Hänen Majesteettiinsa, joka otti heidät vastaan sanoin kuvaamattomalla rakastettavuudella ja pyysi heitä kohteliaasti illalliselle.
Sitä odotellessa näyteltiin heille kaupunkia, sen pilviin asti kohoavia julkisia rakennuksia, sen tuhansilla pylväillä koristettuja toreja, sen lukuisia suihkukaivoja, joista virtasi mistä puhdasta vettä, mistä ruusuvettä, mistä taas sokeriruokoviiniä, joka lakkaamatta valui valtaviin jonkinlaisilla jalokivillä kivitettyihin altaisiin ja levitti ympärilleen neilikan ja kaneelin tuoksun.
Candide pyysi nähdä oikeuspalatsia ja parlamenttia. Hänelle vastattiin, ettei sellaisia ollut lainkaan ja ettei milloinkaan käyty käräjiä. Hän tiedusteli sitten, oliko vankiloita, ja hänelle vastattiin kieltävästi. Mutta mikä häntä kuitenkin eniten ihmetytti ja ihastutti, oli tiedepalatsi, jossa hän näki kaksi tuhatta jalkaa pitkän gallerian, joka oli aivan täynnä pelkkiä matemaattisia ja fysikaalisia koneita.
Kierreltyään täten koko iltapäivän ja ehdittyään nähdä noin tuhannennen osan kaupunkia, vietiin heidät jälleen kuninkaan luo.
Candide ja Cacambo istuivat pöydän keskessä Hänen Majesteettinsa ja hovinaisien välillä. Eikä koskaan vielä ole syöty niin hyvää illallista eikä koskaan vielä ole illallispöydässä kuultu henkevämpiä puheita, kuin ne, jotka Hänen Majesteettinsa suusta lähtivät! Cacambo selitti kuninkaan sukkeluudet Candidelle ja vielä käännettyinäkin ne olivat yhtä hauskoja. Ja tämä seikka ei suinkaan vähiten hämmästyttänyt Candidea.
Kokonaisen kuukauden he viipyivät tässä vieraanvaraisessa paikassa.
Mutta joka päivä puheli Candide Cacambolle tähän tapaan:
— Totta on, ystäväni, enkä lakkaa sitä toistamasta, että se linna, jossa olen syntynyt, ei mitenkään ole tämän maan veroinen. Mutta neiti Kunigundaa ei sittenkään ole täällä ja sinullakin voi olla jokin rakastajatar Europassa, jota kaipaat. Jos jäämme tänne, emme merkitse täällä sen enempää kuin muutkaan; jos sitävastoin palaamme muuhun maailmaan ja meillä on mukanamme vaikkapa vain kaksitoista Eldoradon kivillä kuormitettua jäärää, niin olemme rikkaammat kuin kaikki maailman kuninkaat yhteisesti. Meidän ei silloin myöskään enää tarvitse pelätä minkäänlaisia inkvisiittoreita ja me voimme helposti valloittaa takaisin neiti Kunigundan.
Cacamboakin miellytti tällainen puhe, sillä ihminen on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että hänellä on halu näyttäytyä maailmalle, tehdä itsensä tärkeäksi maalaistensa parissa, ja kerskailla sillä, mitä hän on nähnyt matkoillaan. Ja niinpä nuo kaksi onnellista päättivät lakata sitä olemasta ja pyysivät Hänen Majesteetiltaan lupaa lähteä pois.
— Te teette suuren tyhmyyden, sanoi heille kuningas. Tosin ei minulla ole mitään liian suuria käsityksiä maastani, mutta jos ihmisellä kerran on mukiinmenevä olo jossakin, on hänen siinä paikassa oltava. Kuitenkaan ei minulla ole minkäänlaista oikeutta pidättää muukalaisia maassani. Sellainen olisi hirmuvaltiutta eikä laisinkaan tapojemme ja lakiemme mukaista. Kaikki ihmiset ovat vapaita, lähtekää siis milloin teitä vain haluttaa. Mutta poispääsy on kovin hankalaa. On aivan mahdotonta lähteä pyrkimään ylöspäin sitä vuolasta virtaa, jota pitkin te ihmeen kautta pääsitte tänne ja joka vierii kallioholvien alitse. Vuoret taaskin, jotka ympäröivät valtakuntaani, ovat kymmenentuhatta jalkaa korkeat ja äkkijyrkät kuin seinät ikään, lisäksi ne ovat enemmän kuin kymmenen peninkulmaa leveät ja päättyvät myöskin toiselta puolen äkkijyrkänteihin. Kuitenkin, koska te kerran niin välttämättä tahdotte lähteä, tahdon antaa kone-insinööreilleni käskyn, että he valmistavat sellaisen koneen, jolla te mukavasti voitte matkustaa. Mutta sitten kun te olette onnellisesti vuorten tuolla puolen, saatte jäädä oman onnenne varaan, kukaan ei voi saattaa teitä kauemmaksi, sillä alamaiseni ovat luvanneet olla menemättä valtakuntansa rajojen ulkopuolelle ja he ovat aivan liian viisaita syödäkseen sanansa. Muuten saatte pyytää minulta mitä ikinä haluatte.
— Me emme pyydä Teidän Majesteetiltanne muuta, sanoi Cacambo, kuin muutamia ruokavaroilla ja maan kivillä ja soralla kuormitettuja lampaita.
Kuningas rupesi nauramaan:
— Minä en voi ymmärtää, sanoi hän, miksi te europalaiset niin äärettömästi pidätte meidän keltaisesta sorastamme, mutta ottakaa sitä vain niin paljon kuin tahdotte ja käyköön teille hyvin.
Hän antoi heti käskyn insinööreilleen, että näiden piti rakentaa sellainen kone, jolla nuo molemmat merkilliset miehet voitaisiin nostaa valtakunnan ulkopuolelle. Kolme tuhatta etevää fyysikkoa ryhtyi heti työhön käsiksi ja kahden viikon kuluttua oli kone valmis eikä tullut maksamaan enempää kuin kaksikymmentä miljoonaa sterlinki-puntaa maan käypää rahaa. Candide ja Cacambo asetettiin koneeseen, jossa jo oli odottamassa kaksi suurta, satulalla ja suitsilla varustettua punalammasta, jotka olivat tarkoitetut ratsuiksi vuorilta päästyä, lisäksi kaksikymmentä muonavaroilla kuormattua lastilammasta, kolmekymmentä maan harvinaisuuksia ja lahjoja kantavaa ja viisikymmentä kullalla, jalokivillä ja timanteilla sälytettyä.
Kuningas syleili hellästi molempia maailman kiertäjiä.
Oli todellakin kaunista katsella heidän lähtöään ja sitä kekseliästä tapaa, millä heidät lampaineen nostettiin vuorten huipuille.
Saatettuaan heidät niiden yli sanoivat fyysikot heille hyvästit ja erkanivat.
Ja Candidella ei enää ollut mitään muuta halua eikä päämäärää kuin viedä lampaansa nti Kunigundan jalkojen juureen.
— Meillä on kyllä, millä maksaa Buenos-Ayreksen kuvernöörille, siinä tapauksessa että neiti Kunigunda olisi rahalla lunastettavissa. Lähtekäämme Cayenneen ja nouskaamme siellä laivaan, sitten voimme vähän katsella ympärillemme, minkä kuningaskunnan mahdollisesti haluamme ostaa.