SEITSEMÄSTOISTA EUKU.
Kuinka Candide ja hänen palvelijansa saapuvat Eldoradon maahan ja mitä he siellä näkivät.
Kun he olivat päässeet Pitkäkorvien maan ulkorajoille, sanoi Cacambo
Candidelle:
— Näette nyt, että tämä pallonpuolisko ei ole rahtuistakaan parempi kuin tuo toinen. Uskokaa minua, paras on, että palaamme jälleen Europaan niin pian kuin suinkin.
— Kuinka me sinne voisimme palata, sanoi Candide, ja minne me siellä menisimme? Jos menen omaan maahani, ovat bulgarialaiset ja arabialaiset siellä vastassani ja he tappavat jokaisen, joka heidän eteensä sattuu. Jos palaan Portugaliin, joudun roviolle. Jos taas jäämme tähän maahan, olemme joka hetki vaarassa joutua paistinvartaaseen. Mutta kuinka sittenkään voisin jättää tätä maanosaa, jossa neiti Kunigunda asuu!
— Lähtekäämme sitten Cayenneen, ehdotti Cacambo. Siellä tapaamme ranskalaisia, jotka kiertävät maailman ympäri. He voivat auttaa meitä tästä pälkähästä. Ehkä Jumala meitä vielä armahtaa.
Ei ollut niinkään helppoa päästä Cayenneen. He tiesivät kyllä vähän, mihin suuntaan heidän oli kulettava, mutta vuoret, virrat, kuilut, ryövärit ja villi-ihmiset olivat kaikkialla hirvittävinä esteinä. Heidän hevosensa olivat vähällä kaatua väsymyksestä; heidän muonavaransa olivat myös lopussa. Noin kuukauden ajan he elättivät itseään pelkillä luonnon antimilla.
Vihdoin saapuivat he erään pienen virran luo, jonka partaalla kasvoi kokospalmuja, joiden hedelmät antoivat heille jälleen uutta voimaa ja rohkeutta.
Cacambo, joka osasi antaa aina yhtä hyviä neuvoja kuin muorikin, sanoi Candidelle:
— Nyt emme enää voi täten jatkaa. Olemme kävelleet jo enemmän kuin liikaa. Tuolla näen tyhjän veneen ajelehtivan virran mukana. Täyttäkäämme se kokospähkinöillä, heittäytykäämme tuon pienen aluksen armoille. On varmaa, että virta aina vie johonkin asuttuun seutuun. Jos ne kohtalot, jotka meitä siellä odottavat, eivät olisikaan niin miellyttävää laatua, niin on niillä ainakin se etu, että ne ovat uusia.
— Tehkäämme sitten niin, sanoi Candide, ja antakaamme asiamme Herran huomaan!
He velloivat täten muutamia penikulmia eteenpäin milloin kuivien, milloin vihannoivien, milloin jyrkkien, milloin alhaisten seutujen lomitse. Virran uoma laajeni yhä. Vihdoin se luisui sisään näkymättömästä kuilusta, jonka yllä kaarsi suunnattomat, pilvien korkuiset kalliot.
Mutta nuo molemmat matkamiehet eivät silti kadottaneet rohkeuttaan. He antoivat aaltojen kuljettaa venheen tuohon kurimon kuiluun. Ja virta, joka tällä kohdalla taas oli kapea ja vuolas, lennätti heidät holvissa eteenpäin hirvittävällä vauhdilla ja pauhinalla. Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua näkivät he vihdoin jälleen päivän valon. Mutta heidän ruuhensa murtui vuoren särkkiin ja kokonaisen peninkulman saivat he laahautua kiveltä kivelle, kunnes he vihdoin näkivät yllään kaartuvan äärettömän suuren, joka puolelta ylipääsemättömien vuorien rajoittaman taivaan.
Maa, johon he olivat saapuneet, oli viljelty niin tarpeen kuin nautinnon lakeja silmällä pitäen. Kaikkialla yhtyivät hyöty ja huvi. Tiet olivat täynnä tai oikeammin, niiden koristuksena oli kaunismuotoisia ja loistavasta aineesta tehtyjä ajopelejä, joissa istui harvinaisen kauniita miehiä ja naisia ja joiden eteen oli valjastettu suuria, punaisia ja nopeakulkuisia lampaita, jotka nopeudessa voittivat kaikki Andalusian, Tetuan ja Mequinezin jaloimmat hevoset.
— Onpa tässä kerrankin maa, joka on parempi kuin Westfali, sanoi
Candide.
Ja he astuivat ensimäiseen kylään, minkä lie tiellään kohtasivat. Kylänportilla oli joukko lapsia, jotka huvikseen heittelivät kivellä maaliin ja joilla kaikilla oli kullankirjaillut vaatteet yllään, vaikkakin aivan risaiset. Nuo molemmat toisesta maailmasta tulleet matkailijat pysähtyivät heitä katselemaan. Kivet, joilla lapset leikittelivät, olivat jotenkin suuria pyöreitä liuskoja, mitkä keltaisia, mitkä punaisia, mitkä viheriäisiä, mutta kaikki erinomaisen säteileviä. Matkailijamme tulivat uteliaiksi ja ottivat maasta käteensä muutamia. Ne olivatkin pelkkiä kultapalasia, pelkkiä smaragdeja ja rubiineja, joista pieninkin jo olisi kelvannut itse Suur-Mogulin valtaistuinta koristamaan.
— Epäilemättä, sanoi Cacambo, ovat nämä leikkivät lapset tämän maan kuninkaan poikia.
Samassa tuli kylän opettaja kutsumaan oppilaitaan kouluun.
— Tuossa on varmaan, sanoi Candide, kuninkaallisen perheen kotiopettaja.
Nuo pienet risamekot keskeyttivät leikkinsä ja jättivät siihen kivensä ja kaikki leikkivälineensä. Candide kokosi ne maasta, kiiruhti kasvattajan luo ja ojensi ne kohteliaasti hänelle tehden hänelle merkkien avulla ymmärrettäväksi, että Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa olivat unohtaneet jälkeensä kultansa ja jalokivensä.
Kyläkoulun opettaja heitti hymyillen ne pois, katseli vähän aikaa
Candideen suurella hämmästyksellä ja jatkoi sitten matkaansa.
Matkailijat eivät laiminlyöneet koota itselleen jälelle jääneitä kultia, rubiineja ja smaragdeja.
— Mutta onpa tämä vasta ihmeellinen maa! huudahti Candide. Tämän maan kuninkaan lapset mahtavat olla kovin hyvin kasvatettuja, koska heidät on opetettu halveksimaan kultaa ja jalokiviä.
Cacambo oli yhtä hämmästynyt kuin Candidekin.
Vihdoin he lähestyivät kylän ensimäistä taloa. Se oli komea niinkuin joku europalainen linna. Oven luona vilisi ihmisiä ja vielä enemmän oli talon sisällä, josta tunki ulos kauniita säveleitä ja erinomaisen suloinen ruuan tuoksu. Cacambo meni ovelle ja kuuli, että ihmiset puhuivat perun kieltä. Se oli juuri hänen äidinkielensä, sillä kuten jokainen tietää, oli Cacambo syntynyt Tukumanin kylässä, jossa ei kukaan puhunut mitään muuta kieltä.
— Minä voin olla teille tulkkina, sanoi hän Candidelle. Menkäämme vain sisälle. Tämä on ravintola.
Heti kaksi kultapukuista ja rusettitukkaista nuorukaista ja neitosta kiiruhti esiin pyytäen heitä vain istumaan pöytään. Ateriaan kuului neljä liemiruokaa ja näiden lisäksi oli pöydällä vielä kaksi papukaijaa, keitetty kondorikotka, joka painoi kaksisataa naulaa, kaksi erittäin hyvänmakuiseksi valmistettua apinaa, kolmesataa kolibria, kaikki samassa vadissa, ja kuusisataa pikku lintua eräässä toisessa, lisäksi hienosti höystettyjä muhennoksia, herkullisia leivoksia. Kaikki tämä tarjoiltiin vuorikristalli-astioissa. Ja koko ajan tarjoilija-nuorukaiset ja -neitoset kaatoivat maljakoihin erilaisia sokeriruo'oista valmistettuja juomia.
Ravintolavieraat olivat etupäässä kauppiaita ja ajomiehiä. Kaikki käyttäytyivät äärimmäisen kohteliaasti. Ne muutamat kysymykset, jotka he tekivät Cacambolle, osoittivat mitä harkituinta hienotunteisuutta, samoin pyrkivät he vastauksissaan puhumaan hänen toivomuksiensa mukaisesti.
Kun ateria oli lopussa, luulivat Cacambo ja Candide ruhtinaallisesti maksaneensa osansa heittäessään pöydälle pari niistä suurista kultakolikoista, jotka he tieltä olivat koonneet. Mutta isäntä ja emäntä remahtivat täyttä kurkkua nauramaan ja nauroivat niin, että heidän täytyi pidellä vatsaansa. Vihdoin sanoi isäntä vähän tyynnyttyään:
— Hyvät herrat, me näemme kyllä, että te olette muukalaisia. Me emme useasti näe sellaisia luonamme, ja sentähden saatte suoda meille anteeksi, että rupesimme nauramaan, kun tarjositte meille maksuksi maantien kiviä. Teillä ei varmaankaan ole maan käypää rahaa, mutta sitä ette tarvitsekaan täällä syödessänne. Kaikki liikkeen ja kaupan helpottamiseksi rakennetut majatalot ylläpidetään valtion varoilla. Te olette sitäpaitsi syöneet huonosti täällä, sillä tämä on köyhä kylä. Mutta kaikkialla muualla voidaan teidät ottaa vastaan ansionne mukaisesti.
Cacambo selitti Candidelle isännän puheen merkityksen ja Candide kuunteli sitä samalla ihastuksella ja hämmästyksellä, jolla Cacambo sen esitti.
— Mikä onkaan sitten tämä maa, sanoivat he toinen toisilleen, jota ei missään muussa maailmanpaikassa tunneta ja jossa koko luonto on niin erilaatuinen kuin omassamme! Luultavasti on tämä juuri se maa, jossa kaikki on hyvin, sillä täytyy tietysti välttämättä olla yksi sellainenkin. Ja vaikka mestari Pangloss olisikin sanonut mitä tahansa, niin huomasin kuitenkin useasti, että Westfalissa ainakin kaikki kävi päin seiniä.