KUUDESTOISTA LUKU.
Miten molemmat matkamiehet joutuvat tekemisiin kahden tytön ja kahden apinan kanssa ja mitä heille tapahtui villien Pitkäkorvien parissa.
Candide ja hänen palvelijansa olivat jo rajojen ulkopuolella eikä kukaan leirissä vielä tiennyt mitään saksalaisen jesuiitan murhasta. Vikkelä Cacambo oli viisaasti kyllä sullonut reppuunsa leipää, suklaatia, kinkkua, hedelmiä ja muutamia viinipulloja. He olivat nyt andalusialaisilla hevosillaan tulleet aivan uppo-outoon maahan, jossa ei ollut minkäänlaisia teitä. Vihdoin aukeni heidän silmäinsä eteen kaunis, purojen halkoma niitty. Täällä molemmat matkamiehet päättivät levähtää ja päästivät hevosensa laitumelle. Cacambo ehdotti herralleen, että hekin söisivät ja näytti itse hänelle hyvää esimerkkiä.
— Kuinka sinä luulet, sanoi Candide, että minä voisin syödä kinkkua, kun olen tappanut herra paroonin pojan ja kun olen ijäksi päivikseni tuomittu elämään erilläni kauniista Kunigundasta? Mitä hyödyttää pitkittää näitä kurjia päiviäni, jotka minun täytyy viettää kaukana hänestä, omantunnon vaivoissa ja epätoivossa? Ja mitä sanookaan Journal de Trévoux? [Jesuiittojen sanomalehti, perustettu 1701.]
Niin puhuessaan hän söi vahvasti koko ajan.
Aurinko laski. Nuo molemmat harhautuneet kuulivat äkkiä muutamia lyhyitä huutoja, jotka kuulostivat naisten ääniltä. He eivät tienneet, ilmaisivatko nämä huudot tuskaa vai iloa, mutta he nousivat kuitenkin nopeasti tuntien jonkinlaista outoa levottomuutta, joka helposti valtaa mielen tuntemattomassa maassa. Pian he saivat nähdä, mistä tuo kirkuna tuli. Kaksi aivan ilkialastonta nuorta tyttöä tuli keveästi juosten pitkin niityn vartta ja heidän jälessään juoksi kaksi apinaa, jotka koko ajan näykkivät heitä takapuolesta. Candide tuli liikutetuksi tästä näystä joutuen syvän säälin valtaan. Bulgarialaisten luona hän oli oppinut ampumaan ja hän olisi osannut ampua vaikka pähkinän puusta ollenkaan lehtiä satuttamatta. Hän tarttui senvuoksi kaksipiippuiseen espanjalaiseen pyssyynsä ja ampui kuoliaaksi nuo molemmat apinat.
— Jumalalle kiitos! rakas Cacamboni, nyt olen pelastanut suuresta vaarasta nuo molemmat tyttöraukat, ja jos olenkin tehnyt synnin tappaessani inkvisiittorin ja jesuiitan, niin olen sen nyt sovittanut pelastaessani näiden molempain tyttöjen hengen. Ja kuka tietää, ehkä he hyvinkin ovat korkeasäätyisiä neitejä, jossa tapauksessa tämä seikkailu on meille suureksi ansioksi tässä maassa.
Hän aikoi jatkaa, mutta samassa tyrehtyivät häneltä sanat, kun hän näki, miten nuo molemmat tytöt hellästi syleilivät apinoita vuodattaen katkeria kyyneliä niiden kuolleiden ruumiiden ääressä ja täyttäen ilman tuskaisilla valitushuudoillaan.
— En todellakaan odottanut heiltä niin suurta sielun jaloutta, sanoi hän vihdoin Cacambolle. Mutta tämä vastasi:
— Olettepa te nyt asettaneet kauniisti asianne, rakas isäntäni! Te olette tappanut noiden neitien rakastajat!
— Heidän rakastajansa! Olisiko se mahdollista! Sinä teet pilkkaa minusta, Cacambo! Et ikinä voi uskotella minulle mitään senkaltaista!
— Rakas isäntäni, vastasi Cacambo, aina te hämmästytte kaikesta. Mitä ihmettä siinä nyt on, että on sellaisiakin maita, joissa apinat saavuttavat naisten suosion. Nehän ovat sentään neljännes-osa-ihmisiä, aivan niinkuin minä olen neljännes-osa-espanjalainen.
— Ah, nyt minä muistankin, sanoi Candide, mestari Panglossilta kuulleeni, että muinais-ajalla sellaisia asioita todellakin olisi tapahtunut ja että näistä ristisiitoksista olisi syntynyt olentoja sellaisia kuin aigipanit, faunit ja satyyrit, joita useat antiikin suurista henkilöistä kertovat nähneensäkin. Mutta minä luulin aina näitä kertomuksia pelkiksi taruiksi.
— Nyt mahtanette kuitenkin olla vakuutettu niiden todenmukaisuudesta. Ja näette nyt itse, miten henkilöt, joilla ei ole korkeampaa kasvatusta, niitä käytännössä toteuttavat. Ainoa, mitä minä muuten pelkään, on se, että nämä naiset vielä voivat tehdä meille jonkun ilkeän kepposen.
Nämä hyvin perustellut mietteet saivat aikaan sen, että Candide ja Cacambo lähtivät pois niittyvierulta ja painuivat metsään. He söivät sitten yhdessä illallista ja sitten kun molemmat yhdestä pitäin olivat kyllältään sadatelleet Portugalin inkvisiittoria, Buenos-Ayreksen kuvernööriä, ja paroonia, vaipuivat he syvään uneen sammalmättäälle.
Kun he heräsivät, tunsivat he, etteivät he ollenkaan voineet liikuttaa jäseniään. Tämä johtui siitä, että yön aikana Pitkäkorvat, maan asukkaat, joille nuo molemmat naiset olivat ilmiantaneet heidät, olivat sitoneet heidät käsistään ja jaloistaan tukevasti kiinni niiniköysillä. Heidän ympärillään oli noin viisikymmentä aivan alastonta Pitkäkorvaa, jotka kaikki olivat asestetut nuolilla, nuijilla ja kivikirveillä. Toiset heistä keittivät vettä suuressa kattilassa, toiset laittoivat käyttökuntoon paistin vartaita ja kaikki huusivat täyttä kurkkua:
— Jesuiitta, jesuiitta! Me saamme kostaa ja saamme mainion aterian!
Saamme syödä jesuiitan lihaa, saamme syödä jesuiitan lihaa!
— Enkös arvannut oikein, rakas isäntäni, huudahti Cacambo surullisesti, kun sanoin, että nuo naiset vielä tekisivät meille jonkun ilkeän kepposen.
Kun Candide huomasi keittokattilan ja paistinvartaat, sanoi hän:
— Varma on, että tulemme joko keitetyiksi tai paistetuiksi. Voi mitä sanoisikaan nyt mestari Pangloss, jos hän saisi nähdä, miltä oikein puhdas luonto näyttää. Kaikki on muka hyvin! No olkoon minun puolestani! Mutta täytyypä minun sentään sanoa, että on vähän julmaa, että ensin on kadottanut neiti Kunigundan ja sitten vielä joutuu Pitkäkorvien paistinvartaaseen.
Mutta Cacambo ei menettänyt rohkeuttaan.
— Älkää vielä olko epätoivossanne, sanoi hän masentuneelle Candidelle. Minä osaan hiukan näitten kansojen kielenkäyttöä, tahdonpa puhua heille.
— Älä vain unohda selittää heille, kuinka äärettömän epäinhimillistä on keittää ihmisiä ja kuinka epäkristillistäkin se on!
— Hyvät herrat, puhui Cacambo, te valmistaudutte siis tänään syömään jesuiittaa. Se on aivan paikallaan, ei mikään ole sen kauniimpaa kuin kohdella vihollisiaan juuri täten. Itse asiassa on luonnon lain mukaista tappaa lähimmäisiämme ja näin menetellään kaikkialla maailmassa. Jos emme kaikki käytäkään syömis-oikeuttamme, niin johtuu se siitä, että meillä muualla on muutakin hyvää syömistä. Mutta teillä luonnollisesti ei ole yhtä usein tilaisuutta herkuttelemaan kuin meillä. Ja tietenkin on parempi itse syödä vihollisensa kuin jättää korpeille ja variksille voittonsa hedelmät. Mutta hyvät herrat, ette suinkaan te tahdo syödä ystäviänne. Te luulette, että saatte pistää paistinvartaaseen jesuiitan, mutta tämä, jonka aiotte paistaa, onkin teidän puolustajanne, vihollistenne vihollinen. Mitä minuun taas tulee, niin olen teidän maastanne kotoisin. Herra, jonka tässä näette, on isäntäni, ja sen sijaan, että hän olisi jesuiitta, on hän itse tappanut jesuiitan, ja hän on pukeutunut tappamansa miehen vaatteisiin, mistä juuri johtuu erehdyksenne. Tunnustellaksenne, olenko puhunut totta, voitte ottaa hänen pukunsa, mennä siinä asussa los padres'ien valtakunnan rajalle ja kuulustella sieltä, eikö herrani ole tappanut erästä jesuiitta-upseeria. Tämä toimenpide ei ota pitkää aikaa ja te voitte aina syödä meidät myöhemminkin, jos huomaatte, että olen valehdellut. Mutta jos olen puhunut totta, niin tunnette kyllä siksi hyvin kansain-välisen oikeuden periaatteet, mitä laki ja hyvä tapa tässä suhteessa vaatii, että olen varma siitä, että armahdatte meidät.
Pitkäkorvien mielestä tämä puhe oli hyvin järkevä. He valitsivat sentähden kaksi luotettavaa kansalaista, joiden mitä kiireimmiten oli otettava selvä asiasta. Nämä molemmat kansanedustajat toimittivat asiansa suurella henkisellä valppaudella ja palasivat pian tuoden hyviä uutisia. Pitkäkorvat päästivät heti vapaiksi molemmat vankinsa, osoittivat heitä kohtaan kaikkea mahdollista kunnioitusta, tarjosivat heille tyttöjä ja kaikenlaista muuta virvoketta, ja saattoivat heitä aina heidän valtakuntansa äärimmille rajoille asti koko ajan riemusta hihkuen.
— Hän ei olekaan mikään jesuiitta, hän ei olekaan mikään jesuiitta!
Candide ei ollenkaan lakannut ihmettelemästä vapautuksensa aihetta.
— Mikä ihmeellinen kansa! hän sanoi. Minkälaiset ihmiset, minkälaiset tavat! Jos ei minulla olisi ollut onnea pistää miekkaani neiti Kunigundan veljen sydämeen, niin olisin nyt aivan armotta tullut syödyksi. Mutta joka tapauksessa on luonnontila hyvä, koskapahan nuo velikullat, sensijaan että olisivat pistäneet minut poskeensa, kohtelivat minua äärettömän kunnioittavasti, heti kun he saivat tietää, että en ollut mikään jesuiitta.