NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Hiukan Paquettesta ja veli Girofléesta.
Heti kun hän oli tullut Veneziaan, alkoi hän tiedustella Cacamboa kaikista kapakoista, kaikista kahviloista, kaikkien ilotyttöjen luota, mutta ei missään ollut jälkeäkään hänestä. Hän lähetti joka päivä kyselyjä kaikille vastasaapuneille pursille ja laivoille; ei kukaan tiennyt hänestä mitään.
— Onpa tämä ihmeellistä, sanoi hän Martinille, minä olen tällä aikaa ehtinyt matkustaa Surinamista Bordeaux'bon, Bordeaux'sta Parisiin, Parisista Dieppeen, Dieppestä Portsmouthiin, sivuuttaa Portugalin ja Espanjan, purjehtia halki koko Välimeren ja olla vielä useita kuukausia Veneziassa, eikä kaunis Kunigunda vieläkään ole saapunut. Hänen sijastaan olen löytänyt vain erään lutkan ja erään périgordilaisen apotin! Kunigunda on varmaankin kuollut, eikä minullakaan silloin ole muuta tehtävää kuin kuolla. Voi, olisi ollut paljon parempi jäädä Eldoradon paratiisiin kuin palata takaisin tähän kirottuun Europaan! Kuinka oikeassa te olettekaan, rakas Martin, kaikki on vain pelkkää pettävää kuvittelua ja kurjuutta.
Hän vajosi nyt synkkään raskasmielisyyteen eikä kertaakaan käynyt oopperassa alla moda eikä missään muussakaan karnevaalihuvissa. Eikä ainoakaan nainen herättänyt hänessä pienintäkään mielenkiintoa.
Martin sanoi hänelle:
— Olettepa te hyvin yksinkertainen todellakin, jos kuvittelette, että joku mestitsirenki, jolla on viisi tai kuusi miljoonaa taskuissaan, menisi hakemaan teidän rakastajatartanne toisesta päästä maailmaa ja toisi hänet teille tänne Veneziaan. Jos hän löytää hänet, ottaa hän hänet tietysti itselleen; jos hän taaskaan ei löydä häntä, ottaa hän jonkun toisen. Neuvon teitä sentähden kokonaan heittämään pois mielestänne palvelijanne Cacambon ja rakastajattarenne Kunigundan.
Martinin puhe ei ollut erittäin lohdullista. Candiden synkkämielisyys vain yltyi ja Martin ei lakannut todistamasta, kuinka vähän hyveellisyyttä ja onnea yleensä maailmassa oli, lukuunottamatta kenties Eldoradoa, johon taaskaan ei kenkään päässyt.
Eräänä päivänä kun he juuri väittelivät tästä tärkeästä aiheesta ja Candide tapansa mukaan odotteli Kunigundaa, näkivät he San-Marcon torilla nuoren teatinimunkin, joka kuletti erästä tyttöä kainalossaan. Teatinimunkki oli terveen näköinen, pyöreä ja pulska, hänen silmänsä loistivat iloisesti, hänen ilmeensä oli varma ja itsetietoinen ja ryhtinsä ylpeä. Tyttö oli myös sangen sievä ja lauleskeli mennessään, hän loi munkkiinsa rakastavia silmäyksiä ja nipisti häntä silloin tällöin poskesta.
— Täytynee teidän kuitenkin myöntää, sanoi Candide Martinille, että nuo ihmiset ainakin ovat onnellisia. Tähän asti en ole koko asutun maan pinnalla, paitsi Eldoradossa, tavannut muuta kuin onnettomia, mutta tuosta tytöstä ja teatinimunkista lyön vaikka vetoa, että he ovat hyvin onnellisia olentoja.
— Ja minä työn vetoa siitä, että he eivät ole onnellisia, sanoi
Martin.
— Voimmehan pyytää heidät päivälliselle, sanoi Candide, silloin saatte itse nähdä, että en erehdy.
Ja samassa hän olikin jo heidän edessään, tervehti heitä kohteliaasti
ja pyysi heitä luokseen hotelliin syömään kanssaan makarooneja,
Lombardian peltopyitä ja kaviaria ja juomaan Monte-pulcianoa,
Lacryma-christia, sekä Kypron ja Samoksen viiniä.
Neiti punastui, teatini otti mielihyvällä vastaan tarjouksen. Tyttö seurasi häntä koko ajan katsellen Candidiin hämmästynein ja ihmettelevin silmin, jotka vähitellen himmentyivät kyyneleistä.
Heti kun hän oli tullut Candiden huoneeseen, sanoi hän:
— Onko mahdollista, ettei herra Candide enää tunne Paquettea?
Nämä sanat kuullessaan Candide, joka tähän asti ei ollut kiinnittänyt häneen juuri minkäänlaista huomiota, sentähden että hänen ajatuksensa yksinomaan askartelivat neiti Kunigundassa, kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
— Voi, lapsi parka, tekö siis saatoitte tohtori Panglossin siihen koreaan tilaan, jossa viimeksi näin hänet?
— Voi, hyvä herra, minähän sen tein, sanoi Paquette, näen kyllä, että tiedätte kaikki. Minäkin olen kuullut niistä hirvittävistä onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet koko rouva paroonittaren huonekuntaa ja kaunista Kunigundaa; mutta taivas tietää, että omakaan kohtaloni ei ole ollut vähemmän surullinen. Olin viattomuus itse silloin, kun ensi kerran minut näitte. Eräs fransiskaanimunkki, joka oli rippi-isäni, sai minut helposti vietellyksi. Sen seuraukset olivat kauhistavat. Minunkin oli pakko lähteä pois linnasta vähän senjälkeen, kun herra, parooni oli ajanut teidät sieltä ulos lähettämällä vielä jälkeenne nuo ankarat potkut takapuoleen. Jollei eräs kuuluisa lääkäri olisi armahtanut minua, olisin varmasti kuollut. Kiitokseksi olin sitten jonkun aikaa tämän lääkärin rakastajatar. Hänen vaimonsa, joka oli hulluuteen saakka mustasukkainen, löi minua joka päivä armottomasti, hän oli oikea raivotar. Tämä lääkäri oli rumin ihminen taivaan kannen alla ja minä onnettomin kaikista luontokappaleista saadessani lakkaamatta selkään miehen vuoksi, jota en laisinkaan rakastanut. Mutta arvannette, hyvä herra, kuinka äkeälle naiselle on vaarallista olla lääkärin vaimona. Tämä, joka lopuksi ei enää voinut sietää vaimonsa loukkaavaa käytöstä, antoi hänelle eräänä päivänä pienen nuhan parantimeksi niin voimakasta lääkettä, että hän kahden tunnin kuluttua kuoli hirveisiin kouristuksiin. Rouvan sukulaiset nostivat miestä vastaan oikeusjutun; hän karkasi ja minut pantiin vankeuteen. Viattomuuteni ei olisi minua pelastanut, ellen olisi ollut jonkun verran sievän näköinen. Tuomari vapautti minut sillä ehdolla, että hän saisi täyttää lääkärin paikan. Pian kuitenkin eräs kilpailijatar työnsi minut syrjään ja minut ajettiin ovelle niine hyvineni, joten jälleen olin pakotettu jatkamaan tätä inhoittavaa ammattia, joka teistä sivullisista näyttää niin hauskalta, mutta joka meille itsellemme on ainaista alennusta ja kurjuutta. Tulin ammattiani harjoittamaan Veneziaan. Voi, hyvä herra, ette voi kuvitellakaan, millaista on, kun on pakotettu erotuksetta hyväilemään ketä hyvänsä, vanhoja kauppiaita, asianajajia, munkkeja, gondoolimiehiä ja apotteja, kun joka hetki saa olla alttiina kaikenlaisille häväistyksille ja solvauksille, kun on usein niin köyhä, että saa lainata alushameen, joka on vain sitä varten olemassa, että joku vastenmielinen miesryökäle saisi sitä kohottaa, kun toinen jo varastaa sen, mitä toiselta on ansainnut, kun poliisiviranomaiset nylkevät ja kiskovat ja edessä ei ole muuta tulevaisuutta kuin kaamea, hyljätty vanhuus ja kuolema sairaalassa tai rikkaläjällä. Jos teillä olisi käsitystäkään tästä kaikesta, myöntäisitte, että olen onnettomin olento koko maailmassa.
Näillä sanoilla avasi Paquette sydäntään hyvälle Candidelle tämän huoneessa Martinin läsnäollessa, joka sanoi Candidelle:
— Näette nyt, että olen jo voittanut puolet vedosta.
Veli Giroflée oli jäänyt ruokasaliin ja odotellut siellä päivällistä pullon vierellä.
— Mutta, sanoi Candide Paquettelle, te olitte sentään niin iloisen ja tyytyväisen näköinen silloin kun tapasin teidät. Te laulelitte ja hyväilitte teatinimunkkia aivan luonnollisella mieltymyksellä. Te näytitte vähintään yhtä onnelliselta kuin mitä te väitätte olevanne onneton.
— Ah, herra, vastasi Paquette, sekin on juuri yksi tämän ammatin kirouksia. Eilen eräs upseeri varasti kaikki rahani ja lisäksi vielä sain häneltä selkääni ja tänään minun täytyy näyttää iloiselta miellyttääkseni erästä munkkia.
Candide ei tahtonut enää kuulla enempää. Hän tunnusti Martinin olevan oikeassa.
Kaikki neljä istuutuivat sitten pöytään. — Ateria kului hyvin hupaisesti ja lopuksi kävi keskustelu jo melko tuttavalliseksi.
— Isäni, sanoi Candide munkille, te näytätte minusta kadehdittavan onnelliselta mieheltä; terveyden ruusut kukoistavat kasvoillanne, koko ulkomuotonne todistaa hyvinvointia, teillä on sangen kaunis tyttö hupinanne ja te näytätte olevan hyvin tyytyväinen asemaanne ja säätyynne.
— Hitto vieköön, sanoi veli Giroflée, jos minusta riippuisi, niin makaisivat kaikki teatinimunkit meren pohjassa. Satoja kertoja olen ollut vähällä sytyttää luostarin tuleen ja mennä Turkin uskoon. Vanhempani pakottivat minut, kun olin viidentoistavuotias, ryömimään tähän inhoittavaan kaapuun, jotta kirottu vanhempi veljeni, johon Jumalan tuli iskeköön, saisi enemmän omaisuutta. Kateus, epäsopu ja helvetillinen meno vallitsee luostarin muurien sisällä. Tosin olen muutamalla huonolla saarnalla ansainnut vähän rahaa, josta priori aina varastaa puolet. Loput käytän tyttöihin. Mutta aina kun iltasin palaan luostariin, tekee mieleni lyödä pääni murskaksi makuukammion seinään. Ja kaikki muut munkit ovat samassa kadotuksessa.
Martin kääntyi Candiden puoleen tyynesti niinkuin tavallisesti:
— No, sanoi hän, enkö nyt ole voittanut koko vetoa?
Candide antoi veli Girofléelle tuhatta piasteria ja Paquettelle kaksi tuhatta.
— Nyt he ainakin tulevat onnellisiksi, sanoi hän, siitä annan vaikka pääni pantiksi.
— Sitä en usko, sanoi Martin, te teette heidät näillä piastereilla ehkä vieläkin onnettomammiksi.
— Käyköön sen asian kuinka hyvänsä, sanoi Candide, mutta yksi seikka minua ainakin lohduttaa: olen nimittäin tullut huomaamaan, että usein kohtaa ihmisiä, joita ei enää koskaan luullut näkevänsä. Ja koska löysin jälleen punaisen lampaanikin ja Paquetten, on hyvin mahdollista, että myöskin vielä löydän Kunigundan.
— Minäkin toivon hartaasti, sanoi Martin, että vielä kerran tulisitte onnelliseksi hänen kanssaan, mutta epäilen sitä kuitenkin vahvasti.
— Olette hyvin kova, sanoi Candide.
— Olen nähnyt elämää, vastasi Martin.
— Mutta katsokaahan noita gondoolinkuljettajia, hekin vain laulavat lakkaamatta.
— Ette ole nähnyt, millaisia he ovat kotonaan, kun heillä on vaimot ja kakarat ympärillään. Doogilla on surunsa, gondolierillä samoin. Totta kyllä on, että gondolierin kohtalo itse asiassa on doogin kohtaloa parempi, mutta luulen kuitenkin, että ero heidän välillään on niin mitätön, että sitä ei kannata ottaa huomioon.
— Olen kuullut puhuttavan, sanoi Candide, eräästä senaattori
Pococurantesta, joka asuu tuossa kauniissa palatsissa Brentan
varrella ja joka on hyvän vieraanvarainen muukalaisia kohtaan.
Väitetään, että hänellä ei koskaan ole ollut minkäänlaisia huolia.
— Tahtoisinpa tosiaan nähdä niin harvinaiseen lajiin kuuluvan olennon, sanoi Martin.
Candide lähetti heti kysymään signor Pococurantelta, ottaisiko tämä vastaan heidät seuraavana päivänä.