VIIDESKOLMATTA LUKU.
Vierailu ylhäisen venezialaisen aatelismiehen signor Pococuranten luona.
Candide ja Martin lähtivät gondoolilla kulkemaan pitkin Brentaa ja saapuivat siten jalon Pococuranten palatsin edustalle. Palatsia ympäröivät puutarhat olivat luonnollisesti kauniilla marmoripatsailla koristetut ja palatsi itse rakennustaiteellinen mestariteos.
Talon herra, joka oli noin kuudenkymmenenvuotias ja kovin rikas mies, otti nuo molemmat uteliaat vieraat vastaan erittäin kohteliaasti, mutta samalla sangen kylmästi, joka seikka jonkin verran hämmensi Candidea, mutta sensijaan miellytti Martinia.
Ensinnäkin tarjottiin suklaatia. Tämä toimitus oli uskottu kahden sievän, siististi puetun nuoren tytön toimeksi, jotka pitivät huolta siitä, että suklaati kunnollisesti vaahtosi kupeissa.
Candide ei voinut olla ylistelemättä heidän kauneuttaan, sirouttaan ja kätevyyttään.
— Hyviä tyttöjä, se on totta, sanoi senaattori Pococurante; minä otankin heidät siksi joskus sänkyyni, sillä olen hyvin kyllästynyt kaupungin hienoston naisiin ja heidän keimailuunsa, mustasukkaisuuteensa, riitaisuuksiinsa, pahantuulisuuteensa, pikkumaisuuksiinsa, ylpeyteensä, typeryyksiinsä ja sonetteihin, joita heille lakkaamatta täytyy joko itse kirjoittaa tai tilata muilta. Mutta nämäkin molemmat tytöt alkavat jo minua ikävystyttää.
Aamiaisen jälkeen he tekivät pitkän kierroksen suuressa taulugalleriassa, ja Candide ihasteli suuresti taulujen erinomaista kauneutta. Hän kysyi, kenen mestarin tekoa kokoelman molemmat suurimmat taulut olivat.
— Ne ovat Rafaelilta, sanoi senaattori. Minä ostin ne pelkästä turhamaisuudesta muutama vuosi takaperin ja maksoin niistä aivan satumaisen hinnan. Niitä pidetään Italian kauneimpina, mutta minua ne eivät miellytä laisinkaan: väritys on liian ruskea, kuviot eivät ole tarpeeksi pyöristettyjä eivätkä astu tarpeeksi esille, laskosverhot eivät muistuta ollenkaan kangasta, lyhyesti sanoen, sanottakoon sitten mitä tahansa, ei minun mielestäni näissä maalauksissa ole luontoa rehellisesti jäljitelty ja minä en pidä taulusta, ellei se vaikuta minuun samalla lailla kuin elävä luonto. Ja sellaisia tauluja ei ole. Minulla on hyvin paljon tauluja, mutta en enää viitsi niitä katsella.
Päivällistä odotellessa antoi Pococurante esittää vierailleen pienen konsertin ajan kuluksi.
Candiden mielestä oli musiikki vallan taivaallista.
— Tuollainen meteli, sanoi Pococurante, voi huvittaa puolisen tuntia, mutta jos sitä kestää kauemmin, väsyttää se kaikkia ihmisiä, vaikkakaan ei kukaan uskalla sitä tunnustaa. Musiikki on meidän päivinämme muuttunut vain vaikeaksi temppuilemiseksi ja teknilliseksi taituruudeksi, ja se, mikä ei ole mitään muuta kuin vaikeaa, ei huvita ajan pitkään. Ooppera miellyttäisi minua kenties sittenkin enemmän, ellei siitäkin olisi viime aikoina tehty jonkinlainen epäsikiö, joka suorastaan kääntää mieltä. Kuka nyt viitsisi mennä katsomaan huonoja musiikkidraamoja, joissa kohtauksilla ei ole muuta tarkoitusta kuin tuoda älyttömästi esille pari kolme laulunpätkää, joissa näyttelijä saa koetella kurkkuaan. Tai kuka nyt tahtoisi tai voisi haltioitua, kun hänen edessään lavalla seisoo joku kuohilas, joka avuttoman näköisenä vaappuu edestakaisin livertäen Caesarin ja Caton rooleja. Itse puolestani olen jo aikoja sitten luopunut näistä köyhistä huvituksista, jotka nykyään ovat muka Italian kunnia ja joihin ruhtinaat tuhlaavat niin paljon rahaa.
Candide yritti heikosti väittää vastaan. Martin oli täydelleen samaa mieltä kuin senaattori.
Käytiin pöytään. Ja suuremmoisen päivällisen jälkeen mentiin kirjastoon.
Candiden silmään osui erinomaisen komeasti sidottu Homeros ja hän antoi sen johdosta hänen ylhäisyydelleen tunnustuksen hänen hyvästä taideaististaan.
— Tämä sama kirja, sanoi hän, oli myös suuren Panglossin, Saksan parhaimman filosofin lempiteos.
— Ei minun, sanoi Pococurante kylmästi. Minullekin uskoteltiin ennen aikaan, että muka nautin sitä lukiessani, mutta itse asiassa nuo lakkaamatta toistuvat taistelut, jotka kaikki ovat toistensa kaltaisia, nuo jumalat, jotka alati hääräävät tekemättä koskaan mitään ratkaisevaa, tuo kaunis Helena, joka on sodan aiheuttaja, mutta joka tuskin ollenkaan esiintyy koko runoelmassa, tuo Troja, jota piiritetään ja piiritetään eikä koskaan valloiteta, kaikki tuo oli minusta kuolettavan ikävää. Olen välistä kysynyt oppineilta, onko Homeros kenties muidenkin mielestä yhtä ikävää kuin minusta, ja kaikki rehelliset ihmiset ovat tunnustaneet, että kirja on pudonnut heidän kädestään lattialle, kun he ovat yrittäneet sitä lukea. Mutta siitä huolimatta ei se saa puuttua kenenkään kirjastosta; sillä on muinaismuiston arvo, niinkuin ruostuneilla mitaleillakin senkin jälkeen kun ne eivät enää käy kaupassa.
— Mutta Vergiliuksesta on Teidän Ylhäisyydellänne varmaankin toisenlaiset ajatukset?
— Myönnän kyllä, sanoi Pococurante, että toinen, neljäs ja kuudes kirja hänen Aeneidistään ovat erinomaisia, mutta mitä tulee sellaisiin henkilöihin kuin hänen hurskas Aeneaksensa, tai uljas Kleontes, ja hänen ystävänsä Achates ja pieni Ascanius ja tyhmä Patinus-kuningas ja porvarillinen Amata ja mauton Pavinia, niin luulen, ettei koko maailman kirjallisuudessa ole mitään niin kylmää ja luonnonvastaista. Mieluummin sentään otan käteeni vaikka Tasson ja Arioston, vaikkakin silloin on vaarassa nukahtaa seisoalleen.
— Uskaltaisinko vielä kysyä teiltä, signor, sanoi Candide, ettekö sentään suurella nautinnolla lue Horatiusta?
— Horatiuksesta löytää kyllä eräitä elämänohjeita, joita maailman mies voi käyttää hyväkseen ja jotka puserrettuina tarmokkaaseen runopukuun painuvat helpommin muistiin. Mutta mitä minua liikuttaa hänen Brindisin-matkansa, tai hänen kuvauksensa huonosta päivällisestä tai joku moukkamainen riita kahden epäilyttävän henkilön välillä, joista toisen, Rupilius-nimisen, sanat haisivat kuin märkä-paiseet ja toisen maistuivat etikalta. Mitä suurinta vastenmielisyyttä ovat minussa herättäneet myös ne runot, joissa hän ivaa vanhoja akkoja ja noitia enkä minä voi ymmärtää, miten se voidaan lukea hänelle ansioksi, että hän sanoo ystävälleen Maecenakselle, että jos tämä asettaa hänet lyyrillisten runoilijoiden joukkoon, "on hän kohottava ylevän otsansa tähtiin." Tyhmyrit ihailevat kaikkea, mitä vain joku kuuluisa kirjailija on kirjoittanut. Minä luen ainoastaan omiksi tarpeikseni ja pidän ainoastaan sellaisesta, mikä minulle soveltuu.
Candide, joka oli kasvatettu siihen, ettei mitään saanut itsenäisesti arvostella, oli kovin ihmeissään kuulemansa johdosta. Martin sitävastoin piti Pococuranten katsantotapaa hyvin järkevänä.
— Ah, tuollahan on myös Cicero, huudahti Candide. Siihen suureen mieheen ette suinkaan koskaan kyllästy?
— Minä en lue häntä koskaan, vastasi venezialainen. Mitä se minuun kuuluu, onko hän puolustanut Rabiriusta tai Cluentiusta! Minä saan aivan tarpeekseni niistä oikeusjutuista, joissa itse tuomitsen. Hänen filosofiset teoksensa olisivat minulle oikeastaan soveltuneet paremmin, mutta kun huomasin, että hän epäili kaikkea, tulin siihen johtopäätökseen, että tiesin itsekin kaikista asioista yhtä paljon kuin hän, ja että tietämättömänä osasin varsin hyvin olla ilman kenenkään avustusta.
— Mutta tuossahan on erään tiedeakatemian koottuja teoksia kokonaista kahdeksankymmentä nidettä, huudahti Martin, niiden joukossa voi olla jotakin hyvääkin!
— Voisi olla hyvää, sanoi Pococurante, jos vain yksi ainoakaan kaiken tämän roskan kirjoittajista olisi keksinyt edes niin paljon kuin nuppineulan valmistuksen. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on vain pelkkiä järjestelmiä eikä ainoatakaan hyödyllistä asiaa.
— Mutta onpa tuolla paljon näytelmäkappaleita, sanoi Candide, italian-, espanjan- ja ranskankielisiä.
— On, sanoi senaattori, niitä on siinä kaikkiaan kolme tuhatta eikä niiden joukossa ole edes kolmea tusinaa kunnollista. Ja mitä taas noihin saarnakokoelmiin tulee, jotka kaikki yhteensä eivät ole edes yhden ainoan Senecan sivun arvoisia, ja kaikkiin noihin paksuihin teologisiin kirjapakkoihin, niin on itsestään selvää, että en koskaan niitä avaa, en minä eikä kukaan muukaan.
Martin huomasi nyt muutamia hyllyjä, jotka olivat täynnä englantilaisia kirjoja.
— Luulenpa, sanoi hän, että jollekin tasavaltalaiselle nämä vapaasti kirjoitetut teokset tuottaisivat paljon iloa.
— Miksei, vastasi Pococurante, on kaunista kirjoittaa, mitä ajattelee; se on ihmisen erikoisoikeus. Täällä Italiassa kirjoitetaan ainoastaan sellaista, mitä ei ajatella, sillä ne, jotka nykyään asuvat Caesarien ja Antoniusten isänmaassa, eivät uskalla ajatella ainoatakaan ajatusta kysymättä ensin lupaa dominikaanimunkilta. Ja se vapaus, joka innostaa englantilaisia kirjailijoita, olisi kyllä hyvä, ellei intohimo ja puolueellisuus pilaisi kaikkea, mikä tässä kallisarvoisessa vapaudessa on todellakin hyvää.
Candide huomasi Miltonin ja kysyi venezialaiselta, eikö hän tätäkään kirjailijaa pitänyt suurena miehenä.
— Ketä? sanoi Pococurante, tuota barbaariako, joka on varustanut ensimäisen kirjan Genesistä kymmenen kirjaa pitkillä, raskassäkeisillä selityksillä, tuota kaikessa kreikkalaisten jäljittelijääkö, joka on väärentänyt luomistarinan ja joka, sensijaan että Mooses antaa iankaikkisen Olennon luoda maailman sanansa voimalla, panee Messiaksen ottamaan taivaan kaapista suuren kompassin hahmostellakseen työtään! Minäkö panisin mitään arvoa kynänkäyttäjälle, joka on turmellut Tasson helvetin ja saatanan ja joka antaa Luciferin esiintyä milloin sammakon, milloin kääpiön muodossa, ja panee hänet väittelemään teologisista opinkysymyksistä ja esittämään sadat kerrat saman puheen, joka aivan vakavasti jäljittelee Arioston leikillistä tapaa käsitellä tuliaseita ja antaa pirujen ampua kanuunalla taivaassa! En minä eikä kukaan muukaan italialainen ole voinut keksiä mitään huvittavaa noissa surullisen keinotekoisissa kuvitelmissa. Synnin ja Kuoleman avioliitto ja ne kyykäärmeet, jotka synti senjälkeen synnyttää, saavat jokaisen vähänkin hienostuneen ihmisen suorastaan voimaan pahoin ja hänen pitkä kuvauksensa sairashuoneesta voi korkeintaan viehättää jotakin haudankaivajaa. Tämä hämärä, haavemainen ja mauton runoelma joutui yleisen halveksinnan alaiseksi jo syntyessään ja minä suhtaudun siihen aivan samalla lailla kuin Miltonin omat kansalaiset ja aikalaiset. Sitäpaitsi ilmituon ainoastaan oman mielipiteeni enkä välitä rahtuakaan siitä mitä muut asioista ajattelevat.
Candide oli tullut murheelliseksi senaattorin sanoista, sillä hän kunnioitti Homerosta ja suosi jonkun verran myös Miltonia.
— Valitettavasti, kuiskasi hän Martinille, pelkään pahasti, että tuo mies kohtelee myös aivan yliolkaisesti meidän saksalaisia runoilijoitamme.
— Jos niin olisikin laita, niin entä sitten, sanoi Martin.
— Oh, mikä etevä mies, mumisi Candide vielä hampaittensa välistä.
Mikä valtava nero, tämä Pococurante! Mikään ei häntä miellytä.
Tämän kirjallisen yleiskatsauksen jälkeen he menivät alas puutarhaan.
Candide ylisti sen ihanuutta.
— En tiedä mitään niin mautonta kuin tämä, sanoi omistaja. Pelkkää rihkamaa täynnä! Mutta huomisesta alkaen rupean puuhaamaan uutta, jaloviivaisempaa istutusmaata.
Kun nuo molemmat uteliaat olivat sanoneet hyvästit Hänen
Ylhäisyydelleen, sanoi Candide Martinille:
— No nyt ainakin on teidän myönnettävä, että tuo mies on onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä hän on kaiken yläpuolella.
— Ettekö te siis nähnyt, että hän oli vain kaikkeen kyllästynyt! Ja jo Platon sanoi aikoinaan, että parhaat vatsat eivät suinkaan olleet ne, jotka eivät ottaneet vastaan mitään ravintoa.
— Mutta, sanoi Candide, eikö kuitenkin ole hauskaa osata arvostella kaikkea ja havaita vikoja sielläkin, missä muut ihmiset luulevat näkevänsä pelkkää kauneutta?
— Tarkoitatte siis, että ihmiselle tuottaa iloa olla tuntematta mistään iloa!
— Kaikesta päättäen ei maailmassa siis ole ketään muuta onnellista kuin minä sinä päivänä, jolloin jälleen näen neiti Kunigundan.
— Se on hyvin toivottavaa, sanoi Martin.
Mutta päivät ja viikot vierivät edelleen eikä vain Cacamboa tullut.
Ja Candide oli niin murheensa vallassa, ettei hän edes huomannut sitä, että Paquette ja veli Giroflée eivät olleet käyneet edes kiittämässä häntä.