NELJÄSTOISTA LUKU.
Kuinka Paraguayn jesuiitat ottivat vastaan Candiden ja Cacambon.
Candide oli Cadizista ottanut itselleen sekarotuisen palvelijan, jollaisia on paljon Espanjan rannikoilla ja siirtomaissa. Hän oli erään tukumanilaisen mestitsin poika ja vain neljännesosaltaan espanjalainen. Hän oli ollut jos jonakin: kuoropoikana, lukkarina, merimiehenä, maallikkomunkkina, sotamiehenä, lakeijana. Hänen nimensä oli Cacambo ja hän rakasti suuresti herraansa, sentähden että hänen herransa oli kovin hyvä ihminen hänen mielestään.
Cacambo satuloitsi mitä suurimmalla kiireellä molemmat andalusialaiset hevoset.
— Rakas isäntäni, sanoi hän, seuratkaamme muorin neuvoa, lähtekäämme heti ja ratsastakaamme taaksemme vilkaisematta, niin että kaviot kypenöi.
Candide puhkesi itkuun.
— Oi, sinä minun rakas Kunigundani, täytyykö minun jättää sinut nyt juuri, kun kuvernööri aikoi naittaa meidät! Voi Kunigunda, kuinka käy sinun nyt tässä vento-vieraassa maassa!
— Hänen käy, niinkuin hänen tuleekin käydä, sanoi Cacambo, naiset eivät koskaan joudu pulaan, Jumala pitää kyllä huolen heistä. Mutta kiiruhtakaamme nyt!
— Mihinkä sinä minut viet? Minne menemme? Ja mitä teemme ilman
Kunigundaa? kysyi Candide.
— Kautta pyhän Compostellan Jakobin, vastasi Cacambo, pitihän teidän tulla sotimaan jesuiittoja vastaan, no, menkäämme sotimaan heidän puolestaan! Minä tunnen tiet jotenkin hyvin ja opastan teidät suoraan heidän valtakuntaansa. He tulevat olemaan aivan ihastuksissaan, saadessaan kapteenin, joka osaa bulgarialaista äkseerausta ja teillä tulee olemaan heidän keskuudessaan loistava ura. Jos ei menesty toisessa maailmassa, niin menestyy toisessa. Sitäpaitsi on erittäin hupaista nähdä ja tehdä uusia asioita.
— Sinä olet siis joskus ennen ollut Paraguayssa? kysyi Candide.
— Olkaa varma siitä, sanoi Cacambo; minä olen ollut ruoskijana Neitsyt Marian Taivaaseenastumisen kollegiossa ja minä tunnen los padres'ien, näiden "isien" hallituksen yhtä hyvin kuin Madridin kadut. Se on jotakin aivan ihailtavaa. Valtakunta on läpimitaten jo kolme sataa penikulmaa ja se on jaettu kolmeenkymmeneen maakuntaan. Los padres'illa on kaikki ja kansalla ei ole mitään, se on oikeuden ja järjen suoranainen mestariteos. Itse puolestani en tiedä mitään niin jumalallista kuin los padres'it, jotka täällä käyvät sotaa Espanjan ja Portugalin kuninkaita vastaan ja jotka Europassa ovat heidän rippi-isiään, jotka täällä tappavat espanjalaisia ja jotka Madridissa lähettävät heitä taivaaseen. Tämä näytelmä on minusta vallan ihastuttava. Teistä tulee onnellisin kaikista ihmisistä. Ja kuinka los padres'it tulevatkaan iloitsemaan saadessaan tietää, että he saavat kapteenin, joka osaa bulgarialaista äkseerausta.
Heti kun he olivat saapuneet ensimäiselle rajapyykille, ilmoitti Cacambo vahtisotilaille, että eräs kapteeni pyysi saada puhua hänen pyhyytensä yli-päällikön kanssa. Siitä vietiin sana päävartioon, josta eräs paraguaylainen upseeri lähti alamaisimmin viemään sanomaa ylipäällikölle.
Candidelta ja Cacambolta riisuttiin ensiksi aseet ja heidän molemmat hevosensa otettiin talteen. Sitten vietiin nuo molemmat muukalaiset kahden sotilasrivin keskitse ylipäällikön eteen; tämä seisoi kunniakujan perällä, kolmikulmainen hattu päässä, kaapu korvissa, miekka sivulla ja piikki kädessä. Hän antoi merkin. Heti astui esiin pari tusinaa sotamiehiä, jotka piirittivät vastatulleet. Eräs kersantti selitti heille, että heidän tuli odottaa, että ylipäällikkö ei voinut nyt puhua heidän kanssaan, että hänen korkea-arvoisuutensa priori ei sallinut kenenkään espanjalaisen aukaista suutaan muuta kuin hänen läsnäollessaan eikä viipyä kolmea tuntia kauemmin maassa.
— Ja missä on sitten hänen korkea-arvoisuutensa priori? kysyi
Cacambo.
— Hän meni messusta päästyään paraatiin, vastasi kersantti, ettekä te pääse suutelemaan hänen kannuksiaan ennenkuin kolmen tunnin kuluttua.
— Mutta, sanoi Cacambo, hra kapteeni, joka on kuolemaisillaan nälkään samoinkuin minäkin, ei ole mikään espanjalainen, hän on saksalainen. Emmekö sentähden voisi saada vähän aamiaista sill'aikaa kun odotamme hänen Pyhää Korkeuttaan?
Kersantti kiiruhti tuota pikaa tekemään tästä keskustelusta selkoa ylipäällikölle.
— Herra olkoon kiitetty, sanoi tämä. Koska hän on saksalainen, voin puhella hänen kanssaan. Vietäköön hän siis minun lehtimajaani.
Heti vietiin Candide lehvistä rakennettuun vastaanottohuoneeseen, jota koristi viheriäisestä ja kultaillusta marmorista tehty kaunis pylväskäytävä sekä lukuisia ristikkohäkkejä, joissa näkyi papukaijoja, kolibreja, helmikanoja ja kaikenlaisia mitä harvinaisimpia lintuja.
Mainio aamiainen odotti kultavadeilla. Ja hänen pyhyytensä isä ylipäällikkö astui lehtimajaan aterioimaan samoihin aikoihin kun paraguaylaisetkin ulkona alkoivat syödä maissiaan puulautasilta maassa polttavassa auringon paahteessa.
Hän oli hyvin kaunis nuori mies, jolla oli täyteläiset posket, hieno, valkea ja verevä iho, kaarevat kulmakarvat, eloisat silmät, ruusuiset korvat, heleänpunaiset huulet. Hän oli ylpeän näköinen, mutta ei samalla tavoin kuin espanjalaiset tai jesuiitat. Candidelle ja Cacambolle annettiin takaisin aseet, jotka heiltä äsken oli riistetty, samoin nuo molemmat andalusialaiset hevoset. Cacambo antoi niille kauraa lehtimajan kuistin suulla ja piti kaikkien äkkiyllätysten varalta koko ajan niitä tiukasti silmällä.
Candide suuteli ensin ylipäällikön kauhtanan lievettä, sitten he istuivat pöytään.
— Te olette siis saksalainen, kysyi jesuiitta häneltä saksaksi.
— Olen, pyhä isä, vastasi Candide.
Näitä sanoja vaihtaessaan katselivat he kumpikin toisiaan mitä suurimmalla hämmästyksellä, voimatta salata liikutustaan.
— Ja mistä osasta Saksaa te olette kotoisin? kysyi jesuiitta.
— Tuosta kurjasta Westfalin maasta, sanoi Candide. Olen syntynyt
Thunder-ten-Tronckhin linnassa.
— Taivas! Onko se mahdollista? huudahti ylipäällikkö.
— Oi ihmeiden ihmettä! huudahti Candide.
— Olisitteko se todellakin te! sanoi ylipäällikkö.
— Tämä ei ole mahdollista! sanoi Candide.
He kaatuivat kumpikin selälleen pelkästä ällistyksestä. Sitten he syleilivät toisiaan ja vuodattivat runsaita kyynelvirtoja.
— Pyhä isäni, voinko uskoa silmiäni! Te olette siis kauniin Kunigundan veli, sama, jonka bulgarialaiset tappoivat! Te olette herra paroonin poika, te paraguaylainen jesuiitta! Onpa tämä maailma hyvin kummallinen kapine. Oi, Pangloss, Pangloss, kuinka te nyt olisitte iloinen, ellette olisi hirtetty!
Ylipäällikkö lähetti pois ne neekeriorjat ja paraguaylaiset palvelijat, jotka olivat aterian aikana kaataneet viiniä vuorikristallista tehtyihin maljakkoihin. Hän kiitti sitten Jumalaa ja pyhää Ignatiusta tuhansia kertoja yhä pitäen syleilyssään Candidea. Ja heidän molempain kasvot kylpivät kyyneleissä.
— Mutta varmasti tulette vielä enemmän hämmästyneeksi, liikutetuksi ja järkytetyksi, sanoi Candide, jos ilmoitan teille, että neiti Kunigunda, teidän sisarenne, josta olette luulleet, että hän makaa kuolleena bulgarialaisten puukko vatsassaan, onkin elossa ja mitä parhaimmissa voimissa.
— Missä?
— Lähimmässä naapuristossanne Buenos-Ayreksen kuvernöörin luona, jota vastaan yhdessä tahdomme taistella.
Jokainen uusi sana, jonka he tämän pitkän keskustelun aikana lausuivat, ilmitoi uusia ihmeitä ja lisäsi heidän hämmästystään. He puhuivat, kuuntelivat ja katselivat kaikesta sielustaan ja mielestään.
Ja koska he olivat saksalaisia, viipyivät he kauan pöydässä ja odotellessaan hänen korkea-arvoisuuttaan prioria haasteli ylipäällikkö rakkaalle Candidelleen seuraavasti.