YHDESTOISTA LUKU.
Muorin tarina.
Minunkaan silmäni eivät aina ole olleet verestävät ja punalaitaiset, minunkaan nenäni ei aina ole koskettanut leukaa enkä minä aina ole ollut palvelijan asemassa.
Olen paavi Urbanus X:n ja Palestrinan prinsessan tytär. Aina neljänteentoista ikävuoteeni asti kasvatettiin minua palatsissa, jonka rinnalla kaikki teidän saksalaisten paroonienne linnat ovat pelkkiä pahanpäiväisiä tallirakennuksia, ja yksi ainoa minun puvuistani oli jo arvokkaampi kuin kaikki Westfalin komeudet yhteensä. Vartuin kauneudessa, suloissa ja kyvyissä, ilojen keskellä, herättäen kaikessa ympäristössäni kunnioitusta ja suuria toiveita. Herätinpä lisäksi rakkauttakin. Rintani alkoi pyöristyä. Ja mikä rinta tosiaan! Valkoinen, kiinteä ja kauniisti muovailtu kuin konsanaan mediciläisen Venuksen. Ja mitkä silmät! Mitkä silmäluomet ja ihanat mustat ripset minulla oli! Millainen tuli leimusikaan molemmista silmäteristäni! Sen rinnalla himmenivät itse taivaan tähdet, kuten sanoivat kaikki runoilijat, jotka minut näkivät. Kamarineitsyeet, jotka pukivat päälleni ja riisuivat yltäni, joutuivat suoranaiseen hurmaustilaan katsellessaan minua edestä ja takaa ja kaikki miehet olisivat tahtoneet olla heidän sijassaan.
Jouduin kihloihin erään Massa-Carraran ruhtinassukuun kuuluvan prinssin kanssa. Ja millaisen prinssin kanssa! Hän oli yhtä kaunis kuin minäkin, koko hänen olemuksensa oli vain sulaa lempeyttä ja rakastavaisuutta, hänellä oli säkenöivä äly ja rakkaudesta palava sydän; ja minä rakastin häntä niinkuin tavallisesti ensimäistä kertaa rakastetaan, epäjumaloivasti, kiihkoisasti.
Häitämme jo valmistettiin. Ja siinäkös nähtiin komeutta, ennen kuulumatonta prameutta: lakkaamattomia juhlia, karuselleja, opera-buffoja, ja koko Italia sepitteli minulle sonetteja, joissa tosin ei ollut ainoatakaan kelvollista. Onneni päivä oli jo aivan lähellä, kun muuan vanha markiisitar, joka oli ollut minun prinssini rakastajatar, kutsui hänet kotiinsa suklaata juomaan; tuskin kaksi tuntia sen jälkeen kuoli hän hirvittäviin kouristuksiin.
Mutta tämäkin on vielä aivan mitätön juttu. Äitini, joka oli epätoivoissaan, joskin paljon vähemmän murheellinen kuin minä, tahtoi, että joksikin aikaa riistäytyisimme irti tuosta murheellisia muistoja herättävästä olinpaikastamme. Hänellä oli hyvin kaunis maatila Gaetan lähellä ja me astuimme siis erääseen sinne menevään kaleeriin, joka oli kullattu niinkuin Pyhän Pietarin alttari Roomassa. Mutta tuskin olimme päässeet ulos satamasta, kun marokkolainen kaapparilaiva alkoi ahdistaa laivaamme ja saavutti sen. Meidän sotilaamme puolustautuivat niinkuin ainakin paavin asemiesten sopii: he heittäytyivät kaikki polvilleen ja luovuttivat pois aseensa rukoillen merirosvoilta synninpäästöä.
Kädenkäänteessä riisuttiin heidät kaikki alastomiksi niinkuin apinat, samoin myös äitini, hovineitsyeemme ja minutkin. Täytyi suorastaan ihailla sitä kätevyyttä, millä nämä herrat osasivat vapauttaa ihmiset heidän vaatteistaan. Mutta mikä vielä enemmän ihmetytti minua, oli se, että he tutkivat meitä kaikkia vielä alastominakin hyvin tarkoin. Tämä toimitus tuntui minusta hyvin kummalliselta; mutta koko maailma on täynnä ihmettä sille, joka ei ole käynyt kotinurkkiaan kauempana. Pian tulin tietämään, että he tämän menettelyn avulla tahtoivat tutkia, olimmeko ehkä kätkeneet joitakin timantteja; tämä tapa on ohut käytännössä ammoisista ajoista alkaen kaikkien niiden sivistyneiden kansojen keskuudessa, jotka harjoittavat merirosvoutta. Myöskin olen kuullut, että herrat maltalais-ritarit eivät koskaan jätä sitä tekemättä, kun he ovat vanginneet jonkun turkkilaisen tai turkittaren. Tämä on yleinen ihmis-oikeuden laki, jota ei vielä koskaan ole yritetty kumota.
En tahdo lähemmin kuvailla, kuinka kovaa on nuorelle prinsessalle täten tulla viedyksi äitineen orjattareksi Marokkoon; ymmärrätte kyllä itsestännekin, mitä kaikkea me saimme kärsiä tällä merirosvolaivalla. Äitini oli vielä hyvin kaunis, seuranaisemme, yksinkertaiset kamarineitsyeemmekin, omistivat enemmän suloja kuin mitä koko Afrika voi tarjota; mitä minuun taas tulee, niin olin hurmaava, ruumiillistunut kauneus ja sulous itse ja lisäksi vielä impi, jota tosin en saanut olla kauan aikaa, sillä tämän kukan, joka oli varattu kauniille Massa-Carraran prinssille, riisti minulta kaapparilaivan kapteeni, inhoittava neekeri, joka luuli vielä sillä tekevänsä minulle suuren kunnian. Tosiaan oli välttämätöntä, että rouva Palestrinan prinsessa ja minä olimme niin voimakkaita kuin mitä me olimme, kestääksemme sen kaiken, minkä me saimme kestää ennenkuin saavuimme Marokkoon. Mutta sivuuttakaamme nämä seikat, ne ovat niin ylimalkaisen typeriä, ettei niistä maksa vaivaa puhua.
Koko Marokko ui veressä, kun saavuimme sinne. Keisari Muley-Ismaelin viisikymmentä poikaa kamppaili keskenään vallasta; jokaisella oli oma puolueensa ja niin oli yht'aikaa käynnissä viisikymmentä eri kansalaissotaa: mustat mustia vastaan, mustat tummanruskeita vastaan, tummanruskeat tummanruskeita vastaan, mulatit mulatteja vastaan; kaikkialla kautta koko valtakunnan oli vain yhtämittaista teurastusta.
Tuskin olimme ehtineet nousta laivasta, kun jo joukko mustia, jotka kuuluivat merirosvokapteenimme edustaman puolueen vihollisiin, hyökkäsi hänen kimppuunsa ryöstääkseen hänen saaliinsa. Me naiset olimme timanttien ja kullan jälkeen hänen kallisarvoisin lastinsa: sain tällöin olla todistajana taistelussa, jommoista ei ikinä vielä ole nähty Europan taivaan alla. Pohjoismaisten kansojen veri ei ole taipeeksi kuumaa; heidän himonsa naisiin ei koskaan kiihdy sellaiseksi raivoksi kuin mikä on ominaista Afrikan pojille. Teillä europalaisilla tuntuu olevan pelkkää maitoa suonissanne, jota vastoin Atlasvuoren ja sen lähiseutujen asukkaiden suonissa virtaa tulta ja vihtrilliä. Se taistelu, joka meidän omistamisestamme taisteltiin, oli yhtä raivoisa kuin konsanaan aarniometsien leijonien, tiikerien ja käärmeiden välillä. Eräs mauri tarttui äitiäni oikeasta käsivarresta, kapteenini luutnantti piti häntä kiinni vasemmasta käsivarresta; eräs maurilainen sotamies kävi käsiksi toiseen jalkaan ja eräs meriryöväreistä yhtä tukevasti toiseen. Melkein kaikki meidän naisemme joutuivat täten siinä silmänräpäyksessä neljän sotamiehen raastettaviksi. Kapteenini piti minua piilossa takanaan, hän heilutti turkkilaista käyrämiekkaa kädessään ja tappoi jokaisen, joka uskalsi vastustaa hänen raivoaan. Vihdoin makasivat kaikki italiattaremme, äitinikin, maassa palasiksi revittyinä, silvottuina ja muodottomiksi runneltuina. Sen olivat saaneet aikaan nuo hirviöt, jotka heistä kamppailivat. Mutta myöskin kaikki muut olivat siinä temmellyksessä saaneet surmansa, kaikki vangit ja seuralaiseni, sekä myös ne, jotka olivat heidät vanginneet, sotilaat, merimiehet, mustat, tummanruskeat, valkeaihoiset ja mulatit, vieläpä kapteeninikin, ja minä itse viruin puolikuolleena erään ruumisröykkiön päällä.
Samanlaisia näytelmiä näyteltiin, kuten sanottu, kaikkialla kolmen sadan penikulman laajuisella alalla kenenkään silti laiminlyömättä noita viittä Muhametin säätämää rukousta.
Suurella vaivalla pääsin vihdoin pois tuosta verisestä ruumisläjästä, johon olin hautautunut, ja laahauduin vaivaloisesti erään suuren oranssipuun siimekseen; siihen uuvuin kauhun, väsymyksen, epätoivon, pelon ja nälän raukaisemalla. Vähän ajan kuluttua lamautuivat rasittuneet aistini kokonaan ja minä vaivuin horroksiin, joka oli enemmän pyörtymistä kuin luonnollista lepoa. Olin vielä tässä heikkouden ja tajuttomuuden tilassa elämän ja kuoleman välillä, kun tunsin, että joku syleili minua. Avasin silmäni ja näin silloin valkoisen, miellyttävän näköisen miehen, joka huokaili haikeasti italian kielellä.