Kaarle XII:n historia

by Voltaire

KOLMAS KIRJA.

Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi. Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen. Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa Augustia ennen lähtöään.

Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei vaalia pidetä?" — Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua, voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.

Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen, karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla, vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen, ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä: "Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies, josta tulee kuningas."

Kun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä melkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta, riensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan päätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille. "Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?" kysyi valloittaja. "Sire", vastasi primas, "hän on liian nuori". Kuningas virkkoi siihen kuivasti: "Hän on jokseenkin minun ikäiseni", kääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan kokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän kuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi Horn saapui perille 7 p:nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi heinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan lähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin monien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa liikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa. Mutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi olla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän pidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa voittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.

Kun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli tullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen säädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta kardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten seurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen ylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä juhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin piispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen valituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja suostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.

Kardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä puolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt vähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa uskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä siten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan majapaikkaan.

Tämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle kaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen suurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja sotaväkeä.

Kaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen Puolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi Lembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli tärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien johdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin sinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää. Valloittaja saarsi sen syyskuun 5 p:nä ja jo seuraavana valloitti sen rynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa miekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita, eivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan hajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan kaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat sotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että kaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille tai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä, kuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa. Toimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla tottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja hopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.

Stanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan toisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat hänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas, Posenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena hovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista, jotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden uskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin kuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään tuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin rauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä ottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan armeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella ponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla oivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa kohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.

Varsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin joukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä kaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut hukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten joukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä hämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan tyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi hänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty; niin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi, josta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan kuningattaren [Ludvig XV:n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). — Suom. muist.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas itse lähti Kaarle XII:n luo, oppien siten ajoissa kärsimään vastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.

August marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana. Asukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea samaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki liittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä tässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka oli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin piispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen kuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli Rooman hovin tuomiovallan alainen.

Rooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa hengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan eräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen palvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta laajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta viisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen oikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin sekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä he ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin väärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin, kun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.

Koska kuningas Augustille oli perin mieluista rangaista Posenin piispaa säädyllisellä tavalla ja samalla olla mieliksi Rooman hoville, jota vastaan hän kaikkina muina aikoina olisi asettunut, niin hän jättikin puolalaisen piispan nuntiuksen käsiin. Nähtyään talonsa ryöstön piispa sotamiesten toimesta vietiin Italian ministerin luo; tämä lähetti hänet Saksiin, jossa hän kuoli. — Kreivi Horn kesti linnassa, johon hän oli sulkeutunut, jonkun aikaa vihollisten yhtämittaista tulta, mutta kun paikka ei ollut enää puolustettavissa, antautui hän sotavangiksi tuhannenviidensadan ruotsalaisensa kera. Tämä oli ensimäinen etu, jonka kuningas August vastoinkäymisiensä tulvassa saavutti vihollisensa voitollisia aseita vastaan.

Tämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen kiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat valmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi saksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet sotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat ryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo kuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.

Tämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja valiojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen armeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen penikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen päivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät liiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno oli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että voitot olivat niin helppohintaisia.

August uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi Schulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi masentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän koettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän kävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän salasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi joitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti peräytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen vihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta kunniaa saavuttaa.

Tuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien kuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä, kulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan kahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli puolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja sitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät saksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella kentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä vastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä voittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja ruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan, ettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui polvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen kokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena piikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena ensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui seisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset ryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka järkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien kera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin. Siten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset puolustautuivat horjumattomin rivein.

Sclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi viidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä järjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen penikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt hiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät jälleen hänen takanaan.

Guhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse saksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset eivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten työläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea. Saksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista ratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin kylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä kokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen joukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun Schulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole kiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui siitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas puolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa jäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki. Saksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin ja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä paikalla jo sangen syvä ja vuolas.

Schulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän, uhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti armeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: "Tänään on Schulenburg voittanut meidät!"

Tämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali ja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska hän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan. Ainoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta; kuninkaat antavat vain palkintoja.

Mutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas Augustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin. Hän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin linnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan perintömaittensa pääkaupungin puolesta.

Kaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat hänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä venäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät vain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien tataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen uudelleen.

Kaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti voittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin suotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo, joka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen karkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden aatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin; ainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.

Olihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka protestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan valtaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle valtaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen paavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin kardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä kirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen kruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia vastaan.

Jos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville piispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan tottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen, tehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat. Senpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin paavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti salaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän antoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli suuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle. Kuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli uskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen kenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän kuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet heti kaupungista.

Samana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa sangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa oleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä sekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti vahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen astumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet väkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun papiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta rasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan hän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa muita hallitsijoita todellisilla aseilla.

Sekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan kruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut olevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota hän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla koskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän puolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti paavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä kuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse oli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan hänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli loukkaamatta Kaarle XII:sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän kuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan sekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin sotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja Stanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu oli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta kun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin hänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä anteeksi.

Kruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa, vaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa. Stanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan kruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa useiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä juhlatoimitusta tuntematonna — se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai valloituksistaan.[16]

Sillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei uskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen ystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli tsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti auttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut melkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.

Tsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta puolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani hänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu tykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren taidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo harjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan taistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni tekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.

Näiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat yksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän valloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja estettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.[17] Kun hänen sotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he ryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen. Tsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja verilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka koettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen omin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen käskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän sisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle porvaristolle silloin lausuneen: "Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole asukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut pelastaakseni teidän henkenne."

Jospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän ollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin päämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden kaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle. Se oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen, tehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja Inkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu useihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse suunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut, jotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä. Tällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan lyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi, jonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien soiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat majailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari oli koonnut sinne kaikista maistaan.[18] Pietariin tuotettiin talonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli raivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava, ennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin luonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka ei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat, jotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten tietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi 200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon, kansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta kaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama oli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla suosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille taloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat lieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin luoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit, jotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet voineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä ympäröivän sodan keskellä.

Luodessaan siten uusia valtioita tsaari yhä tarjosi kätensä Augustille, joka kadotti omat valtionsa. Hän kehoitti tätä kenraali Patkulin kautta, joka vähän aikaa sitten oli mennyt Venäjän palvelukseen ja nyt oli tsaarin lähettiläänä Saksissa, saapumaan Grodnoon vielä kerran neuvottelemaan hänen kanssaan asiainsa onnettomasta tilasta. Kuningas August tulikin sinne muutamien joukko-osastojen kera ja kenraali Schulenburgin seurassa, jolle hänen menonsa Oderin yli oli tuonut mainetta pohjoismaissa ja johon August pani viimeisen toivonsa. Tsaari saapui myös sinne, marssittaen jäljessään 70,000 miestä.

Nämä kaksi hallitsijaa laativat nyt uusia sotasuunnitelmia. Erotettu kuningas August ei enää pelännyt suututtavansa puolalaisia, vaikkapa jättäisikin heidän maansa venäläisille joukoille alttiiksi. Päätettiin, että tsaarin armeijan tuli jakaantua useihin osastoihin, pidättääkseen Ruotsin kuningasta joka askeleella. Tämän kohtauksen aikana muuten kuningas August uudisti Valkean kotkan ritarikunnan, koettaen tällä kehnolla keinolla kiinnittää itseensä muutamia puolalaisia ylimyksiä, jotka olivat halukkaampia ottamaan vastaan todellisia etuja kuin turhaa kunniaa, mikä saatuna sellaisen kuninkaan kädestä, joka oli enää kuningas vain nimeltä, tuntui naurettavalta. Hallitsijain neuvottelu päättyi omituisella tavalla. Tsaari näet matkusti äkkiä tiehensä, jättäen joukkonsa liittolaisensa haltuun, ja riensi mieskohtaisesti kukistamaan kapinaa, joka uhkasi häntä Astrakanissa. Tuskin oli hän mennyt, kun kuningas August vangitutti Patkulin Dresdenissä. Koko Eurooppa hämmästyi, että hän uskalsi vastoin kansainvälistä oikeutta ja, ainakin näennäisesti, vastoin omia etujaan, panettaa vankeuteen sen ainoan ruhtinaan lähettilään, joka vielä suojeli häntä.

Tämän tapauksen salaisena aiheena oli, kuten kuningas Augustin poika, Saksin marsalkka, on suvainnut kertoa minulle, seuraava seikka. Patkul, joka oli karkoitettu Ruotsista, koska hän oli puolustanut isänmaansa Liivinmaan etuoikeuksia, oli siirtynyt kenraalina kuningas Augustin palvelukseen. Mutta kun hänen tulinen ja ylväs henkensä sopi huonosti yhteen kuninkaan suosikin kenraali Flemmingin ylväyden kanssa, tämä kun oli vielä kopeampi ja kiivaampi kuin hän, niin hän oli siirtynyt tsaarin palvelukseen ja toimi nyt tsaarin kenraalina ja lähettiläänä kuningas Augustin luona.

Patkulilla oli terävä ymmärrys; hän oli saanut selville, että Flemmingillä ja Saksin kanslerilla oli aikomuksena ryhtyä rauhantekoon Ruotsin kuninkaan kanssa mistä hinnasta hyvänsä. Heti hän laati suunnitelman ehättää ennen heitä ja raivata viisaasti tietä tsaarin ja Ruotsin väliselle sovinnonteolle. Kansleri pääsi hänen hommansa perille ja sai aikaan, että hänet pantiin varmaan talteen. Kuningas August vakuutti tsaarille, että Patkul oli petturi, joka petti heitä molempia. Kuitenkaan ei häntä voitu syyttää muusta kuin siitä, että hän oli liian innokkaasti palvellut uutta herraansa; mutta sopimattomaan aikaan tehty palvelus rangaistaan useinkin petoksena.

Sillä välin nuo useihin osastoihin jakautuneet 70,000 venäläistä omalta osaltaan polttivat ja hävittivät Stanislauksen puoluelaisten maatiloja; toiselta puolen taas Schulenburg läheni uusine joukkoineen. Mutta vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa ruotsalaiset onnellisesti hajoittivat nämä molemmat armeijat. Kaarle XII ja Stanislaus hätyyttivät venäläisten erillisiä osastoja toista toisensa jälkeen, mutta niin kiivaasti, että asianomainen venäläinen kenraali oli jo lyöty, ennenkuin hän edes sai tietää sotatoverinsa tappioista.

Mikään este ei voinut pidättää voittajaa. Jos sattui olemaan joki vihollisen ja hänen välillään, niin Kaarle XII ruotsalaisineen kulki uimalla sen ylitse. Eräs ruotsalainen partiojoukko anasti Augustin matkatavarat, joista löytyi 200,000 ecutä hopearahaa. Stanislaus sieppasi 800,000 dukaattia [dukaatti, vanha kultaraha, peräisin Venetsiasta, arvoltaan noin 10-12 mk. — Suom. muist.], jotka kuuluivat venäläiselle kenraalille, ruhtinas Menshikoville. Kaarle kulki ratsuväkensä etupäässä kolmekymmentä penikulmaa neljässäkolmatta tunnissa, jolloin jokainen ratsumies talutti toista hevosta noustakseen sen selkään, kun omansa oli väsynyt. Pelästyneet ja vähiin sulaneet venäläiset pakenivat epäjärjestyksessä Dnjeprin yli.

Kaarlen siten ajaessa edellään venäläisiä Liettuan sydämeen saakka, Schulenburg vihdoin kulki jälleen Oderin yli ja tarjosi 20,000 miehen etunenässä taistelua kuululle marski Rehnsköldille, jota pidettiin Kaarle XII:n parhaana kenraalina ja nimettiin pohjolan Aleksanterin Parmenioksi. Nämä kaksi kuuluisaa kenraalia, jotka näyttivät olevan osallisia herrojensa kohtaloihin, kohtasivat toisensa aivan lähellä Punitzia Fraustadt-nimisen paikan luona, joka jo kerran ennen oli ollut tuhoisa Augustin joukoille. Rehnsköldillä oli vain kolmetoista pataljoonaa ja kaksikymmentäkaksi eskadroonaa, yhteensä lähes 10,000 miestä; Schulenburgilla oli kaksinkertainen määrä.

On huomautettava, että Schulenburgilla oli armeijassaan myös kuusi- tai seitsemäntuhatta venäläistä, joita oli kauan totutettu kuriin ja joita sentähden pidettiinkin harjaantuneina sotamiehinä. Tämä Fraustadtin taistelu tapahtui 12 p:nä helmikuuta 1706; mutta sama kenraali Schulenburg, joka 4,000 miehellä oli tavallaan sotkenut Ruotsin kuninkaan sotaonnen, hävisi nyt kenraali Rehnsköldin onnentähden edessä. Taistelu ei kestänyt neljännestuntiakaan; venäläiset heittivät pois aseensa heti kun näkivät ruotsalaiset; kauhu oli niin äkillinen ja sekasorto niin suuri, että voittajat löysivät taistelukentältä 7,000 valmiiksi ladattua kivääriä, jotka laukaisematta oli viskattu maahan. Ei koskaan ole tappio ollut nopeampi, täydellisempi ja häpeällisempi; eikä kuitenkaan milloinkaan ole mikään kenraali laatinut parempaa taistelusuunnitelmaa kuin Schulenburg, kuten vakuuttivat kaikki saksilaiset ja ruotsalaiset upseerit, jotka tällöin näkivät, kuinka vähän inhimillinen viisaus voi ohjata tapausten kulkua.

Vankien joukossa oli kokonainen rykmentti ranskalaisia. Nämä onnettomat olivat v. 1704 kuuluisassa Hochstädtin taistelussa, joka oli niin tuhoisa Ludvig XIV:n mahdille, joutuneet saksilaisten joukkojen vangiksi. He olivat sittemmin siirtyneet kuningas Augustin palvelukseen, joka oli heistä muodostanut rakuunarykmentin ja antanut sen päällikkyyden eräälle Joyeuse-sukuun kuuluvalle ranskalaiselle. Päällikkö sai surmansa ruotsalaisten ensimäisessä tai oikeammin ainoassa hyökkäyksessä; koko rykmentti tehtiin sotavangeiksi. Jo samana päivänä nämä ranskalaiset pyrkivät Kaarle XII:n palvelukseen, ja todella he siihen pääsivätkin, vaihtaen siten vielä kerran omituisen onnenoikun johdosta voittajaa ja herraa.

Venäläiset puolestaan rukoilivat polvillaan armoa, mutta heidät surmattiin epäinhimillisesti kuusi tuntia taistelun jälkeen, jotta siten kostettaisiin heille heidän toveriensa väkivallantyöt ja päästäisiin vapaiksi vangeista, joiden suhteen ei tiedetty miten menetellä.

August huomasi nyt olevansa kaikkia apulähteitä vailla. Hänellä oli hallussaan enää vain Krakova, jonne hän oli sulkeutunut kahden venäläisen ja kahden saksilaisen rykmentin sekä muutamien kruununarmeijan joukkojen kera, joiden hän pelkäsi jättävän hänet voittajan käsiin. Hänen onnettomuutensa nousi huippuunsa vasta kun hän kuuli Kaarle XII:n vihdoin tunkeutuneen Saksiin saakka syyskuun 1 p:nä 1706.

Kaarle oli marssinut Schlesian läpi katsomatta edes tarpeelliseksi antaa siitä Wienin hoville tietoa. Saksa oli tästä hämmästyksissään; Regensburgin valtiopäivät, jotka edustavat Saksan keisarikuntaa, mutta joiden päätökset usein ovat yhtä hedelmättömät kuin juhlalliset, julistivat Ruotsin kuninkaan valtakunnan viholliseksi, jos hän armeijoineen kulkisi Oderin yli. Mutta sepä juuri panikin hänet sitä nopeammin hyökkäämään Saksaan.

Hänen lähestyessään kylät jäivät autioiksi ja asukkaat pakenivat kaikkiin suuntiin. Kaarle menetteli nyt samoin kuin Köpenhaminassakin. Hän naulautti kaikkialle julistuksia, ilmoittaen tulleensa vain rauhaa rakentamaan; kaikkia niitä, jotka tulisivat takaisin koteihinsa ja maksaisivat hänen määräämänsä pakkoveron, kohdeltaisiin aivan kuin hänen omia alamaisiaan; muita tultaisiin armotta ahdistamaan. Tämä sellaisen ruhtinaan selitys, jonka tiedettiin aina pitäneen sanansa, sai joukoittain palaamaan kaikki ne, jotka pelko oli ajanut pakoon. Hän asettui leiriin Altranstädtin luo, lähelle Lützeniä, Kustaa Aadolfin voitosta ja kuolemasta kuuluisaa taistelutannerta. Hän kävi katsomassa sitä paikkaa, jossa tämä suuri mies oli saanut surmansa. Kun hänet oli opastettu paikalle, sanoi hän: "Olen koettanut elää kuten hän; Jumala suo minulle kerran kenties yhtä mainion kuoleman."

Täältä leiristään hän käski Saksin valtiosäätyjen kokoontua ja lähettää hänelle hetimiten vaaliruhtinaskunnan veroluettelot. Saatuaan ne käsiinsä ja päästyään niistä selville, mitä Saksi voi suorittaa, hän verotti sitä 620,000 riikintaaleria kuukaudessa. Tämän pakkoveron lisäksi tuli saksilaisten hankkia jokaiselle ruotsalaiselle sotamiehelle päivittäin kaksi naulaa lihaa, kaksi naulaa leipää, kaksi ruukullista olutta ja neljä sou'ta [sou, ransk. vaskiraha, arvoltaan noin 5 penniä. — Suom. muist.] rahaa ynnä rehua ratsuväelle. Järjestettyään siten pakkoverotuksen kuningas asetti uuden poliisin turvaamaan saksilaisia sotamiestensä väkivaltaisuuksilta. Hän määräsi, että kaikissa niissä kaupungeissa, joihin hän asetti varusväkeä, jokaisen isännän, jonka luona sotilaita majaili, tuli kuukausittain antaa todistus näiden käytöksestä; muuten sotilas ei saanut palkkaansa. Lisäksi kulkivat tarkastajat joka viidestoista päivä talosta taloon tiedustelemassa, olivatko ruotsalaiset mahdollisesti tehneet jotakin vahinkoa; tarkastajain tuli korvata se isännille ja rangaista syyllisiä.

Se ankara kuri, joka vallitsi Kaarle XII:n joukoissa, on hyvin tunnettu; ne eivät saaneet ryöstää rynnäköllä valloitettua kaupunkia, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan. Itse ryöstönkin he suorittivat järjestystä noudattaen ja lopettivat sen ensimäisestä merkistä. Vielä tänäänkin ylpeilevät ruotsalaiset siitä kurista, jota he noudattivat Saksissa, ja kuitenkin saksilaiset valittivat heidän siellä tekemiään julmia hävityksiä; — mikä vastakohta olisi muuten mahdoton ymmärtää, jollei tiedettäisi, kuinka ihmiset arvostelevat eri tavoin samoja asioita. On melkein mahdotonta, etteivät voittajat joskus käyttäisi väärin oikeuksiaan ja etteivät voitetut pitäisi kepeintäkin loukkausta raakana ryöstönä! Kun kuningas eräänä päivänä oli ratsastusretkellä lähellä Leipzigiä, niin muudan saksilainen talonpoika heittäytyi hänen jalkoihinsa ja anoi häneltä oikeutta erästä krenatööriä vastaan, joka muka oli riistänyt hänen perheeltään päivällismuonan. Kuningas kutsutti sotamiehen luokseen. "Onko totta", kysyi hän ankarin ilmein, "että sinä olet varastanut tältä mieheltä?" — "Herra kuningas", vastasi sotamies, "minä en ole tehnyt hänelle niinkään paljon pahaa kuin teidän majesteettinne on tehnyt hänen herralleen. Te olette häneltä riistänyt kuningaskunnan, kun minä sen sijaan olen tältä maamoukalta ottanut ainoastaan kalkkunan". — Kuningas antoi omakätisesti talonpojalle kymmenen dukaattia ja soi sotamiehelle hänen rohkean suorapuheisuutensa takia anteeksi, virkkaen kuitenkin hänelle: "Muistappa sentään, ystävä hyvä, että minä, jos kohta riistinkin kuningas Augustilta kuningaskunnan, en siitä ottanut mitään itselleni."

Leipzigin suuret messut pidettiin kuten tavallista; kauppiaat saapuivat sinne täysin turvallisesti. Markkinoilla ei nähty yhtään ainoaa ruotsalaista sotamiestä; olisi voitu luulla Ruotsin kuninkaan armeijan oleskelevan Saksissa yksinomaan valvomassa maan turvallisuutta. Hän vallitsi koko vaaliruhtinaskuntaa yhtä rajattomalla vallalla ja yhtä rauhallisesti kuin Tukholmassa.

Puolassa harhaileva kuningas August, menetettyään sekä kuningas- että vaaliruhtinaskuntansa, kirjoitti vihdoin omakätisesti Kaarle XII:lle kirjeen, pyytäen siinä häneltä rauhaa. Hän lähetti salaa parooni von Imhofin viemään tätä kirjettä perille yhdessä salaneuvoston esittelijän Pfingstenin kanssa. Hän antoi heille kummallekin täydet valtuudet ja allekirjoittamansa kaavakkeen. "Menkää", virkkoi hän heille omin sanoin, "ja koettakaa hankkia minulle järjelliset ja kristilliset ehdot". — Augustin oli pakko salata rauhanhankkeensa, turvautumatta minkään ruhtinaan välitykseen, sillä koska hän tällöin oli Puolassa ikäänkuin venäläisten armoilla, hän pelkäsi täydellä syyllä, että hänen vaarallinen liittolaisensa, jonka hän aikoi hylätä, kostaisi hänelle hänen alistumisensa voittajan armoille. Hänen molemmat valtuutettunsa saapuivat yöllä Kaarle XII:n leiriin ja saivat salaisen puheillepääsyn. Kuningas luki kirjeen. "Hyvät herrat", sanoi hän valtuutetuille, "te saatte kohta vastaukseni". — Hän vetäytyi heti työhuoneeseensa ja kirjoitutti siellä seuraavan vastauksen: ** "Minä suostun tekemään rauhan seuraavilla ehdoilla, joihin ei pidä enää odottaa mitään muutosta minun puoleltani:

1. Kuningas Augustin tulee ainiaaksi luopua Puolan kruunusta ja tunnustaa Stanislaus lailliseksi kuninkaaksi sekä luvata olla koskaan ajattelematta nousta jälleen Puolan valtaistuimelle, ei edes Stanislauksen kuoltuakaan.

2. Hänen on luovuttava kaikista muista sopimuksista ja erityisesti Venäjän kanssa tekemistään.

3. Hänen on kunniallisesti palautettava minun leiriini Sobieski-ruhtinaat ja kaikki muutkin mahdollisesti ottamansa sotavangit.

4. Hänen on luovutettava minulle kaikki karkurit, jotka ovat siirtyneet hänen palvelukseensa, nimenomaan Juhana Patkul; sen sijaan hänen on jätettävä kaikki oikeudenkäynti niitä vastaan, jotka hänen palveluksestaan ovat siirtyneet minun palvelukseeni."

Hän antoi tämän paperin kreivi Piperille, jättäen hänen tehtäväkseen neuvotella lopusta kuningas Augustin valtuutettujen kanssa. Nämä pelästyivät ehtojen kovuutta ja panivat liikkeelle kaiken sen taidon, joka voimattomalla on käytettävissään, koettaakseen lauhduttaa Ruotsin kuninkaan ankaruutta. Heillä oli useita neuvotteluja kreivi Piperin kanssa. Tämä ministeri vastasi kaikkiin heidän esityksiinsä ainoastaan: "Sellainen on herrani ja kuninkaani tahto; hän ei ikinä muuta päätöksiään."

Sillaikaa kun Saksissa salakähmää puuhattiin tätä rauhaa, näytti onni suovan kuningas Augustille tilaisuuden saada kunniallisemman rauhan ja neuvotella voittajansa kanssa tasa-arvoisemmalta kannalta.

Venäläisen armeijan ylipäällikkö ruhtinas Menshikov saapui 30,000 miehen kera tapaamaan häntä Puolaan aikana, jolloin hän ei ainoastaan ollut enää toivomatta hänen apuaan, vaan suorastaan pelkäsi sitä. Hänellä itsellään oli luonaan joitakuita puolalaisia ja saksilaisia joukkoja, kaiken kaikkiaan noin 5,000 miestä. Ollen nyt pienine joukkoineen ruhtinas Menshikovin armeijan ympäröimänä hänellä oli syytä pelätä pahinta, jos keksittäisiin hänen rauhanhankkeensa. Niinpä hän nyt näkikin yhtaikaa olevansa vihollisen erottama valtaistuimelta ja vaarassa joutua oman liittolaisensa vangiksi. Tässä pulmallisessa tilassa sattui lisäksi armeijalla olemaan Kalishin luona, lähellä Posenin palatinaattia, edessään ruotsalainen kenraali Meyerfelt,[19] 10,000 miehen kanssa. Ruhtinas Menshikov vaati kuningas Augustia ryhtymään taisteluun. Kuningas, jouduttuaan näin mitä tukalimpaan ahdinkoon, viivytteli hyökkäystä kaikenlaisilla tekosyillä; sillä, vaikka viholliset olivatkin kolme kertaa heikommat kuin hän, oli Meyerfeltin armeijassa neljätuhatta ruotsalaista, mikä kyllä riitti tekemään tuloksen epävarmaksi. Ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa neuvottelujen kestäessä ja joutua siinä tappiolle olisi ollut sen kuilun suurentamista, jossa hän jo oli. Hän lähettikin sentähden erään luottamusmiehensä vihollisen kenraalin luo tutustuttamaan häntä salaisiin rauhanhankkeihin ja kehoittamaan häntä vetäytymään pois. Mutta tällä tiedonannolla oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hän oli odottanut: kenraali Meyerfelt luuli, että hänelle aiottiin pelottamiseksi virittää ansa, ja päätti siitä syystä itse uskaltautua taisteluun.

Mutta tänä päivänä venäläiset voittivatkin ensi kerran säännöllisessä taistelussa. Voitto, jonka kuningas August sai miltei vasten tahtoaan, oli täydellinen. Hän saapui riemukulussa, keskellä huonoa onneaan, Varsovaan, entiseen pääkaupunkiinsa, joka muurittomana ja hävitettynä silloin oli valmis ottamaan vastaan jokaisen voittajan ja tunnustamaan väkevimmän kuninkaaksensa. Hän tunsi kiusausta käyttää hyväkseen tätä onnenhetkeä ja lähteä Saksiin ahdistamaan venäläisellä armeijalla Ruotsin kuningasta. Mutta harkittuaan, että Kaarle XII seisoi siihen saakka voittamattoman ruotsalaisen armeijan etunenässä, että venäläiset hylkäisivät hänet, saadessaan vähänkin vihiä hänen aloittamistaan neuvotteluista, että silloin hänen perintömaansa Saksi, joka jo ennestään oli tyhjennetty rahasta ja ihmisistä, joutuisi sekä ruotsalaisten että venäläisten yhtäläisen hävityksen alaiseksi, että parhaillaan Ranskaa vastaan sotiva Saksan valtakunta ei kykenisi häntä auttamaan, että hän siten jäisi valtiotta, rahoitta ja ystävittä, hän käsitti, että hänen oli pakko alistua Ruotsin kuninkaan asettamiin ehtoihin. Nämä ehdot muuttuivat vielä ankarammiksi, kun Kaarle oli saanut tietää Augustin käyneen hänen joukkojensa kimppuun neuvottelujen aikana. Hänen suuttumuksensa ja mielihyvä siitä, että voisi vieläkin perinpohjaisemmin nöyryyttää vihollista, joka juuri oli voittanut hänet, tekivät hänet yhä taipumattomammaksi sopimuksen kaikissa eri kohdissa. Niinpä kuningas Augustin voitto ainoastaan yhä enemmän pahensi hänen asemaansa — mitä kenties tuskin koskaan oli tapahtunut kenellekään muulle kuin hänelle.

Hän oli juuri laulattanut Te Deum'in Varsovassa, kun hänen valtuutettunsa Pfingsten saapui Saksista mukanaan rauhansopimus, joka riisti häneltä kruunun. August epäröi, mutta kirjoitti alle ja matkusti Saksiin siinä turhassa toivossa, että hänen läsnäolonsa voisi saada Ruotsin kuninkaan myöntyväisemmäksi ja että hänen vihollisensa kenties muistelisi heidän sukujensa vanhoja liittosuhteita ja niitä yhdistäviä verisiteitä.

Nämä kaksi ruhtinasta näkivät ensi kerran toisensa ilman mitään juhlamenoja kreivi Piperin majapaikassa Gutersdorfissa. Kaarle XII:lla oli jalassa suuret saappaat ja kaulan ympärille kiedottuna musta silkkiliina. Hänen takkinsa oli, kuten tavallista, karkeaa sinistä kangasta, koristuksena kullatut vaskinapit. Kupeellaan hänellä oli pitkä miekka, jota hän oli käyttänyt Narvan taistelussa ja jonka kahvaan hänen oli tapana nojata. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan hänen suuria saappaitaan; Kaarle XII kertoi kuningas Augustille, ettei hän ollut kuuteen vuoteen riisunut niitä muulloin kuin maata pannessaan. Moiset tyhjänpäiväisyydet olivat ainoana puheenaiheena näillä kuninkailla, joista toinen riisti toiselta kruunun. Varsinkin August jutteli sillä miellyttävällä ja tyytyväisellä tavalla, jota ruhtinaat ja suuriin valtioasioihin tottuneet miehet osaavat noudattaa keskellä julmimpiakin loukkauksia. Molemmat kuninkaat aterioitsivat kahdesti yhdessä. Kaarle XII antoi tällöin aina varta vasten Augustille oikean puolen, mutta tinkimättä rahtuakaan vaatimuksistaan hän päinvastoin yhä kovensi niitä. Sekin oli jo paljon, että hallitsijan täytyi luovuttaa armeijan kenraali ja julkinen ministeri; kovin nöyryyttävää oli, että hänen oli pakko lähettää seuraajalleen Stanislaukselle kruunun jalokivet ja arkisto; mutta nöyryytyksen huippu oli kuitenkin se, että hänen oli lisäksi onniteltava valtaistuimelle nousun johdosta sitä, joka nousi sille juuri hänen sijastaan! Kaarle vaati Augustia tekemään sen kirjeellisesti; erotettua kuningasta piti käskeä moneen kertaan, mutta Kaarle tahtoi tämän kirjeen, ja Augustin täytyi se kirjoittaa. Se seuraa tässä semmoisena kuin äskettäin olen sen nähnyt, kopioituna tarkasti alkutekstistä, jota kuningas Stanislaus säilyttää vieläkin.

"Hyvä herra ja veli!

Olimme katsoneet tarpeettomaksi asettua erityiseen kirjeelliseen yhteyteen Teidän Majesteettinne kanssa. Jotta kuitenkin tekisimme Ruotsin kuninkaallisen majesteetin mieliksi ja jotta meitä ei voitaisi moittia siitä, että muka hangottelisimme hänen haluansa vastaan, me täten onnittelemme Teitä kruunun saavuttamisen johdosta ja toivomme, että löytäisitte isänmaassanne uskollisempia alamaisia kuin ne, jotka me sinne jätimme. Koko maailma on myöntävä meille oikeuden uskoa, että kaikista hyvänteoistamme olemme saaneet palkaksemme ainoastaan kiittämättömyyttä, ja että useimmat alamaisistamme ovat uurastaneet vain häviömme jouduttamista. Toivomme, ettei Teidän tarvitsisi joutua samanlaisiin onnettomuuksiin, ja jätämme Teidät Jumalan suojaan.

Dresdenissä, 8 p. huhtikuuta 1707.

Veljenne ja naapurinne August, kuningas."

Augustin täytyi itsensä käskeä kaikkia virkamiehiänsä lakkaamaan käyttämästä hänestä Puolan kuninkaan nimeä ja poistamaan julkisista rukouksista mainittu arvonimi, josta hän oli luopunut. Vähemmän tuskaa tuotti hänelle Sobieski-ruhtinasten vapauttaminen; kun nämä jättivät vankilansa, kieltäytyivät he häntä tapaamasta. Mutta Patkulin uhraaminen oli käyvä hänelle vielä raskaammaksi. Toiselta puolen vaati tsaari häntä takaisin lähettiläänänsä; toiselta taas kiristi Ruotsin kuningas uhaten, että hänet oli luovutettava. Patkul oli tällöin vankina Königsteinin linnassa Saksissa. Kuningas August luuli voivansa yhtaikaa tyydyttää sekä Kaarle XII:tta että omaa kunniaansa. Hän lähetti vahtisotilaita jättämään onnettoman miehen ruotsalaisille joukoille, mutta sitä ennen hän lähetti Königsteinin linnanpäällikölle salaisen määräyksen antaa vangin päästä karkuun. Mutta Patkulin huono onni teki tyhjäksi hänen pelastamispuuhansa. Linnanpäällikkö näet tiesi, että Patkul oli upporikas, ja tahtoi pakoittaa hänet ostamaan vapautensa. Vanki taas, joka vielä luotti kansainväliseen oikeuteen ja oli tietoinen Augustin tarkoituksista, kieltäytyi maksamasta mitään siitä, jonka arveli voivansa saada ilmaiseksi. Tämän välikohtauksen aikana saapuivat vankia haltuunsa ottamaan komennetut vartijat ja luovuttivat hänet muitta mutkitta neljälle ruotsalaiselle kapteenille, jotka veivät hänet päämajaan Altranstädtiin, missä hän sai virua kolme kuukautta raskain rautakahlein paaluun kytkettynä. Sieltä hänet vietiin Kazimierziin.[20]

Unohtaen, että Patkul oli tsaarin lähettiläs, ja muistaen ainoastaan, että hän oli syntynyt hänen alamaisenansa, Kaarle XII käski sotaoikeuden tuomita hänet mitä ankarimmin. Hänet tuomittiin elävältä teilattavaksi ja paloiteltavaksi neljään osaan. Eräs pappi saapui ilmoittamaan hänelle, että hänen täytyi kuolla, mainitsematta kuitenkaan rangaistuksen laatua. Kun tämä mies, joka oli uhmannut kuolemaa niin monissa taisteluissa, nyt oli kahden kesken papin kanssa, eikä kunnia tai viha, ihmisten pelottomuuden lähteet, enää olleet rohkaisemassa hänen miehuuttaan, vuodatti hän katkeria kyyneliä papin sylissä. Hän oli kihloissa erään synnyltä, lahjoilta ja kauneudelta huomattavan saksilaisen naisen, neiti von Einsiedelin kanssa, jonka hän oli aikonut naida melkein samaan aikaan, jolloin hänet jätettiin pyövelin käsiin. Hän pyysi pappia menemään mainitun neidin luo lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, että hän kävi kuolemaan täynnä rakkautta häneen.

Kun hänet vietiin teloituspaikalle ja hän näki pyörät ja paalut valmiina, sai hän kauhusta kouristuskohtauksen ja heittäytyi papin syliin, joka syleili häntä, peittäen hänet vaipallaan ja itkien. Nyt luki eräs ruotsalainen upseeri korkealla äänellä asiapaperin, jossa oli seuraavat sanat: "Hänen majesteettinsa, meidän sangen armollisen herramme nimenomaisesta käskystä tehdään tiettäväksi, että tämä mies on isänmaansa kavaltajana teilattava ja neljäksi paloiteltava rikoksiensa sovitukseksi ja muille esimerkiksi. Varokoon jokainen tekemästä kavallusta ja palvelkoon uskollisesti kuningastansa."

Kuullessaan sanat: "sangen armollinen herra", huudahti Patkul: "Millainen armo!" Ja mainesana "isänmaan kavaltaja" sai hänet virkkamaan: "Ah! minä olen palvellut sitä liiankin uskollisesti." — Hän sai kuusitoista iskua ja kärsi pisimmän ja kauheimman teloituksen, mitä voidaan kuvitella. Siten kuoli onneton Juhana Reinhold Patkul, Venäjän keisarin lähettiläs ja kenraali.

Ne, jotka näkivät hänessä ainoastaan kuningastaan vastaan kapinoineen alamaisen, sanoivat hänen ansainneen kuolemansa. Ne taas, jotka pitivät häntä liiviläisenä ja sellaisen maakunnan kansalaisena, jolla oli puolustettavanaan etuoikeuksia, ja jotka muistivat hänen lähteneen Liivinmaasta vain sentähden, että oli puolustanut sen oikeuksia, nimittivät häntä maansa vapauden marttyyriksi. Kaikki muutoin myönsivät, että tsaarin lähettilään arvonimen olisi pitänyt kyetä tekemään hänen persoonansa loukkaamattomaksi. Vain sortovaltiuden periaatteissa kasvatettu Ruotsin kuningas luuli suorittavansa ainoastaan oikeuden vaatiman teon, samalla kun koko Eurooppa tuomitsi vääräksi hänen julmuutensa.

Patkulin neljään osaan paloitellut jäsenet saivat jäädä kaakinpuuhun vuoteen 1713 asti, jolloin valtaistuimelleen jälleen noussut August käski koota nämä hänen Altrandstätissä kokemansa hädän todistuskappaleet. Ne tuotiin arkussa hänelle Varsovaan, jossa hän otti ne vastaan Ranskan lähettilään de Busenvalin läsnäollessa. Puolan kuningas osoitti arkkua lähettiläälle ja sanoi kuivasti: "Siinä ovat Patkulin luut", lisäämättä sanaakaan moittiakseen tai välittääkseen hänen muistoaan, ja kenenkään läsnäolevan uskaltamatta enää kajota niin arkaan ja surulliseen aineeseen.[21]

Samoihin aikoihin eräs toinen liiviläinen, nimeltä Paykul, saksilaisen armeijan upseeri, joka oli vangittu ase kädessä, tuomittiin Tukholmassa senaatin päätöksellä kuolemaan; mutta hänet oli tuomittu menettämään vain päänsä. Tämä rangaistuksen erilaisuus samanlaisessa asiassa osoittaa liiankin selvästi, että Kaarle, tuomitessaan Patkulin niin julmaan kuolemaan, ajatteli enemmän kostoansa kuin rankaisua. Miten lieneekin, Paykul pyysi tuomionsa jälkeen ilmoittamaan senaatille, että hän neuvoisi kuninkaalle salaisuuden tehdä kultaa, jos hänet armahdettaisiin. Hän antoikin vankilassa näytteen taidostaan eversti Hamiltonin ja kaupungin viranomaisten läsnäollessa. Joko hän sitten todellakin oli keksinyt jonkin hyödyllisen taidon tai, mikä on paljoa luultavampaa, osasi ainoastaan taitavasti pettää, joka tapauksessa se kultakappale, joka kokeen lopulla löytyi sulatuskauhasta, vietiin Tukholman rahapajaan ja siitä laadittiin senaatille niin täsmällinen ja niin tärkeältä näyttävä selonteko, että Kaarlen isoäiti, vanha leskikuningatar, käski lykätä tuomion täytäntöönpanon siihen asti, kunnes kuningas, saatuaan tiedon tästä ihmeellisestä asiasta, antaisi siitä määräyksensä Tukholmaan.

Kuningas vastasi, ettei hän edes ystäviensäkään pyynnöstä ollut armahtanut rikoksellista ja ettei hän ikinä oman etunsa tähden suostuisi siihen, mitä hän ei ollut myöntänyt ystävyydellekään. Tässä taipumattomuudessa ilmeni eräänlaista sankarillisuutta ruhtinaassa, joka muutoin kyllä uskoi tuon salataidon mahdolliseksi. Kuultuaan asiasta sanoi kuningas August: "Minua ei ihmetytä, että Ruotsin kuningas on niin välinpitämätön viisasten kivestä; hän on löytänyt sen jo Saksista."

Kun tsaari sai tiedon siitä omituisesta rauhasta, jonka kuningas August heidän sopimuksistaan huolimatta oli tehnyt Altranstädtissä, ja täysinvaltuutetun lähettiläänsä Patkulin luovuttamisesta Ruotsin kuninkaalle vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, antoi hän valituksiensa kuulua kaikissa Euroopan hoveissa. Hän kirjoitti Saksan keisarille, Englannin kuningattarelle, Alankomaiden yleiseduskunnalle ja nimitti halpamaisuudeksi ja uskottomuudeksi sitä tuskallista pakkoa, johon August oli alistunut. Hän vannotti kaikkia valtoja astumaan väliin ja toimittamaan hänen lähettiläänsä hänelle takaisin sekä ehkäisemään sen häpeän, joka hänen persoonaansa kohdistettuna kohtasi kaikkia kruunattuja päitä. Hän ahdisti heitä heidän kunniansa nimessä, etteivät alentuisi takaamaan Altranstädtin rauhaa, mihin Kaarle XII uhkauksillaan tahtoi pakoittaa heitä. Näillä kirjeillä ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että Ruotsin kuninkaan mahtavuus näyttäytyi entistä selvemmin. Keisari, Englanti ja Hollanti kävivät paraikaa tuhoisaa sotaansa Ranskaa vastaan; he eivät katsoneet asianmukaiseksi suututtaa Kaarle XII:tta kieltäytymällä turhasta muodollisuudesta, jollainen mainitun rauhanteon takaaminen oli. Mitä onnettomaan Patkuliin tulee, niin ei yksikään valta tahtonut ryhtyä toimeen hänen hyväkseen; päinvastoin kaikki olivat todistuksena siitä, kuinka vähän alamainen voi luottaa kuninkaihin ja kuinka kaikki silloiset hallitsijat pelkäsivät Ruotsin kuningasta.

Tsaarin neuvoskunnassa esitettiin, että ryhdyttäisiin kostotoimenpiteihin Moskovassa vankeina olevia ruotsalaisia upseereja vastaan; mutta tsaari ei tahtonut suostua sellaiseen raakamaisuuteen, jolla olisi ollut niin tuhoisat seuraukset. Ruotsissa oli näet enemmän venäläisiä sotavankeja kuin ruotsalaisia Venäjällä.

Hän haki parempaa kostoa. Hänen vihollisensa suuri armeija majaili toimettomana Saksissa. Ruotsin kuninkaan kenraali Lewenhaupt, joka oli jäänyt Puolaan noin 20,000 miehen kera, ei voinut suojella kaikkia pääsyteitä linnoituksettomassa ja puolueita täynnä olevassa maassa. Stanislaus oli Kaarle XII:n leirissä. Venäjän keisari käytti tätä asiaintilaa hyväkseen ja tunkeutui Puolaan, mukanaan enemmän kuin 60,000 miestä. Hän jakoi ne useaan osastoon ja samosi yhden kera pikamarssissa Lembergiin saakka, jossa ei ollut mitään ruotsalaista linnaväkeä. Kaikki Puolan kaupungit kuuluvat sille, joka ilmestyy niiden porttien eteen sotajoukon kanssa. Hän kutsutti Lembergiin kokoon säätykokouksen, melkein samantapaisen kuin se, joka oli erottanut Augustin kuninkuudesta Varsovassa.

Puolalla oli tällöin kaksi primasta samoin kuin kaksi kuningastakin; toisen oli nimittänyt August, toisen Stanislaus. Augustin nimittämä primas kutsui Lembergin säätykokouksen kokoon, ja tänne saapuivat nyt kaikki ne, jotka mainittu ruhtinas oli jättänyt pulaan Altranstädtin rauhassa, ynnä ne, jotka tsaarin raha oli voittanut. Tehtiin esitys uuden hallitsijan valitsemisesta. Vähällä piti, ettei Puola tällöin saanut kolmea kuningasta, kenenkään voimatta sanoa, kuka niistä oli oikea.

Lembergin neuvottelujen aikana tsaari hankki salaisesti Saksan keisarilta, johon hänet liitti yhteinen etu, he kun molemmat pelkäsivät Ruotsin kuningasta, sitoumuksen, jonka mukaan hänelle lähetettiin paljon saksalaisia upseereja. Nämä vahvistivat päivä päivältä melkoisesti hänen sotavoimiaan, tuoden niihin mukanaan kuria ja kokemusta. Hän kiinnitti heidät palvelukseensa anteliaisuudellaan; ja rohkaistakseen paremmin omia joukkojaan hän antoi timanteilla runsaasti koristetun muotokuvansa niille kenraaleille ja eversteille, jotka olivat ottaneet osaa Kalishin taisteluun; alemmat upseerit saivat kultamitaleja, tavalliset sotamiehet hopeisia. Nämä Kalishin voiton muistomerkit valmistettiin kaikki hänen uudessa kaupungissaan Pietarissa, jossa taiteet alkoivat kukoistaa sitä mukaa kuin hän itse sai sotajoukkonsa harrastamaan sotaista kilpailua ja kunniaa.

Sekasorto, puolueiden runsaus ja alituiset hävitykset Puolassa ehkäisivät Lembergin valtiopäiviä pääsemästä mihinkään päätökseen. Tsaari siirrätti ne Lubliniin. Paikan muutos ei ollenkaan vähentänyt häiriötä ja epävarmuutta, johon koko maailma oli joutunut; kokous tyytyi siihen, ettei se tunnustanut enemmän valtaistuimesta luopunutta Augustia kuin vastoin sen tahtoa valittua Stanislaustakaan; mutta se ei ollut tarpeeksi yksimielinen eikä kyllin rohkea itse nimittämään uutta kuningasta. Näiden hyödyttömien keskustelujen aikana Sapieha-ruhtinasten ja Oginskien puolueet, jotka salaisesti pitivät kuningas Augustin puolta, ja Stanislauksen uudet alamaiset kävivät keskenään sotaa, ryöstelivät toistensa maatiloja ja täydensivät maansa perikatoa. Lewenhauptin komentamat ruotsalaiset joukot, joista osa oli Liivinmaalla, toinen Liettuassa, kolmas Puolassa, kulkivat kaikkialla venäläisten joukkojen jäljissä ja polttivat kaikkien Stanislauksen vihamiesten omaisuutta. Venäläiset taas tuhosivat samalla tavalla ystäviä ja vihollisia; nähtiin vain poroksi poltettuja kaupunkeja ja typötyhjinä harhailevia puolalaisia joukkoja, jotka sadattelivat yhtäläisesti sekä molempia kuninkaitaan että Kaarle XII:tta ja tsaaria.

Kuningas Stanislaus lähti liikkeelle Altranstädtistä, mukanaan kenraali Rehnsköld, kuusitoista ruotsalaista rykmenttiä ja paljon rahaa, lopettamaan kaikkia näitä häiriöitä Puolassa ja hankkimaan itselleen rauhallisesti tunnustusta. Hänet tunnustettiinkin kaikkialla missä hän kulki; hänen joukkojensa sotakuri, joka teki venäläisten raakuuden sitäkin tuntuvammaksi, voitti mielet hänen puolelleen. Hänen tavaton suopeamielisyytensä liitti häneen kaikki puolueet sitä mukaa kuin se tuli tunnetuksi; hänen rahansa saattoi hänen puolelleen suurimman osan kruununarmeijaa.

Peläten ruokavarojen puutetta maassa, jota hänen sotajoukkonsa olivat hävitelleet, tsaari vetäytyi Liettuaan, jonne hän kokosi eri armeijaosastonsa ja jonne hän aikoi varustaa muonamakasiineja. Tämän peräytymisen johdosta kuningas Stanislaus jäi rauhallisesti melkein koko Puolan hallitsijaksi.

Ainoa, joka vielä teki häiriötä hänen valtakunnassaan, oli kreivi Sieniawski, kuningas Augustin nimittämä kruunun ylikenraali. Tämä mies, jolla oli sangen suuret luonnonlahjat ja paljon kunnianhimoa, oli kolmannen puolueen johtaja. Hän ei tunnustanut Augustia eikä Stanislausta, ja yritettyään kaikkensa tullakseen itse valituksi valtaistuimelle hän tyytyi olemaan puoluepäällikkönä, kun ei ollut voinut päästä kuninkaaksi. Kruunun sotajoukot, jotka olivat jääneet hänen käskyvaltaansa, eivät saaneet juuri muuta palkkaa kuin vapauden rankaisematta ryöstää omaa maatansa. Kaikki ne, jotka pelkäsivät näitä rosvouksia tai kärsivät niistä, liittyivät piankin Stanislaukseen, jonka mahtavuus lujittui päivä päivältä.

Ruotsin kuningas sai tällöin ottaa leirissään Altranstädtissä vastaan melkein kaikkien kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä. Toiset tulivat pyytämään häntä poistumaan keisarikunnan alueelta; toiset taas olisivat kernaasti nähneet hänen kääntävän aseensa Saksan keisaria vastaan. Olipa levinnyt kaikkialle jo sellainen huhu, että hän muka liittyisi Ranskaan masentaaksensa Itävallan hallitsijasuvun. Näiden monien lähettiläiden joukossa nähtiin myös kuuluisa Marlboroughin herttua Juhana, Englannin kuningattaren Annan puolesta. Tämä mies, joka ei koskaan piirittänyt mitään kaupunkia, samalla valloittamatta sitä, eikä koskaan ryhtynyt taisteluun, jota hän ei olisi voittanut, oli Saint-Jamesin linnassa sukkela hovimies, parlamentissa puoluepäällikkö, ulkomailla vuosisatansa taitavin neuvottelija. Hän oli tehnyt Ranskalle yhtä paljon pahaa nerollaan kuin aseillaan. Hollannin yleis-eduskunnan sihteerin Fagelin, joka on sangen ansiokas mies, on kuultu sanovan, että yleis-eduskunta useamman kuin yhden kerran oli päättänyt vastustaa Marlboroughin herttuan esityksiä, mutta silloin saapui herttua, puhui heille ranskaksi, mitä kieltä hän käytti sangen kehnosti, ja suostutteli heidät lopuksi kaikkeen. Näin on lordi Bolingbroke vakuuttanut minulle.

Yhdessä voittojensa osatoverin prinssi Eugenin ja Hollannin suurpensionaarin Heinsiuksen kanssa hän kantoi liittolaisten Ranskaa vastaan suuntaamain yritysten koko kuorman. Hän tiesi, että Kaarle oli vihainen Saksalle ja keisarille, että ranskalaiset salaa yllyttivät häntä ja että, jos tämä valloittaja menisi Ludvig XIV:n puolelle, liittolaiset silloin joutuisivat alakynteen.

Tosin oli Kaarle antanut sanansa siitä, ettei hän tulisi sekaantumaan Ludvig XIV:n sotaan liittolaisia vastaan; mutta Marlboroughin herttua ei uskonut, että kukaan ruhtinas olisi siinä määrin sanansa orja, ettei uhraisi sitä suuruutensa ja etujensa vuoksi. Hän matkusti sentähden Haagista aikoen lähemmin tutkia Ruotsin kuninkaan tarkoituksia. Herra Fabrice, joka tällöin oli valtuutettuna Kaarle XII:n luona, on vakuuttanut minulle, että Marlboroughin herttua ei perille saavuttuaan salaisesti kääntynyt pääministerin, kreivi Piperin, vaan parooni Görtzin puoleen, joka jo kuninkaan luottamuksessa alkoi päästä Piperin rinnalle. Hän saapuikin Kaarle XII:n päämajaan samaisen paroonin vaunuissa, ja siellä oli havaittavissa selvää kylmyyttä hänen ja kansleri Piperin välillä. Kun hänet sitten Piperin välityksellä esiteltiin Kaarlelle yhdessä Englannin lähettilään Robinsonin kanssa, puhutteli hän kuningasta ranskaksi. Hän sanoi kuninkaalle tuntevansa itsensä onnelliseksi voidessaan tämän johdolla oppia sotataidosta sen mitä ei vielä osannut. Kuningas ei vastannut tähän imarteluun millään kohteliaisuudella, näyttipä kokonaan unohtaneen, että puhuttelija oli itse Marlborough. Tiedänpä senkin, että hänestä tuo suuri mies oli puettu liian teennäisellä tavalla ja liian vähän sotilaallisen näköinen.

Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin, jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa, eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta. Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa Kaarle XII:ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista. Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII:n luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.

Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.

Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen. Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla kustannuksellaan.[22]

Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä, uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta. Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.

Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin, kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII:n terveydeksi ja törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi, pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.

Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.

Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa, mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari, joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista, taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille lakeja.

Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui Kaarle XII:n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI:n, veli. Paavin internuntius, joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle, "ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi; sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä minun olisi tehtävä."

Hänen Kaarle XII:n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi, vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä houreina, kun ne epäonnistuvat.

Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi pöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä tuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.

Ruotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa. Armeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti. Muutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa kirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä… tässä hän tuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä hänen aikeistaan, lisäsi nauraen: "Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin." Päämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen alkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: Tie Leipzigistä Tukholmaan. Useimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä sinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän nähdä jälleen isänmaatansa. "Herra marsalkka", sanoi hän, "minä näen kyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja Tukholmaan niin pian".

Armeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli etunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta kaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit lähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut; riennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti hälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen, yleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta saksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.

Kulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä vierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin vain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin heidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten henkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan torille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä herralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli jo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta Kaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli ennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna yönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen kanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän halusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti niiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka palveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi hänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili Augustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei kuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli riistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti muitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin kuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.

"Luulenpa", virkkoi hän hymyillen tälle, "ettei herranne kiellä sitä minulta". — "Te ette tunne häntä", vastasi kenraali Hård, "hän kieltää sen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla". — Kuitenkaan ei August jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa liiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää pyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä muutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä. Saavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä hämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos hänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. "Hyvä", virkkoi kuningas, "sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä".

Kun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä ministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim: "Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi tullut tehdä jo eilen." — Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä poikkeamisesta, virkkoi kuningas: "Minä luotin hyvään onneeni; huomasin kylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä ei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä."