NELJÄS KIRJA.
Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan. Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen vastaanottonsa Bessarabiassa.
Kaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen armeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti kullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään saaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä hopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka komppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä Puolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000 miehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija Suomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei epäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin vallasta.
Tämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta, jonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin hajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat vähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut määräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin asettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.
Kesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen lähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona tämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti yllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi silloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli huonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu kuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen palatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti Kaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet vangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on Turkin sulttaanin arvonimi. Suom. muist.] oli lunastanut vapaiksi; nyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi tarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi tahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII:n maineelle, vaan koska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen vihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden ja Puolan liiton avulla.[23] Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea valtaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska, Englanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin tahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi lujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi siitä helposti pudottaa.
Tuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin lähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin joukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet Puolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille tahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet katkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan näyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty, jopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä Saksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin saakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan penikulman päässä Lembergistä.
Kaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja uusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui ratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse tammikuussa 1708.
Hän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä kaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen marssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi, poistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä sisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut eivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen kanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä hän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta ainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto vielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään Ruotsin kuninkaan kaupungissa.
Nämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten ensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka neljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen hyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä kaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon kanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi muu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki pitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti itään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli heidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri osastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen penikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein joka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja sitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin tsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan nimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten välillä.
Grodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja äärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita, sillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen, mitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä koetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset ja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei aina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.
Ruotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen asian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä ei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän halki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja kuormastolleen, hän 25 p:nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla vastapäätä Borisovia.
Tsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut edullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä joen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle vastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen näkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran rantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen suuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä vihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he purkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa varrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä ruotsalaisia.
Kaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän kohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet Holowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain kulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin kauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi veteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden ulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia kohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä vihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen ratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen näkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.
Mainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi kuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän ajan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen aatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon, haavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän ottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään. Kaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli kenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille vaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin mitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: Silvae, paludes, aggeres, hostes victi, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: Victrices copias alium laturus in orbem.
Kaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa heidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan; hän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen puolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen laita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.
Tsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut taiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä vähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa kenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta. Erään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin armeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka oli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän pääkaupungeissaan, vastasi: "Minä aion neuvotella tsaarin kanssa Moskovassa." Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän: "Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni hän ei tapaa minussa mitään Dareiosta".[24]
Jos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin tätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa myöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin kaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari pakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa venäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun ruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina viimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä pikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta kuitenkin veivät heiltä aina miehiä.
Syyskuun 22 p:nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen suuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.
Nämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan Astrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin, Tamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella. Kalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka erottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit ovat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton valtiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä valtaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra arabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin rankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa; olipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten muutkin sotamiehensä.
Kuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan kuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan rykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka lähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia teitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät nyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja muun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja kalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo saakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan. Kuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi hänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat. Kaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti olivat rientäneet hänen avukseen.
Useat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin heitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli enää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli kaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen turvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon hän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi, mukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille oikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat tataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi ratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä kaksi penikulmaa.
Voittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla valtatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on Moskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää tuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi odottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä viisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta kuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan ollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa suureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään päin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian [Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. — Suom. muist.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä pohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen melkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta kaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on pienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on viljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on maailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus on siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota ihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian naapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja Perekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat, hävittäisivät pian heidän satonsa.
Ukraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja Puolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis myös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui Puolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin alamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin taisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus valita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä riistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.
Tällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian palatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut kasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut hänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.
Nuoruudessaan hänellä oli suhde erään puolalaisen aatelismiehen puolison kanssa. Se paljastettiin, ja aviomies sidotutti hänet alastonna erään hurjan hevosen selkään ja päästi hänet menemään siinä tilassa. Hevonen, joka oli kotoisin Ukrainasta, palasi sinne ja kantoi sinne selässään tuskasta ja nälästä puolikuolleen Mazeppan. Muutamat talonpojat ottivat hänet hoiviinsa; hän eli kauan heidän keskuudessaan ja kunnostautui useilla retkillä tataareja vastaan. Hänen neronsa etevämmyys antoi hänelle suuren merkityksen kasakkain kesken; hänen arvonsa kasvoi päivä päivältä ja saattoi vihdoin tsaarin tekemään hänet Ukrainan ruhtinaaksi.[25]
Kun hän kerran istui Moskovassa tsaarin kanssa aterialla, ehdotti tämä hänelle, että hän ryhtyisi totuttamaan kasakoita kuriin ja siten saattamaan heidät riippuvaisemmiksi kruunusta. Mazeppa vastasi, että Ukrainan tilanne ja mainitun kansan henki olivat voittamattomia esteitä. Tsaari, joka alkoi olla kiihottunut viinistä eikä aina voinut hillitä kiukkuansa, kutsui häntä petturiksi ja uhkasi seivästyttää hänet.
Palattuaan Ukrainaan Mazeppa alkoi suunnitella kapinaa. Ruotsin armeija, joka pian näyttäytyi hänen rajoillansa, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän päätti tekeytyä riippumattomaksi ja luoda itselleen Ukrainasta ja Venäjän keisarikunnan pirstaleista mahtavan kuningaskunnan. Mazeppa oli rohkea ja yritteliäs mies ja korkeasta iästään huolimatta väsymättömän toimelias. Hän liittoutui salaisesti Ruotsin kuninkaan kanssa, jouduttaaksensa tsaarin kukistumista ja siitä hyötyäksensä.
Kuningas suostui kohtaamaan hänet Desna-joen luona. Mazeppa lupasi saapua sinne 30,000 miehen, sotatarpeiden, muonavarojen ja äärettömien aarteiden kanssa. Ruotsalainen armeija marssi nyt tähän suuntaan suureksi mielipahaksi kaikille upseereille, jotka eivät tienneet mitään kuninkaan sopimuksesta mainitun kasakan kanssa. Kaarle lähetti Lewenhauptille käskyn tuoda hänelle pikimmiten joukkoja ja muonavaroja Ukrainaan, jossa hän aikoi viettää talven, jotta sitten, hankittuaan tämän maan ensin varmasti haltuunsa, voisi valloittaa Moskovan valtakunnan seuraavana keväänä. Sillä välin hän eteni Desna-jokea kohti, joka laskee Dnepriin Kiovan luona.
Siihen saakka kestetyt kulkuvaikeudet olivat leikintekoa niiden rinnalla, jotka kohtasivat heitä tällä uudella tiellä. Heidän täytyi kulkea viidenkymmenen penikulman laajuisen metsän halki, joka oli täynnä soita. Kenraali Lagercrona, joka marssi edellä viidentuhannen miehen ja pionieerien kera, vei armeijan liiaksi itään, kolmenkymmenen penikulman päähän oikeasta tiestä. Nelipäiväisen marssin jälkeen kuningas huomasi Lagercronan tekemän virheen, ja suurella vaivalla päästiin jälleen oikealle tielle. Mutta melkein koko tykistö ja kaikki kuormastovaunut juuttuivat soihin tai upposivat sinne.
Vihdoin kaksitoistapäiväisen perin rasittavan marssin jälkeen, kun oli syöty loppuun ne vähät korppuvarat, jotka vielä olivat jäljellä, saapui väsymyksen ja nälän riuduttama armeija Desnan partaalle siihen kohtaan, jonka Mazeppa oli määrännyt yhtymäpaikaksi. Mutta tämän ruhtinaan sijasta siinä tavattiinkin joukko-osasto venäläisiä, joka eteni joen vastakkaista rantaa kohti. Kuningas hämmästyi, mutta päätti kuitenkin heti mennä Desnan yli ja käydä vihollisten kimppuun. Mainitun joen rannat olivat niin jyrkät, että sotamiehet täytyi laskea köysillä alas. He kulkivat sitten totuttuun tapaansa joen yli, toiset kiireesti kokoonkyhätyillä lautoilla, toiset uiden. Venäläinen joukko-osasto, joka saapui paikalle samaan aikaan, oli vain 8,000 miehen suuruinen eikä tehnyt kauan vastarintaa. Niin oli tämäkin este vielä voitettu.
Kaarle tunkeutui nyt syvemmälle näillä aavoilla alueilla, ollen yhtä epävarma tiestä kuin Mazeppan uskollisuudesta. Vihdoin näyttäytyi mainittu kasakka, mutta pikemmin pakolaisena kuin mahtavana liittolaisena.
Venäläiset olivat näet keksineet hänen aikeensa ja ehättäneet ennemmin. He olivat hyökänneet hänen kasakkainsa kimppuun ja hakanneet ne kappaleiksi. Hänen etevimmät ystävänsä, jotka olivat ase kädessä joutuneet vangeiksi, tuomittiin, luvultansa kolmekymmentä, teilattaviksi; hänen kaupunkinsa oli poltettu tuhkaläjäksi, hänen aarteensa ryöstetty, hänen Ruotsin kuningasta varten varaamansa elintarpeet otettu pois. Töintuskin oli hän itse päässyt pakoon 6,000 miehen ja muutamien kullalla ja hopealla kuormattujen hevosten kera. Kuitenkin hän toi kuninkaalle toivon, että tämä, käyttämällä hyväkseen hänen tietojaan ja suhteitaan ja kaikkien kasakkain alttiutta, jotka, raivoissaan venäläisille, saapuivat joukoittain leiriin ja toivat muonavaroja, voisi pitää puoliaan tässä tuntemattomassa maassa.
Kaarle toivoi yhä vielä, että kenraali Lewenhaupt saapuisi korjaamaan tämän onnettomuuden. Hänenhän tuli tuoda noin 15,000 ruotsalaista, jotka merkitsivät enemmän kuin satatuhatta kasakkaa, ynnä sotatarpeita ja muonavaroja. Mutta hän saapuikin miltei samanlaisessa tilassa kuin Mazeppa.
Hän oli jo kulkenut Dnjeprin yli Mohilevin yläpuolelta ja edennyt sen toisella puolella kaksikymmentä penikulmaa Ukrainaan vievää tietä. Hän kuljetti kuninkaalle kahdeksantuhatta vaunua sisältävää kuormastoa ynnä matkallaan Liettuasta kokoon haalimiaan rahoja. Mutta hänen saapuessaan Ljesnan kauppalan luo, lähelle sitä paikkaa, missä Pronja- ja Soz-joet yhtyvät laskeakseen sitten koko joukon alempana Dnjepriin, näyttäytyikin tsaari lähes 40,000 miehen etunenässä.
Ruotsalainen kenraali, jolla oli tuskin 16,000 miestä, ei tahtonut linnoittautua. Monet voitot olivat antaneet ruotsalaisille niin suuren itseluottamuksen, etteivät he koskaan ottaneet selkoa vihollistensa luvusta, vaan ainoastaan siitä paikasta, jossa nämä olivat. Niinpä Lewenhaupt epäröimättä marssikin heitä vastaan iltapäivällä 7 p:nä lokakuuta. Heti ensimäisellä rynnäköllä surmasivat ruotsalaiset 1,500 venäläistä. Hämminki valtasi tsaarin armeijan; se pakeni kaikille tahoille. Venäläisten keisari näki hetken tulleen, jolloin hän joutuisi täydellisesti tappiolle. Hän tunsi valtakuntansa kohtalon riippuvan tästä päivästä ja olevansa hukassa, jos Lewenhaupt pääsisi voittoisine armeijoineen yhtymään Ruotsin kuninkaaseen.
Nähdessään joukkojensa alkavan väistyä hän sentähden riensi jälkijoukkonsa luo, jossa kasakat ja kalmukit olivat. "Minä käsken teitä", huusi hän näille, "ampumaan jokaista, joka pakenee ja tappamaan minut itsenikin, jos olisin kyllin pelkuri peräytyäkseni". Sitten hän palasi etujoukkojensa luo ja kokosi jälleen väkensä ruhtinas Menshikovin ja ja ruhtinas Galitsinin avulla. Lewenhaupt, jolla oli ankara käsky yhtyä nopeasti herraansa, piti parempana jatkaa marssiansa kuin ryhtyä uuteen taisteluun, luullen jo tehneensä kylliksi viedäkseen vihollisilta halun ajaa takaa.
Mutta jo seuraavana päivänä kello yhdentoista tienoissa tsaari kävi uudelleen hänen kimppuunsa erään suon partaalla ja levitti armeijansa saartaaksensa hänet. Ruotsalaiset järjestivät rintaman joka taholle; taisteltiin kaksi tuntia yhtä itsepintaisesti molemmin puolin. Venäläiset kadottivat kolme kertaa enemmän väkeä, mutta kumpikaan ei väistynyt, ja voitto jäi ratkaisematta.
Kello neljän aikaan kenraali Bayer toi tsaarille lisäväkeä. Taistelu alkoi nyt kolmannen kerran vielä suuremmalla raivolla ja kiihkolla ja kesti yöhön saakka. Vihdoin paljous pääsi voitolle; ruotsalaisten rivit murrettiin, puhkaistiin ja tungettiin kuormastonsa luo saakka. Lewenhaupt kokosi jälleen joukkonsa kuormavaunujen taakse. Ruotsalaiset olivat voitetut, mutta he eivät paenneet. Heitä oli vielä noin yhdeksäntuhatta miestä, joista yksikään ei väistynyt. Kenraali asetti heidät taistelujärjestykseen yhtä helposti kuin jos he eivät olisikaan olleet voitettuja. Tsaari puolestaan vietti yönsä aseissa; hän kielsi upseerejansa viraltapanon ja sotilaitansa kuolemanrangaistuksen uhalla poistumasta riveistä ryöstämään.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa hän komensi uuteen taisteluun. Lewenhaupt oli peräytynyt muutamia penikulmia edulliseen paikkaan, naulattuaan osan tykkejään umpeen ja sytytettyään vaununsa palamaan.
Venäläiset ehtivät ajoissa estämään koko kuormaston joutumasta liekkien saaliiksi; he saivat vielä pelastetuksi käsiinsä yli kuusituhatta vaunua. Tsaari tahtoi tehdä ruotsalaisten tappion täydelliseksi ja lähetti sentähden erään Pflug-nimisen kenraalinsa käymään heidän kimppuunsa vielä viidennen kerran; mainittu kenraali tarjosi heille kunniakasta antautumista. Lewenhaupt hylkäsi sen ja ryhtyi viidenteen taisteluun, joka oli yhtä verinen kuin edellisetkin.
Yhdeksästätuhannesta sotamiehestä, jotka hänellä vielä oli, hän kadotti puolet; mutta toinen puoli ei ollut kukistettavissa. Kun yö vihdoin saapui, meni Lewenhaupt, kestettyään viisi taistelua 40,000 miestä vastaan, Soz-joen yli noin 5,000 soturin kera, jotka hänellä vielä oli jäljellä. Tsaari kadotti lähes 10,000 miestä näissä viidessä taistelussa, joissa hän saavutti sen kunnian, että oli voittanut ruotsalaiset, mutta Lewenhaupt sen, että kolme päivää oli tehnyt voiton kiistanalaiseksi ja peräytynyt voittamattomana viimeisestä asemastaan. Hän saapui vihdoin herransa leiriin kunniakkaana oivallisen puolustautumisensa takia, mutta ilman armeijaa ja muonavaroja.
Niinpä näki Ruotsin kuningas nyt olevansa vailla elintarpeita ja eristettynä Puolasta, vihollisten ympäröimänä, keskellä maata, missä hänellä ei ollut muita apulähteitä kuin oma uljuutensa.
Tätä hätää suurensi vielä vuoden 1709 talvi, joka näillä Euroopan rajoilla oli vielä kauheampi kuin meillä Ranskassa ja tuhosi osan hänen armeijaansa. Kaarle tahtoi uhmata vuodenaikoja kuten oli uhmannut vihollisiansakin; hän rohkeni antaa joukkojensa tehdä pitkiä marsseja tässä kuolettavassa kylmyydessä. Eräällä tällaisella marssilla kaatui kaksituhatta miestä pakkasen kourissa kuoliaaksi hänen silmiensä edessä. Ratsumiehillä ei enää ollut saappaita; jalkamiehet olivat ilman kenkiä ja melkein ilman vaatteitakin. Heidän täytyi, parhaansa mukaan valmistaa itselleen jalkineita eläinten nahoista; monesti heiltä puuttui leipää. Vetojuhtien puutteessa oli ollut pakko heittää melkein koko tykistö soihin ja jokiin. Ennen niin loistava armeija oli supistunut 24,000:een, nälkäkuoleman partaalla olevaan mieheen. Ruotsista ei enää saatu eikä sinne voitu myöskään lähettää mitään tietoja. Tässä tilassa nurisi yksi ainoa upseeri. "Kuinka!" huudahti kuningas, "te olette kai ikävissänne, koska olette niin kaukana vaimostanne? Jos olette todellinen sotilas, niin olette vaiti, vaikkapa veisin teidät niin kauas, että kolmessa vuodessa tuskin yhden kerran voitte saada uutisia Ruotsista."
Markiisi de Brancas, joka sittemmin oli lähettiläänä Ruotsissa, on kertonut minulle, kuinka eräs sotamies koko armeijan nähden uskalsi kerran tarjota napisten kuninkaalle palasen mustaa ja homehtunutta, ohrasta ja kaurasta valmistettua leipää, mikä silloin oli heidän ainoana ravintonaan, eikä sitäkään ollut riittävästi. Kuningas otti leipäpalan tyynesti vastaan, söi sen kaikki ja sanoi sitten kylmästi sotamiehelle: "Se ei ole hyvää, mutta sitä voi kyllä syödä." — Tämä piirre, niin pieni kuin se olikin, jos yleensä se voi olla pientä, mikä lisää kunnioitusta ja luottamusta, vaikutti enemmän kuin kaikki muu siihen, että ruotsalainen armeija kesti kurjuuden, mikä olisi ollut sietämätön jokaisen muun kenraalin johtaessa.
Asiain ollessa tällä kannalla Kaarle sai vihdoinkin uutisia Tukholmasta. Ne toivat hänelle tiedon hänen sisarensa, Holsteinin herttuattaren, kuolemasta; hän oli sortunut rokkoon joulukuussa 1708 seitsemännelläkolmatta ikävuodellaan. Tämä prinsessa oli yhtä lempeä ja helläsydäminen kuin hänen veljensä oli käskevä tahdonilmaisuissaan |a leppymätön kostossaan. Kuningas oli aina suuresti hellinyt häntä ja oli nyt sitä murheellisempi hänen menettämisestään, kun hänen alkava onnettomuutensa oli jo tehnyt hänet hieman tunteellisemmaksi.
Hän sai myös tietää, että hänen käskystään oli kutsuttu aseihin uusia joukkoja ja hankittu rahaa; mutta mitään niistä ei voinut saapua hänen leiriinsä saakka, koska hänen ja Tukholman välillä oli lähes viisisataa penikulmaa matkaa ja ylivoimaisia vihollisjoukkoja.
Tsaari, ollen yhtä toimelias kuin Kaarle, oli kenraali Sieniawskin johdolla Stanislausta vastaan yhtyneille Puolan liittoutuneille lähettänyt uusia apujoukkoja ja samosi nyt itse, keskellä ankaraa talvea, Ukrainaan, tekemään tenää Ruotsin kuninkaalle. Täällä hän jatkoi entistä menettelyään, heikontaen vihollistaan pikkutaisteluilla, koska arvasi hyvin, että ruotsalainen armeija, joka ei voinut saada mistään uutta väkeä, ajan oloon kokonaan tuhoutuisi. Pakkasen on muutoin täytynyt olla aivan tavatonta laatua, koska molempien vihollisten oli pakko sopia aselevosta. Mutta jo helmikuun 1 päivästä alkaen ryhdyttiin uudelleen taistelemaan jään ja lumen keskellä.
Useiden pienten ottelujen ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen kuningas näki huhtikuussa ruotsalaisia olevan jäljellä enää vain 18,000 miestä. Kasakkaruhtinas Mazeppa yksin piti huolta heidän muonituksestaan; ilman hänen apuaan armeija olisi kuollut nälkään ja kurjuuteen. Näissä oloissa tsaari ehdotti Mazeppalle, että tämä taas alistuisi hänen ylivaltaansa; mutta kasakka oli uskollinen uudelle, liittolaiselleen, joko siksi, että hirveä teilausrangaistus, joka oli tuhonnut hänen ystävänsä, pani hänet pelkäämään omastakin puolestansa, tai siksi, että hän tahtoi kostaa heidän kuolemansa.
Kaarle ei vielä 18,000 miehensä kera ollut luopunut aikeestaan ja toivostaan tunkeutua Moskovaan saakka. Hän ryhtyi toukokuun lopulla piirittämään Pultavaa, joka sijaitsee Vorsklan varrella, Ukrainan itärajalla, runsaasti kolmentoista penikulman päässä Dnjepristä. Mainittu paikka on zaporogien, maailman kummallisimman kansan, alueella. Tähän kansaan kuuluu muinaisia venäläisiä, puolalaisia ja tataareja, jotka tunnustavat eräänlaista kristinuskoa ja harjoittavat rosvousta merirosvojen tapaan. He valitsevat itselleen päällikön, jonka useinkin sitten joko erottavat tai kuristavat. He eivät siedä luonansa naisia, mutta kyllä ryöstävät kaikki lapset kahden- tai kolmenkymmenen penikulman piiristä ja kasvattavat ne omiin tapoihinsa. Kesäisin he aina ovat sotaretkillä, talvisin he loikoilevat tilavissa ladoissa, joihin mahtuu neljä- tai viisisataa miestä. He eivät pelkää mitään, elävät vapaudessaan ja uhmaavat kuolemaa pienimmänkin saaliin vuoksi, yhtä pelottomasti kuin Kaarle XII uhmasi sitä lahjoittaaksensa kruunuja.
Tsaari maksoi heille 60,000 floriinia [alkujaan italialainen kultaraha, arvoltaan noin 12 mk. —Suom. muist.], toivoen heidän siten asettuvan hänen puolelleen. He ottivat hänen rahansa, mutta julistautuivatkin Mazeppan toimesta Kaarle XII:n puolelle. Heistä oli tosin sangen vähän hyötyä, koska he pitivät naurettavana taistella muun kuin ryöstämisen vuoksi. Oli jo paljon sekin, etteivät he tehneet haittaa; korkeintaan noin kaksituhatta miestä teki todellista sotapalvelusta. Eräänä aamuna esiteltiin kymmenen heidän päälliköistään kuninkaalle, mutta työlästä oli pitää heitä sen aikaa selvinä, sillä he aloittivat aina päivänsä juomingilla. Heidät vietiin juoksuhautoihin; täällä he osoittivat taitoaan pitkillä pyssyillään ampumisessa; he näet nousivat rintasuojuksen takapuolelle ja ampuivat kuudensadan askeleen päästä kuoliaaksi jokaisen maaliksi valitsemansa vihollisen. Kaarle liitti näiden rosvojen joukkoon muutamia tuhansia valakkeja, jotka Pienen Tartarian kaani möi hänelle. Siten hän nyt piiritti Pultavaa kaikilla näillä zaporogien, kasakkain ja valakkien joukoilla, jotka yhdessä hänen 18,000 ruotsalaisensa kanssa muodostivat noin 30,000 miehen suuruisen armeijan, mutta armeijan, joka oli aivan rappiolla ja kaiken puutteessa. Tsaarilla oli Pultavassa suuria varastoja. Jos kuningas valloittaisi sen, avaisi hän jälleen itselleen tien Moskovaan ja voisi ainakin, kun hänellä oli yltäkylläisesti kaikkia tarpeita, odottaa rauhassa niitä apujoukkoja, joiden hän vielä toivoi saapuvan Ruotsista, Liivimnaalta, Pommerista ja Puolasta. Koska Pultavan valloitus siis oli hänen ainoa pelastuksensa, kiiruhtikin hän kiihkeästi sen piiritystä. Mazeppa, jolla oli kannattajia kaupungissa, vakuutti hänen pian pääsevän sen herraksi. Uusi toivo elpyi armeijassa; sotamiehet pitivät Pultavan valloitusta kaikkien kärsimystensä loppuna.
Heti piirityksen alussa huomasi kuningas opettaneensa vihollisilleen sotataidon. Ruhtinas Menshikovin onnistui, kaikista hänen varokeinoistaan huolimatta toimittaa kaupunkiin apuväkeä, minkä johdosta varusväki kasvoi lähes 5,000 miehen vahvuiseksi.
Kaupungista tehtiin uloshyökkäyksiä, jotka joskus olivat menestyksellisiä, ja laukaistiin miinoja. Mutta kaupungin teki valloittamattomaksi tsaarin läheneminen 70,000 soturin kanssa.[26] Kaarle lähti kesäkuun 27 p:nä, syntymäpäivänään, tiedusteluretkelle heitä vastaan ja tuhosi yhden hänen osastoistaan. Mutta hänen palatessaan leiriinsä osui häneen pyssynlaukaus, joka lävisti hänen saappaansa ja musersi kantapääluun. Hänen kasvoissaan ei huomattu pienintäkään muutosta, josta olisi voitu aavistaa hänen haavoittuneen; hän antoi edelleen tyynesti käskyjään ja pysyi vielä lähes kuusi tuntia ratsun selässä. Eräs hänen seuralaisistaan huomasi vihdoin kuninkaan saappaan alaosan olevan veressä ja riensi hakemaan haavalääkärejä. Kuninkaan tuska alkoi jo olla niin polttava, että täytyi auttaa hänet alas satulasta ja kantaa telttaansa. Haavalääkärit tutkivat hänen vammansa ja olivat sitä mieltä, että jalka oli katkaistava. Armeijan hämmästys tämän johdosta oli kuvaamaton. Vain eräs haavalääkäri, nimeltä Neumann, ollen muita taitavampi ja rohkeampi, vakuutti syviä leikkauksia tekemällä voivansa pelastaa kuninkaan säären. "Ryhtykää sitten heti työhön", sanoi kuningas hänelle, "leikatkaa rohkeasti älkääkä pelätkö mitään". — Hän tuki itse molemmin käsin säärtänsä ja katseli leikkausta aivan kuin jos se olisi koskenut jotakuta toista.
Vielä silloin, kun hänen haavojansa sidottiin, hän antoi rynnäkkökäskyn huomispäiväksi. Mutta tuskin hän oli antanut tämän käskyn, kun hän sai tiedon koko vihollisarmeijan hyökkäyksestä. Täytyi siis tehdä toinen päätös. Kaarle, haavoittuneena ja kykenemättä toimimaan, näki olevansa Dnjeprin ja Pultavan ohi virtaavan joen välissä, autiossa ja linnoittamattomassa seudussa, ilman ampumatarpeita, vastapäätä armeijaa, joka sulki häneltä peräytymistien ja elintarpeiden tuonnin. Tässä tukalassa tilassa hän ei suinkaan kutsunut kokoon sotaneuvostoa, kuten monissa kertomuksissa on mainittu, vaan kutsutti heinäkuun 7 ja 8 päivän välisenä yönä telttaansa sotamarski Rehnsköldin ja käski hänen, lähemmin asiasta neuvottelematta ja osoittamatta mitään levottomuutta, ryhtyä kaikkiin toimenpiteihin tsaarin kimppuun käymiseksi seuraavana päivänä. Rehnsköld ei vastustellut vähääkään vaan lähti tottelemaan määräystä. Kuninkaan teltan ovella hän kohtasi kreivi Piperin, jonka kanssa hän jo kauan oli ollut huonoissa väleissä, kuten usein sattuu ministerin ja kenraalin kesken. Piper kysyi häneltä, kuuluiko mitään uutta. "Ei", vastasi kenraali kylmästi ja meni ulos antamaan määräyksiänsä. Piperin päästyä telttaan tiedusteli kuningas häneltä: "Onko Rehnsköld ilmoittanut teille mitään?" — "Ei", vastasi Piper. — "No hyvä, minä siis ilmoitan teille, että huomenna me taistelemme", virkkoi kuningas. — Kreivi Piper kauhistui niin epätoivoista päätöstä, mutta hän tiesi hyvin, ettei voitaisi ikinä muuttaa hänen herransa mieltä; niinpä hän osoittikin hämmästystään vain vaikenemisellaan ja antoi Kaarlen nukkua päivänkoittoon saakka.
Heinäkuun 8 p:nä v. 1709 suoritettiin sitten ratkaiseva Pultavan taistelu, jossa kaksi silloisen ajan merkillisintä hallitsijaa seisoi vastakkain: Kaarle XII, joka oli saanut maineensa yhdeksän vuoden voitoilla, ja Pietari Aleksejevitsh, jonka maine perustui yhdeksän vuoden vaivoihin hänen koettaessaan saattaa sotajoukkojansa ruotsalaisten joukkojen vertaisiksi; edellinen kunnian seppelöimä sentähden, että oli jaellut muille vieraita maita, jälkimäinen sentähden, että oli sivistyttänyt omiansa; Kaarle, vaarojen rakastaja, joka taisteli pelkästään kunnian vuoksi, Pietari Aleksejevitsh, joka ei suinkaan väistänyt vaaraa, mutta kävi sotaa yksinomaan etujensa vuoksi; Ruotsin yksinvaltias, antelias mielenjaloudesta, Venäjän itsevaltias, antelias ainoastaan määrätyssä tarkoituksessa; edellinen esimerkittömän kohtuullisuuden ja pidättyväisyyden mies, jo luonteeltaan ylevämielinen ja vain yhden ainoan kerran julma; jälkimäinen kasvatuksensa ja kansansa raakuuden tulos, yhtä hirvittävä alamaisilleen kuin ihmeteltävä muukalaisille ja liiaksi halukas hurjisteluihin, jotka ovatkin lyhentäneet hänen elämäänsä. Kaarlella oli lisänimi "voittamaton", jonka yksi ainoa hetki voi häneltä riistää; Pietari Aleksejevitshille olivat hänen kansansa jo antaneet nimen "suuri", jota mikään tappio ei voinut viedä häneltä, koska hän ei ollut saanutkaan sitä voittojensa vuoksi.
Saadakseen täsmällisen käsityksen tästä taistelusta ja sen tapahtumispaikasta, tulee kuvitella mielessään, että Pultava oli siitä pohjoiseen, Ruotsin kuninkaan leiri hieman eteläkaakkoon päin, ja hänen kuormastonsa noin penikulman päässä hänen takanaan, samalla kun Pultavan joki (Vorskla) juoksee kaupungin pohjoispuolella idästä länteen.[27] Tsaari oli kulkenut mainitun joen yli penikulman päässä Pultavan länsipuolella ja alkoi varustaa itselleen leiriä.
Päivän koittaessa lähtivät ruotsalaiset juoksuhaudoistaan. Heillä oli vain neljä tykkiä, muu tykistö jätettiin noin kolmentuhannen miehen kanssa leiriin, ja neljätuhatta miestä jäi kuormaston suojaksi. Siten oli vihollista vastaan marssiva ruotsalainen armeija 21,000 miehen suuruinen, siinä luvussa noin 16,000 ruotsalaista.
Kenraalit Rehnsköld, Roos, Lewenhaupt, Schlippenbach, Horn, Sparre, Hamilton, Württembergin prinssi, kuninkaan sukulainen, ja muutamat muut, joista useimmat olivat olleet mukana Narvan taistelussa, muistuttivat alemmille upseereille sitä päivää, jolloin 8,000 ruotsalaista oli tuhonnut 80,000 miehen suuruisen venäläisen armeijan näiden linnoitetussa leirissä; upseerit sanoivat sen sotamiehille, ja kaikki rohkaisivat marssiessaan mieltänsä.
Kuningas johti, kantopaareiltansa, taisteluliikkeitä jalkaväkensä etunenässä. Osa ratsuväestä eteni hänen käskystään, käydäkseen vihollisen ratsumiesten kimppuun. Näin alkoi taistelu kello puoli viiden korvissa aamulla. Vihollisen ratsuväki oli lännessä, venäläisten leiristä oikealla. Ruhtinas Menshikov ja kreivi Golovin olivat sijoittaneet sen useaan paikkaan tykeillä varustettujen linnakkeiden väliin. Kenraali Schlippenbach hyökkäsi ruotsalaisten etupäässä tätä ratsuväkeä vastaan. Kaikki ne, jotka ovat palvelleet ruotsalaisissa joukoissa, tietävät, että on miltei mahdotonta vastustaa heidän ensimäisen rynnäkkönsä raivokkuutta. Venäläisten eskadroonain rivit murrettiin ja puhkaistiin; tsaari itse riensi jälleen kokoamaan niitä; hänen hattunsa läpi lensi kiväärinkuula; Menshikovilta ammuttiin kolme hevosta alta; ruotsalaiset huusivat jo: voitto!
Kaarle ei epäillyt voiton saavuttamista. Hän oli keskellä yötä lähettänyt kenraali Creutzin viidentuhannen ratsumiehen eli rakuunan kera hyökkäämään vihollisten kylkeen, hänen itsensä ahdistaessa heitä edestä. Mutta hänen onnettomuudekseen eksyi Creutz eikä saapunut perille. Siten sai tsaari, joka jo luuli joutuneensa tappiolle, aikaa koota jälleen ratsuväkensä; hän hyökkäsi nyt puolestaan kuninkaan ratsuväen päälle, joka, saamatta tukea Creutzin osastolta, vuorostaan joutui epäjärjestykseen. Schlippenbach itse joutui tässä rytäkässä vangiksi. Samalla ampui seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa leiristä ruotsalaista ratsuväkeä, ja venäläinen jalkaväki lähti liikkeelle asemistaan hyökätäkseen Kaarlen jalkaväen kimppuun.
Tsaari lähetti nyt ruhtinas Menshikovin osastoineen asettumaan Pultavan ja ruotsalaisten väliin. Mainittu ruhtinas suoritti herransa käskyn taitavasti ja nopeasti. Hän ei ainoastaan katkaissut ruotsalaisen armeijan yhteyttä sen Pultavan leiriin jääneiden joukkojen kanssa, vaan myös saarsi ja murskasi erään kohtaamansa ruotsalaisen, kolmentuhannen miehen vahvuisen varajoukon. Jos Menshikov suoritti tämän sotaliikkeen omasta aloitteestaan, niin tulee Venäjän olla hänelle kiitollinen pelastuksestaan; jos sen oli tsaari määrännyt hänen tehtäväkseen, niin hän sillä osoitti olevansa Kaarle XII:n arvokas vastustaja. Sillä välin oli venäläinen jalkaväki lähtenyt varustuksistaan ja samosi nyt tasangolle taisteluun. Toiselta puolen taas ruotsalainen ratsuväki kokoontui uudelleen neljännespenikulman päähän vihollisarmeijasta, ja kuningas järjesti sotamarski Rehnsköldin avulla kaikki yleiseen taisteluun.
Hän asetti joukkojensa jäännökset kahteen rivistöön, jalkaväen keskelle ja ratsuväen molemmille siiville. Tsaari järjesti armeijansa samalla tavalla, mutta hänellä oli etuna suurempi lukumäärä ja seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa, joita vastaan ruotsalaiset voivat panna vain neljä, ja näiltäkin alkoi puuttua ruutia.
Venäjän keisarin paikka oli armeijansa keskustassa; hänellä oli vasta kenraalimajurin arvo, ja hän totteli näennäisesti kenraali Sheremetjevin johtoa. Mutta ollen keisari hän turkkilaisen ratsunsa selässä, joka oli suurherran lahjoittama, kiiti rivistä riviin, rohkaisten upseereja ja sotamiehiä ja luvaten kaikille palkintoja.
Kello yhdeksän aamulla alkoi taistelu uudelleen. Eräs venäläisen tykistön ensimäisiä laukauksia kaatoi Kaarlen paareja kantavat kaksi hevosta; hän käski valjastaa sijalle kaksi uutta. Toinen laukaus murskasi paarit ja heitti kuninkaan maahan. Neljästäkolmatta henkivartijasta, jotka nyt ryhtyivät häntä kantamaan, sai yksikolmatta surmansa. Ruotsalaiset hämmästyivät ja alkoivat horjua, samalla kun vihollisen tykistö jatkoi heidän murskaamistaan. Ensimäinen taistelurivistö väistyi toista kohti ja toinen lähti pakoon. Tässä viimeisessä kamppailussa riitti ainoastaan kymmenentuhatta miestä venäläistä jalkaväkeä musertamaan ruotsalaisen armeijan — siinä määrin olivat asiat muuttuneet!
Kaikki ruotsalaiset kirjoittajat sanovat, että heikäläiset olisivat voittaneet taistelun, jollei olisi tehty virheitä. Mutta kaikki upseerit väittävät, että koko taisteluun ryhtyminen sinänsä oli jo suuri virhe, ja vielä suurempi virhe oli asettua, vastoin mitä ymmärtäväisinten päällikköjen mielipidettä, tähän kadotuksen paikkaan sotaantottunutta vihollista vastaan, kun tämä oli kolme kertaa Kaarlea voimakkaampi sotamiesten luvulta ja apulähteiltä, joita ruotsalaisilla ei ollut. Narvan muisto oli pääsyynä Kaarlen onnettomuuteen Pultavan luona.
Jo olivat Württembergin prinssi, kenraali Rehnsköld ja useat muut korkeammat upseerit joutuneet vangeiksi, Pultavan leiri oli vallattu ja kaikkialla vallitsi sekasorto, josta ei ollut enää mitään pelastusta. Kreivi Piper oli lähtenyt leiristä muutamien kansliavirkailijain kanssa; he eivät tienneet, mihin ryhtyisivät ja mihin kuningas oli joutunut. He juoksentelivat kentällä puolelta toiselle, kunnes eräs majuri Bere (Berg?) tarjoutui viemään heidät kuormaston luo. Mutta pöly- ja savupilvet, jotka peittivät kentän, ja lohduttomasta asiaintilasta johtuva luonnollinen mielenhämminki johtivatkin heidät suoraan kaupungin vallihaudan ääreen, missä varusväki otti heidät kaikki vangiksi.
Kuningas ei tahtonut paeta, mutta ei voinut puolustautuakaan. Hänen luonaan oli tällä hetkellä kenraali Poniatowski, kuningas Stanislauksen ruotsalaisen kaartin eversti, erittäin ansiokas mies, joka kiintymyksestä Kaarlen persoonaan oli päättänyt seurata häntä ilman mitään päällikkyyttäkin Ukrainaan. Hän oli mies, joka kaikissa elämänsä tilanteissa ja vaaroissa, joissa muut osoittivat vain uljuutta, kykeni aina tuokiossa tekemään päätöksensä, vieläpä oikean ja onnellisen. Hän viittasi luokseen kaksi henkivartijaa, jotka tarttuivat kuninkaaseen kainaloista ja nostivat hänet hevosen selkään, hänen haavansa tuottamista kauheista tuskista huolimatta.
Poniatowskilla ei, kuten sanottu, ollut mitään päällikkyyttä armeijassa, mutta tässä tilanteessa hätä teki hänestä johtajan. Hän kokosi kuninkaan ympärille viisisataa ratsumiestä, joista toiset olivat henkivartijoita, toiset upseereja, muutamat pelkkiä ratsumiehiä. Tämä kokoontunut ja ruhtinaansa onnettomuuden elähdyttämä joukko murtautui toistakymmenen venäläisen rykmentin läpi ja kuljetti Kaarlen vihollisten keskeltä noin penikulman matkan verran, ruotsalaisen armeijan kuormastolle saakka.
Pakenevalta ja takaa-ajetulta kuninkaalta ammuttiin jälleen hevonen alta, mutta kuolettavasti haavoittunut eversti Gierta antoi hänelle omansa. Niinpä siis tämä valloittaja, joka taistelun aikana ei ollut kyennyt nousemaan ratsaille, nostettiin kahdesti ratsun selkään paetessaan.
Tämä kummallinen pakomatka oli jo paljon niin suuressa onnettomuudessa. Mutta oli paettava kauemmaksikin. Kuormastosta saatiin kreivi Piperin vaunut, sillä kuninkaalla itsellään ei Tukholmasta lähtönsä jälkeen enää ollut vaunuja. Hänet sijoitettiin näihin ajoneuvoihin, ja matka suunnattiin kiireesti Dnjepriä kohti. Kuningas, joka siitä hetkestä asti, jolloin hänet oli nostettu hevosen selkään, ei ollut virkkanut sanaakaan, kysyi nyt, miten oli käynyt kreivi Piperin. "Hän on joutunut vangiksi koko kansliahenkilökunnan kanssa", vastattiin hänelle. — "Entä kenraali Rehnsköld ja Württembergin herttua?" lisäsi hän. —- "Heidät on myöskin vangittu", virkkoi Poniatowski. — "Venäläisten vankeina!" huudahti Kaarle, kohauttaen olkapäitänsä; "matkalle siis, lähtekäämme sittenkin mieluummin turkkilaisten luo!" — Kuitenkaan ei hänen kasvoillaan huomattu mitään masentumisen merkkiä, ja se, joka olisi hänet nähnyt siinä eikä tiennyt hänen asemaansa, ei olisi voinut aavistaa, että hän oli voitettu ja haavoitettu.
Hänen poistuessaan valtasivat venäläiset Pultavan edessä olevasta leiristä hänen tykistönsä, kuormastonsa ja sotakassansa, jossa oli kuusi miljoonaa puolalaisilta ja saksilaisilta otettua puhdasta rahaa. Lähes 9,000 ruotsalaista ja kasakkaa sai taistelussa surmansa; noin 6,000 joutui vangiksi. Jäljellä oli vielä noin 16,000 miestä ruotsalaisia, puolalaisia ja kasakoita, jotka kenraali Lewenhauptin johdolla pakenivat Dnjepriä kohti. Hän marssi pakenevine joukkoineen toista tietä, kuningas kulki muutamien ratsumiesten kera toista. Kun ne vaunut, joissa hän istui, särkyivät tiellä, asetettiin hänet jälleen hevosen selkään. Onnettomuuden kukkuraksi Kaarle yöllä eksyi erääseen metsään. Täällä hänen miehuullisuutensa ei voinut enää korvata hänen voimiensa tyhjentymistä; hänen haavansa aiheuttamat tuskat kohosivat rasitusten johdosta korkeimmilleen, ja kun hänen hevosensakin oli kaatunut väsymyksestä, laskeutui hän muutamiksi tunneiksi levolle erään puun juurelle, ollen vaarassa joutua joka hetki häntä kaikkialta hakevien voittajainsa käsiin.
Vihdoin heinäkuun 9 ja 10 päivän välisenä yönä hän pääsi Dnjeprin rannalle. Myös Lewenhaupt saapui sinne armeijan jäännösten kera. Ruotsalaiset näkivät nyt jälleen, tuskansekaista riemua tuntien, kuninkaansa, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Mutta vihollinenkin läheni eikä ollut siltoja kulkea joen yli eikä aikaa niitä rakentaa, ei ruutia puolustukseksi eikä ruokavaroja, joilla olisi voitu estää nälkään kuolemasta tämä kaksi päivää syömättä ollut armeija. Joka tapauksessa armeijan jäännökset olivat ruotsalaisia, ja voitettu kuningas oli Kaarle XII. Melkein kaikki upseerit uskoivat, että siinä nyt tehtäisiin viime tenä venäläisille ja joko voitettaisiin tai kuoltaisiin Dnjeprin rannalle. Epäilemättä Kaarle olisi niin päättänytkin, jollei hän olisi ollut ruumiillisen heikkouden masentama. Mutta hänen haavansa alkoi märkiä, hän sai kuumeen; ja on tehty se huomio, että pelottomimmatkin ihmiset menettävät haavakuumeessa sen vaistomaisen uljuuden, joka, kuten muutkin avut, vaatii vapaata päätä. Kaarle ei enää ollut oma itsensä; niin on minulle vakuutettu ja se näyttääkin todenmukaisimmalta. Häntä laahattiin mukana kuten sairasta, joka ei ole täydessä tajussaan.
Onneksi oli jäljellä vielä kehnot ajoneuvot, jotka sattumalta oli kuljetettu mukana tähän paikkaan saakka. Ne siirrettiin pieneen veneeseen; kuningas astui kenraali Mazeppan kera toiseen. Viimemainittu oli pelastanut useita täysinäisiä raha-arkkuja; mutta kun virta oli liian vuolas ja alkoi puhaltaa raju tuuli, heitti kasakkapäällikkö runsaasti kolme neljännestä aarteistaan jokeen, keventääksensä venettä. Kuninkaan kansleri Müllern, kreivi Poniatowski, jonka onnettomuuksissa valpas ja neuvokas henki nyt oli tarpeellisempi kuninkaalle kuin koskaan muulloin, ynnä muutamat upseerit kulkivat toisilla veneillä joen yli. Kolmesataa ruotsalaista ratsumiestä ja suuri joukko puolalaisia ja kasakoita uskalsivat, hevostensa oivallisuuteen luottaen, uimalla yrittää joen poikki. Heidän lujasti kokoon puristettu joukkonsa vastustikin virran vuolautta ja mursi aallot; mutta kaikki, jotka vähänkin jäivät muista erilleen, joutuivat aaltojen valtaan ja hukkuivat jokeen. Kaikista jalkamiehistä, jotka rohkenivat yrittää ylimenoa, ei yksikään päässyt toiselle rannalle.
Armeijan jäännösten ollessa tässä äärimmäisessä ahdingossa läheni ruhtinas Menshikov 10,000 ratsumiehen kera, joista jokaisella oli jalkamies ratsailla takanaan.[28] Tien varrella haavoihinsa, rasituksiin ja nälkään kuolleiden ruotsalaisten ruumiit osoittivat kyllin selvästi ruhtinas Menshikoville sen tien, jota pakenevan armeijan pääjoukko oli kulkenut. Ruhtinas lähetti ruotsalaisen kenraalin luo torvensoittajan ehdottamaan hänelle antautumista. Lewenhaupt lähettikin heti neljä kenraalia ottamaan vastaan voittajan käskyjä. Ennen tätä päivää olisi 16,000 kuningas Kaarlen soturia käynyt Venäjän valtakunnan kaikkien sotavoimien kimppuun ja mieluummin kaatunut viimeiseen mieheen saakka kuin antautunut; mutta menetetyn taistelun jälkeen, kaksipäiväisen paon perästä, kun he eivät enää nähneet kuningastaan, jonka itsensä oli täytynyt paeta, ja kaikkien sotamiesten voimain ollessa loppumaisillaan, samalla kun mikään toivo ei enää pitänyt pystyssä heidän miehuuttaan, — silloin rakkaus elämään pääsi voitolle heidän pelottomuudestaan. Ainoastaan eversti Trutfeder kävi venäläisten lähetessä yhden ruotsalaisen pataljoonan kera heitä vastaan, toivoen voivansa innostuttaa muunkin armeijan mukaansa. Mutta Lewenhaupt katsoi velvollisuudekseen pysähdyttää tämän hyödyttömän liikkeen.
Antautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi. Muutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain joutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin upseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat kaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa, samoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin Ruotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas oli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita hänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan luona vangitut ruotsalaiset.
Nämä onnettomat hajoitettiin sitten pitkin tsaarin valtioita, mutta erittäinkin ympäri Siperiaa, Suuren Tartarian avaraa aluetta, joka ulottuu itään päin Kiinan keisarikunnan rajoille saakka. Tässä raakalaisten maassa, jossa ei tunnettu edes leivän käyttöä, ruotsalaiset, jotka hätä teki kekseliäiksi, harjoittivat kaikkia niitä taitoja ja ammatteja, joissa heillä oli edes jonkinlaista kokemusta. Siinä karisivat pois kaikki eroavaisuudet, joita kohtalo asettaa ihmisten väliin. Upseerin, joka ei osannut mitään muuta ammattia, oli pakko halkoa ja kantaa puita sotamiehelle, josta oli tullut räätäli, kankuri, puuseppä, muurari tai kultaseppä ja joka siten ansaitsi elatuksensa. Jotkut upseerit rupesivat maalareiksi, toiset arkkitehdeiksi. Oli sellaisiakin, jotka opettivat kieliä ja matematiikkaa; nämä perustivat oikeinpa julkisia koulujakin, jotka aikaa myöten tulivat niin hyödyllisiksi ja niin tunnetuiksi, että niihin lähetettiin lapsia Moskovasta saakka.
Kreivi Piperiä, Ruotsin kuninkaan pääministeriä, pidettiin kauan aikaa vangittuna Pietarissa.[29] Tsaari kuten muukin Eurooppa oli varma siitä, että tämä ministeri oli myönyt herransa Marlboroughin herttualle ja kääntänyt Moskovan valtaa kohti Ruotsin aseet, jotka olisivat voineet rauhoittaa Euroopan. Sentähden tsaari pitikin häntä tavallista ankarammassa vankeudessa. Mainittu ministeri kuoli muutamia vuosia myöhemmin Venäjällä. Hänen Tukholmassa yltäkylläisyydessä elävä perheensä auttoi häntä sangen vähän, ja turhaan valitti hänen kohtaloaan hänen kuninkaansa, joka ei koskaan tahtonut alentua tarjoamaan ministeristään lunnaita, peläten kaiketi ettei tsaari hyväksyisi niitä, sillä Kaarlen ja tsaarin välillä ei milloinkaan ollut olemassa mitään vankienvaihtosopimusta.
Venäjän keisari, ollen riemun valtaama, jota hän ei yrittänytkään salata, otti itse taistelukentällä vastaan sotavangit, joita hänelle tuotiin joukoittain, ja kyseli vähän väliä: "Missä on veljeni Kaarle?"
Hän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä. Muun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli hänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä. Rehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän ei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että koko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000 ruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi, kuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja piirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. "Ei siinä kysytty meidän mieltämme", vastasi ruotsalainen kenraali; "mutta uskollisina palvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme käskyjä". — Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin hovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta salaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: "Ah! juuri siten täytyy palvella herraansa." — Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi: "Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!" — Rehnsköld kysyi häneltä, keitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä. "Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit", vastasi tsaari. "Teidän majesteettinne on siis perin kiittämätön", virkkoi kreivi, "koska on niin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!"
Aterian loputtua tsaari annatti kaikille kenraaleille takaisin heidän miekkansa ja kohteli heitä kuten ruhtinas, joka tahtoo pitää alamaisilleen luennon jalomielisyydestä ja kohteliaisuudesta, mikäli hän niitä tunsi. Mutta tämä sama ruhtinas, joka kohteli niin hyvin ruotsalaisia kenraaleja, teilautti kaikki valtaansa joutuneet kasakat.
Sitä ruotsalaista armeijaa, joka niin riemumielin oli lähtenyt Saksista, ei siis enää ollut olemassa. Toinen puoli oli sortunut kurjuuteen, toinen oli surmattu tai joutunut orjuuteen. Kaarle XII oli yhdessä päivässä kadottanut yhdeksän vuoden vaivannäköjen ja lähes sadan taistelun hedelmät. Hän pakeni kurjissa kääseissä, vierellään vaarallisesti haavoittunut kenraalimajuri Hård. Muu osa hänen väestään seurasi osaksi jalan, osaksi ratsain, jotkut myös kärryillä, halki erämaan, jossa he eivät nähneet majoja eikä telttoja, ei eläimiä eikä teitä; siellä puuttui kaikkea, yksinpä vettäkin. Oli heinäkuun alkupuoli. Tämä alue sijaitsee 47. leveysasteen kohdalla. Aron kuiva hiekka teki auringon helteen vielä sietämättömämmäksi; hevoset kaatuivat, ihmiset olivat kuolemaisillaan janoon. Mutavetinen puro oli ainoa huojennus, joka tavattiin yön tullessa. Nahkaleilejä täytettiin tällä vedellä, joka pelasti Ruotsin kuninkaan pienen joukon hengen. Viisipäiväisen marssin jälkeen päästiin Hypanis-joen partaalle, jota barbaarit nykyään nimittävät Bugiksi, muutettuaan nimetkin näissä maissa, joissa muinoin kukoistivat kreikkalaiset siirtokunnat. Mainittu joki yhtyy muutamien penikulmien päässä sieltä Dnjepriin ja laskee sen kanssa Mustaan mereen.
Bugin toisella puolella sijaitsee etelässä pieni Oczakovin kaupunki, eräs Turkin valtakunnan rajapaikka. Sen asukkaat, nähdessään luokseen saapuvan joukon sotaväkeä, jonka puku ja kieli oli heille tuntematon, kieltäytyivät päästämästä näitä Oczakoviin ilman kaupungin kuvernöörin Mehemed-pashan lupaa. Kuningas laittoi pikalähetin kuvernöörin luo pyytämään hänelle pääsylupaa. Tämä turkkilainen ei oikein tiennyt, miten hänen oli meneteltävä maassa, jossa väärä askel usein maksaa hengen; hän ei uskaltanut omasta kohdastaan ryhtyä mihinkään ilman Bessarabian Benderissä asuvan maakunnan käskynhaltijan suostumusta. Tätä suostumusta odoteltaessa ne venäläiset, jotka olivat ottaneet kuninkaan armeijan vangiksi, olivat jo menneet Dnjeprin yli ja lähenivät nyt ottamaan haltuunsa hänet itsensäkin.
Vihdoin Oczakovin pasha lähetti sanomaan kuninkaalle, että hän toimittaisi pienen aluksen häntä itseään ja paria tai kolmea hänen seurueeseensa kuuluvaa henkilöä varten. Tässä hädässä ruotsalaiset ottivat väkisin, mitä eivät voineet saada hyvällä. Jotkut menivät pienellä lautalla toiselle rannalle ja valtasivat muutamia veneitä, vieden ne omalle rannalleen. Se olikin heidän pelastuksensa, sillä turkkilaisten veneiden omistajat, peläten menettävänsä mainion ansaitsemistilaisuuden, saapuivat nyt joukolla tarjoamaan palvelustaan. Juuri samalla hetkellä saapui myös Benderin käskynhaltijan suotuisa vastaus, mutta suureksi surukseen sai kuningas vielä nähdä, kuinka viholliset vangitsivat viisisataa hänen seuralaistaan, ja kuulla heidän röyhkeitä kerskumisiaan. Oczakovin pasha pyysi häneltä tulkin avulla anteeksi viivyttelyään, joka oli syynä noiden viidensadan miehen vangiksijoutumiseen, ja rukoili, ettei kuningas vain mitenkään valittaisi siitä suurherralle. Kaarle lupasi sen, mutta samalla moitti häntä, ikäänkuin olisi puhunut jollekulle alamaisistaan.
Benderin komendantti, joka samalla oli seraskieri, mikä arvonimi vastaa kenraalia, ja maakunnan pasha, mikä taas merkitsee kuvernööriä ja ylintä hallinnollista viranomaista, lähetti kiireesti edustajansa tervehtimään kuningasta ja tarjoomaan hänelle komean teltan, elintarpeita, vaunuja, mukavuuksia, upseereja, yleensä kaikkea, mikä oli tarpeellista saattamaan hänet loistavasti Benderiin saakka. Turkkilaisilla on näet tapana kustantaa vapaasti ei ainoastaan lähettiläät heidän olopaikkaansa saakka, vaan myös varustaa heidän luoksensa paenneet ruhtinaat runsaasti kaikella koko heidän siellä oleskelunsa aikana.