Kaarle XII:n historia

by Voltaire

VIIDES KIRJA

Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa. August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.

Siihen aikaan hallitsi Turkin valtakuntaa Ahmed III. Hän oli v. 1703 päässyt valtaistuimelle veljensä Mustafan sijaan samanlaisen vallankumouksen avulla, joka Englannissa siirsi kruunun Jaakko II:lta hänen vävylleen Wilhelmille. Mustafa oli riippuvainen muftistaan, jota turkkilaiset inhosivat, ja nostatti siten vastaansa koko valtakunnan. Sotaväki, jonka avulla hän oli aikonut kurittaa tyytymättömiä, liittyikin heihin. Hänet vangittiin ja pantiin juhlallisesti viralta, ja hänen veljensä vedettiin esiin seraljista sulttaanin istuimelle tuskin yhtään veripisaraa vuodattamatta. Ahmed sulki viraltapannun sulttaanin Konstantinopolin seraljiin, jossa hän vielä eli joitakuita vuosia suureksi hämmästykseksi turkkilaisille, jotka ovat tottuneet näkemään kuoleman aina seuraavan ruhtinastensa viraltapanoa.

Uusi sulttaani toimitti kiitokseksi kruunusta, jonka hänelle olivat hankkineet ministerit, kenraalit, janitshaarien upseerit ja yleensä kaikki vallankumoukseen osaaottaneet, nämä kaikki hengiltä yhden toisensa perästä, koska pelkäsi heidän joskus yrittävän toista vallankumousta. Niin monien kelpo miesten uhraamisella hän tosin heikonsi valtakuntansa voimia, mutta samalla lujitti valtaistuintansa, ainakin muutamiksi vuosiksi. Nyt hän ryhtyi kokoamaan aarteita. Hän on ensimäinen ottomaneista, joka uskalsi hiukan muuttaa rahaa ja säätää uusia veroja. Mutta pian oli hänen pakko peräytyä näissä kahdessa yrityksessään, jottei nostattaisi kapinaa; suurherran ryöstönhalu ja sortovaltius näet tuskin koskaan ulottui muihin kuin valtakunnan korkeimpiin virkamiehiin, jotka, millaisia muuten lienevätkin, ovat sulttaanin kotiorjia. Muut musulmanit elävät mitä suurimmassa turvallisuudessa, tarvitsematta pelätä henkensä, omaisuutensa tai vapautensa puolesta.

Sellainen oli se turkkilainen keisari, jonka luota Ruotsin kuningas etsi turvapaikkaa. Kaarle kirjoitti hänelle heti, kun oli saapunut hänen alueellensa; tämä kirje on päivätty heinäkuun 13 p:nä 1709. Siitä on kierrellyt useita eri jäljennöksiä, joita kaikkia nykyään pidetään väärinä. Mutta kaikista näkemistäni ei ole ainoatakaan, joka ei todistaisi Kaarlen ylvästä mieltä ja olisi enemmän hänen miehuutensa kuin hänen silloisen tilanteensa mukainen. Sulttaani vastasi hänelle vasta syyskuun lopulla. Ottomanisen Portin kopeus antoi Kaarle XII:n ymmärtää, että se katsoi olevan sentään eroa Turkin keisarin ja erään Skandinavian osan kristityn, voitetun ja pakosalla olevan kuninkaan välillä. Muutoinhan kaikki moiset kirjeet, joita kuninkaat itse harvoin edes kirjoittavatkaan, ovat ainoastaan tyhjiä muodollisuuksia, joista ei käy ilmi enemmän hallitsijain luonne kuin heidän asiansa.

Kaarle XII oli Turkinmaalla todella ainoastaan kunniallisesti kohdeltu vanki. Kuitenkin hän ryhtyi suunnittelemaan ottomanisen valtakunnan asestamista omia vihollisiaan vastaan. Hän kuvitteli voivansa saattaa Puolan jälleen ikeensä alle ja kukistavansa Venäjän. Hänellä oli lähettiläs Konstantinopolissa; mutta se, joka enimmin avusti häntä hänen laajoissa suunnitelmissaan, oli kreivi Poniatowski, joka meni Konstantinopoliin ilman varsinaista tehtävää ja piankin teki itsensä tarpeelliseksi kuninkaalle, mieluisaksi Portille, vieläpä vaaralliseksi itse suurvisiireille.

Eräs niistä, jotka taitavimmin avustivat hänen suunnitelmiaan, oli lääkäri Fonseca,[30] Konstantinopoliin asumaan asettunut Portugalin juutalainen, oppinut, notkea ja asioihin pystyvä mies sekä kenties koko kansansa ainoa filosofi. Hänen ammattinsa hankki hänelle pääsyn Ottomanisen Portin luo ja usein visiirienkin luottamuksen. Olen tuntenut hänet hyvin Pariisissa; hän on vakuuttanut minulle tosiksi kaikki ne yksityiskohdat, jotka nyt aion kertoa. Kreivi Poniatowski on itse sanonut ja kirjoittanut minulle, että hänen oli onnistunut toimittaa kirjeitä sulttaanitar-validelle [hallitsevan sulttaanin äidin arvonimi. Suom. muist.], nykyisen keisarin äidille, jota hänen poikansa oli aikaisemmin kohdellut huonosti, mutta joka nyt alkoi saada vaikutusvaltaa seraljissa. Eräs juutalaisnainen, joka usein kävi tämän ruhtinattaren luona, kertoi hänelle lakkaamatta Ruotsin kuninkaan urotöistä ja lumosi hänet näillä tarinoillaan. Sulttaanitar, totellen salaista taipumusta, jota melkein kaikki naiset voimakkaasti tuntevat erinomaisten miesten puoleen, edes heitä näkemättäkään, ryhtyi innokkaasti pitämään seraljissa mainitun ruhtinaan puolta; hän nimitti häntä yksinomaan leijonakseen. "Milloin siis tahdot", virkkoi hän tuontuostakin pojalleen, sulttaanille, "auttaa leijonaani nielemään tuon tsaarin?" — Vieläpä hän siinä määrin poikkesi seraljin ankarista laeista, että omakätisesti kirjoitti useita kirjeitä kreivi Poniatowskille, jonka hallussa ne olivat vielä silloin, kun tämä historia sepitettiin.

Sillä välin oli kuningas kaikella kunnialla saatettu Benderiin sen erämaan halki, jota muinoin nimitettiin geettalais-aroksi. Turkkilaiset huolehtivat siitä, ettei häneltä matkan varrella puuttunut mitään kaikesta siitä, mikä voi tehdä hänen matkansa mahdollisimman mieluisaksi. Paljon puolalaisia, ruotsalaisia ja kasakoita, jotka olivat toinen toisensa perästä päässeet pakoon venäläisten käsistä, saapui eri teitä lisäämään hänen seuruettaan matkalla. Hänellä oli Benderiin saapuessaan mukanaan 1,800 henkeä; kaikki ne hevosineen päivineen ravittiin ja majoitettiin suurherran kustannuksella.

Kuningas halusi mieluummin leiriytyä Benderin lähelle kuin asua itse kaupungissa. Seraskieri Jussuf-pasha käski pystyttää hänelle muhkean teltan, ja samanlaiset varustettiin myös kaikille hänen seurueensa herroille. Hiukan myöhemmin kuningas rakennutti sinne varsinaisen talon; hänen upseerinsa tekivät samoin; sotilaat taas rakensivat parakkeja. Siten tästä leiristä vähitellen sukeusi pieni kaupunki. Kuningas ei vielä ollut täysin parantunut haavastaan; hänen jalastaan täytyikin vetää ulos muuan mädännyt luu. Mutta heti kun hän kykeni nousemaan satulaan, alkoi hän jälleen rasittaa itseään entiseen tapaan: nousi aina vuoteesta ennen aurinkoa, ajoi joka päivä kolme hevosta väsyksiin ja harjoitutti ahkerasti sotilaitaan. Ainoana huvituksenaan hän joskus pelasi shakkia. Jos pikkuseikoista voidaan tuntea ihmisiä, niin olkoon tässä mainittu, että hän tässä pelissä aina antoi kuninkaan käydä edellä; hän käytti sitä enemmän kuin muita pelinappuloita ja hävisi siten joka kerta.

Kaarlella oli Benderissä kaikin puolin sellaista yltäkylläisyyyttä, jota harvoin suodaan voitetulle ja pakosalla olevalle ruhtinaalle. Sillä paitsi runsaasti riittäviä elintarpeita ja viittäsataa ecutä päivässä, jotka hän sai anteliaalta Portilta, hän sai lisäksi rahoja Ranskasta ja lainasi Konstantinopolin kauppamiehiltä.

Osa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien suosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi upseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä Benderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana oli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin sellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään kuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun, jossa oli kaksi erää: "Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja janitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput olen kuluttanut itse." — "Juuri siten tahdon ystävieni esittävän minulle laskunsa", sanoi kuningas. "Müllern antaa minun lukea kokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä pidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta." — Eräs hänen vanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti hänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille. "Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää", vastasi kuningas. — Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei hänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä suhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta tämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.

Paljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä. Ympäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki kunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä viinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä julkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: "Hän on todellinen moslemi." Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan Venäjää.

Oleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi luulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice, Holsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla olemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä miellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli lähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan etuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan mieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän luetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja Despréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä viimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen parhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista kirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta satiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja raivopäätä, niin hän repi sen lehden.

Kaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin Mithridates, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema oli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle sellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei tahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista sanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin, joka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen, joka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain latinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää sanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle tulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.[31]

Sellaisia olivat Kaarle XII:n harrastelut Benderissä, jossa hän odotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti hänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja Poniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen onnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi puettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse antoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja suurvisiiri virkkoi hänelle: "Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen käteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen etunenässä".[32] Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha; hän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika. Sellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä; siellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa eikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät siellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten sangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin arvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan eunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.

Pääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan neuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä juuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona vallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan. Kohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta. Tsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen lähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia Venäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet Konstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi frankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien kanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa luovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan luovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt, mitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa miljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää ennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle 200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali Mazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta vaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä asiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut juuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona, Tolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat joutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli joka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän lähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset joukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen kunnioittamistansa varten.

Kaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut Turkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet Ukrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei vankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua epätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään masentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään suurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti paljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän huolekseen.

Suurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne ovat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin korkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis joku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa henkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa. Joskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten hän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen itselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä, että häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä anomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko vuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan esittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani tavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla oli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan valitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän valituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka on kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle. Eräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen perille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan, piti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin kovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän vastaan.

Tätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien anomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen, nimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli Turkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.

Muutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana vastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta, joista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli jalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset jalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin laadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt mitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi teeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista hevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: "Palatkaa herranne luo ja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni."

Rohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan Poniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän tiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja että kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä janitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki kolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että kristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan valtuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa ottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli hyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi onnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut hänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka toimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri Tshurlulin onnelle.

Sulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi ottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin taistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä turkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä oli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään hiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur merkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III:n setä, oli kohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin lähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän vei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV:n vanhinta poikaa ja seuraajaa.[33] Ahmed III korotti hänet suosikikseen. Tosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi; hänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin virkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.

Ruotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän suosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn ruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä tapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII:n asiaa. Hän liittyi sulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen Tshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan ja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun ja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa ja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli viimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille Kaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin Numan Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.

Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee suojassasi." — Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista (kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa. Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.

Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan, ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit. Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.

Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa. Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII:tta, jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta. Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt taas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen puolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi pysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka oli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi luovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan siihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa puolelle.

Paavi päästi hänen alamaisensa siitä uskollisuudenvalasta, jonka he olivat vannoneet Stanislaukselle. Tämä oikeaan aikaan osunut ja Augustin sotavoimien tukema pyhän isän menettely vaikutti perin tehokkaasti. Se lujitti Rooman hovin arvoa Puolassa, jossa ei tällöin tunnettu mitään halua kiistää paavilta hänen luuloteltua oikeuttaan sekaantua kuninkaitten maalliseen valtaan. Kaikki alistuivat vapaaehtoisesti Augustin herruuteen ja ottivat vastustamatta hyödyttömän synninpäästön, jota paavin nuntius ei suinkaan jättänyt esittämättä perin tarpeelliseksi.

Kaarlen mahtavuus ja Ruotsin suuruus kallistuivat jo loppuansa kohden. Enemmän kuin kymmenen kruunattua päätä oli jo kauan peloissaan ja kateellisina katsellut, kuinka Ruotsin herruus levisi kauas yli luonnollisen rajansa, Itämeren, Väinä-joen varsilta Elbeen saakka. Kaarlen tappiosta ja poissaolosta virisivät jälleen näiden kaikkien ruhtinasten pyrkimykset ja keskinäinen kateus, oltuaan niin kauan uinuksissa sopimusten johdosta, joita he eivät olleet kyenneet rikkomaan.

Tsaari, mahtavampana kuin kaikki muut yhteensä, käytti hyväkseen voittoaan, valloitti Viipurin ja koko Karjalan, täytti Suomen sotajoukoillaan, piiritti Riikaa ja lähetti yhden armeijaosaston Puolaan auttamaan Augustia nousemaan jälleen valtaistuimelle. Tämä keisari oli nyt samassa asemassa, jossa Kaarle oli ollut aikaisemmin, nimittäin Puolan ja pohjoismaiden ylivaltiaana; mutta hän noudatti vain etujensa vaatimuksia, kun Kaarle sen sijaan ei koskaan ollut kuullut muuta kuin kostonsa ja kunniansa ääntä. Ruotsin hallitsija oli auttanut liittolaisiaan ja musertanut vihollisensa, vaatimatta vähintäkään korvausta voitoistaan; tsaari taas, ollen käytökseltään enemmän ruhtinas ja vähemmän sankari, ei tahtonut auttaa Puolan kuningasta muulla ehdolla kuin sillä, että tämä luovuttaisi hänelle Liivinmaan ja että mainittu maakunta, jonka tähden August oli sytyttänyt sodan, jäisi ainiaaksi Venäjän haltuun.

Myös Tanskan kuningas unohti Traventhalin rauhan, kuten August Altranstädtin sopimuksen, ja ajatteli jo tällöin Holsteinin ja Bremenin herttuakuntain valtaamista, joita hän jälleen vaati omikseen. Preussin kuninkaalla taas oli vanhoja oikeuksia Ruotsin Pommeriin, jotka hänkin nyt halusi saattaa jälleen voimaan. Mecklenburgin herttuaa suututti taas se, että Wismar, herttuakunnan kaunein kaupunki, vielä oli Ruotsin hallussa. Tämän ruhtinaan tuli mennä naimisiin Venäjän keisarin veljentyttären kanssa, ja tsaari etsi vain tekosyytä saadakseen Ruotsin tavoin Saksassa lujan jalansijan. Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö puolestaan tahtoi myös rikastua Kaarlen kustannuksella. Vieläpä Münsterin piispakin olisi halunnut saada voimaan joitakin oikeuksia, jos hänellä vain olisi ollut siihen mahtia.

Kaksi- tai kolmetoistatuhatta ruotsalaista puolusti Pommeria ja Kaarlen muita saksalaisia maita. Sota siirtyi nyt sinne. Tämä myrsky hälytti myös Saksan keisarin liittolaisineen. Sellainen on näet valtakunnanlaki, että jokaista, joka hätyyttää yhtä sen maista, pidetään koko Saksan valtakunnan vihollisena.

Mutta oli olemassa vielä suurempikin selkkaus. Kaikki nämä ruhtinaat, paitsi tsaari, olivat tällöin liitossa Ludvig XIV:ttä vastaan, jonka mahtavuus oli jonkun aikaa ollut yhtä pelottava kuin Kaarlen.

Saksanmaa oli vuosisadan alussa etelästä pohjoiseen ollut puristuksissa Ranskan ja Ruotsin armeijain välissä. Ranskalaiset olivat menneet Tonavan, ruotsalaiset Oderin yli. Jos niiden silloin voitokkaat sotavoimat olisivat yhtyneet, olisi valtakunta ollut hukassa. Mutta samanlainen kova onni, joka masensi Ruotsin, oli nöyryyttänyt myös Ranskan. Ruotsilla oli sentään vielä apukeinoja, ja Ludvig XIV jatkoi sotaa tarmokkaasti, joskin onnettomasti. Jos Pommeri ja Bremenin herttuakunta nyt joutuisivat sotanäyttämöksi, oli pelättävissä, että Saksan valtakunta kärsisi siitä ja olisi tältä puolelta heikontuneena vähemmän voimakas Ludvig XIV:ttä vastaan. Tätä vaaraa torjuakseen keisari, Saksan ruhtinaat, Englannin kuningatar Anna ja Hollannin yleis-eduskunta tekivät vuoden 1709 lopulla Haagissa erään kummallisimpia sopimuksia, mitä koskaan on allekirjoitettu.

Näiden valtojen kesken näet päätettiin, ettei sotaa Ruotsia vastaan saisi käydä Pommerissa eikä missään muussakaan Saksan maakunnassa, ja että Kaarle XII:n viholliset voisivat hätyyttää häntä kaikkialla muualla. Puolan kuningas ja tsaari liittyivät myös tähän sopimukseen; he lisäyttivät siihen vielä kohdan, joka oli yhtä kummallinen kuin itse sopimus: että nimittäin Pommerissa olevat 12,000 ruotsalaista eivät saisi lähteä sieltä, mennäkseen puolustamaan Ruotsin muita maakuntia.

Jotta tämän sopimuksen voimaanpano turvattaisiin, esitettiin koottavaksi armeija, joka suojelisi tätä näennäistä puolueettomuutta. Sen tuli olla leirissä Oderin varrella. Moisen, sodan estämiseksi tarkoitetun armeijan asettaminen olisi ollut omituinen uudistus. Juuri niillä, joiden tuli se kustantaa, oli enimmäkseen tärkeät syynsä käydä tätä sotaa, jota nyt tahdottiin karttaa; sopimus näet määräsi, että asianomainen armeija oli pantava kokoon keisarin, Preussin kuninkaan, Hannoverin vaaliruhtinaan, Hessenin maakreivin ja Münsterin piispan joukoista.

Kävikin juuri niin, kuin moisesta suunnitelmasta luonnollisesti sopi odottaa: se jäi täytäntöön panematta. Ruhtinaat, joiden tuli asettaa oma osuutensa mainittuun armeijaan, eivät antaneet mitään. Ei saatu kokoon kahtakaan rykmenttiä. Puhuttiin paljon puolueettomuudesta, mutta kukaan ei sitä noudattanut. Siten pohjoismaiden ruhtinaat, joilla oli ratkaistavana riitakysymyksiä Ruotsin kuninkaan kanssa, saivat täyden vapauden kiistellä tämän ruhtinaan peruista.

Asiain näin ollen tsaari, jätettyään joukkonsa majailemaan Liettuaan ja järjestettyään Riian piirityksen, palasi Moskovaan, antaakseen siellä alamaisilleen näytännön, joka oli yhtä uusi kuin kaikki muukin, mitä hän siihen saakka oli tehnyt valtakunnassaan: se oli voittokulkue vanhain roomalaisten tapaan. Hän saapui Moskovaan seitsemän kaduille pystytetyn riemukaaren alitse; kadut oli koristettu kaikella, mitä ilmanala voi tarjota ja hänen huolenpidostaan kukoistamaan ruvennut kauppa oli kyennyt sinne tuottamaan. Eräs kaartinrykmentti aloitti kulkueen; sitä seurasivat ruotsalaisilta Ljesnan ja Pultavan luona vallatut tykit, joista kutakin veti kahdeksan maahan saakka ulottuvilla, helakanpunaisilla satulaloimilla verhottua hevosta. Sitten tulivat liput, patarummut ja viirit, jotka oli vallattu näissä kahdessa taistelussa, niiden upseerien ja sotamiesten kantamina, jotka olivat ne ottaneet. Näitä sotasaaliita seurasivat tsaarin kauneimmat joukko-osastot.

Niiden kuljettua ohitse nähtiin vartavasten rakennetuissa vaunuissa Kaarle XII:n kantopaarit, jotka oli löydetty Pultavan taistelukentältä kahden tykinkuulan särkeminä. Kantopaarien jäljessä marssivat kaksittain kaikki sotavangit. Siinä nähtiin Ruotsin pääministeri kreivi Piper, kuuluisa marsalkka Rehnsköld, kreivi Lewenhaupt, kenraalit Schlippenbach, Stackelberg, Hamilton ynnä kaikki upseerit ja sotamiehet, jotka sitten hajoitettiin ympäri avaraa Venäjänmaata. Heidän jälkeensä esiintyi tsaari itse saman hevosen selässä, jolla hän oli ratsastanut Pultavan taistelussa. Muutaman askelen päässä hänestä nähtiin ne kenraalit, joilla oli ollut osuutensa mainitun päivän menestykseen. Sitten tuli eräs toinen kaartinrykmentti, ja lopuksi päättivät kulkueen ruotsalaisten ampumatarvevaunut. Tämän juhlasaaton aikana soivat Moskovan kaikki kirkonkellot, nahka- ja patarummut rämisivät, vaskitorvet toitottivat ja lukemattomat muut soittokojeet helisivät tovittain, samalla kun kaksisataa kanuunaa jymisi kunnialaukauksia ja viisisataatuhatta ihmistä purki ilmoille iloaan, huutaen joka askelella, jonka tsaari astui tässä voittokulkueessa: "Eläköön keisari, isämme!"

Tämä suurenmoinen näytelmä lisäsi tietysti alamaisten kunnioitusta tsaarin persoonaa kohtaan. Kaikki se, mitä hän oli tehnyt todella hyödyllistä heidän hyväkseen, teki hänet kenties vähemmän suureksi heidän silmissään.

Sillävälin hän jatkoi Riian saartoa. Hänen kenraalinsa valtasivat loput Liivinmaasta ja osan Suomea. Samaan aikaan Tanskan kuningas teki koko laivastollaan maihinnousun Ruotsiin, laskien sinne 17,000 miestä, joiden päällikkyyden hän uskoi kreivi Reventloville.

Ruotsin hallitusta hoiti tällöin muutamista senaattoreista muodostettu hallituskunta, jonka kuningas Tukholmasta lähtiessään oli asettanut. Senaatti, joka arveli hallituksen oikeuden mukaan kuuluvan itselleen, oli kateellinen hallituskunnalle. Valtio kärsi tästä eripuraisuudesta. Mutta heti kun Pultavan taistelun jälkeen Tukholmaan ennätti ensimäinen uutinen siitä, että kuningas oli Benderissä tataarien ja turkkilaisten käsissä ja että tanskalaiset olivat nousseet maihin Skoonessa, jossa olivat valloittaneet Helsingborgin kaupungin, lakkasi kaikki kateus. Ajateltiin vain Ruotsin pelastamista. Maa alkoi olla miltei tyhjä säännöllisistä joukoista, sillä vaikka Kaarle olikin aina suorittanut suuret sotaretkensä pienten armeijain avulla, olivat kuitenkin ne lukemattomat taistelut, joita hän yhdeksän vuoden kuluessa oli käynyt, ja välttämättömyys yhäti täydentää sotajoukkoja sekä elättää niitä varusväkiä ja armeijaosastoja, joita oli aina pidettävä valmiina Suomessa, Inkerissä, Liivinmaalla, Pommerissa, Bremenissä ja Werdenissä, vieneet Ruotsista sodan kestäessä kaiken kaikkiaan enemmän kuin 250,000 sotamiestä.[34] Jäljellä oli enää vain 8,000 miestä vanhoja joukkoja, jotka yhdessä vastakutsuttujen miesten kanssa olivat Ruotsin ainoana turvana.

Mutta Ruotsin kansa on sotainen, ja kaikki olivat vähitellen omaksuneet kuninkaansa hengen. Maan toisesta äärestä toiseen ei puhuttukaan muusta kuin Kaarlen, hänen kenraaliensa ja näiden johdolla Narvan, Väinä-joen, Klissowin, Pultuskin ja Holovezinin luona taistelleiden vanhain joukkojen ihmeellisistä urotöistä. Halvimmatkin ruotsalaiset täytti sen johdosta kilvoittelun ja kunnian henki. Siihen tuli lisäksi rakkaus ja sääli, jota he tunsivat kuningastaan kohtaan, sekä leppymätön tanskalaisviha. Monissa muissa maissa talonpojat ovat orjia, tai ainakin heitä kohdellaan sellaisna. Ruotsissa, ollen tärkeä osa valtioruumiista, he pitivät itseään täysarvoisina kansalaisina ja olivat ylevän mielenlaadun elähdyttämiä. Niinpä näistä nostomiehistä vähässä ajassa tulikin mitä parhaita pohjoismaiden sotajoukkoja.

Hallituksen käskystä kenraali Stenbock asettui 8,000 vanhan sotilaan ja noin 12,000 nostomiehen etunenään, lähteäkseen karkoittamaan maasta tanskalaiset, jotka hävittelivät Helsingborgin rannikkoa ja ulottivat jo pakko- ja paloverotusretkensä kauas sisämaahan.

Ei ollut aikaa eikä varoja antaa nostoväelle säännöllisiä pukuja. Enimmät talonpojista saapuivat puettuina liinamekkoihin, pistoolit paulalla vyöhön kiinnitettyinä. Tämän harvinaisen armeijan kera Stenbock kohtasi tanskalaiset kolmen penikulman päässä Helsingborgista. Hän halusi suoda joukoilleen muutaman päivän levon, linnoittautua ja antaa uusille sotamiehilleen aikaa tottua viholliseen; mutta talonpojat vaativat kaikki yhdestä suusta päästä taisteluun jo saapumispäivänään.

Mukana olleet upseerit ovat vakuuttaneet minulle nähneensä heidät silloin melkein kaikki vihan vimmassa; niin hirveä on ruotsalaisten kansallisviha tanskalaisia vastaan. Stenbock käytti hyväkseen tätä otollista mielialaa, joka taistelupäivänä merkitsee yhtä paljon kuin sotilaallinen harjaantumus. Hän kävi tanskalaisten kimppuun, ja siinä nähtiin perin harvinainen näky, kuinka aivan uudet nahkapojat jo ensimäisessä taistelussaan osoittivat vanhain soturien vertaista pelottomuutta. Kaksi rykmenttiä näitä kiireesti asestettuja talonpoikia murskasi Tanskan kuninkaan kaartinrykmentin, josta jäi jäljelle vain kymmenen miestä.

Täydellisesti tappiolle joutuneet tanskalaiset peräytyivät Helsingborgin tykkien turviin. Ruotsin ja Seelannin välimatka on niin lyhyt, että Tanskan kuningas jo samana päivänä sai Köpenhaminaan tiedon armeijansa tappiosta Ruotsissa. Hän lähetti laivastonsa hakemaan armeijansa jäännöksiä pois. Tanskalaiset jättivät Ruotsin kiireesti viisi päivää taistelun jälkeen. Mutta kun he eivät voineet viedä mukanaan hevosiaan eivätkä myöskään tahtoneet jättää niitä viholliselle, niin he tappoivat ne Helsingborgin ympäristössä ja polttivat muonavaransa, viljansa ja kuormastansa poroksi sekä jättivät Helsingborgiin neljätuhatta haavoitettua, joista enin osa kuoli tapetuista hevosista lähtevään löyhkään ja elintarpeiden puutteeseen, koska heidän maanmiehensä itse veivät ne heiltä, estääkseen ruotsalaisia pääsemästä niihin käsiksi.

Samaan aikaan Taalainmaan talonpojat, kuultuaan metsiensä keskuuteen kuninkaansa olevan turkkilaisten vankina, lähettivät edustajiaan Tukholmaan hallituksen luo ja tarjoutuivat omalla kustannuksellaan, 20,000 miehen voimalla, lähtemään vapauttamaan herransa hänen vihollistensa käsistä. Tämä tarjoumus, joka oli todistuksena enemmän rohkeudesta ja kiintymyksestä kuin varsinaisesti hyödyllinen, otettiin mielihyvällä vastaan, mutta sentään hylättiin. Kuitenkaan ei laiminlyöty ilmoittaa siitä kuninkaalle silloin, kun hänelle lähetettiin kertomus Helsingborgin taistelusta.

Kaarle sai nämä lohdulliset uutiset Benderin luona olevaan leiriinsä heinäkuussa 1710. Vähän aikaa sen jälkeen eräs toinenkin tapahtuma varmisti häntä hänen toiveissaan.

Suurvisiiri Köprili, joka vastusti hänen suunnitelmiaan, pantiin viralta kaksikuukautisen ministerinä olon perästä. Kaarle XII:n pieni hovi ja hänen kannattajansa Puolassa julistivat nyt, että Kaarle muka asetti ja erotti ministerejä ja hallitsi Turkin valtakuntaa Benderissä olevasta turvapaikastaan käsin. Mutta todellisuudessa hänellä ei ollut mitään osaa tämän suosikin epäsuosioon; visiirin ankara rehellisyys lienee ollut ainoana syynä hänen kukistumiseensa. Hänen edeltäjänsä ei näet ollut maksanut janitshaarien palkkoja keisarillisesta rahastosta, vaan niistä varoista, joita hän kokosi kiskomisillaan. Köprili taas maksoi palkat valtionrahastosta. Ahmed moitti häntä siitä, että hän piti alamaisten etua tärkeämpänä kuin keisarin. "Sinun edeltäjäsi Tshurluli", sanoi hän visiirille, "osasi keksiä toisia keinoja sotaväkeni palkkaamiseksi". Suurvisiiri vastasi: "Jos hän osasi taidon rikastuttaa sinun korkeuttasi ryöstöillä, niin minä puolestani pidän kunnianani olla tuntematta sitä taitoa."

Se syvä salaisuus, johon seralji on verhottu, laskee harvoin sellaisia keskusteluja pääsemään julkisuuteen. Mutta edellä oleva tuli tiedoksi Köprilin epäsuosioon joutumisen keralla. Tämä visiiri ei saanut päällään maksaa rohkeuttaan, koska todellinen hyve joskus hankkii itselleen arvonantoa, vaikkapa se ei miellyttäisikään. Hänen sallittiin vetäytyä Necroponten saareen. Minä tunnen nämä yksityisseikat sukulaiseni Brun kirjeistä, joka oli ensimäinen dragomani [tulkki. — Suom. muist.] Portin luona, ja minä mainitsin ne antaakseni käsityksen tämän hallituksen hengestä.

Suurherra kutsutti nyt Alepposta Syyrian pashan Baltadshi-Mehemedin, joka jo ennen Tshurlulia oli ollut suurvisiirinä. Seraljin baltadshit (nimi johtuu sanasta balta, joka merkitsee kirvestä) ovat orjia, jotka hakkaavat puita hallitsijasuvun prinssien ja sulttaanien tarpeeksi. Uusi visiiri oli nuoruudessaan ollut baltadshi (puunhakkaaja) ja edelleen säilyttänyt tämän nimen turkkilaisten tavan mukaan, jotka punastumatta ottavat nimekseen ensimäisen ammattinsa tai isänsä ammatin tai syntymäpaikkansa nimen.

Ollessaan vielä palvelijana seraljissa oli Baltadshi-Mehemedillä ollut onni tehdä muutamia pieniä palveluksia prinssi Ahmedille, joka silloin, veljensä Mustafan hallitessa, oli valtiovankina. Hallitsijasuvun prinsseille annetaan huvitukseksi niin iäkkäitä naisia, etteivät he enää voi saada lapsia (mikä ikäkausi alkaa Turkissa sangen varhain), mutta ovat vielä kyllin kauniita miellyttääksensä. Sulttaaniksi päästyään Ahmed antoi yhden noista orjattaristaan, jota hän oli suuresti rakastanut, vaimoksi Baltadshi-Mehemedille. Tämä nainen osasi vehkeilyllään tehdä miehestään suurvisiirin; toinen vehkeily kukisti hänet ja kolmas kohotti hänet jälleen visiiriksi.

Ottaessaan vastaan valtakunnan sinetin Baltadshi-Mehemed näki Ruotsin kuninkaan puolueen olevan vallitsevana seraljissa. Sulttaanitar-valide, Ali Kumurdshi, suurherran suosikki, kislar-aga, mustien eunukkien päämies, ja janitshaarien aga tahtoivat sotaa tsaaria vastaan. Myöskin sulttaani oli niin päättänyt. Hänen ensimäinen uudelle suurvisiirille antamansa käsky kuuluikin, että tämän tuli lähteä 200,000 miehen kera hätyyttämään venäläisiä. Baltadshi-Mehemed ei ollut ikinänsä käynyt sotaa, mutta hän ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, jollaiseksi häneen tyytymättömät ruotsalaiset ovat hänet esittäneet. Hän sanoi suurherralle, ottaessaan tämän kädestä vastaan jalokivillä koristetun sapelin: "Sinun korkeutesi tietää, että minut on opetettu käyttämään kirvestä puiden halkomiseen, mutta ei miekkaa armeijan komentamiseen. Kuitenkin tahdon koettaa palvella sinua hyvin. Mutta jos epäonnistuisin, niin muista silloin minun pyytäneen, ettet lukisi sitä minun viakseni." — Sulttaani vakuutti hänelle ystävyyttänsä ja visiiri valmistautui tottelemaan.

Ottomanisen Portin ensimäinen askel oli sulkea Venäjän lähettiläs Seitsemän tornin linnaan. Turkkilaisten tapana on näet alkaa siten, että he panevat vankeuteen niiden ruhtinasten ministerit, joille he julistavat sodan. Ollen muutoin tarkkoja vieraanvaraisuuden noudattajia he tässä asiassa loukkaavat kansakuntien pyhintä oikeutta. He harjoittavat tätä vääryyttä kohtuuden varjolla; he näet kuvittelevat tai uskottelevat, etteivät he koskaan ryhdy muihin kuin oikeutettuihin sotiin, koska heidän muftinsa hyväksymys on ne pyhittänyt. Tämän periaatteen mukaan he uskovat tarttuvansa aseihin rangaistaksensa siten sopimusten rikkojia, vaikkapa he itsekin usein rikkovat niitä, ja arvelevat tarvitsevansa kurittaa myös viholliskuninkaiden lähettiläitä, muka heidän uskottomien herrojensa rikostovereina.

Tähän käsitykseen liittyy se naurettava halveksunta, jota he teeskentelevät kristittyjä ruhtinaita ja lähettiläitä kohtaan, joita he säännöllisesti pitävät vain kauppakonsulien veroisina.

Krimin tataarien ruhtinas, jota me nimitämme khaaniksi, sai käskyn olla valmiina 40,000 tataarin kanssa. Mainittu ruhtinas hallitsee Nogain aroa, Budziakia ynnä osaa tsherkessien maasta sekä koko Krimiä, mikä maakunta muinaisuudessa tunnettiin nimellä Taurialainen Khersonesos, jonne kreikkalaiset johtivat kauppansa ja aseensa ja perustivat mahtavia kaupunkeja ja jonne myöhemmin tunkeutuivat genovalaiset, ollessaan Euroopan kaupan valtiaita. Tässä maassa nähdään kreikkalaisten kaupunkien raunioita ja genovalaisten muistomerkkejä, jotka vieläkin pysyvät pystyssä keskellä hävitystä ja raakalaisuutta.

Khaania hänen alamaisensa nimittävät keisariksi; mutta tästä muhkeasta arvonimestä huolimatta hän on vain Poriin orja. Ottomanilainen veri, josta khaanit polveutuvat, ja se oikeus, joka heillä, suurherran suvun mahdollisesti sammuessa, on Turkin valtaistuimeen, tekee heidän perheensä kunnioitettavaksi sulttaanin itsensä silmissä ja heidän persoonansa pelottavaksi. Suurherra ei sentähden ole uskaltanutkaan tuhota tataarilais-khaanien sukua, mutta hän ei myös melkein koskaan päästä näitä ruhtinaita vanhenemaan valtaistuimella. Heidän käytöksensä on aina naapuripashain valvonnan alainen, heidän maitansa ympäröivät janitshaarit, heidän tahtoansa vastassa on suurvisiirin tahto, heidän aikeensa ovat aina epäluulon alaisia. Jos tataarit valittavat khaaniansa vastaan, niin Portti erottaa hänet tällä tekosyyllä; jos taas hänestä liiaksi pidetään, niin on se vielä suurempi rikos, joka heti rangaistaan. Niinpä melkein kaikki joutuvatkin valtaistuimelta maanpakoon ja päättävät päivänsä Rhodos-saarella, joka säännöllisesti on heidän vankilansa ja hautansa.

Heidän alamaisensa, tataarit, ovat maailman ryöstönhimoisimpia kansoja, mutta samalla (mikä ei näytä soveltuvan yhteen sen kanssa) vieraanvaraisimpia. He kulkevat viidenkymmenen penikulman päähän maastansa hätyyttämään jotakin karavaania tai hävittämään kyliä. Mutta kun muukalainen, olkoonpa kuka hyvänsä, saapuu heidän maahansa, niin häntä ei ainoastaan oteta kaikkialla hyvin vastaan, majoiteta ja kestitetä, vaan myös joka paikassa, missä hän liikkuu, asukkaat riitelevät keskenään kunniasta saada hänet vieraaksensa. Talon isäntä, hänen vaimonsa ja hänen tyttärensä palvelevat häntä kilpaa. Skyyttalaiset, heidän esi-isänsä, ovat jättäneet heille perinnöksi loukkaamattomana pidetyn kunnioituksen vieraanvaraisuutta kohtaan, jonka he ovat säilyttäneet, koska heidän luonaan käyvien muukalaisten vähäinen luku ja kaikkien elintarpeiden halpa hinta eivät tee tämän hyveen harjoittamista heille liian rasittavaksi. Kun tataarit lähtevät sotaan turkkilaisen armeijan kanssa, huolehtii suurherra heidän elatuksestaan; heidän saamansa saalis on heidän ainoa palkkansa; he ovatkin soveliaampia ryöstelemään kuin säännölliseen taisteluun.

Ruotsin kuninkaan lahjojen ja vehkeilyjen suosiolliseksi saattama khaani sai aluksi aikaan, että joukkojen yleiseksi yhtymispaikaksi määrättiin itse Bender, jotta siten Kaarle XII:n nähden voitaisiin paremmin osoittaa, että sotaa käytiin juuri hänen vuoksensa.

Mutta uudella suurvisiirillä Baltadshi-Mehemedillä ei ollut samoja velvoituksia eikä hän tahtonutkaan siinä suhteessa liehitellä vierasta ruhtinasta. Hän muutti määräyksen siten, että suuren armeijan tuli kokoontua Adrianopolin luo. Juuri näille Adrianopolin avaroille ja viljaville tasangoille kokoontuvatkin turkkilaiset armeijat säännöllisesti silloin, kun tämä kansa ryhtyy sotaan kristittyjä vastaan. Aasiasta ja Afrikasta saapuneet joukot levähtävät siellä ja virkistyvät muutamia viikkoja. Mutta tällä kertaa suurvisiiri, ehtiäkseen ennen tsaaria, antoi armeijan levähtää vain kolme päivää ja marssi sitten Tonavalle sekä sieltä Bessarabiaa kohti.

Turkkilaisten joukot eivät enää nykyään ole niin pelottavia kuin muinoin, jolloin he valloittivat niin paljon valtioita Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa. Silloin turkkilaisten ruumiinvoima, miehuus ja lukumäärä voittivat helposti heidän vähemmän voimakkaat ja huonommin harjoitetut vihollisensa. Mutta nykypäivinä, jolloin kristityt ovat paremmin perehtyneet sotataitoon, he melkein aina lyövät turkkilaiset säännöllisessä taistelussa, vieläpä epätasaisin voiminkin. Jos kohta Turkin valtakunta äskettäin on tehnytkin joitakuita valloituksia, on niin tapahtunut ainoastaan Venetsian tasavallan kustannuksella, joka onkin enemmän viisaan kuin sotaisan maineessa, ja jota muukalaiset puolustavat ja aina keskenään eripuraiset kristityt ruhtinaat huonosti auttavat.

Janitshaarit ja spahit [janitshaarit, jalkaväki; spahit, ratsuväki. — Suom. muist.] hyökkäävät epäjärjestyksessä, ollen kykenemättömiä kuulemaan komennusta ja jälleen kokoontumaan. Heidän ratsuväkensä, jonka, katsoen heidän hevostensa hyvyyteen ja kepeyteen, pitäisi olla oivallista, ei kykene kestämään saksalaisen ratsuväen iskua; jalkaväki taas ei tällöin vielä osannut edullisesti käyttää hyväkseen pistintä. Lisäksi turkkilaisilla ei maasodassa ole ollut joukossaan suurta sotapäällikköä Köprilin jälkeen, joka valloitti Candian saaren. — Seraljin toimettomuudessa ja hiljaisuudessa kasvanut orja, joka oli suosion oikusta päässyt visiiriksi ja vasten tahtoaan kenraaliksi, johdatti nyt hätäisesti koottua armeijaa, jolta puuttui sotakokemus ja -kuri, venäläisiä joukkoja vastaan, jotka jo kahdentoista vuoden aikana olivat tottuneet sotaan ja ylpeilivät ruotsalaisten voittamisesta.

Kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tsaarin siis tullut voittaa Baltadshi-Mehemed, mutta hän teki turkkilaisiin nähden saman virheen, kuin Ruotsin kuningas taistellessaan häntä vastaan: hän halveksi vihollistaan liiaksi. Kuultuaan turkkilaisten varusteluista hän jätti Moskovan ja, käskettyään muuttamaan Riian piirityksen saarroksi, kokosi Puolan rajoille 80,000 miestä sotaväkeään. Tämän armeijan kera hän suuntasi kulkunsa muinaisten dakialaisten maan Moldaun ja Valakian kautta, missä nykyään asuu kreikkalaiskristittyjä, jotka maksavat veroa suurherralle.

Moldauta hallitsi tällöin ruhtinas Kantemir, sukuperältään kreikkalainen, jossa yhtyi muinaisten kreikkalaisten lahjakkuus, tieteitten harrastus ja sotataito. Hänen väitettiin polveutuvan kuuluisasta Timurista, joka on tunnettu Tamerlanin nimellä. Tämä alkuperä näytti kauniimmalta kuin kreikkalainen; mainittu polveutuminen todistettiin mainion valloittajan nimellä. Timur, sanottiin, on sama kuin Temir; arvonimi khaani (khan), joka Timurilla oli ennen Aasian valloittamista, tavataan nimessä Kantemir; niinpä siis ruhtinas Kantemir on Tamerlanin jälkeläinen. Sellaiset ovat muutoin useimpien sukujohtojen perusteet!

Polveutuipa Kantemir mistä suvusta hyvänsä, hän oli koko asemastaan kiitollisuudenvelassa Ottomaniselle Portille. Mutta tuskin oli hänet varustettu ruhtinuuden arvolla, kun hän jo petti hyväntekijänsä, turkkilaisten keisarin, tsaarin hyväksi, jolta hän toivoi vielä suurempia etuja. Hän kuvitteli itselleen, että Kaarle XII:n voittaja helposti voittaisi myös vähäpätöisen visiirin, joka ei koskaan ollut käynyt sotaa ja joka kiaia'kseen, toisin sanoen luutnantikseen, oli valinnut Turkin tullilaitoksen intendentin. Hän luotti siihen, että hänen kaikki kreikkalaisensa asettuisivat hänen puolelleen; myös kreikkalaiset patriarkat rohkaisivat häntä tähän luopumukseen. Tehtyään salaisen sopimuksen tämän ruhtinaan kanssa ja otettuaan hänet armeijaansa tsaari marssi hänen maahansa ja saapui kesäkuussa 1711 Hierasus-joen, nykyisen Pruthin, pohjoiselle rannalle, lähelle Moldaun pääkaupunkia Jassya.

Heti kun suurvisiiri oli saanut tietää Pietari Aleksejevitshin marssivan tähän suuntaan, jätti hän myös leirinsä ja seuraten Tonavan kulkua meni tämän joen yli laivasiltaa myöten Saccia-nimisen kauppalan luona, samassa paikassa, johon Dareios muinoin oli rakennuttanut hänen nimeään kantavan sillan. Turkkilainen armeija kulki niin nopeasti, että se kohta oli venäläisten näkyvissä, Pruth-joen ollessa molempien välissä.

Ollen varma Moldaun ruhtinaasta tsaari ei osannut aavistaakaan, että moldaulaiset karttaisivat häntä. Mutta usein ruhtinaalla ja alamaisilla on sangen erilaiset harrastukset. Jälkimäiset rakastivat turkkilaista yliherruutta, joka aina on uhkaava vain ylimyksille, mutta kohtelee lempeästi veronalaisia talonpoikia. He pelkäsivät kristittyjä, varsinkin venäläisiä, jotka aina olivat kohdelleet heitä epäinhimillisesti. Niinpä he veivätkin kaikki elintarpeensa turkkilaiselle armeijalle. Hankkijat, jotka olivat ottaneet toimekseen varustaa venäläiset muonavaroilla, suorittivat tsaarin kanssa tekemänsä sitoumukset suurvisiirin leirissä. Moldaulaisten naapurit, valakit, osoittivat turkkilaisille samaa alttiutta; siinä määrin vanha käsitys venäläisten raakuudesta oli vieroittanut heistä kaikkien mielet.

Tsaari, siten pettyneenä kenties liiankin helposti omaksutuissa toiveissaan, näki nyt äkkiä armeijansa olevan ilman elintarpeita ja rehuja. Sotamiehiä karkaili joukoittain, ja pianpa hänen armeijansa huomasi supistuneensa tuskin 30,000 mieheen, jotka olivat nääntymäisillään kurjuuteen. Pruthin luona sai tsaari, koska oli pannut luottamuksensa Kantemiriin, kokea samaa, mitä Kaarle XII oli kokenut Pultavan luona, luotettuaan liian paljon Mazeppaan. Sillä välin turkkilaiset menivät Pruthin yli, ympäröivät venäläiset ja varustivat heidän eteensä linnoitetun leirin. Kummallista on, ettei tsaari ollenkaan koettanut estää joen yli menoa tai ettei hän edes korjannut tätä virhettä ryhtymällä taisteluun turkkilaisia vastaan heti ylimenon tapahduttua, vaan nyt soi heille aikaa saattaa hänen armeijansa nälällä ja rasituksella perikatoon. Näyttää siltä kuin tämä ruhtinas olisi tällä sotaretkeltä tehnyt kaikkensa joutuakseen turmioon. Hän oli ilman elintarpeita, takanansa Pruth-joki, edessänsä 150,000 turkkilaista ja ympärillä 40,000 tataaria, jotka yhtä mittaa oikealta ja vasemmalta häiritsivät häntä. Tässä hädässään hän sanoikin julkisesti: "Kas nytpä olen ainakin yhtä pahassa pinteessä kuin veljeni Kaarle oli Pultavan luona."

Kreivi Poniatowski, Ruotsin kuninkaan väsymätön asiamies, oleskeli suurvisiirin armeijassa muutamien puolalaisten ja ruotsalaisten kanssa, jotka kaikki uskoivat tsaarin perikadon välttämättömäksi.

Heti kun Poniatowski näki armeijain aivan varmasti joutuvan yhteenottoon, tiedoitti hän sen Ruotsin kuninkaalle, joka viipymättä lähti Benderistä neljänkymmenen upseerin seurassa, ollen jo etukäteen mielissään siitä, että nyt taas saisi taistella Venäjän keisaria vastaan. Monien häviöiden ja tuhoisain marssien jälkeen tsaari, työnnettynä Pruthia kohti, ei enää voinut puolustaa itseänsä muuten kuin hirsipaalustoilla ja vaunulinnallaan. Jotkut osastot janitshaareja ja spaheja heittäytyivät hänen niin huonosti linnoitetun armeijansa kimppuun; mutta he hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ja venäläiset puolustautuivat kaikella sillä tarmolla, jonka heidän hallitsijansa läsnäolo ja epätoivo antoi heille.

Turkkilaiset tungettiin kahdesti takaisin. Seuraavana päivänä Poniatowski neuvoi suurvisiiriä näännyttämään nälkään venäläisen armeijan, jonka täytyisi kaiken puutteessa yhden päivän perästä antautua keisareilleen voittajan armoille.

Tsaari on sittemmin tunnustanut useamman kuin yhden kerran, ettei hän koskaan elämässään ole tuntenut mitään niin julmaa kuin oli silloisen yön tuska ja levottomuus. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän niin monen vuoden kuluessa oli tehnyt kansansa kunnian ja menestyksen hyväksi: niin monet suuret työt, jotka sota aina oli keskeyttänyt, joutuisivat nyt kenties hänen kerallaan perikatoon, ennenkuin olivat loppuun suoritetut. Hänen oli pakko joko kuolla nälkään tai käydä väsynein, puoleen määräänsä supistetuin joukoin, miltei ratsuttomin ratsumiehin ja nälän ja rasitusten riuduttamin jalkamiehin lähes 180,000 miehen kimppuun. Yön lähestyessä hän kutsui luokseen kenraali Sheremetjevin ja käski hänen epäröimättä ja kauan neuvottelematta valmistaa kaikki siihen kuntoon, että päivän koittaessa voitaisiin tehdä pistinhyökkäys turkkilaisten kimppuun.

Lisäksi hän antoi nimenomaisen määräyksen koko kuormaston polttamisesta; jokainen upseeri saisi säilyttää itselleen vain yhdet vaunut, jotta tappiolle jouduttaessa viholliset eivät ainakaan voisi saada toivomaansa saalista.

Järjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi telttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva tapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli kovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla astumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä päätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja vielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan, jossa hän tunsi olevansa.

Sillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa kuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin vastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan. Kenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa luottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän riuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset, joita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja, jotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä joko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten on kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.

Tällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen kuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä. Hänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä Erb-Magden,[35] Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on maaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen. Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen Martta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi saakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle paikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.

Kahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset löivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli, eikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää, oliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut rahtuakaan miehestään.

Muutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi ja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä lahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea mitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin oppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin kaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli kurjuudessa ja epätoivossa.

Eräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet, rakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet syynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista sieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä jatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt ensimäisen vaimonsa Ottokefan,[36] erään pajarin tyttären; tätä syytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki valtakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän näet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat samoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa orjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei ollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei välittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet tavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama nerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi, tuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki hämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea eikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja verhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.

Mennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta, jossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet kastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen sijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.

Ollessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli kenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli yksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja tsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti herransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui tsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien rukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen allekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä, parhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta ja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän keisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille Osman-Agalle.[37] Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja voittajan ylpeyttä ja vastasi: "Tsaarin tulee lähettää luokseni pääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä." — Heti saapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän itse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi melkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian pieniä lahjomaan häntä.

Visiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen ehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa tulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että venäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat niin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään Shafirovin sanoja.

Mehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit edellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti uskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun varaan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka kuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.

Neuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä ilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa puolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra Brillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin krenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja joutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja tarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen, kiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa, vangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera suurvisiirin eteen.

Visiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja hakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia tähän rikkomukseen.

Sillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä vastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti siinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton sekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.

Visiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos saisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin Asovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin meren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan näiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi oli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä sitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen, eikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli vastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä kiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli vapauttanut maansa sen maksamisesta.

Vihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan Ruotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli erään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan häiritsemättä Kaarle XII:n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin omituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin kuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua ja jos voisivat siitä sopia.

Näillä ehdoilla tsaari sai vapaasti poistua armeijoineen, tykistöineen, lippuineen ja kuormastoineen. Turkkilaiset varustivat hänet elintarpeilla, ja kahden tunnin kuluttua rauhanteosta, joka pantiin vireille heinäkuun 21 p:nä 1711 ja allekirjoitettiin elokuun 1:senä, oli kaikkea yltäkyllin tarjona hänen leirissään.

Juuri samalla hetkellä, jolloin tsaari pinteestä päästyään rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin vetäytyi pois, saapui Ruotsin kuningas, haluten kärsimättömänä päästä taisteluun ja nähdä vihollisensa käsissään. Hän oli ratsastanut enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa Benderistä lähelle Jassya ja tuli perille juuri kun venäläiset alkoivat rauhallisesti tehdä lähtöänsä. Päästäkseen turkkilaisten leiriin täytyi mennä Pruthin yli kolmen penikulman päässä siitä sijaitsevaa siltaa myöten. Kaarle XII, joka ei tehnyt mitään muiden ihmisten tavalla, kulki joen yli uimalla, ollen vaarassa hukkua, ja ratsasti sitten venäläisten leirin läpi, ollen vaarassa joutua vangiksi. Saavuttuaan turkkilaisten armeijaan hän hyppäsi ratsulta kreivi Poniatowskin teltan edessä, joka on itse minulle kertonut ja kuvannut tämän kohtauksen. Kreivi lähestyi häntä surullisena ja ilmoitti hänelle, että tilaisuus, jollaista hän ei kenties enää koskaan kohtaisi, oli mennyt häneltä hukkaan.

Vihan vimmassa kuningas suoraa päätä astui suurvisiirin telttaan ja moitti häntä leimuavin silmin hänen tekemänsä sopimuksen johdosta. "Minulla on oikeus käydä sotaa tai tehdä rauha", vastasi suurvisiiri rauhallisesti. — "Mutta sinullahan oli vallassasi koko venäläinen armeija!" intti kuningas. — "Lakimme käskee meidän antaa vihollisillemme rauhan, kun he vetoovat meidän laupeuteemme", vastasi visiiri vakavasti. — "Haa!" huudahti kuningas vimmastuneena, "käskeekö se sinua tekemään myös kehnon sopimuksen silloin, kun voit asettaa sellaiset ehdot kuin itse haluat? Eikö ollut sinun vallassasi viedä tsaari vangittuna Konstantinopoliin?"

Turkkilainen vastasi hädissään kuivasti: "Niin, mutta kuka sitten hallitsisi hänen valtakuntaansa hänen poissaolonsa aikana? Eihän käy laatuun, että kaikki kuninkaat ovat poissa maastansa." — Kaarle vastasi vain suuttuneella hymyilyllä; hän heittäysi eräälle sohvalle, tuijotti visiiriin perin vihaisin ja halveksivin katsein ja ojensi koipensa häntä kohti niin pitkälle, että tahallaan sotki kannuksensa turkkilaisen pukuun, repien sen. Sitten hän kavahti pystyyn, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi epätoivo sydämessä Benderiin.

Poniatowski jäi vielä vähäksi aikaa suurvisiirin luo, yrittääksensä lempeämmin keinoin saada hänet käyttämään edullisemmin hyväkseen tsaarin ahdinkoa; mutta sillä välin oli tullut rukouksen hetki, ja vastaamatta sanaakaan turkkilainen lähti peseytymään ja rukoilemaan jumalaansa.