KUUDES KIRJA.
Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja häntä kohdellaan vankina.
Ruotsin kuninkaan kova onni, joksi hänen entinen menestyksensä oli muuttunut, vainosi häntä pienimpiin seikkoihin saakka. Benderiin palatessaan hän tapasi pienen leirinsä ja koko majapaikkansa Dnjesterin tulvaveden vallassa. Hän vetäytyi nyt muutamien penikulmien päähän, lähelle Varnitzan kylää, ja rakennutti sinne, ikäänkuin olisi jo salaisesti aavistanut, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, suuren kivitalon, joka hätätilassa voi muutamia tunteja kestää rynnäkköäkin. Hän kalusti sen vastoin tapaansa komeasti, herättääksensä siten turkkilaisissa suurempaa kunnioitusta.
Sitten hän rakennutti kaksi muuta taloa, toisen kansliaansa, toisen suosikkiaan Grothusenia varten, joka valvoi yhtä hänen ruokapöydistään. Kuninkaan näin ollessa rakennushommissa Benderin lähellä, ikäänkuin hän aikoisi ainiaaksi jäädä Turkinmaalle, Baltadshi-Mehemed, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen pelkäsi tämän ruhtinaan juonia ja valituksia Portin luona, oli lähettänyt Saksan keisarin lähettilään Wieniin pyytämään Ruotsin kuninkaalle vapaata pääsyä Itävallan hallitsijasuvun perintömaiden läpi. Kolmen viikon perästä mainittu lähettiläs toikin keisarillisen hallituksen lupauksen osoittaa Kaarlelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja saattaa hänet täysin turvallisesti Pommeriin.
Asiassa oli käännytty Wienissä olevan hallituksen puoleen, koska silloinen Saksan keisari Kaarle, Josef I:n seuraaja, oli parhaillaan Espanjassa taistelemassa kruunusta Filip V:n kanssa. Saksalaisen lähettilään suorittaessa tätä tehtävää Wienissä, suurvisiiri lähetti kolme pashaa Ruotsin kuninkaan luo ilmoittamaan tälle, että hänen tuli poistua Turkin valtakunnan alueelta.
Kuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille, että jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa solvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla hirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta, verhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin. Kaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen kanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille muutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet hänen vaitiolostansakin.
Suurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin, Ismael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän viivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen ja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien ruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen kanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen, kuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut rankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä Puolaan palaamista varten.
Baltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen turmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä Konstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan kirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä elatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille ruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton: siihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa, mitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.
Heti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen elatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle: "Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken teidän pitää neljää huomisesta alkaen."
Kaarle XII:n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea, mitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä rahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla upseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet kuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice, Englannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat, mitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta kuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet. Täytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti Konstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki kieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön koskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä Cook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään ne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui kuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute kaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.
Sillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin selostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä Baltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha janitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi Poniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja lähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.
Poniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin hoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.
Olosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet kiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut; suurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa vihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.
Seralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita. Moisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne tavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan maanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat putoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan suurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin hengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun rauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta löydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä kultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin kuilusta ja tuhonnut Kaarle XII:n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed karkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli. Sulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon eikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä puhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.
Tätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä merkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän rajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi, jotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa palvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä valtakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain varjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle liukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille, ja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti valtakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin politiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä alkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi panttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua kuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin rauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne salaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin kanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen hedelmiä.
Kaarlen vetäydyttyä Benderiin oli Konstantinopoli muuttunut siksi, mikä Rooma on niin monesti ollut, nimittäin kristikunnan valtiollisten neuvottelujen keskustaksi. Ranskan lähettiläs kreivi Désaleurs kannatti siellä Kaarlen ja Stanislauksen pyyteitä; Saksan keisarin ministeri taas ehkäisi niitä. Ruotsalainen ja venäläinen puolue törmäsivät siellä kiivaasti yhteen, kuten on nähty ranskalaisen ja espanjalaisen puolueen kauan aikaa taistelevan keskenään Rooman hovissa.
Englanti ja Hollanti, jotka näyttivät puolueettomilta, eivät sitä kuitenkaan olleet. Se uusi kaupanlähde, jonka tsaari oli avannut Pietarissa, veti näet puoleensa näiden kahden kauppakansan huomion.
Englantilaiset ja hollantilaiset ovat aina sen ruhtinaan puolella, joka enimmin suosii heidän kaupankäyntiänsä. Tsaarin maassa oli paljon voitettavissa; ei siis ollut ihmeellistä, että Englannin ja Hollannin ministerit salaa edistivät hänen asioitansa Ottomanisen Portin luona. Tämän uuden ystävyyden ehtoja oli, että Kaarlen tuli heti poistua Turkin valtakunnan alueilta, joko sitten tsaari toivoi täten voivansa saada hänet matkalla käsiinsä tai arveli Kaarlen olevan vähemmän vaarallisen omissa valtioissaan kuin Turkissa, jossa hän aina helposti voi nostattaa turkkilaiset sotavoimat Venäjän valtakuntaa vastaan.
Ruotsin kuningas ahdisteli hellittämättä Porttia, vaatien sitä lähettämään hänet Puolan kautta kotiin lukuisan armeijan etunenässä. Divaani todella päättikin lähettää hänet kotiinsa, mutta vain seitsen- tai kahdeksantuhantisen saattoväen kanssa, siis ei kuninkaana, jota tahdottiin auttaa, vaan vieraana, josta haluttiin päästä irti. Tässä tarkoituksessa sulttaani Ahmed kirjoitti hänelle seuraavasti:
"Suurivaltainen kuninkaiden joukossa, jotka palvovat Jeesusta, vääryyksien ja loukkauksien kostaja, oikeuden suojelija Etelän ja Pohjan satamissa ja valtioissa, majesteettisuudessa, loistava, kunnian, maineen ja meidän Korkean porttimme ystävä, Kaarle, Ruotsin kuningas, jonka yritykset Jumala menestyksellä kruunatkoon!
Niin pian kuin korkea-arvoinen Ahmed, entinen salakabinettipäällikkö, on saanut kunnian jättää Teille tämän, meidän keisarillisella sinetillämme varustetun kirjeen, suvainnette tulla varmasti vakuutetuksi ja tietoiseksi siihen sisältyvien tarkoitustemme todenperäisyydestä. Vaikkapa näet olemmekin aikoneet antaa aina voittoisien sotajoukkojemme uudelleen marssia tsaaria vastaan, niin kuitenkin on mainittu ruhtinas, välttääksensä oikeutettua suuttumustamme, johon meidät on saattanut hänen hidastelunsa Pruthin rannalla tehdyn rauhan määräysten täyttämisessä, sittemmin Korkean Porttimme tykönä uudistanut mainitun rauhan ja luovuttanut valtakunnallemme Asovin linnan ja kaupungin, sekä Englannin ja Hollannin, meidän vanhain ystäviemme, lähettiläiden välityksellä pyytänyt kanssamme solmita pysyväisen rauhan siteet. Niinpä olemmekin sen myöntäneet hänelle ja antaneet hänen meidän luonamme panttivankeina oleville valtuutetuilleen keisarillisen rauhanvahvistuksemme, otettuamme ensin hänen antamansa vastaan heidän käsistään.
Me olemme antaneet korkeasti kunnioitetulle ja urhoolliselle Delvet Gheraille, Budziakin, Krimin, Nogain ja tsherkessien khaanille, ja sangen viisaalle neuvokselle ja Benderin jalolle seraskierille Ismaelille, joiden loistavuutta ja ymmärtäväisyyttä Jumala ikuistakoon ja lisätköön, loukkaamattoman ja hyödyttävän määräyksemme Teidän paluustanne Puolan läpi, Teidän ensimäisen aikomuksenne mukaisesti, joka Teidän puoleltanne on meille uudelleen tehty tiettäväksi. Teidän tulee siis valmistautua lähtemään Kaitselmuksen suojassa ja kunniakkaan saattojoukon kera ensi talvena, palataksenne omiin maakuntiinne, samalla kun suvainnette kulkea ystävänä Puolan maiden läpi.
Kaikkea, mikä on tarpeellista Teidän matkaanne varten, kuten rahaa, ihmisiä, hevosia ja vaunuja, hankitaan Teille Korkean Portin toimesta. Me kehoitamme Teitä erityisesti ja neuvomme Teitä antamaan mitä nimenomaisimmat ja selvimmät käskynne kaikille luonanne oleville ruotsalaisille ja muille ihmisille, etteivät he panisi toimeen mitään epäjärjestyksiä eivätkä ryhtyisi mihinkään sellaiseen tekoon, joka suorasti tai epäsuorasti pyrkisi loukkaamaan tätä rauhaa ja ystävyyttä.
Te tulette täten edelleen säilyttämään suosiollisuutemme, josta olemme koettaneet antaa Teille niin suuria ja niin monia todisteita, kuin suinkin on siihen ollut tilaisuutta. Teitä saattamaan määrätyt joukkomme tulevat saamaan meidän keisarillisia tarkoituksiamme vastaavat ohjeet.
Annettu Korkeassa Portissamme Konstantinopolissa rebyul eurech-kuun 14 päivänä 1214. (Huhtikuun 19 p:nä 1712.)"
Tämä kirje ei saanut Ruotsin kuningasta vielä menettämään kaikkea toivoa. Hän kirjoitti sulttaanille olevansa koko ikänsä kiitollinen niistä suosionosoituksista, joita hänen korkeutensa oli tuhlannut hänelle ylenmäärin; mutta piti sulttaania liian oikeamielisenä lähettämään hänet vain pelkän tavallisen saattojoukon kera sellaisen maan läpi, joka vielä oli tulvillaan tsaarin joukkoja. Todellakin Venäjän keisari, vastoin Pruthin rauhan ensimäistä pykälää, jossa hän oli sitoutunut viemään kaikki joukkonsa pois Puolasta, oli vielä lähettänyt sinne uuttakin sotaväkeä, ja, mikä näyttää ihmeelliseltä, suurherra ei tiennyt siitä mitään.
Portin huonosta politiikasta, joka turhamaisuudesta pitää aina kristittyjen ruhtinasten lähettiläitä Konstantinopolissa, mutta ei itse pidä yhtään ainoaa asiamiestä kristityissä hoveissa, johtuu se, että viimemainitut joskus saavat tietoonsa jopa ohjaavatkin sulttaanin salaisimpia päätöksiä, samalla kun divaani elää syvässä tietämättömyydessä siitä, mitä tapahtuu julkisesti kristittyjen keskuudessa.
Sulttaani, joka sulkeutuu seraljiinsa vaimojensa ja eunukkiensa kera, näkee kaikki asiat vain suurvisiirinsä silmillä. Tämä ministeri, ollen yhtä luoksepääsemätön kuin herransa ja tekemisissä vain seraljivehkeilyjen kanssa, ei pidä mitään kirjeenvaihtoa ulospäin ja tuleekin sentähden säännöllisesti petetyksi tai sitten itse pettää sulttaania, joka ensimäisen syyn sattuessa erottaa tai kuristuttaa hänet, valitakseen sijaan toisen, yhtä tietämättömän tai yhtä uskottoman, joka käyttäytyy edeltäjäinsä tavoin ja myös kukistuu pian kuten hekin.
Tämän hovin toimettomuus ja huolettomuus on todellakin niin suuri, että jos kristityt ruhtinaat liittyisivät sitä vastaan, niin heidän laivastonsa olisivat Dardanelleissa ja heidän maa-armeijansa Adrianopolin portilla, ennenkuin turkkilaiset ennättäisivät ajatellakaan puolustautumista. Mutta erilaiset harrastukset, jotka aina edelleenkin jakavat kristikunnan, pelastavat turkkilaiset kohtalosta, jota heidän heikko politiikkansa ja heidän tietämättömyytensä maa- ja merisodassa näyttävät heille nykyään valmistavan.
Ahmed tiesi niin vähän siitä, mitä tapahtui Puolassa, että lähetti sinne erään agan katsomaan, oliko totta, että tsaarin joukot vielä olivat siellä. Kaksi Ruotsin kuninkaan sihteeriä, jotka osasivat turkinkieltä, seurasi agaa, voidakseen sitten todistaa häntä vastaan, jos hän antaisi asioista vääriä tietoja.
Tämä aga näki omin silmin totuuden ja teki siitä selon sulttaanille itselleen. Vimmastunut Ahmed aikoi kuristuttaa suurvisiirin, mutta suosikki, joka suojeli häntä ja arveli häntä vastedeskin tarvitsevansa, hankki hänelle armon ja piti häntä vielä jonkun aikaa ministeristössä.
Venäläisiä suosi julkisesti visiiri, salaisesti Ali Kumurdshi, joka oli vaihtanut puoluetta; mutta sulttaani oli niin kiukustunut, rauhansopimuksen loukkaus niin ilmeinen, ja janitshaarit, jotka usein panevat ministerit, suosikit ja sulttaanit vapisemaan, vaativat niin äänekkäästi sotaa, ettei kukaan seraljissa uskaltanut ilmaista maltillisempaa mielipidettä.
Niinpä suurherra heti panettikin Seitsemän tornin vankilaan Venäjän lähettiläät, jotka jo olivat yhtä tottuneet vaeltamaan vankilaan kuin puheillepääsyyn. Sota julistettiin uudelleen tsaaria vastaan, hevosenhännät [hevosenhännät ovat turkkilaisilla sotalippuina. — Suom. muist.] pystytettiin ja käskyt annettiin kaikille pashoille koota 200,000 miehen vahvuinen taisteluarmeija. Sulttaani itse jätti Konstantinopolin ja siirsi hovinsa Adrianopoliin, ollakseen lähempänä sotanäyttämöä.
Samaan aikaan eräs Augustin ja Puolan tasavallan puolesta suurherran luo lähetetty juhlallinen lähetyskunta suuntasi kulkunsa Adrianopolia kohti. Masovian palatinus johti tätä lähetyskuntaa, johon kuului enemmän kuin kolmesataa henkeä.
Koko lähetyskunta kuitenkin pidätettiin ja vangittiin eräässä Adrianopolin esikaupungissa. Milloinkaan ei Ruotsin kuninkaan puolue ollut saanut parempia toiveita kuin nyt, mutta koko tämä suuri touhu jäi vielä kerran hyödyttömäksi, ja kaikki siihen liittyneet laskelmat menivät hukkaan.
Jos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä, joka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo tällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista Venäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää venetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä Unkarin ylivaltiaaksi.
Voidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain suurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän suunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin vihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa mukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän saattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut lähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei vastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä Konstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka ainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät visiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä seraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat muka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä lähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa virastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui sitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä venäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka oli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin hänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun suosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori mies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon, kun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori Sheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona, lupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa pois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari täyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani, tyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi edelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa kuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen julistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.
Pääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan kotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa omaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin alttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden määrättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän lähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut lähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas August häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut nostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt Kaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan, jonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin päätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut mahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.
Kaarle vastasi ainoastaan, että suurherra oli luvannut hänelle armeijan eikä saattojoukkoa ja että kuninkaiden tuli pitää sanansa.
Tällä välin oli kenraali Flemming, kuningas Augustin ministeri ja suosikki, salaisessa kirjeenvaihdossa tataarien khaanin ja Benderin seraskierin kanssa. Ranskalainen aatelismies La Mare, joka oli everstinä Saksin palveluksessa, oli tehnyt Benderistä Dresdeniin useita matkoja, jotka olivat kaikki epäiltävää laatua.
Juuri samaan aikaan Ruotsin kuningas vangitutti Valakian rajalla erään kuriirin, jonka Flemming oli lähettänyt tataarien ruhtinaan luo. Hänen kirjeensä tuotiin Kaarlelle; niistä nähtiin, että oli olemassa eräänlainen salainen sopimus tataarien ja Dresdenin hovin välillä; mutta ne oli laadittu niin kaksimielisin ja ylimalkaisin sanoin, että oli vaikea päästä selville, oliko kuningas Augustin tarkoitus ainoastaan vieroittaa turkkilaiset Ruotsin kuninkaan kannattajista, vai tahtoiko hän khaania luovuttamaan Kaarlen saksilaisille saattaessaan häntä Puolan kautta.
Näytti vaikealta ajatella, että niin jalomielinen ruhtinas kuin August tahtoisi Ruotsin kuninkaan vangitsemisella panna alttiiksi lähettiläittensä ja kolmensadan puolalaisen aatelismiehen hengen, jotka oli pidätetty Adrianopolissa panttivankeina Kaarlen turvallisuuden vakuudeksi.
Mutta toiselta puolen tiedettiin, että Flemming, Augustin täysivaltainen ministeri, oli hyvin ovela ja jotenkin arkailematon mies. Ruotsin kuninkaan vaaliruhtinas-kuninkaalle aiheuttamat loukkaukset näyttivät tekevän jokaisen koston anteeksiannettavaksi, ja voitiinhan ajatella, että jos Dresdenin hovi kerran osti Kaarlen tataarien khaanilta, se yhtä helposti voi Turkin hovilta ostaa vapauden puolalaisille panttivangeille.
Näitä järkisyitä punnittiin puoleen ja toiseen kuninkaan, hänen yksityiskanslerinsa Müllernin ja hänen suosikkinsa Grothusenin kesken. He lukivat yhä uudelleen noita kirjeitä, ja kun se onneton tilanne, jossa he olivat, teki heidät entistä epäluuloisemmiksi, päättivät he vihdoin uskoa mitä pahinta.
Muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai vahvistuksen epäluulolleen erään hänen luokseen aikaisemmin paenneen kreivi Sapiehan pikaisesta poislähdöstä; tämä näet jätti hänet mennäkseen Puolaan ja heittäytyäkseen Augustin syliin. Jokaisessa muussa tapauksessa Sapieha olisi näyttänyt hänestä vain tyytymättömältä, mutta näissä pulmallisissa olosuhteissa hän ei epäröinyt luulla häntä kavaltajaksi. Se seikka, että alituisesti vaadittiin häntä lähtemään, muuttivat hänen epäluulonsa varmuudeksi. Kun vielä hänen luonteensa itsepäisyys yhtyi kaikkiin näihin todennäköisyyksiin, pysyi hän lujana siinä mielipiteessä, että tahdottiin hänet kavaltaa ja luovuttaa vihollisille, vaikkapa tätä salahanketta ei olekaan koskaan voitu varmasti todistaa.
Hän saattoi pettyä siinä luulossaan, että kuningas August oli tehnyt hänestä kauppaa tataarien kanssa; mutta hän pettyi vielä enemmän luottaessaan ottomanisen hovin apuun. Kuinka asian laita olikaan, hän päätti voittaa aikaa.
Hän sanoi Benderin pashalle, ettei hän voinut lähteä, ennenkuin oli saanut velkansa maksetuiksi; sillä vaikkapa hänelle jo aikoja sitten oli palautettukin hänen thaiminsa, oli hänen anteliaisuutensa yhä pakoittanut hänet lainaamaan. Pasha kysyi, paljonko hän tahtoi; kuningas vastasi umpimähkään: tuhat kukkarollista, mikä on miljoona viisisataatuhatta frangia meidän kovassa rahassa. Pasha kirjoitti Portille; sulttaani myönsi vaaditun tuhannen kukkarollisen sijasta tuhat kaksisataa ja kirjoitti pashalle seuraavan kirjeen:
Suurherran kirje Benderin pashalle.
"Tämän keisarillisen kirjeen tarkoitus on tehdä Teille tiettäväksi, että Teidän suosituksestanne ja esityksestänne ja samoin sangen jalon Delvet Gherain, Korkean Porttimme khaanin, meidän keisarillinen korkeutemme on myöntänyt Ruotsin kuninkaalle tuhat kukkarollista, jotka tullaan lähettämään Benderiin sangen korkea-arvoisen Mehemed pashan, entisen salakabinettipäällikön, johdolla ja hoidossa, olemaan siellä Teidän huostassanne, kunnes Ruotsin kuningas, jonka askelia Jumala ohjatkoon, sieltä lähtee, annettavaksi silloin hänelle yhdessä kahdensadan lisäkukkarollisen kera, joilla keisarillinen anteliaisuutemme on suvainnut ylittää hänen pyyntöänsä.
Mitä tulee tiehen Puolan kautta, jonka hän on päättänyt valita, niin olkoon Teidän ja khaanin huolena, joiden tulee saattaa häntä, ryhtyä niin järkeviin ja viisaihin toimenpiteihin, etteivät koko matkan aikana Teidän komennossanne olevat joukot eikä Ruotsin kuninkaan väki aiheuta mitään vahinkoa tai ryhdy mihinkään sellaiseen tekoon, jota voitaisiin pitää meidän Korkean Porttimme ja Puolan vapaavaltaisen kuningaskunnan välillä voimassa olevan rauhan loukkaamisena, niin että kuningas siis matkustaa ystävänä meidän suojeluksessamme.
Näin menettelemällä, kuten Teidän on nimenomaan kehoitettava häntä tekemään, hän on saapa puolalaisten puolelta kaikkia Hänen Majesteetilleen tulevia kunnian- ja huomaavaisuuden osoituksia, kuten ovat meille vakuuttaneet kuningas Augustin ja tasavallan lähettiläät, tarjoten tällä ehdolla itsensä ja muutamia muita jalosukuisia puolalaisia, jos sitä vaadimme, panttivangeiksi ja vakuudeksi hänen esteettömän läpimatkansa puolesta.
Kun sitten aika, josta olette mainittuun matkaan nähden sopinut sangen jalosukuisen Delvet Gherain kanssa, on tullut, tulee Teidän asettua urhoollisten soturienne etupäähän, joiden joukkoon myöskin tataarit saapuvat khaaninsa kera, ja sitten saattaa Ruotsin kuningas miehineen maasta pois.
Niinpä siis suvaitkoon ainoa ja kaikkivaltias Jumala ohjata Teidän ja heikäläisten askelia! Auloksen pasha jääköön Benderiin suojelemaan sitä Teidän poissaollessanne yhden spahi- ja yhden janitshaariosaston kanssa. Noudattamalla meidän keisarillisia käskyjämme ja tarkoituksiamme kaikissa näissä pykälissä ja kohdissa, Te tulette jatkuvasti ansaitsemaan meidän keisarillisen suosiomme kuin myös ne kiitokset ja palkinnot, jotka tulevat kaikkien niitä noudattavien osaksi.
Laadittu keisarillisessa pääkaupungissamme Konstantinopolissa, hevoskuun 2 päivänä, Hedshran vuonna 1214".[38]
Sillaikaa kun tätä suurherran vastausta odoteltiin, kirjoitti kuningas Portille, valittaaksensa kavalluksesta, johon hän epäili tataarien khaania syypääksi. Mutta kulkuteitä vartioitiin tarkasti; sitäpaitsi ministeristö oli vihamielinen häntä kohtaan, ja niinpä kirjeet eivät koskaan saapuneetkaan sulttaanin käsiin. Vieläpä visiiri esti Ranskan lähettilään Désaleursin matkustamasta Adrianopoliin, jossa hovi oleskeli, peläten tämän ministerin, joka puuhaili Ruotsin kuninkaan hyväksi, tahtovan häiritä kuninkaan matkaa varten tehtyä suunnitelmaa.
Kaarle, kiukuissaan siitä, että hänet siten ikäänkuin tahdottiin karkoittaa suurherran alueelta, päätti olla ylipäänsä ollenkaan lähtemättä.
Hän olisi voinut vaatia päästä palajamaan Saksan alueen kautta tai astua laivaan Mustallamerellä, mennäkseen Välimeren yli Marseilleen; mutta hän piti parempana olla vaatimatta mitään ja odottaa tapausten kehittymistä.
Kun nuo kaksitoistasataa kukkarollista olivat saapuneet, lähti hänen rahastonhoitajansa Grothusen, joka tänä pitkänä aikana jo oli oppinut turkinkieltä, tulkitta pashan luo, aikoen houkutella häneltä nuo kaksitoistasataa kukkarollista ja uudelleen panna vireille jonkin vehkeilyn Portin tykönä, ollen edelleen siinä väärässä luulossa, että ruotsalainen puolue lopultakin saisi Turkin valtakunnan sotaan tsaarin vastaan.
Grothusen sanoi pashalle, että kuningas ei voinut saada matkavarusteitaan valmiiksi ilman rahaa. "Mutta", sanoi pasha, "mehän suoritamme kaikki kustannukset teidän matkallelähdöstänne; teidän herranne ei tarvitse kuluttaa mitään, niin kauan kuin hän on minun herrani suojeluksessa".
Grothusen intti, että turkkilaiset matkavarusteet erosivat siinä määrin frankkilaisista, että täytyi turvautua Varnitzassa oleskelevien ruotsalaisten ja puolalaisten käsityöläisten apuun.
Hän vakuutti herransa olevan taipuvaisen lähtemään ja tämän rahasumman helpottavan ja edistävän hänen lähtöään. Liiaksi luottavainen pasha antoikin hänelle tuhatkaksisataa kukkarollista. Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli sangen kunnioittavalla tavalla kysymään kuninkaalta lähempiä määräyksiä lähdöstä.
Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun kuningas sanoi hänelle, että hän ei vielä ollut valmis lähtemään ja että hän tarvitsi vielä tuhat kukkarollista. Pasha joutui niin ymmälle tästä vastauksesta, ettei vähään aikaan voinut puhua mitään. Hän vetäytyi erään ikkunan luo ja vuodatti siellä kyyneliä. Sitten hän kääntyi kuninkaaseen ja sanoi: "Minä saan maksaa päälläni sen, että olen tehnyt Sinun majesteettisi mieliksi. Minä olen antanut kaksitoistasataa kukkarollista vastoin hallitsijani nimenomaista käskyä." — Näin sanottuaan hän perin murheellisena vetäytyi pois.
Kuningas pysähdytti hänet ja sanoi hänelle tahtovansa puolustaa häntä sulttaanin edessä. "Ah!" vastasi turkkilainen mennessään, "herrani ei ollenkaan tunne virheiden puolustelua, hän tuntee vain niiden rankaisemisen".
Ismael pasha ilmoitti asian tataarien khaanille, joka oli saanut saman käskyn kuin pashakin olla sallimatta kahdentoistasadan kukkarollisen antamista ennen kuninkaan lähtöä ja nyt, koska hänkin oli suostunut mainitun rahamäärän luovuttamiseen, pelkäsi yhtä hyvin kuin pashakin suurherran vihaa. He kirjoittivat molemmat Portille, koettaen puhdistaa itsensä syytöksestä; he vakuuttivat antaneensa kaksitoistasataa kukkarollista ainoastaan erään kuninkaallisen ministerin nimenomaisen lupauksen johdosta, että kuningas lähtisi viivyttelemättä, ja he rukoilivat hänen korkeuttansa, ettei kuninkaan epäystä luettaisi heidän tottelemattomuutensa syyksi.
Kaarle, ollen yhä lujasti siinä luulossa, että khaani ja pasha tahtoivat luovuttaa hänet hänen vihollisilleen, käski suurherran luona olevan lähettiläänsä Funckin tekemään heitä vastaan valituksen ja vaatimaan vielä tuhat kukkarollista. Hänen suunnaton anteliaisuutensa ja rahaa kohtaan osoittamansa ylenkatse estivät häntä tuntemasta sellaiseen pyyntöön liittyvää häpeää. Hän esittikin sen muutoin vain saadakseen epäävän vastauksen ja siten uuden tekosyyn olla lähtemättä; mutta moisiin keinoihin turvautuminen olikin todistuksena jo aivan äärimmäiseen ahdinkoon joutumisesta. Hänen tulkkinsa Savari, taitava ja yritteliäs mies, kuljetti hänen kirjeensä, vaikka suurvisiiri pitikin kulkuteitä Adrianopoliin ankarasti vartioituna.
Funckin oli pakko mennä esittämään tämä vaarallinen vaatimus. Vastauksen asemesta hänet pistettiin tyrmään. Vihastunut sulttaani kutsui kokoon ylimääräisen divaanin ja puhui siellä itse, mitä hän muutoin teki perin harvoin. Hänen puheensa kuului silloin tehdyn käännöksen mukaan seuraavasti:
"Minä tunnen Ruotsin kuninkaan melkein yksinomaan Pultavan tappiosta ja siitä pyynnöstä, jonka hän silloin teki minulle, että antaisin hänelle turvapaikan valtakunnassani. Minä en luullakseni tarvitse häntä eikä minulla ole mitään syytä enemmän rakastaa kuin pelätäkään häntä. Pitämättä kuitenkaan lukua muusta kuin muhamettilaisten vieraanvaraisuudesta ja omasta jalomielisyydestäni, joka levittää suosionsa kasteen niin suurten kuin pienten, niin muukalaisten kuin omien alamaistenikin ylitse, minä olen ottanut hänet vastaan ja avustanut kaikin tavoin häntä, hänen ministerejään, upseerejaan ja sotamiehiään, enkä ole kolmeen ja puoleen vuoteen lakannut tuhlaamasta hänelle lahjoja.
"Minä olen myöntänyt hänelle melkoisen turvajoukon saattamaan häntä hänen valtioihinsa. Hän on vaatinut tuhat kukkarollista maksaaksensa erinäisiä kuluja, vaikkapa minä itse huolehdin kaikesta; tuhannen asemesta minä olen myöntänyt hänelle tuhatkaksisataa. Houkuteltuaan ne Benderin seraskierilta hän vaatii vielä lisäksi tuhat uutta eikä tahdo ollenkaan lähteä, sanoen tekosyyksi turvajoukon olevan liian pienen, vaikkapa se oikeastaan on liiankin suuri ystävällisen maan läpi kulkemiseen.
"Minä kysyn siis, onko vieraanvaraisuuden lakien loukkaamista, jos lähetän tämän ruhtinaan kotiinsa, ja voivatko vieraat vallat syyttää minua väkivaltaisuudesta ja vääryydestä siinä tapauksessa, että minun täytyisi väkisin pakoittaa hänet lähtemään."
Koko divaani vastasi suurherran menettelevän oikeuden ja kohtuuden mukaan. Mufti julisti, ettei muhamettilaisen tarvinnut osoittaa vieraanvaraisuutta uskottomia, vielä vähemmän kiittämättömiä kohtaan, ja hän antoi fetfansa, eräänlaisen hyväksymyksen, joka melkein aina seuraa suurherran tärkeitä käskyjä. Näitä fetfoja pidetään oraakkelilausumien arvoisina, vaikkapa niiden antajat ovat samanlaisia sulttaanin orjia kuin muutkin.
Käskyn ja fetfan veivät Benderiin bujuk-imraur eli ylitallimestari ja shiau-pasha eli ylihovimestari. Benderin pasha sai tämän käskyn tataarien khaanin luona; hän lähti heti Varnitzaan kysymään, tahtoiko kuningas lähteä ystävänä vai pakoittaa hänet panemaan sulttaanin käskyn toimeen väkivallalla.
Tämä uhkaus saattoi Kaarlen vihan vimmoihin. "Tottele herraasi, jos uskallat", huusi hän pashalle, "ja poistu heti näkyvistäni!" — Suuttunut pasha lähti vastoin turkkilaisten tapaa nelistäen tiehensä. Tiellä hän kohtasi Fabricen ja huusi ohi nelistäessään hänelle: "Kuningas ei tahdo kuulla mitään järkisyitä; nyt saat nähdä outoja asioita." — Vielä samana päivänä hän pidätti kuninkaalta elintarpeet ja otti pois hänen janitshaarivartionsa. Hän ilmoitti Varnitzassa oleville puolalaisille ja kasakoille, että jos he halusivat saada elintarpeita, heitän tuli jättää Ruotsin kuninkaan leiri ja asettua Benderiin Portin suojelukseen. Kaikki tottelivat ja jättivät kuninkaan vain talonsa upseerien ja kolmensadan ruotsalaisen sotilaan varaan 20,000 tataaria ja 60,000 turkkilaista vastaan.
Leirissä ei enää ollut mitään elintarpeita enemmän ihmisille kuin hevosillekaan. Kuningas määräsi tapettavaksi leirin ulkopuolella kaksikymmentä niistä kauniista arabialaisista hevosista, jotka suurherra oli lähettänyt hänelle, sanoen: "En tahdo heidän muonavarojaan enkä heidän hevosiaan." — Se oli juhlahetki tataareille, jotka, kuten tiedetään, pitävät hevosen lihaa herkullisena.
Sillä välin turkkilaiset ja tataarit saarsivat kaikilta tahoilta kuninkaan pienen leirin. Hämmästymättä siitä tämä ruhtinas antoi kolmensadan ruotsalaisensa luoda oikein säännöllisiä vallituksia. Hän itse oli työssä mukana; hänen rahastonhoitajansa, sihteerinsä, kamaripalvelijansa ja kaikki muut palvelijat ottivat osaa työhön: toiset rakensivat sulkuja ikkunoihin, toiset upottivat hirsiä maahan kaaritukipilarien muotoon ovien taakse.
Kun talo oli nyt turvattu varustuksilla ja kun kuningas oli tehnyt kierroksen luuloteltujen linnoitustensa kautta, asettui hän rauhallisesti pelaamaan shakkia suosikkinsa Grothusenin kanssa, ikäänkuin kaikki olisi ollut mitä varmimmassa turvassa. Onneksi Holsteinin lähettiläs Fabrice ei majaillut Varnitzassa, vaan pienessä Varnitzan ja Benderin välillä olevassa kylässä, jossa asui myös Englannin lähettiläs Ruotsin kuninkaan luona, Jeffreys. Nähdessään myrskyn olevan puhkeamaisillaan nämä kaksi ministeriä tarjoutuivat välittäjiksi turkkilaisten ja Kaarlen välille. Khaani ja varsinkin Benderin pasha, jolla ei ollut mitään halua tehdä tälle hallitsijalle väkivaltaa, ottivat molempien ministerien tarjouksen kiitollisina vastaan. He pitivät keskenään Benderissä kaksi neuvottelua; niissä olivat läsnä myös mainittu seraljin hovimestari ja ylitallimestari, jotka olivat tuoneet sulttaanin käskyn ja muftin fetfan.
Fabrice selitti heille, että Ruotsin kuninkaalla oli pätevät syynsä uskoa aiottavan jättää hänet hänen vihollistensa käsiin Puolassa. Khaani, pasha ja toiset vannoivat päittensä kautta ja ottivat Jumalan todistajaksi siihen, että he inhosivat moista hirveää petosta ja että he mieluummin vuodattaisivat viimeisen veripisaransa kuin sietäisivät edes vähintäkään kunnioituksen puutetta kuningasta kohtaan matkalla. He sanoivat, että heillä oli käsissään Venäjän ja Puolan lähettiläät, jotka saisivat hengellään maksaa heille pienimmänkin loukkauksen, joka tehtäisiin Ruotsin kuningasta vastaan. He valittivat katkerasti sitä, että kuningas epäluuloillaan loukkasi henkilöitä, jotka olivat ottaneet hänet niin hyvin vastaan ja häntä niin hyvin kohdelleet. Vaikkapa valat useinkin ovat vain petollisuuden kieltä, uskoi Fabrice kuitenkin niitä; hän luuli heidän vakuutteluissaan näkevänsä sen totuuden leiman, jota valhe kykenee aina jäljittelemään vain epätäydellisesti. Hän kyllä tiesi, että tataarien khaanin ja kuningas Augustin välillä oli ollut salainen kirjeenvaihto, mutta hän oli varma siitä, että heidän neuvotteluissansa oli ollut puhe ainoastaan Ruotsin kuninkaan toimittamisesta pois suurherran alueelta. Joko sitten Fabrice pettyi taikka ei, hän vakuutti heille esittävänsä kuninkaalle, että tämän epäluulot olivat aiheettomat. "Mutta tahdotteko todellakin karkoittaa hänet väkisin?" lisäsi hän. — "Kyllä", vastasi pasha, "sellainen on herramme määräys". — Nyt hän pyysi heitä vielä kerran vakavasti harkitsemaan, saattoiko tuo määräys valtuuttaa heidät vuodattamaan kruunatun pään verta. — "Totta kai", tiuskasi khaani vimmoissaan, "jos kruunattu pää kieltäytyy tottelemasta suurherraa hänen valtakunnassaan".
Kun sillä välin kaikki oli valmiina hyökkäykseen ja Kaarlen kuolema siten näytti välttämättömältä, ja kun sulttaanin käsky ei nimenomaan puhunut kuninkaan surmaamisesta, jos hän tekisi vastarintaa, niin pasha sai khaanin vielä suostutetuksi siihen, että heti lähetettiin pikalähetti Adrianopoliin, jossa suurherra silloin oleskeli, saamaan hänen korkeudeltansa tämän viimeiset määräykset.
Saavutettuaan tämän lyhyen lykkäyksen herrat Jeffreys ja Fabrice riensivät ilmoittamaan siitä kuninkaalle. He saapuivat innokkaina kuten ainakin ne, jotka tuovat hyvän uutisen, mutta heidät otettiin perin kylmästi vastaan. Kuningas nimitti heitä vapaaehtoisiksi välittäjiksi ja väitti sulttaanin käskyä ja muftin fetfaa väärennetyiksi, sillä muutoinhan ei olisi tarvinnut lähettää hakemaan uusia määräyksiä Portilta.
Nyt vetäytyi Englannin ministeri leikistä tiehensä, päätettyään jyrkästi olla enää sekaantumatta niin itsepäisen ruhtinaan asioihin. Fabrice taas, jota kuningas rakasti ja joka muutenkin oli tottuneempi hänen oikkuihinsa kuin Englannin ministeri, jäi hänen luoksensa ja rukoili häntä olemaan panematta niin kallisarvoista henkeä alttiiksi niin hyödyttömän asian vuoksi.
Vastauksen asemesta kuningas näytti hänelle vallituksiaan ja pyysi häntä käyttämään välitystään ainoastaan elintarpeitten hankkimiseen. Helposti saatiinkin turkkilaiset sallimaan elintarpeiden vientiä kuninkaan leiriin niin kauan, kunnes pikalähetti tulisi takaisin Adrianopolista. Itse khaanikin oli kieltänyt ryöstönhimoisia tataarejaan ryhtymästä mihinkään yritykseen ruotsalaisia vastaan ennen uuden määräyksen tuloa. Niinpä Kaarle voi joskus jopa lähteä leiristäänkin neljänkymmenen ratsumiehen kera ja karauttaa tataarilaisjoukkojen keskitse, jotka kunnioittavasti jättivät hänelle tien vapaaksi. Vieläpä hän ajoi suoraan heidän rivejänsä kohti, jolloin he mieluummin avasivat ne kuin ryhtyivät vastarintaan.
Vihdoin saapui suurherran käsky surmata miekalla kaikki ruotsalaiset, jotka tekivät vähintäkin vastarintaa, säästämättä edes itse kuninkaan henkeä. Pasha oli niin kohtelias, että näytti tämän käskyn Fabricelle, jotta tämä tekisi vielä viimeisen ponnistuksen Kaarlen luona. Fabrice lähtikin heti viemään tätä surullista sanomaa. "Oletteko nähnyt mainitsemanne käskyn?" kysyi kuningas. — "Kyllä", vastasi Fabrice. — "No hyvä, sanokaa heille minun puolestani, että se on jo toinen käsky, jonka he ovat väärentäneet, ja että minä en aio lähteä." — Fabrice heittäysi hänen jalkoihinsa, suuttui ja moitti häntä hänen härkäpäisyydestänsä, mutta kaikki oli turhaa. "Palatkaa turkkilaistenne luo", sanoi kuningas hänelle hymyillen; "jos he hyökkäävät kimppuuni, niin osaan kyllä hyvin puolustaa itseäni".
Myöskin kuninkaan papit heittäysivät polvilleen hänen eteensä ja vannottivat häntä, ettei hän panisi varmalle perikadolle alttiiksi Pultavasta säästyneitä onnettomia tähteitä eikä varsinkaan omaa pyhitettyä persoonaansa. Lisäksi he todistelivat hänelle, että moinen vastarinta oli väärä, että hän loukkasi vieraanvaraisuuden oikeuksia tahtomalla itsepintaisesti jäädä väkisinkin muukalaisten luo, jotka niin kauan ja niin jalomielisesti olivat auttaneet häntä. Kuningas, joka ei ollut vihainen Fabricelle, suuttui kovasti pappeihinsa ja sanoi heille ottaneensa heidät mukaansa pitämään rukouksia eikä tyrkyttämään hänelle mielipiteitään.
Kenraalit Hård ja Dahldorf, jotka puolestaan olivat aina vastustaneet sellaista taistelua, jonka seuraukset voivat olla ainoastaan tuhoisat, näyttivät kuninkaalle hänen palveluksessaan saamiensa haavojen peittämiä ruumiitaan ja vakuuttaen hänelle olevansa valmiit kuolemaan hänen puolestansa, rukoilivat häntä, että se saisi tapahtua edes tarpeellisemmassa tilaisuudessa. "Minä huomaan teidän haavoistanne ja omistani", virkkoi Kaarle XII heille, "meidän taistelleen urhoollisesti yhdessä. Te olette tehneet velvollisuutenne tähän saakka, tehkää se vielä tänäänkin." — Nyt ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin totella; jokainen häpesi olla tahtomatta kuolla kuninkaansa rinnalla. Tämä ruhtinas arveli varustautuneensa niin hyvin rynnäkön varalle, että oli salaisesti oikein hyvillään siitä huvista ja kunniasta, jonka hänelle tuotti kokonaisen armeijan ponnistusten uhmaaminen kolmellasadalla miehellä. Hän sijoitti kunkin omalle paikalleen: hänen kanslerinsa Müllernin, sihteerinsä Ehrenpreissin ja kirjurien tuli puolustaa kanslian taloa; parooni Feif pöytäpalvelijain etunenässä määrättiin toiselle paikalle; tallirengit ja kokit saivat kolmannen paikan suojellaksensa, sillä hänen luonansa olivat kaikki sotamiehiä. Hän ratsasti nopeasti varustuksiltaan taloonsa, lupasi kaikille palkintoja, nimitti uusia upseereja ja vakuutti korottavansa halvimmatkin palvelijat kapteeneiksi, jos he taistelisivat uljaasti.
Kohtapa nähtiinkin turkkilaisten ja tataarien armeijan kymmenen kanuunan ja mörssärin kera käyvän hyökkäämään pientä varustusta vastaan. Hevosenhännät hulmusivat ilmassa, torvet soivat ja Allah-huudot kaikuivat joka taholta.
Parooni Grothusen teki sen huomion, että turkkilaiset eivät sekoittaneet huutoihinsa mitään kuningasta solvaavaa ja että he mainitsivat häntä vain nimellä demirbash, rautakallo. Heti hän päätti lähteä yksin ja aseettomana ulos vallituksistaan. Hän astui janitshaarien rivejä kohti, jotka melkein kaikki olivat saaneet häneltä rahaa. "Kuinka, ystäväni!" huusi hän heille soveliain sanoin, "aiotteko te surmata kolmesataa aseetonta ruotsalaista? Te, urhoolliset janitshaarit, jotka olette armahtaneet viisikymmentätuhatta venäläistä, kun nämä huusivat teiltä amman'ia (armoa)? Oletteko jo kokonaan unohtaneet ne hyvättyöt, joita olette saaneet meiltä? Ja tahdotteko tappaa tämän suuren Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte ja joka on antanut teille niin paljon lahjoja? Hyvät ystävät, hän pyytää ainoastaan kolme päivää, eivätkä sulttaanin käskyt ole niin ankarat kuin teille koetetaan uskotella."
Näillä sanoilla oli suurempi vaikutus kuin Grothusen itse oli odottanutkaan. Janitshaarit vannoivat partainsa kautta, etteivät he hätyyttäisi kuningasta ja että he antaisivat hänelle hänen pyytämänsä kolme päivää. Turhaan annettiin merkki hyökkäykseen; janitshaarit, tottelemisen asemasta, uhkasivat heittäytyä omien päällikköjensä kimppuun, jollei Ruotsin kuninkaalle myönnettäisi kolmen päivän aikaa. He tunkeutuivat meluten Benderin pashan teltan eteen ja huusivat, että sulttaanin käskyt olivat väärennetyt. Tätä odottamatonta kapinaa vastaan oli pashalla asetettavana vain kärsivällisyytensä.
Hän oli olevinaan tyytyväinen janitshaarien jalomieliseen päätökseen ja käski heidän vetäytyä Benderiin. Tataarien khaani, kiivas mies, tahtoi heti ryhtyä joukkoineen hyökkäykseen, mutta pasha, joka ei suonut tataarien yksinään saavan kunniaa kuninkaan vangitsemisesta, samalla kun häntä itseään kenties rangaistaisiin janitshaarien tottelemattomuudesta, kehoitti khaania odottamaan huomiseen.
Palattuaan Benderiin pasha kokosi kaikki janitshaarien upseerit ja vanhimmat sotamiehet; hän luki heille julki ja näytti heille sulttaanin nimenomaisen käskyn ja muftin fetfan. Kuusikymmentä vanhinta janitshaaria, joilla oli kunnianarvoisat valkeat parrat ja jotka olivat saaneet kuninkaan kädestä tuhansia lahjoja, ehdottivat, että he itse menisivät ja pyytäisivät häntä antautumaan heidän huostaansa ja sallimaan heidän olla hänen vartijoinansa.
Pasha suostui siihen, koska mieluummin tahtoi käyttää mitä muuta keinoa hyvänsä kuin joutua surmauttamaan tämän ruhtinaan. Nuo kuusikymmentä vanhusta vaelsivat siis seuraavana aamuna Varnitzaan, asestettuina ainoastaan pitkin valkoisin sauvoin, jotka ovat janitshaarien ainoat aseet silloin, kun he eivät käy taisteluun, sillä turkkilaiset pitävät raakalaisuutena kristittyjen tapaa kantaa aseita rauhan aikana ja astua asestettuina ystäviensä luo ja kirkkoihinsakin.
He kääntyivät parooni Grothusenin ja kansleri Müllernin puoleen ja sanoivat näille tulevansa palvelemaan kuningasta uskollisina vartijoina. Jos hän tahtoisi, niin he saattaisivat hänet Adrianopoliin, missä hän itse voisi puhella suurherran kanssa. Heidän tehdessä tätä ehdotusta kuningas luki kirjeitä, jotka tulivat Konstantinopolista ja jotka Fabrice, joka ei enää voinut tavata häntä, oli erään janitshaarin avulla salaa toimittanut hänelle. Ne oli lähettänyt kreivi Poniatowski, joka ei voinut avustaa häntä enemmän Benderissä kuin Adrianopolissakaan, koska hänet tuon julkean tuhannen kukkarollisen vaadinnan jälkeen oli Portin käskystä pidätetty Konstantinopolissa. Hän ilmoitti kuninkaalle, että sulttaanin käskyt hänen kuninkaallisen persoonansa vangitsemisesta tai surmaamisesta olivat liiankin oikeat; että sulttaanin todellakin olivat hänen ministerinsä pettäneet, mutta että hän, kuta enemmän häntä tässä asiassa oli petetty, sitä kiivaammin tahtoi itseään toteltavan. Sentähden oli muka parasta mukautua olosuhteihin ja taipua välttämättömyyteen. Hän rohkeni siis neuvoa kuningasta koettamaan saavuttaa tarkoituksensa ministerien avulla neuvottelujen tietä eikä osoittamaan taipumattomuutta siinä, missä vain myöntyväisyys voi merkitä jotakin, ja odottamaan politiikalta ja ajalta lääkettä tautiin, jonka väkivaltaisuus voisi tehdä parantumattomaksi.
Mutta eivät vanhain janitshaarien ehdotukset eivätkä Poniatowskin kirjeet voineet saada kuningasta uskomaan, että hän voi häpeättä taipua. Hän tahtoi mieluummin kuolla turkkilaisten käden kautta kuin olla missään muodossa heidän vankinsa. Hän lähetti sentakia takaisin janitshaarit, päästämättä heitä puheilleen, ja käski sanoa heille, että jolleivät he menisi tiehensä, hän leikkauttaisi heiltä parrat, mitä itämailla pidetään julkeimpana kaikista loukkauksista.
Täynnä mitä kiivainta suuttumusta vanhukset lähtivät tiehensä huutaen: "Oi tuota rautakalloa! Jos hän kerran tahtoo joutua perikatoon, niin joutukoon sitten!" — He tekivät pashalle selkoa tehtävänsä epäonnistumisesta ja kertoivat Benderissä oleville tovereilleen, miten oudolla tavalla heidät oli otettu vastaan. Kaikki vannoivat nyt tottelevansa viivyttelemättä pashan käskyjä ja osoittivat yhtä paljon kärsimättömyyttä päästä hyökkäämään kuin edellisenä päivänä haluttomuutta siihen.
Käsky annettiinkin siinä tuokiossa: turkkilaiset marssivat vallituksia vastaan; tataarit odottivat jo heitä, ja tykit alkoivat ampua. Janitshaarit toiselta, tataarit toiselta puolelta valtasivat hetkessä pienen leirin. Tuskin kaksikymmentä ruotsalaista paljasti miekkansa; kolmesataa miestä ympäröitiin ja tehtiin vastarinnatta vangeiksi.
Kuningas oli tällöin kenraalien Hårdin, Dahldorfin ja Sparren kera ratsain talonsa ja leirinsä välillä. Nähdessään kaikkien sotamiestensä antautuneen vangeiksi hänen läsnäollessaan hän sanoi kylmäverisesti näille kolmelle upseerille: "Käykäämme puolustamaan taloa", ja lisäsi hymyillen: "me saamme nyt taistella pro aris et focis".
Samassa hän nelisti heidän kanssaan taloansa kohti, jonne oli asettanut noin neljäkymmentä palvelijaa vartijoiksi ja joka oli varustettu niin lujasti kuin oli voitu.
Niin suuresti kuin nämä kenraalit olivatkin tottuneet herransa itsepintaiseen pelottomuuteen, eivät he nyt kuitenkaan voineet olla ihmettelemättä nähdessään, miten hän kylmäverisesti ja leikkiä laskien aikoi puolustautua kymmentä tykkiä ja kokonaista armeijaa vastaan. He seurasivat häntä muutamien henkivartijain ja palvelijain kanssa, joita yhteensä oli noin parikymmentä henkeä.
Mutta ovelle päästyänsä he huomasivat sen jo janitshaarien saartamaksi. Jopa oli lähes kaksisataa turkkilaista tai tataaria tunkeutunut sisään eräästä ikkunasta ja vallannut koko rakennuksen, paitsi erästä suurta salia, jonne kuninkaan palvelijat olivat vetäytyneet. Onneksi tämä sali oli lähellä sitä ovea, josta kuningas tahtoi työntyä sisään pienen, kaksikymmenhenkisen joukkonsa kera. Hän hyppäsi alas ratsultaan pistoli ja miekka kädessä, ja hänen seuralaisensa tekivät samoin.
Janitshaarit karkasivat joka taholta hänen kimppuunsa; heitä kannusti lisäksi pashan lupaus antaa kahdeksan dukaattia kultaa jokaiselle, joka kuningasta vangiksi otettaessa oli voinut koskea edes hänen pukuunsa. Mutta tämäpä haavoitti tai surmasi kaikki ne, jotka lähestyivät häntä. Eräs hänen haavoittamansa janitshaari ojensi pyssynsä hänen kasvojaan kohti, ja jollei turkkilaisen käsivarsi olisi heilahtanut tungoksen johdosta, joka aaltojen tavoin lainehti edestakaisin, olisi kuningas saanut surmansa. Kuula hipaisi hänen nenäänsä, sieppasi palasen hänen korvastaan ja musersi kenraali Hårdilta, jonka kohtalona oli aina joutua haavoitetuksi herransa sivulla, käsivarren.
Kuningas upotti miekkansa janitshaarin vatsaan, ja samassa hänen suureen saliin sulkeutuneet palvelijansa avasivat hänelle oven. Kuningas harppasi nuolena sisään, hänen pikku joukkonsa seurasi, ovi suljettiin jälleen heti ja teljettiin kaikella, mitä käsille sattui. Niin oli nyt Kaarle XII suljettuna tähän saliin koko seurueensa kera, johon kuului noin kuusikymmentä henkeä, upseereja, kaartilaisia, sihteerejä, kamaripalvelijoita ja kaikenlaatuista palvelusväkeä.
Janitshaarit ja tataarit ryöstivät muun osan taloa ja täyttivät sen huoneet. "Käykäämmepäs hiukan karkoittamaan luotani noita raakalaisia", sanoi kuningas, asettui väkensä etunenään ja avasi itse salin sen oven, joka vei hänen makuuhuoneeseensa. Hän astui sisään ja ampui ryöstäjiä.
Ryöstösaaliilla kuormitetut turkkilaiset säikähtivät samaisen kuninkaan äkillistä ilmestymistä, jota he olivat tottuneet kunnioittamaan, viskasivat pois aseensa, hyppäsivät ulos ikkunasta tai pakenivat kellareihin. Kuningas käytti hämminkiä hyväkseen ja ajoi menestyksen rohkaiseman joukkonsa kera turkkilaisia huoneesta huoneeseen, surmaten tai haavoittaen ne, jotka eivät paenneet, ja puhdistaen talon neljännestunnissa vihollisista.
Taistelun tuoksinassa kuningas huomasi kaksi janitshaaria piilossa vuoteensa alla; hän surmasi toisen miekanpistolla, toinen pyysi häneltä armoa, huutaen amman. "Minä lahjoitan sinulle henkesi", sanoi kuningas turkkilaiselle, "sillä ehdolla, että menet ja kerrot pashalle tarkasti kaikki, mitä olet nähnyt". — Turkkilainen lupasi täyttää mielellään hänen tahtonsa ja sai nyt muiden tavoin hypätä ulos ikkunasta.
Päästyään siten vihdoin talon herroiksi ruotsalaiset vielä sulkivat ja telkesivät ikkunat. Aseista ei ollut puutetta; eräs alakerran huone, joka oli täynnä musketteja ja ruutia, oli jäänyt janitshaarien meluisalta etsinnältä rauhaan. Se tuli nyt hyvään tarpeeseen: ruotsalaiset ampuivat ikkunoista aivan läheltä turkkilaisten tungokseen, josta he surmasivat kaksisataa vähemmässä kuin puolessa neljännestunnissa.
Nyt ampui tykistö taloa, mutta kun sen kivet olivat hyvin pehmeitä, teki se vain koloja eikä murtanut seiniä.
Koska tataarien khaani ja pasha, jotka halusivat vangita kuninkaan elävältä, pitivät häpeällisenä menettää siinä niin paljon väkeä ja käyttää kokonaista armeijaa kuuttakymmentä henkeä vastaan, päättivät he pistää talon tuleen pakoittaakseen kuninkaan antautumaan. He ammuttivat palavilla tappuroilla kiedottuja nuolia katolle, oviin ja ikkunoihin. Talo syttyi pian tuleen; palava katto oli jo putoamaisillaan ruotsalaisten päälle. Kuningas jakeli levollisesti käskyjänsä tulen sammuttamiseksi; hän löysi erään pienen, nesteellä täytetyn astian, tarttui siihen ja viskasi sen kahden ruotsalaisen avulla siihen paikkaan, missä tuli pahimmin raivosi. Sattuikin niin hullusti, että tuo astia oli täynnä paloviinaa; mutta kiireessä ja hälinässä ei sitä ehditty ajatella. Liekit alkoivatkin raivota entistä suuremmalla voimalla ja tuhosivat kuninkaan huoneen. Suuri sali, jossa ruotsalaiset pysyttelivät, oli täynnä hirveää savua, ja siihen sekaantuivat liekkien tulikielet, jotka leimahtelivat sisään viereisistä huoneiden ovista. Puoli kattoa oli syöksynyt itse talon sisään, toinen puoli putosi ulos, pirstautuen liekkeihin.
Eräs kaartilainen, nimeltä Walberg, rohkeni tässä äärimmäisensä hädässä huutaa, että olisi antauduttava. "Siinäpä kummallinen otus", sanoi kuningas, "joka luulee, että on kauniimpaa antautua vangiksi kuin palaa!" — Eräs toinen kaartilainen, nimeltä Rosen, huomautti nyt, että kanslian talossa, joka oli vain viidenkymmenen askeleen päässä, oli kivinen ja siis tulenkestävä katto. Oli siis tehtävä uloshyökkäys, päästävä siihen taloon ja puolustauduttava siellä. "Kas siinä oikea ruotsalainen!" huudahti kuningas. Hän syleili tätä kaartilaista ja nimitti hänet paikalla everstiksi. "Eteenpäin, ystäväni", sanoi hän; "ottakaa mukaanne niin paljon ruutia ja lyijyä kuin voitte, ja vallatkaamme sitten kanslia miekka kädessä!"
Turkkilaiset, jotka sillävälin ympäröivät parhaillaan palavaa taloa, huomasivat ihmetellen ja samalla kauhistuen, etteivät ruotsalaiset aikoneetkaan sieltä poistua. Mutta heidän kummastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun he näkivät ovien avautuvan ja kuninkaan miehineen epätoivon vimmalla syöksyvän heidän kimppuunsa. Kaarle ja hänen korkeimmat upseerinsa olivat asestetut miekoilla ja pistoleilla; kukin ampui ovea avattaessa kaksi laukausta yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä he heittivät pois pistolinsa, tarttuivat miekkoihinsa ja pakoittivat turkkilaiset peräytymään yli viisikymmentä askelta. Mutta hetkistä myöhemmin tämä pieni joukko joutui saarroksiin. Kuningas, jolla tapansa mukaan oli saappaat jalassa, sotkeutui kannuksiinsa ja kaatui. Yksikolmatta janitshaaria heittäytyi heti hänen päällensä; hän viskasi miekkansa ilmaan säästyäkseen siten sen luovuttamisen tuottamasta tuskasta. Turkkilaiset raahasivat hänet pashan majapaikkaan, toiset kannattaen häntä sääristä, toiset kainaloista, kuten kannetaan sairasta, jota pelätään muuten rasitettavan.
Heti kun kuningas huomasi joutuneensa kiinni, teki hänen luonteensa rajuus ja se raivo, johon niin pitkällinen ja hirveä taistelu oli hänet pakostakin saattanut, tilaa säveälle ja rauhalliselle mielialalle. Häneltä ei päässyt yhtään ainoaa kärsimättömyyden sanaa eikä vihastuksen silmäystä. Hän katseli hymyillen janitshaareja, jotka kantoivat häntä Allah-huudoin, kunnioituksen sekainen suuttumus mielessään. Hänen upseerinsa vangittiin samaan aikaan, ja turkkilaiset ja tataarit ryöstivät heidät puti puhtaiksi. — Tämä kummallinen tapaus, jolla oli lisäksi merkillisiä seurauksia, sattui helmikuun 12 p:nä 1713.