SEITSEMÄS KIRJA.
Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko. Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa Pietarissa.
Benderin pasha odotti Kaarlea arvokkaasti teltassaan, tulkkinansa Marco. Hän otti ruhtinaan vastaan hyvin kunnioittavasti ja pyysi häntä laskeutumaan eräälle sohvalle. Mutta kuningas ei välittänyt vähääkään turkkilaisen kohteliaisuudesta, vaan jäi keskelle telttaa seisomaan.
"Kaikkivaltias olkoon ylistetty", sanoi pasha, "että sinun majesteettisi on hengissä! Epätoivoni on katkera siitä, että sinun majesteettisi on pakoittanut minut panemaan hänen korkeutensa käskyt täytäntöön." Kuningas, jota suututti ainoastaan se, että hänen kolmesataa sotamiestänsä oli antanut vangita itsensä keskellä varustuksiansa, sanoi pashalle: "Ah, jospa mieheni olisivat puolustautuneet kuten heidän tuli tehdä, ei meitä olisi masennettu kymmeneen päivään." — "Voi, sepä olisi ollut huonosti käytettyä uljuutta", vastasi turkkilainen. — Hän määräsi kuninkaan vietäväksi Benderiin loimilla runsaasti koristetun ratsun selässä. Ruotsalaiset olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi; koko kuninkaan kalusto, hänen huonekalunsa, hänen paperinsa, hänen välttämättömimmät vaatteensa oli joko ryöstetty tai poltettu. Tiellä nähtiin ruotsalaisten upseerien kulkevan miltei alastomina, kytkettyinä kaksittain yhteen, tataarien tai janitshaarien saattaessa heitä jalan. Kanslerin ja kenraalien kohtalo oli samanlainen; he elivät niiden sotilaiden orjia, joille he olivat joutuneet saaliin jaossa.
Saatettuaan Kaarle XII:n seraljiinsa Benderiin Ismael pasha luovutti hänelle oman huoneensa ja palvelutti häntä kuten ainakin kuningasta, asettaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi janitshaareja vartijoiksi huoneen ovelle. Hänelle valmistettiin vuode, mutta hän heittäytyi sinänsä, saappaat jalassa, sohvalle ja nukahti heti raskaasti. Eräs upseeri, joka seisoi hänen luonaan, peitti hänen päänsä myssyllä, jonka kuningas ensi unesta herätessään heitti pois; ja turkkilainen katseli hämmästyksissään hallitsijaa, joka nukkui saappaat jalassa ja paljain päin. Seuraavana aamuna Ismael vei Fabricen kuninkaan huoneeseen. Fabrice tapasi ruhtinaan vaatteet riekaleina, saappaat, kädet ja koko miehen veren ja ruudin peitossa, kulmakarvat palaneina, mutta iloisella mielellä kauheasta tilastansa huolimatta. Hän heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, voimatta lausua sanaakaan. Rauhoittuneena piankin siitä vapaasta ja suopeasta sävystä, jolla kuningas puhutteli häntä, hän alkoi jutella tämän kera entiseen tuttavalliseen tapaan, ja molemmat keskustelivat hymyillen Benderin tappelusta. "Väitetään", sanoi Fabrice, "teidän majesteettinne omin käsin surmanneen kaksikymmentä janitshaaria." — "Hyvä, hyvä!" sanoi kuningas, "sellaiset asiat suurennetaan aina puolella". — Keskustelun kuluessa pasha esitti kuninkaalle hänen suosikkinsa Grothusenin ja eversti Ribbingin, jotka hän jalomielisesti oli ostanut vapaiksi omalla kustannuksellaan. Fabrice otti toimekseen muiden vankien irti lunastamisen.
Englannin lähettiläs Jeffreys yhtyi häneen ollakseen apuna kulujen suorittamisessa. Eräs ranskalainen [nähtävästi johdannossa mainittu ranskalainen de la Motraye. — Suom. muist.], joka uteliaisuudesta oli saapunut Benderiin ja on kuvaillut osan tässä kerrotuista tapauksista, antoi myös mitä hänellä oli. Nämä muukalaiset, joita pasha auttoi huolenpidolla, jopa rahallakin, ostivat vapaiksi, ei ainoastaan upseereja, vaan myös heidän vaatteensakin turkkilaisten ja tataarien käsistä.
Jo seuraavana päivänä vietiin kuningas vangittuna helakanpunaiseen verhotuissa vaunuissa Adrianopolin tietä myöten; hänen rahastonhoitajansa Grothusen oli hänen mukanaan. Kansleri Müllern ynnä muutamat upseerit seurasivat toisissa vaunuissa. Useat muut olivat ratsain, ja katsahtaessaan niihin vaunuihin, joissa kuningas istui, he eivät voineet pidättää kyyneliään. Pasha oli saattueen etunenässä. Fabrice huomautti hänelle, että oli häpeällistä antaa kuninkaan olla miekatta, ja pyysi häntä ojentamaan Kaarlelle miekan. "Jumala minua siitä varjelkoon!" sanoi pasha; "hänhän leikkaisi sillä meiltä parran". — Kuitenkin hän muutamia hetkiä myöhemmin antoi kuninkaalle hänen miekkansa takaisin.
Samaan aikaan kuin tätä kuningasta, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli laatinut lakejaan niin monille valtioille ja ollut pohjoismaiden riidanratkaisija ja Euroopan kauhu, siten kuljetettiin vankina ja aseettomana, nähtiin samassa seudussa toinenkin esimerkki inhimillisen suuruuden katoavaisuudesta.
Kuningas Stanislaus oli näet myös pidätetty Turkin alueella, ja häntä kuljetettiin vangittuna Benderiin juuri samaan aikaan kuin Kaarle XII vietiin sieltä pois.
Kun Stanislausta ei enää ollut tukemassa se käsi, joka oli tehnyt hänet kuninkaaksi, kun hänellä ei enää ollut rahaa, ja kun siis myös hänen puolueensa Puolassa hajosi, vetäytyi hän aluksi Pommeriin ja puolusti siellä, koska ei enää voinut säilyttää omaa kuningaskuntaansa, voimiensa mukaan hyväntekijänsä alueita. Olipa hän mennyt Ruotsiinkin kiirehtimään tarpeellisen apuväen lähettämistä Pommeriin ja Liivinmaalle. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voitiin vaatia Kaarle XII:n ystävältä.
Tähän aikaan ajatteli Preussin ensimäinen kuningas, sangen viisas ruhtinas, jonka venäläisten naapuruus syystäkin teki levottomaksi, liittyä Augustiin ja Puolan tasavaltaan venäläisten työntämiseksi omaan maahansa. Hän tahtoi saada myös itse Kaarle XII:n tämän puuhan puolelle. Kolme suurta tapahtumaa piti saataman tämän liiton hedelmäksi: pohjoismaiden rauha, Kaarlen paluu omaan maahansa ja sulun nostaminen venäläisten eteen, jotka jo alkoivat käydä pelottaviksi Euroopalle. Alkuvalmistuksena tähän sopimukseen, johon perustui yleinen rauhallisuus, oli Stanislauksen luopuminen kruunusta. Stanislaus ei ainoastaan hyväksynyt sitä, vaan myös otti toimekseen olla tämän rauhan välittäjänä, joka riistäisi häneltä kruunun. Välttämättömyys, yleishyvä, uhrauksen tuottama kunnia ja Kaarlen etu, jolle hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa ja jota hän rakasti, määräsivät hänen päätöksensä. Hän kirjoitti Benderiin; hän selvitti Ruotsin kuninkaalle asiain tilan, vastoinkäymiset ja parannuskeinot; hän vannotti tätä olemaan vastustamatta hänen luopumistaan, joka oli olosuhteiden pakosta käynyt tarpeelliseksi ja oli vaikuttimiensa puolesta kunniallinen; hän rukoili olemaan uhraamatta Ruotsin etuja onnettoman ystävän etujen vuoksi, joka itse mielellään uhrautuisi yhteishyvän takia. Kaarle XII sai nämä kirjeet jo Varnitzassa; hän lausui useiden todistajien läsnäollessa kiukkuisesti pikalähetille: "Jollei ystäväni enää tahdo olla kuninkaana, niin osannen kyllä tehdä sijalle toisen."
Mutta Stanislaus pysyi lujana uhrauksessaan, josta Kaarle kieltäytyi. Nämä päivät oli määrätty todella harvinaisten tunteiden ja tekojen todistajiksi. Stanislaus tahtoi itse lähteä taivuttamaan Kaarlea, ja uskalsi enemmän luopuakseen valtaistuimelta kuin oli tehnyt sille päästäkseen. Eräänä päivänä hän kello kymmenen aikaan iltasella jätti salaa ruotsalaisen armeijan, jonka päällikkönä hän oli Pommerissa, ja lähti matkaan parooni Sparren kanssa, joka sittemmin on ollut lähettiläänä Englannissa ja Ranskassa, ja erään toisen everstin kera. Hän otti itselleen erään Haran-nimisen ranskalaisen nimen, joka silloin oli majurina Ruotsin palveluksessa ja myöhemmin kuoli Danzigin komendanttina. Hän matkusti pitkin vihollisten armeijan rintamaa ja saapui vihdoin, useasti pidätettynä ja Haranin nimelle annetun passin nojalla jälleen vapaaksi laskettuna, monien vaarojen jälkeen Turkin rajoille.
Saavuttuaan Moldauhun hän lähetti parooni Sparren takaisin armeijaansa ja meni Moldaun pääkaupunkiin Jassyyn. Luullen olevansa turvassa siinä maassa, jossa Ruotsin kuningasta oli pidetty niin suuressa arvossa, hän ei vähääkään aavistanut, miten asiat silloin olivat.
Häneltä kysytään, kuka hän on; hän vastaa olevansa erään Kaarle XII:n palveluksessa olevan rykmentin majuri. Pelkästään tämän nimen perusteella hänet pidätetään ja viedään Moldaun hospodarin eteen, joka jo oli saanut sanomalehdistä tietää Stanislauksen kadonneen armeijastaan ja sentähden heti alkoi epäillä häntä. Hänelle oli kuvailtu kuninkaan ulkonäkö, joka oli helposti tunnettavissa täyteläisistä ja rakastettavista kasvoistaan ja harvinaisen sävyisästä ilmeestään.
Hospodari kuulusteli häntä, teki hänelle useita kietovia kysymyksiä ja tiedusteli lopuksi, mikä toimi hänellä oli Ruotsin armeijassa. Stanislaus ja hospodari puhuivat latinaa. "Major sum", vastasi Stanislaus hänelle. "Imo, Maximus es"[39] virkkoi siihen moldaulainen. Heti hän tarjosi Stanislaukselle nojatuolin ja kohteli tätä kuten ainakin kuningasta, mutta samalla kuten vangittua kuningasta. Sen kreikkalaisen luostarin ympärille, jossa hänen täytyi oleskella, kunnes saataisiin lähempiä määräyksiä sulttaanilta, asetettiin erityinen vartiosto. Käsky saapui viedä hänet Benderiin, josta Kaarlea juuri kuljetettiin pois.
Pasha sai tästä tiedon juuri kun hän saattoi Ruotsin kuninkaan vaunuja ja ilmoitti asian Fabricelle. Tämä lähestyi nyt kuninkaan ajoneuvoja ja kertoi hänelle, ettei hän enää ollut ainoa vangittu kuningas turkkilaisten käsissä ja että Stanislaus oli muutamien penikulmien päässä hänestä, sotamiesten saattamana. "Rientäkää hänen luoksensa, rakas Fabrice", sanoi Kaarle hänelle, joutumatta sellaisesta sattumasta vähääkään hämilleen, "ja sanokaa hänelle, ettei hänen tule ikinä tehdä rauhaa Augustin kanssa, ja vakuuttakaa hänelle, että meidän asiamme piakkoin muuttuvat".
Niin horjumaton oli Kaarle kerran omaksumassaan mielipiteessä, että vaikka Puola jo oli kokonaan hylännyt hänet, vaikka häntä hätyytettiin jo hänen omissakin valtioissaan, ja vaikka häntä turkkilaisessa kantotuolissa vangittuna kuljetettiin herra ties minne, hän yhä luotti onneensa ja toivoi alati Ottomanisen Portin auttavan häntä 100,000 miehellä. Fabrice riensi pashan luvalla, erään janitshaarin saattamana, suorittamaan tehtäväänsä. Muutaman penikulman päässä hän tapasi joukon sotamiehiä, jotka saattoivat Stanislausta. Heidän keskessänsä hän huomasi ranskalaiseksi puetun ja jotenkin kehnoratsuisen herrasmiehen, jolta hän nyt saksaksi kysyi, missä oli Puolan kuningas. Kysytty oli Stanislaus itse, jota hän ei ollut tuntenut tässä valepuvussa. "Kuinka!" huudahti kuningas, "ettekö siis enää muista minua?" — Nyt Fabrice kertoi hänelle, missä surkeassa tilassa Ruotsin kuningas oli ja kuinka hän, joskin vallan turhaan, pysyi lujana ja horjumattomana suunnitelmissaan.
Stanislauksen lähetessä Benderiä lähetti pasha, joka oli palannut saattamasta Kaarle XII:tta muutamia penikulmia, Puolan kuninkaalle arabialaisen ratsun kaikkine komeine varusteineen.
Stanislaus otettiin Benderissä vastaan tykkien jyskeellä, eikä hänellä, jollei oteta lukuun vapautta, jota hänelle ei aluksi annettu, ollut mitään syytä valittaa hänelle osoitettua kohtelua. — Sillä välin kuljetettiin Kaarlea Adrianopolia kohti. Tämä kaupunki oli jo tulvillaan huhuja hänen viime taisteluistaan. Turkkilaiset sadattelivat ja ihmettelivät häntä; mutta vihastunut divaani uhkasi jo karkoittaa hänet jollekin Arkipelagin saarelle.
Puolan kuningas Stanislaus, joka itse on suvainnut kertoa minulle useimmat näistä yksityiskohdista, on myös vakuuttanut minulle, että divaanissa oli jo puhetta hänen itsensäkin karkoittamisesta eräälle Kreikan saarelle; mutta muutamia kuukausia myöhemmin leppynyt suurherra laski hänet menemään.
Désaleurs, joka olisi voinut käydä Kaarlen puolelle ja estää tekemästä moista häpeää kristityille kuninkaille, pidätettiin Konstantinopolissa samoin kuin Poniatowskikin, jonka neuvokas ja kekseliäs henki oli alituisena pelon aiheena. Useimmat Adrianopoliin jääneet ruotsalaiset olivat vankeina; sulttaanin valtaistuin oli joka taholta varustettu aivan luoksepääsemättömäksi Ruotsin kuninkaan valituksia vastaan.
Markiisi de Fierville, joka Ranskan puolesta oli ollut salaisesti lähetettynä Kaarlen luo Benderiin, oleskeli tällöin Adrianopolissa. Hän uskalsi kuvitella voivansa auttaa tätä ruhtinasta aikana, jolloin kaikki hylkivät tai sortivat häntä. Onneksi avusti häntä tässä puuhassa eräs ranskalainen aatelismies vanhaa champagnelaista sukua, nimeltä de Villelongue, peloton mies, joka ei ollut saanut onnen suosiota niin paljon kuin hänen miehuutensa olisi ansainnut, ja jonka muuten oli hurmannut Ruotsin kuninkaan maine niin, että hän oli vartavasten saapunut Turkinmaalle tarjoutuakseen tämän ruhtinaan palvelukseen.
Fierville laati mainitun nuoren miehen avulla Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille osoitetun kirjelmän. Siinä Kaarle vaati hyvitystä häväistyksestä, joka hänen persoonassaan oli kohdistettu kaikkiin kruunattuihin päihin, ja khaanin ynnä Benderin pashan todellisesta tai luulotellusta kavalluksesta.
Samalla syytettiin suurvisiiriä ynnä muita ministerejä siitä, että he olivat ottaneet venäläisiltä vastaan lahjuksia, että he olivat pettäneet suurherran, estäneet kuninkaan kirjeet saapumasta hänen korkeutensa käsiin ja juonillaan viekoitelleet sulttaanilta sen muhamettilaista vieraanvaraisuutta niin kovasti häpäisevän käskyn, jonka nojalla sitten oli suurelle keisarille niin arvottomalla tavalla loukattu kansainvälisiä oikeuksia, kun oli 20,000 miehellä käyty kuninkaan kimppuun, jolla ei puolustuksenaan ollut muita kuin palvelijansa ja joka luotti sulttaanin pyhitettyyn sanaan.
Kun tämä kirjelmä oli saatu valmiiksi, täytyi se käännättää turkinkielelle ja kirjoituttaa erityisellä tavalla nimenomaan sellaiseen tarkoitukseen valmistetulle paperille, jollaista oli käytettävä kaikkeen sulttaanille luettavaksi annettavaan.
Käännyttiin siis muutamien kaupungissa oleskelevien ranskalaisten tulkkien puoleen; mutta Ruotsin kuninkaan asiat olivat jo niin toivottomalla kannalla ja suurvisiiri oli niin avoimesti julistautunut häntä vastaan, ettei yksikään tulkki rohjennut edes kääntää herra de Fiervillen kirjelmää. Vihdoin löydettiin eräs toinen muukalainen, jonka käsialaa ei tunnettu Portissa ja joka hyvän palkinnon ja varman vaitiolon lupauksen avulla saatiin kääntämään kirjelmä turkiksi ja kirjoittamaan se asianmukaiselle paperille. Parooni Arvidsson,[40] eräs ruotsalaisen armeijan upseeri, mukaili kuninkaan nimikirjoituksen. Fierville, jolla oli kuninkaan sinetti, kiinnitti sen kirjelmään ja sinetöi kaikki Ruotsin kuninkaan vaakunalla. Villelonque otti toimekseen itse jättää tämän käärön suurherran käsiin, kun tämä tapansa mukaan meni moskeaan. Oli jo usein käytetty samanlaista keinoa, kun oli tahdottu jättää sulttaanille valituskirjelmiä hänen ministerejänsä vastaan; mutta juuri se tekikin moisen yrityksen menestymisen sitä vaikeammaksi ja vaaran paljoa suuremmaksi.
Visiiri, joka aavisti ruotsalaisten vaativan oikeutta hänen herraltaan ja oli liiankin hyvin oppinut varovaisuutta edeltäjäinsä onnettomuudesta, oli nimenomaan kieltänyt päästämästä ketään suurherran läheisyyteen ja erityisesti määrännyt pidätettäväksi kaikki ne, jotka esiintyisivät anomuksineen moskean läheisyydessä.
Villelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä alttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui kreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa kirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean läheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi hulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden välitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti taskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä henkivartijoita.
Sulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän heittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen lakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin frankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen pahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen syytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: "Amman, amman, armoa, armoa!" vetäen samalla kirjeen povestansa.
Sulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen luoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä sanoen samalla: "Sued kral dan, se on Ruotsin kuninkaalta." Sulttaani pisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä välin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin ulkorakennuksiin.
Palattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse kuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän uskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista, mikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin uljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi, ansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut minulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään erikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän muuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan saarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta Villelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään kristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen kahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan jättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä ministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän, puhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa kanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli tuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin. Luuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset sanat: "Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on keisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin tapahtuu hänelle myös oikeus." — Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja muutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka ruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti pantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle ja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin saareen.
Ottomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että on vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin kuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta edelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen, ollakseen hänelle mieliksi.
Pikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen nämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen tataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he olivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle kaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti erotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin rakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan sodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta muutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin arvonimen.
Minun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset ovat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret muutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt minulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia ristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa tapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia semmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua vain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.
Sillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen Demirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut tänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan sohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei väkijoukko näkisi häntä.
Muutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että hän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman päässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan, varrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: "Mene ja ilmoita Ruotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä vastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä pyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle rahaa."
Niinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa Portti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän muonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä päivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita kumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden sadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin häneltä.
Tuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri Soliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea, ylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen vaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki ottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII:n kohtalo niin kauan oli.
Hän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III:n noustessa valtaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai dervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. — Suom. muist.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin kahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä sanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä päivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat milloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos hän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin satamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra määräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva johdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni palasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen parkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli jo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.
Päästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin apua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen paikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.
Hän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien uuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä kopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana loukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski kanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että turkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan pakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa äärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla lähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän siten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.[41] Kansleri Müllern, Grothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen kanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita frankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä, niin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja hienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti kansleri Müllern kokin virkaa.
* * * * *
Kuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII:n täytyi kuulla, kuinka kaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.
Kenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla tanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa talonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten mainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja muita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei voinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä Stadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin herttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki pakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua sen avuksi.
Mainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä puolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja saavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä Gadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui saksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p:nä 1712. Eräs suo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon taakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä lukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain kulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.
Stenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi taistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia taisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan välillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat tanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää taistelutanner.
Eräs kuningas Augustin ja kreivitär Königsmarckin poika, sittemmin tunnettu nimellä Saksin kreivi [mainittu jo aikaisemmin. — Suom. muist.], sai tässä taistelussa ensimmäiset opinalkeet sotataidossa. Hän on samainen Saksin kreivi, jolla myöhemmin oli kunnia joutua valituksi Kuurinmaan herttuaksi, ja jolta ei puuttunut muuta kuin voimaa, päästäksensä käyttämään hyväkseen kiistämättömintä oikeutta, mitä kukaan voi omistaa valtaistuimeen nähden, nimittäin kansan yksimielistä vaalia. Hän se sittemmin hankki vielä tosiasiallisemman kunnian pelastamalla Ranskan Fontenoyn taistelussa, valloittamalla Flanderin ja ansaitsemalla aikamme suurimman sotapäällikön maineen. Hän komensi erästä rykmenttiä Gadebuschin luona, ja hänen altaan surmattiin siinä hevonen. Olen kuullut hänen kertovan, että ruotsalaiset aina pysyivät riveissään ja että ei vielä silloinkaan, kun voitto jo oli ratkaistu ja kuolleet viholliset viruivat näiden uljasten joukkojen ensi rivien jalkain edessä, yksikään ruotsalainen sotamies uskaltanut edes kumartua ruumiita ryöstämään, ennenkuin rukous oli pidetty taistelutantereella. Niin horjumattomasti he noudattivat sitä ankaraa sotakuria, johon heidän kuninkaansa oli heidät totuttanut!
Tämän voiton jälkeen Stenbock muisti tanskalaisten panneen Staden poroksi ja lähti sentakia kostamaan sen Altonalle, joka kuului Tanskan kuninkaalle. Altona sijaitsee Hampurin alapuolella, Elben varrella, joka voi päästää sen satamaan melko suuria laivoja. Tanskan kuningas oli monin etuoikeuksin suosinut tätä kaupunkia; hänen tarkoituksensa oli kehittää siitä kukoistava kauppakeskus. Jopa alkoikin altonalaisten ammattivireys, kuninkaan viisaiden toimenpiteiden rohkaisemana, kohottaa heidän kaupunkiansa rikkaiden kauppakaupunkien joukkoon. Hampuri tuli siitä kateelliseksi ja toivoi kiihkeästi sen hävittämistä.
Heti kun Stenbock oli saapunut Altonan eteen, lähetti hän torvenpuhaltajan ilmoittamaan asukkaille, että heidän tuli poistua kaupungista niine tavaroineen, jotka he voivat ottaa mukaansa, ja että heidän kaupunkinsa aiottiin perinpohjin hävittää.
Maistraatti lankesi hänen jalkoihinsa ja tarjosi lunnaita satatuhatta ecutä. Stenbock vaati kaksisataatuhatta. Altonalaiset rukoilivat häneltä lupaa saada edes lähettää edustajiansa Hampuriin, jossa heillä oli liiketuttavia, ja vakuuttivat seuraavana päivänä toimittavansa mainitun summan. Mutta ruotsalainen kenraali vastasi, että se oli heti suoritettava tai muuten Aitona viipymättä poltettaisiin poroksi.
Hänen joukkonsa olivat jo soihdut käsissä etukaupungissa; heikko puuportti ja jo täytetty vallihauta olivat altonalaisten ainoat puolustusneuvot. Näiden onnettomien oli pakko jättää talonsa kiireesti keskellä yötä. Oli tammikuun 9 p. 1713. Ulkona oli pureva pakkanen, jota raju pohjatuuli vielä lisäsi ja samalla levitti tulipaloa sitä suuremmalla vauhdilla kaupungissa, saattaa siten vielä sietämättömämmäksi sen surkean tilan, jossa ihmiset olivat ulkona kentällä. Miehet ja naiset pakenivat kantamiensa tavarain taakan painamina itkien ja ulvoen läheisille jään peittämille rinteille. Nähtiin useita nuoria miehiä, jotka kantoivat olkapäällään rampoja vanhuksia; muutamat naiset, jotka äskettäin olivat synnyttäneet, kantoivat lapsukaisiaan ja kuolivat niiden kanssa kylmästä kukkulalle, nähden kaukaa liekit, jotka tuhosivat heidän kotikaupunkinsa. Kaikki asukkaat eivät vielä olleet lähteneet kaupungista, kun jo ruotsalaiset sytyttivät sen palamaan.
Altona paloi keskiyöstä seuraavaan aamuun kello kymmeneen saakka. Miltei kaikki talot olivat puusta; niinpä paloikin kaikki, eikä seuraavana päivänä liioin voitu huomata, että sillä paikalla oli kerran ollut kaupunki.
Vanhukset, sairaat ja hennot naiset, jotka talojensa palaessa olivat paenneet jäiselle kentälle, raahautuivat Hampurin porteille saakka ja rukoilivat lupaa päästä sisään, siten pelastaakseen henkensä. Mutta heitä kieltäydyttiin ottamasta vastaan, koska Altonassa oli ollut joitakin tarttuvia tauteja ja koska hampurilaiset eivät siinä määrin rakastaneet altonalaisia, että heidän vastaan ottamisellaan olisivat panneet oman kaupunkinsa tartunnan vaaralle alttiiksi. Niinpä suurin osa noista onnettomista sortui Hampurin muurien eteen, huutaen taivaan todistamaan ruotsalaisten raakuudesta ja samoin hampurilaisten, jotka näyttivät yhtä epäinhimillisiltä.
Koko Saksanmaassa nousi huuto moista väkivaltaa vastaan. Puolan ja Tanskan ministerit ja kenraalit kirjoittivat kreivi Stenbockille ja moittivat häntä moisesta julmuudesta, joka, ollen aivan tarpeeton ja samalla anteeksiantamaton, nosti taivaat ja maat häntä vastaan.
Stenbock vastasi ryhtyneensä näihin äärimmäisiin toimenpiteihin vain opettaaksensa kuninkaallisen herransa vihollisia olemaan enää sotimatta raakalaisten tavoin ja kunnioittamaan kansainvälisiä oikeuksia; he olivat muka harjoittaneet kauheita julmuuksia Pommerissa, hävittäneet tämän kauniin maakunnan ja myöneet lähes satatuhatta sen asukkaista turkkilaisille; ne tulisoihdut, jotka olivat muuttaneet Altonan tuhkaläjäksi, olivat vain kostoa niistä tulipommeista, jotka olivat tuhonneet Staden.
Moisella raivolla kävivät ruotsalaiset ja heidän vihollisensa keskenään sotaa! Jos Kaarle XII olisi tällöin ilmestynyt Pommeriin, on hyvin luultavaa, että hän olisi voinut saavuttaa entisen onnensa. Hänen armeijoitansa, vaikkapa hän itse olikin kaukana, elähdytti yhä hänen henkensä. Mutta päällikön poissaolo on aina vaarallinen sota-asioissa ja estää käyttämästä voittoja edullisesti. Stenbock menetti pikkuseikoissa sen, mitä oli saavuttanut mainetöillä, jotka jonakin toisena aikana olisivat olleet ratkaisevaa laatua.
Vaikkapa hän olikin voittaja, ei hän kuitenkaan voinut estää venäläisiä, saksilaisia ja tanskalaisia yhtymästä. Hänen varusväkiänsä vangittiin; hän menetti miehiä useissa pikku kahakoissa; kaksituhatta miestä hänen joukoistaan hukkui pyrkiessään Eider-joen yli talvehtimaan Holsteiniin. Kaikki nämä tappiot olivat korvaamattomat maassa, jossa häntä joka taholta ympäröivät mahtavat viholliset.
Hän tahtoi puolustaa Holsteinin aluetta Tanskaa vastaan, mutta kaikista hänen sotajuonistaan ja ponnistuksistaan huolimatta tämä maa meni häneltä hukkaan, koko armeija joutui tuhon omaksi ja Stenbock itse vangiksi.[42]
Turvaton Pommeri joutui nyt, Stralsundin ja Rügenin saarta lukuunottamatta, liittolaisten saaliiksi; sen takavarikoi Preussin kuningas. Bremenin alueen valtasivat tanskalaiset varusväet. Samaan aikaan venäläiset tulvivat yli Suomen ja löivät siellä ruotsalaiset, jotka kadottivat luottamuksensa ja jotka, luvultaan vähempivoimaisina, nyt alkoivat myös sotakunnon etevämmyyden puolesta joutua alakynteen sotaantottuneiden vihollistensa rinnalla.
Ruotsin onnettomuuksien kukkuraksi sen kuningas itsepintaisesti pysyi Demotikassa ja pani yhäti toivonsa turkkilaisten apuun, johon hänen ei enää olisi pitänyt luottaa.
Ylpeä suurvisiiri Ibrahim Molla, joka vastoin suosikin suunnitelmia tahtoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan, kuristettiin kahden oven välissä kuoliaaksi.
Suurvisiirin virka oli muuttunut niin vaaralliseksi, ettei kukaan uskaltanut ottaa sitä vastaan; se olikin täyttämättä kuusi kuukautta. Vihdoin suosikki Ali Kumurdshi itse otti suurvisiirin arvonimen; silloin tuhoutuivat kaikki Ruotsin kuninkaan toiveet. Hän tunsi Kumurdshin sitäkin paremmin, koska tämä oli avustanut häntä, niin kauan kuin hänen harrastuksensa olivat olleet sopusoinnussa Kaarlen pyrkimysten kanssa.
Kaarle oli nyt oleskellut Demotikassa yksitoista kuukautta, toimettomuuteen ja unhotukseen hautautuneena. Tämä täydellinen joutilaisuus, joka oli äkkiä seurannut mitä rajuimpia ponnistuksia, oli vihdoin todella hankkinut hänelle taudin, jota hän aluksi oli teeskennellyt. Koko Eurooppa luuli hänen jo kuolleen. Hallitusneuvosto, jonka hän pääkaupungistansa lähtiessään oli asettanut Tukholmaan, ei enää kuullut puhuttavan hänestä mitään. Senaatti meni sentähden kokonaisuudessaan pyytämään kuninkaan sisarta, prinsessa Ulriikka Eleonooraa, tarttumaan hallitusohjiin veljensä pitkällisen poissaolon aikana. Hän suostui siihen; mutta huomattuaan senaatin tahtovan pakoittaa hänet tekemään rauhan tsaarin ja Tanskan kuninkaan kanssa, jotka hätyyttivät Ruotsia joka taholta, tämä prinsessa, joka hyvin aavisti, ettei hänen veljensä koskaan vahvistaisi sellaista rauhaa, luopui hallituksesta ja lähetti Turkkiin pitkän selonteon tästä asiasta.
Kuningas sai sisarensa kirjeen Demotikaan. Itsevaltius, jonka hän oli imenyt itseensä syntymästänsä saakka, saattoi hänet unohtamaan, että Ruotsi muinoin oli ollut vapaa valtakunta, jota senaatti oli hallinnut yhdessä kuninkaitten kanssa. Hän piti tätä valtioelintä vain palvelijajoukkona, joka tahtoi komentaa talossa isännän ollessa poissa. Hän kirjoitti heille, että jos he pyrkisivät hallitsemaan, hän lähettäisi heille yhden saappaistansa, ja siltä tuli heidän sitten ottaa käskyjä vastaan.
Ehkäistäksensä siis luulotellut hyökkäykset Ruotsissa täysvaltiuttansa vastaan ja vihdoinkin puolustaaksensa itse maatansa, koska ei enää voinut toivoa mitään Turkilta ja voi luottaa ainoastaan itseensä, hän ilmoitti suurvisiirille haluavansa lähteä ja palata kotiinsa Saksan kautta.
Ranskan lähettiläs Désaleurs, joka oli ottanut huolehtiakseen Ruotsin eduista, esitti hänen puolestaan tämän pyynnön. "No niin", sanoi visiiri kreivi Désaleursille, "enkö minä sanonut, että ennenkuin vuosi on lopussa, Ruotsin kuningas haluaa matkustaa? Sanokaa hänelle, että hänellä on vapaus lähteä tai jäädä; mutta tehköön ainakin varman päätöksen ja määrätköön lähtöpäivänsä, jottei enää toista kertaa saata meitä samanlaiseen pulaan kuin Benderissä."
Kreivi Désaleurs esitti nämä kovat sanat kuninkaalle lievemmässä muodossa. Päivä määrättiin; mutta ennen Turkista lähtöään Kaarle tahtoi, vaikkapa olikin vain surkea pakolainen, rehennellä suuren kuninkaan komeudella. Hän antoi Grothusenille ylimääräisen lähettilään arvonimen ja lähetti hänet kahdeksankymmenen loisteliaasti puetun henkilön seurassa Konstantinopoliin ottamaan juhlalliset jäähyväiset.
Ne salaiset apukeinot, joita täytyi käyttää matkakuluihin tarvittavan rahan kokoamiseksi, olivat kuitenkin vähintään yhtä nöyryyttävät kuin lähetystö oli muhkea.
Désaleurs lainasi kuninkaalle 40,000 ecutä; Grothusenilla oli Konstantinopolissa asiamiehiä, jotka lainasivat hänen nimessään, 50 prosentin korolla, tuhat ecutä eräältä juutalaiselta, kaksisataa pistolia [alkujaan espanjalainen kultaraha, arvoltaan n. 20 mk. — Suom. muist.] eräältä englantilaiselta kauppiaalta ja tuhat frangia eräältä turkkilaiselta.
Siten koottiin ne varat, jotka tarvittiin ruotsalaisen lähetystön loistavaan näyttäytymiseen divaanin edessä. Grothusenin osaksi tuli Konstantinopolissa kaikki se kunnia, jota Portti osoittaa kuninkaitten ylimääräisille lähettiläille heidän puheillepääsynsä päivänä. Koko tämän touhun tarkoituksena oli kuitenkin kiristää suurvisiiriltä rahaa, mutta tämä ministeri oli järkähtämätön.
Grothusen pyysi saada Portilta lainaksi miljoonan. Visiiri vastasi kuivasti, että hänen herransa kyllä osasi antaa, jos halusi, mutta että lainaaminen oli alentavaa hänen arvolleen; kuninkaalle toimitettaisiin muka runsaasti kaikkea, mitä hän tarvitsi matkaansa varten, sillä tavalla kuin oli sen henkilön arvon mukaista, joka lähetti hänet matkalle; ehkäpä Portti antaisi hänelle jonkun lahjankin rahaksi lyömätöntä kultaa, mutta siihen ei ollut luottamista.
Vihdoinkin, 1 p:nä lokakuuta 1714, Ruotsin kuningas lähti matkalle jättääksensä Turkinmaan. Eräs kapidshi-pasha (hovimarsalkka) kuuden shiau'n (hovimestarin) kera saapui hakemaan hänet Demirtashin linnasta, jossa hän oli jo muutamia päiviä asunut. Kuninkaalle tuotiin suurherran puolesta avara, helakanpunainen kullalla kirjailtu teltta, sapeli, jonka kahva oli koristettu jalokivillä, ja kahdeksan erinomaisen kaunista arabialaista hevosta, joilla oli komeat satulat ja täyshopeiset jalustimet. Historian ei sovi jättää mainitsematta, että arabialainen tallimestari, joka huolehti näistä hevosista, antoi kuninkaalle niiden sukutaulun. Moinen tapa on jo kauan ollut voimassa näiden kansain keskuudessa, jotka näyttävät panevan paljoa enemmän arvoa hevosten aateluuteen kuin ihmisten, mikä itse asiassa ei lienekään niin järjetöntä, koska ne eläinrodut, joista erityisesti huolehditaan ja jotka eivät pääse sekoittumaan, eivät koskaan rappeudu.
Kuusikymmentä kaikenlaisilla elintarpeilla lastattua vaunua ja kolmesataa hevosta olivat saattueena. Kapidshi-pasha, joka tiesi useitten turkkilaisten lainanneen kuninkaan seurueeseen kuuluville henkilöille rahaa suurta korkoa vastaan, sanoi hänelle, että koronkiskonta oli vastoin muhamettilaisten lakia, ja pyysi hänen majesteettiansa selvittämään kaikki velkansa ja käskemään Konstantinopoliin jäävää valtuutettuansa maksamaan ainoastaan pääoman. "Ei", vastasi kuningas, "jos palvelijani olisivat asettaneet sadan ecun vekseleitä, tahdon maksaa ne, vaikka he olisivat saaneet niistä vain kymmenen ecutä".
Hän lähetti velkojilleen ehdotuksen, että he seuraisivat häntä, vakuuttaen heidän sitten saavan korvauksen kuluistaan ja lainoistaan. Useat lähtivätkin mukaan Ruotsin-matkalle, ja Grothusen piti huolta siitä, että he myös saivat täyden maksun.
Osoittaaksensa vieraalleen suurempaa arvonantoa turkkilaiset suorittivat hänen kerallaan vain lyhyitä päivämatkoja. Mutta moinen arvokas hitaus kiusasi kuninkaan maltittomuutta. Hän nousi matkallakin tapansa mukaan kello kolmelta aamulla. Pukeuduttuaan hän herätti itse kapidshin ja shiaut ja määräsi lähdettäväksi liikkeelle keskellä pimeää yötä. Turkkilainen arvokkaisuus häiriytyi kokonaan tämän uuden matkustustavan johdosta, mutta kuningasta huvitti saattaa heidät hämille, ja hän sanoi siten hiukan kostavansa Benderin seikkailun puolesta.
Sillaikaa kun Kaarle läheni Turkin rajoja, kulki Stanislaus niiden yli toista tietä ja vetäytyi Saksaan Zweibrückenin herttuakuntaan, mikä maakunta rajoittuu Rhein-Pfalzin kreivikuntaan ja Elsassiin ja kuului Ruotsille siitä saakka, kun Kristiinan seuraaja Kaarle X oli liittänyt tämän perintömaansa Ruotsin kruunuun. Kaarle määräsi Stanislaukselle tämän herttuakunnan tulot, jotka silloin arvioitiin 70,000 ecuksi. Tänne päättyivät toistaiseksi niin monet sotaisat yritykset, niin monet suunnitelmat ja niin monet toiveet. Stanislaus tahtoi ja olisi voinutkin tehdä edullisen sopimuksen kuningas Augustin kanssa; mutta Kaarle XII:n hillitön itsepäisyys saattoi hänet menettämään puolalaiset maatiluksensa ja kiinteimistönsä, säilyttääksensä hänelle kuninkaan arvonimen.
Tämä ruhtinas asui Zweibrückenin herttuakunnassa Kaarle XII:n kuolemaan saakka. Kun mainittu alue silloin palautui eräälle Pfalz-suvun ruhtinaalle, valitsi hän Ranskan Elsassissa olevan Weissenburgin asuinpaikakseen. Kuningas Augustin lähettiläs, Sum, valitti siitä Ranskan sijaishallitsijalle, Orléansin herttualle. Mutta mainittu herttua vastasi herra Sumille seuraavin merkillisin sanoin: "Hyvä herra, sanokaa kuninkaalliselle herrallenne, että Ranska on aina ollut onnettomien kuninkaiden turvapaikkana."
Saavuttuaan Saksan rajalle Ruotsin kuningas kuuli keisarin määränneen, että hänet oli kaikissa keisarin alaisissa maissa otettava vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Kaupungit ja kylät, jotka majoitusmestarit olivat etukäteen merkinneet hänen matkansa pysähdyspaikoiksi, varustautuivatkin ottamaan häntä vastaan. Kaikkialla odottivat ihmiset malttamattomina tämän merkillisen miehen tuloa, jonka voitot ja tappiot, pienimmätkin teot, jopa joutenolokin olivat antaneet niin paljon puheenaihetta Euroopassa ja Aasiassa. Mutta Kaarlella ei ollut vähintäkään halua kokea kaikkea tätä komeutta eikä näytellä heille Benderin vankia; olipa hän päättänyt saapua Tukholmaankin vasta sitten, kun ensin oli paremmalla onnella korjannut vastoinkäymisensä.
Saavuttuaan Tergovitzaan Siebenbürgenin rajalle ja jätettyään siellä hyvästit turkkilaiselle saattoväelleen, hän kokosi seurueensa erääseen latoon ja sanoi heille kaikille, ettei heidän tarvinnut enää huolehtia hänestä, vaan että heidän tuli mahdollisimman pian pyrkiä Stralsundiin, joka sijaitsi Pommerissa Itämeren rannalla noin kolmensadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa he nyt olivat.
Hän otti mukaansa vain Düringin ja jätti iloisena koko muun seurueensa hämmästyksen, pelon ja surun valtaan.[43] Hän pani mustan tekotukan päähänsä, ollakseen tuntematon, sillä muutoin hän aina piti luonnollisia hiuksiaan, puki ylleen kultareunaisen hatun, ohdakkeenvärisen takin ja sinisen vaipan, otti saksalaisen upseerin nimen ja ratsasti postihevosilla matkakumppaninsa kera tiehensä.
Hän vältti matkallaan, mikäli oli mahdollista, julkisten ja salaisten vihollistensa maita ja suuntasi tiensä Unkarin, Määrin, Itävallan, Baierin, Württembergin, Pfalzin, Westfalin ja Mecklenburgin kautta. Siten hän matkusti melkein koko Saksan läpi ja pitensi tietänsä puolella. Ensimäisen matkapäivän jälkeen, joka oli riennetty levähtämättä eteenpäin, nuori Düring, joka ei ollut tottunut sellaisiin ylenmääräisiin ponnistuksiin kuin Ruotsin kuningas, pyörtyi laskeutuessaan ratsulta. Kuningas, joka ei tahtonut hetkeksikään pysähtyä matkallaan, kysyi Düringiltä, kun tämä oli ennättänyt tointua, paljonko hänellä oli rahaa. Düring vastasi, että hänellä oli noin tuhat ecutä kullassa. "Anna puolet siitä minulle", jatkoi kuningas, "minä näen kyllä, ettet kykene seuraamaan minua; minä suoritan matkani aivan yksin." — Düring rukoili, että hän suvaitsisi levähtää ainakin kolme tuntia, ja vakuutti sen ajan kuluttua jälleen kykenevänsä nousemaan ratsaille ja seuraamaan hänen majesteettiansa. Hän pyysi hartaasti ajattelemaan kaikkia niitä vaaroja, jotka uhkasivat matkalla. Mutta kuningas oli järkähtämätön, otti haltuunsa nuo viisisataa ecutä ja vaati hevosia. Silloin Düring, jota kuninkaan päätös kauhistutti, turvautui viattomaan sotajuoneen. Hän veti postitalon isännän syrjään, osoitti hänelle Ruotsin kuningasta ja virkkoi: "Tuo mies on serkkuni; me matkustamme yhdessä samoissa asioissa; hän näkee, että minä olen sairas, mutta ei tahdo odottaa minua edes kolmea tuntia; minä pyydän teitä antamaan hänelle tallistanne kehnoimman hevosen ja hankkimaan minulle kääsit tai postivaunut."
Samalla hän painoi kaksi dukaattia postitalon isännän kouraan, ja tämä täytti täsmällisesti hänen pyyntönsä. Kuninkaalle annettiin vikuri ja ontuva hevonen. Niin lähti hallitsija nyt yksin kello kymmenen illalla, keskellä pimeää yötä, tällä kulkuneuvolla matkaan myrskyn, lumen ja sateen sekaan. Nukuttuaan muutamia tunteja, lähti hänen matkakumppaninsa myös matkaan väkevien hevosten vetämissä vaunuissa. Muutamain penikulmien päässä hän päivän koitteessa tapasi Ruotsin kuninkaan, joka, saamatta hevostaan enää kulkemaan, koetti jalkaisin päästä seuraavalle postiasemalle.
Kaarlen oli pakko nousta Düringin vaunuihin, ja hän nukahti niihin oljille. Sitten he jatkoivat matkaansa niin, että päivisin ratsastivat ja öisin nukkuivat vaunuissa, pysähtymättä missään.
Kuusitoistapäiväisen matkan perästä, jonka kestäessä he monesti olivat vaarassa joutua vangeiksi, he vihdoin kello yksi yöllä saapuivat Stralsundin kaupungin porttien eteen.
Kuningas huusi vahtisotilaille olevansa Ruotsin kuninkaan Turkinmaalta lähettämä kuriiri, jonka täytyi heti päästä linnoituksen kuvernöörin, kenraali Dückerin, puheille. Vahti vastasi, että oli jo liian myöhä, kuvernööri oli jo makuulla, hänen täytyisi odottaa, kunnes päivä valkenisi.
Kuningas väitti tulevansa erittäin tärkeissä asioissa ja selitti heille, että jolleivät he viipymättä menisi herättämään kuvernööriä, heitä kaikkia rangaistaisiin siitä huomispäivänä. Vihdoin eräs kersantti meni herättämään kuvernöörin. Dücker ajatteli, että siellä oli kenties joku Ruotsin kuninkaan kenraaleista; hän käski avata portin ja saattaa kuriirin huoneeseensa.
Dücker, joka vielä oli puolinukuksissa, kysyi häneltä uutisia Ruotsin kuninkaasta. Kuningas tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle: "Mitä nyt, Dücker! Ovatko jo uskollisimmatkin alamaiseni unohtaneet minut?" — Nyt kenraali tunsi kuninkaan; hän hyppäsi alas vuoteestaan, syleili herransa polvia ja vuodatti ilokyyneleitä. Uutinen levisi heti kaupungille, kaikki nousivat makuulta, sotilaat tunkeilivat kuvernöörin talon ympärille, kadut täyttyivät asukkaista, jotka kyselivät toisiltaan: "Onko totta, että kuningas on täällä?" — Kaikki ikkunat valaistiin; viini virtasi kaduilla tuhansien soihtujen loimottaessa ja tykkien jyristessä.
Sillä välin saatettiin kuningas vuoteeseen; hän ei ollutkaan nukkunut sängyssä kuuteentoista vuorokauteen. Hänen saappaansa täytyi leikata irti sääristä, jotka olivat turvonneet äärimmäisestä rasituksesta. Hänellä ei ollut liina- eikä muita vaatteita; hänelle hankittiin kaikessa kiireessä puvustoksi soveliaita vaatekappaleita kaupungilta. Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi ja lähti pitämään sotaväkensä katselmusta ja tarkastamaan linnoituksia. Samana päivänä hän jo lähetti kaikkialle määräyksiänsä, että sotaa oli jatkettava tarmokkaammin kuin koskaan ennen kaikkia hänen vihollisiaan vastaan. — Muuten, kaikki nämä erikoispiirteet, jotka ovat niin kuvaavia Kaarle XII:n omituiselle luonteelle, on ensinnä kertonut minulle herra Fabrice ja sitten vakuuttanut tosiksi kreivi de Croissy, joka oli lähettiläänä tämän ruhtinaan luona.
Euroopan valtiollinen tila oli tällöin vallan toinen kuin silloin, kun
Kaarle XII jätti sen v. 1709.
Sota, joka niin kauan oli raadellut koko sen eteläistä osaa, nimittäin Saksaa, Englantia, Hollantia, Ranskaa, Espanjaa, Portugalia ja Italiaa, oli sammunut. Tämä yleinen rauha oli tuloksena Englannin hovissa sattuneista vähäpätöisistä riitaisuuksista. Taitava ministeri Oxfordin kreivi ja lordi Bolingbroke, erittäin nerokas mies ja vuosisatansa etevin kaunopuhuja, veivät voiton kuuluisasta Marlboroughin herttuasta ja saivat kuningatar Annan tekemään rauhan Ludvig XIV:n kanssa. Päästyänsä siten sovintoon Englannin kera Ranska pian pakoitti muutkin vallat suostumaan rauhaan.
Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V alkoi hallita rauhallisesti Espanjan
valtakunnan jäännöksiä. Saksan keisari, josta oli tullut nyt myös
Napolin ja Flanderin herra, vahvisti valtaansa laajoissa maissansa.
Ludvig XIV halusi taas enää vain päättää rauhassa pitkän elämänsä.
Englannin kuningatar Anna oli kuollut 10 p:nä elokuuta 1714 kansansa toisen puolen vihaamana siitä, että oli suonut rauhan niin monille valtioille. Kun hänen veljensä Jaakko Stuart, onneton, melkein jo syntyessään valtaistuimelta karkoitettu prinssi, ei tällöin näyttäytynyt Englannissa vaatimassa kruunua, jonka uudet lait olisivat hänelle myöntäneet, jos hänen puolueensa olisi ollut voitolla, tunnustettiin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö I yksimielisesti Suurbritannian kuninkaaksi. Valtaistuin ei siirtynyt tälle vaaliruhtinaalle sukuperän ansiosta, vaikkapa hän polveutuikin eräästä Jaakko I:n tyttärestä, vaan parlamentin päätöksen nojalla. Yrjö, ikämiehenä kutsuttuna hallitsemaan maata, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa kaikki oli hänelle vierasta, piti itseään edelleen enemmän Hannoverin vaaliruhtinaana kuin Englannin kuninkaana. Koko hänen kunnianhimonsa kohdistui hänen saksalaisten valtioittensa suurentamiseen. Melkein joka vuosi hän saapui meren yli näkemään entisiä alamaisiansa, jotka jumaloivat häntä. Muutenkin häntä miellytti elää enemmän ihmisenä kuin hallitsijana; kuninkuuden loisto oli hänestä raskas taakka. Hän eli muutamain vanhain hovimiesten seurassa, joille hän soi luottamuksensa; ja joskaan hän ei ollut se Euroopan kuningas, joka esiintyi komeimmin, oli hän sitävastoin heistä viisaimpia ja ainoa, joka valtaistuimellakin osasi nauttia yksityiselämän ja ystävyyden suloja. — Sellaisia olivat huomattavimmat hallitsijat ja sellainen keskisen Euroopan tila.
Pohjoismaissa tapahtuneet muutokset olivat toista laatua. Sikäläiset kuninkaat kävivät sotaa ja liittyivät Ruotsin kuningasta vastaan.
August oli jo aikoja sitten noussut jälleen Puolan valtaistuimelle tsaarin avulla ja Saksan keisarin, Englannin Annan sekä Hollannin valtiopäivien suostumuksella, jotka yhdessä olivat taanneet Altranstädtin rauhan silloin, kun Kaarle XII oli määrääjänä, mutta luopuivat takauksestaan, kun häntä ei enää tarvinnut pelätä.
Mutta August ei saanut hallita rauhassa. Ottaessaan hänet jälleen kuninkaaksensa Puolan tasavalta samalla alkoi jälleen pelätä hänen mielivaltaista hallitustansa. Se nousikin aseihin pakoittaaksensa hänet tunnustamaan pacta conventa, kansan ja kuninkaan väliset pyhitetyt sopimukset, ja näytti kutsuneen herransa takaisin vain senvuoksi, että voisi julistaa hänelle sodan. Näiden häiriöiden alussa ei kuultu mainittavan Stanislauksen nimeä; hänen puolueensa näytti tuhoutuneen, ja Ruotsin kuningastakin muisteltiin Puolassa vain jonkinlaisena tulvavirtana, joka hetkiseksi oli läpikulkiessaan muuttanut kaikkien asiain juoksun.
Pultava ja Kaarle XII:n poissaolo olivat, kaataessaan Stanislauksen, aiheuttaneet myös Kaarlen sisarenpojan, Holsteinin herttuan, kukistumisen, jolta Tanskan kuningas riisti hänen maansa. Ruotsin kuningas oli hellästi rakastanut herttuan isää; pojan onnettomuus koski syvälti hänen sydämeensä. Kun hän sitäpaitsi oli koko elämänsä ajan puuhannut yksistään kunnian vuoksi, niin oli sellaisten hallitsijain kukistuminen, jotka hän itse oli tehnyt tai jälleen asettanut valtaistuimelle, hänestä yhtä katkeraa kuin niin monien maakuntien menettäminen.
Riita oli nyt siitä, kuka rikastuisi hänen häviöstään. Fredrik Wilhelm, joka äskettäin oli päässyt Preussin kuninkaaksi ja näytti yhtä sodanhaluiselta kuin hänen isänsä oli ollut rauhallinen, aloitti saaliinjaon ottamalla Stettinin ja osan Pommeria, joihin hänellä oli joitakin oikeuksia, koska oli Tanskan kuninkaalle ja tsaarille suorittanut 400,000 ecutä.
Samoin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö, josta oli tullut Englannin kuningas, oli ottanut haltuunsa Bremenin ja Werdenin herttuakunnat, jotka Tanskan kuningas oli jättänyt hänelle pantiksi 60,000 pistolista. Siten pideltiin Kaarle XII:lta anastettuja maita, ja niistä, jotka olivat saaneet ne huostaansa, tuli nyt omien etujensa vuoksi yhtä vaarallisia vihollisia kuin ne olivat, jotka olivat ne valloittaneet.
Mitä tsaariin tulee, oli hän epäilemättä kaikista pelättävin vihollinen. Hänen aikaisemmat tappionsa, hänen voittonsa, jopa hänen vikansakin, hänen sitkeytensä, jota hän osoitti omissa opinnoissaan ja jolla hän opetti alamaisilleen, mitä itse oli oppinut, hänen alituinen työskentelynsä olivat tehneet hänestä kaikissa suhteissa suuren miehen. Hän oli jo valloittanut Riian; Liivinmaa, Inkeri, Karjala, puolet Suomea — kaikki maakuntia, jotka Kaarlen kuninkaalliset esi-isät olivat aikoinaan valloittaneet, — olivat nyt Venäjän ikeen alaisia.
Pietari Aleksejevitsh, jolla kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut yhtään alusta Itämerellä, näki nyt olevansa herrana mainitulla merellä, missä hänellä oli laivastona kolmekymmentä suurta linjalaivaa.
Yhden näistä laivoista hän oli rakentanut omin käsin; hän olikin pohjoismaiden paras kirvesmies, paras amiraali ja paras merimies. Pohjanlahdesta Atlantin valtamereen saakka ei ollut yhtään ainoata vaikeaa kulkuväylää, jota hän ei olisi itse tutkinut, yhdistäen siinä merimiehen työn filosofin kokemuksiin ja keisarin suunnitelmiin ja kohoten amiraaliksi asteittain ja voittojensa johdosta, samoin kuin hän oli tahtonut maalla vähitellen palvella kenraaliksi saakka.
Sillaikaa kun ruhtinas Galitzin, jonka hän itse oli kasvattanut kenraaliksi ja joka oli hänen parhaita apumiehiään hänen yrityksissään, lopetti Suomen valloituksen, valtasi Vaasan kaupungin ja löi ruotsalaiset, lähti keisari itse merelle, valloittaaksensa Ahvenanmaan saaren, joka sijaitsee Itämeressä, kahdentoista penikulman päässä Tukholmasta.
Hän lähti tälle retkelle heinäkuun alussa 1714, jolloin hänen kilpailijansa Kaarle XII pysyttäytyi vuoteessaan Demotikassa. Hän nousi laivaan Kronslotin (Kronstadtin) satamassa, jonka hän muutamia vuosia aikaisemmin oli rakennuttanut neljän penikulman päähän Pietarista. Tämä uusi satama, sikäläinen laivasto, upseerit ja merimiehet, jotka astuivat laivoihin — kaikki se oli hänen työtään, ja mille suunnalle hyvänsä hän loi katseensa, hän näki vain sellaista, minkä luomisessa hänellä jossakin muodossa oli osansa.
Venäläinen laivasto saapui heinäkuun 15 p:nä Ahvenanmaan kohdalle. Siihen kuului kolmekymmentä linjalaivaa, kahdeksankymmentä kaleeria ja sata puolikaleeria. Siinä oli 20,000 sotamiestä; päällikkönä oli amiraali Apraksin; Venäjän keisari palveli siinä kontra-amiraalina. Ruotsin laivasto, jota komensi vara-amiraali Ehrensköld, kohtasi sen 16 p:nä; se oli kahta kolmannesta heikompi; sittenkin se taisteli kolmisen tuntia. Tsaari kävi Ehrensköldin laivan kimppuun ja valtasi sen ankaran taistelun jälkeen.
Samana voittonsa päivänä hän laski maihin Ahvenanmaalle 16,000 miestä; ja otettuaan vangiksi useita ruotsalaisia sotamiehiä, jotka eivät vielä olleet ennättäneet astua Ehrensköldin laivastoon, hän vei heidät vankeina laivoihinsa. Hän palasi Kronslotin satamaan, mukanaan Ehrensköldin suuri laiva, kolme muuta vähän pienempää alusta, yksi fregatti ja kuusi kaleeria, jotka kaikki hän oli vallannut taistelussa.
Kronslotista hän saapui Pietarin satamaan, mukanaan koko voittoisa laivastonsa ja vihollisilta vallatut laivat. Täällä häntä tervehdittiin 150 tykin kolminkertaisella yhteislaukauksella. Sen jälkeen hän saapui kaupunkiin riemusaatossa, joka oli hänelle mieleen vielä enemmän kuin hänen juhlallinen tulonsa Moskovaan, koska hän nyt sai kunnianosoituksia lempikaupungissaan, siinä paikassa, jossa kymmenen vuotta aikaisemmin ei ollut yhtäkään majaa, mutta jossa nyt nähtiin 34,500 taloa; ja vihdoin, koska hän ei saapunut ainoastaan voittoisan laivaston etunenässä, vaan koska se oli ensimäinen venäläinen laivasto, joka milloinkaan oli nähty Itämerellä, ja sellaisen kansan luoma, jolle laivaston nimikin ennen häntä oli tuntematon.
Pietarissa saatiin nähdä melkein samat juhlamenot, jotka olivat koristaneet hänen riemukulkuettansa Moskovassa. Ruotsalainen vara-amiraali oli tämän uuden riemukulkueen pääkoristeena; Pietari Aleksejevitsh itse esiintyi siinä kontra-amiraalina. Venäläinen pajari Romanodowski, joka edusti tsaaria juhlallisissa tilaisuuksissa, istui valtaistuimella, sivullaan kaksitoista senaattoria. Kontra-amiraali ojensi hänelle selonteon voitostaan, ja hänet nimitettiin ansioistansa vara-amiraaliksi. Todellakin omituinen näytelmä, mutta merkityksellinen sellaisessa maassa, jossa sotilaallinen alistuminen oli juuri niitä uudistuksia, jotka tsaari oli pannut toimeen.
Venäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja maalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt itse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin välittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän olisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli siirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin hänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa hyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten ammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle ruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet; hänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta olikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa anteeksi.
Ruotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen merentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa. Sen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet taisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista nääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli myöty turkkilaisille ja tataareille.[44] Ihmisistä oli tuntuva puute, mutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.
Kunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin voimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui joukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä sitä viljelemään.