KAHDEKSAS KIRJA.
Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa. Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.
Kesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa Ulriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille. Leskikuningatar, Kaarle XII:n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä juhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p:nä 1715 Tukholman linnassa, ja kuoli kohta sen jälkeen.
Kuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi Stralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin kuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti lankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas oli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä pidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli vaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.
Onnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot Saman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset joukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin. Samaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000 miehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja Preussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista laivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren sotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000 miestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin rannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko Ruotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua. Samaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta ruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli hallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan ulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.
Oderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi kuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on asemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta että oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran laivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset mainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka oli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi. Ruotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin toukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli Swinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen taas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella. Ruotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren suojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana eräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi ansaitsee säilyä muistissa.
Preussin kuningas lähetti 4 p:nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800 rakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat vastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta. Ruotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska se oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä miehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa sitä viimeiseen saakka.
Niinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin laivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja tuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p:nä kaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua linnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään ruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII:lta, nousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen komentajalle; sen sisällys kuului näin: "Älkää ampuko, ennenkuin vihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen veripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. Kaarle."
Nähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli määrätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p:nä viholliset ryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät piirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti. Mutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi ylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta. Linnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä mahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot, joista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla oli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä vallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän taisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera surmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään. Silloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi hänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.
* * * * *
Sillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar oli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi oli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti 36,000 miestä.
Stralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi Euroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee Göllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan puolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota puolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli varusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas. Tanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen voimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.
Kunnia saada piirittää Kaarle XII:tta oli niin pakoittava syy, että kaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20 päivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas, ettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti linnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä valloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta tuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa aiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei arvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin suuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen uutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen onnenoikku.
Kuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia suojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään suohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan ei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista rajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen juurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi vettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut putoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän käsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän karkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin majapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta tunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.
Preussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.
Niinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi, everstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla kun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko preussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset tekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.
Ruotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000 miestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean näköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui vallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja hämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin suuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin, piirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin pakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli jo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat vangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.
Valloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt suunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja hyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä menestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.
Vastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä ja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä olisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle erittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät sen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta ja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua Stralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten vankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut niin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut sallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli hänellä vain 2,000 miestä.
Hänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia valmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle saarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi aluksia, laski siellä marraskuun 15 p:nä suotuisan sään avulla maihin 12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän kokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään pienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta, missä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja marssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan. Mutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti tarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät odottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII:n olevan Stralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle pystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli hirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä olisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.
Kello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen, aiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat toisilleen: "Temmatkaa pois hirsipaalustot!" — Vahtisotilaat kuulivat nämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat aseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän vallihaudan.
"Ah!" sanoi hän, "onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut". — Tämä yllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli laskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka pienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan Kaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon ensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä seurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa, saatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta tappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana olevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät toistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen leirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja preussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen; neljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän täytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa tasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII pakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa avoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena kummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf kaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui viimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka yksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa hänen nähtensä.
Tämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en ole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä hänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa, huudahtaen hänelle: "Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!" — Kaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään upseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen lausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia; kuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen rintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen syvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai joutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen sivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli suotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti kuninkaan ratsun selkään.
Ruotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr, jossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.
Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti, joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle XII:n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja onnettomuuksista.
Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin, pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana. Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä, olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.
Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne, vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" — Sihteeri änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" — "No mitä pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas. "Jatkakaa!"
Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy, Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa, kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä; mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle: "Veni, maledicamus de rege, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle XII:sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.
Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän, saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.
Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla; päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715 ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja, ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli 12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan lakeja pohjoismaille.
Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän sisarensa seurassa.
Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia, lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata muokkaamassa.
Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne, jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja, saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero. Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin, joita kuningas itse ensimäisenä kesti.
Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten, saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.
Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle, kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.
Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti seurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.
Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa, Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.
Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita, joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut liittolaistensa kanssa.
Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan harkinnut.
Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra, parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.
Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja, lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.
Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä, siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta Kaarle XII:een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen häntä.
Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.
Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa, jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan, missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin preussilaisille ja tanskalaisille 14 p:nä helmik. 1716. Nämä eivät olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen jälleen nostaneet pystyyn.
Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.
Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa. Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta, rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta enemmän tavaraa kuin vie sinne.
Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle, että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä, saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko muuta Eurooppaa.
Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen Puolan ja Jaakko II:n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa Holsteinin herttuan maahansa.
Kaarle, jota nämä suuret aatteet mairittelivat, vaikkapa hän ei liioin luottanutkaan niiden menestymiseen, antoi ministerilleen avoimet valtuudet. Görtz matkusti Ruotsista, mukanaan valtakirja, joka valtuutti hänet rajoituksitta kaikkiin neuvotteluihin ja nimitti hänet täysinvaltuutetuksi asiamieheksi kaikkien niiden ruhtinasten luo, joiden kanssa hän arveli tarpeelliseksi neuvotella. Ensiksi hän otti selvää Moskovan hovin aikeista, käyttämällä apunaan erästä skotlantilaista, nimeltä Areskins [oikeammin Erskine, Robert. — Suom. muist.], joka oli tsaarin ensimäinen henkilääkäri ja pretendentin puolueen kannattaja, kuten melkein kaikki sellaiset skotlantilaiset, jotka eivät eläneet Lontoon hovin suosiosta.
Mainittu lääkäri osasi painostaa ruhtinas Menshikoville tämän suunnitelman tärkeyttä ja suuruutta kaikella siihen kiintyneen ihmisen innokkuudella. Ruhtinas Menshikovia asia miellytti; tsaari antoi sille hyväksymisensä. Sensijaan että olisi noussut Ruotsissa maihin, kuten oli sopinut liittolaistensa kanssa, tsaari antoi joukkojensa talvehtia Mecklenburgissa, saapuipa itsekin sinne, muka tyynnyttämään riitaisuuksia, joita oli syntynyt Mecklenburgin herttuan ja samaisen maan aateliston kesken, mutta itse asiassa toteuttamaan lempiaiettansa saada itselleen Saksassa ruhtinaskunnan; hän näet toivoi saavansa Mecklenburgin herttuan myömään hallitsijavaltansa.
Liittolaisia moinen menettely suututti. He näet eivät lainkaan halunneet niin pelottavaa naapuria, joka, saatuaan kerran haltuunsa Saksan maita, voisi jonakin kauniina päivänä valituttaa itsensä sen keisariksi ja masentaa sen ruhtinaat. Mitä enemmän he olivat suutuksissaan, sitä enemmän parooni Görtzin suuri suunnitelma läheni toteutumistaan. Sillävälin hän neuvotteli kaikkien liittoutuneiden ruhtinasten kanssa, voidakseen paremmin peittää salaisen vehkeilynsä. Myöskin tsaari piti vireillä heidän kaikkien toiveita. Kaarle XII oli samaan aikaan Norjassa lankonsa Hessenin prinssin kanssa 20,000 miehen etunenässä. Mainittua maata oli puolustamassa vain 11,000 tanskalaista, jakaantuneina useaan osastoon, jotka kuningas ja Hessenin prinssi tuhosivat.
Kaarle samosi Kristianian, Norjan kuningaskunnan pääkaupungin, edustalle saakka. Onni alkoi jälleen muuttua hänelle suopeaksi tällä maailman kulmalla. Mutta kuningas ei koskaan pitänyt tarpeeksi huolta sotaväkensä muonituksesta. Tanskalainen armeija ja laivasto lähenivät puolustamaan Norjaa; Kaarle, ollen elintarpeiden puutteessa peräytyi Ruotsiin odottamaan tulosta ministerinsä laajoista suunnitelmista.
Tämä työ vaati syvää salaperäisyyttä ja suunnattomia alkuvalmisteluja, molemmat seikkoja, jotka huonosti soveltuivat toisiinsa. Görtz etsi Aasian meriltä saakka apua, joka, niin vastenmieliseltä kuin se näyttikin, olisi sentään ollut varsin hyödyllinen Skotlantiin aiottua maihinnousua varten ja joka ainakin olisi tuonut Ruotsiin rahaa, miehiä ja laivoja.
Kauan aikaa sitten olivat näet kaikkien kansain merirosvot, mutta erityisesti englantilaiset, tehneet keskenään liiton ja häirinneet Euroopan ja Amerikan meriä. Vainottuina säälittä kaikkialla he olivat vetäytyneet Afrikan itäpuolella olevan suuren Madagaskarin saaren rannikolle. Ne olivat epätoivoon joutuneita ihmisiä, melkein kaikki tunnettuja teoista, joilta puuttui vain oikeudellisuutta ollakseen sankarillisia. He etsivät nyt ruhtinasta, joka olisi ottanut heidät suojelukseensa; mutta kansainväliset lait sulkivat heiltä koko maailman satamat.
Saatuaan tietää Kaarle XII:n palanneen Ruotsiin he toivoivat, että tämä sodanhaluinen ja sotaan pakoitettu ruhtinas, jolta puuttui laivasto ja sotamiehet, tekisi heidän kanssaan suotuisan sopimuksen. Niinpä he lähettivätkin hänen luoksensa valtuutettunsa, joka saapui Eurooppaan eräässä hollantilaisessa laivassa ja joka ehdotti parooni Görtzille, että heille suotaisiin pääsy Göteborgin satamaan, jonne he tarjoutuivat saapumaan kuudellakymmenellä rikkauksin lastatulla laivalla.
Parooni sai kuninkaan suostumaan ehdotukseen; niinpä seuraavana vuonna lähetettiinkin kaksi ruotsalaista aatelismiestä, Cronström ja Mendal, lopullisesti päättämään asiasta noiden Madagaskarin merirosvojen kanssa. Sittemmin löysi Görtz säädyllisemmän ja vaikutusvaltaisemman auttajan kardinaali Alberonista, mahtavasta nerosta, joka on hallinnut Espanjaa kylliksi kauan kunniansa hyväksi, mutta liian vähän aikaa tämän valtion suuruuden hyväksi.
Alberoni liittyi innokkaasti suunnitelmaan, jonka mukaan Jaakko II:n poika oli asetettava Englannin valtaistuimelle. Koska hän kuitenkin vasta äskettäin oli päässyt ministeristöön, ja koska hänen oli ensin saatettava Espanja entiselleen, ennenkuin voi ajatella muiden kuningaskuntain mullistamista, niin näytti siltä, ettei hän vielä useaan vuoteen voisi ryhtyä tähän suureen työhön. Mutta vähemmässä kuin kahdessa vuodessa nähtiin, kuinka hän muutti Espanjan uuteen muotoon, antoi sille jälleen sen arvovallan Euroopassa, saattoi, kuten väitetään, turkkilaiset käymään Saksan keisarin kimppuun ja yritti samaan aikaan temmata Ranskan hallituksen Orléansin herttualta ja Suurbritannian kruunun kuningas Yrjöltä. Niin vaarallinen voi olla yksi ainoa mies, kun hän hallitsee rajattomalla vallalla mahtavaa valtiota ja hänellä on tarpeeksi rohkeutta ja hengensuuruutta!
Siroiteltuaan siten Venäjän ja Espanjan hoveihin sen tulipalon ensimäiset kipunat, jota hän hautoi mielessään, Görtz matkusti salaisesti Ranskaan ja sieltä Hollantiin, jossa hän tapasi pretendentin kannattajia. Hän otti mitä tarkimmin selkoa heidän voimistaan, Englannin tyytymättömien luvusta ja mielialasta, rahavaroista, joita he voivat hankkia, ja joukoista, joita he voivat asettaa jalkeille. Tyytymättömät vaativat ainoastaan 10,000 miestä apuväkeä ja arvelivat näiden joukkojen avulla voivansa suorittaa aivan varman vallankumouksen. Ruotsin Englannissa olevalla lähettiläällä, kreivi Gyllenborgilla, joka oli saanut ohjeita parooni Görtziltä, oli useita neuvotteluja Lontoossa tyytymättömien johtomiesten kanssa. Hän rohkaisi heitä ja lupasi heille kaikki, mitä he halusivat. Pretendentin puolue meni niin pitkälle, että hankki melkoisia rahamääriä, jotka Görtz otti huostaansa Hollannissa. Hän hieroi kauppaa muutamien laivojen ostosta ja ostikin niitä kuusi Bretagnesta kaikenlaatuisine aseineen.
Nyt hän lähetti salaa Ranskaan useita upseereja, muiden muassa ritari de Folardin, joka, tehtyään kolmekymmentä sotaretkeä Ranskan armeijoissa ja korjattuaan niistä kovin vähän palkintoa, vähän aikaa sitten oli tarjonnut palvelustansa Ruotsin kuninkaalle, vähemmän mistään etujen toivosta kuin halusta palvella sellaisen kuninkaan alaisena, jolla oli niin hämmästyttävä maine. Muutoinkin ritari de Folard toivoi saavansa tämän ruhtinaan mieltymään niihin uusiin aatteihin, joita hänellä oli sodankäyntiin nähden. Hän oli koko ikänsä filosofin tavoin tutkinut tätä taitoa ja julkaisi sittemmin keksintönsä Polybios-selityksissään. Kaarle XII, joka itse oli käynyt sotaa uudella tavalla eikä missään sallinut vanhain tottumusten johtaa itseään, mieltyi hänen mielipiteihinsä. Hän määräsi ritari de Folardin yhdeksi niitä välikappaleita, joita hän aikoi käyttää hyväkseen Skotlantiin suunnitellussa maihinnousussa. Tämä aatelismies pani nyt Ranskassa toimeen parooni Görtzin salaiset määräykset. Paljon ranskalaisia upseereja ja vielä suurempi luku irlantilaisia yhtyi tähän uudenlaatuiseen salaliittoon, joka samaan aikaan pantiin vireille Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä ja jonka haarat salaisesti ulottuivat Euroopan toisesta päästä toiseen.
Nämä valmistelut olivat vielä itsessään vähäarvoiset parooni Görtzille, mutta jo niiden alkuunpano oli sinänsä paljon. Tärkein kohta, jota ilman mikään ei voinut onnistua, oli saada aikaan rauha tsaarin ja Kaarlen kesken; mutta siinä olikin vielä monet vaikeudet tasoitettavina. Venäjän valtioministeri parooni Ostermann ei aluksi ollut erityisemmin innostunut Görtzin ehdotuksiin; hän oli yhtä varovainen kuin Kaarlen ministeri oli yritteliäs. Hänen hidas ja harkitseva valtiotaitonsa tahtoi antaa kaiken ensin kypsyä; sen sijaan toisen malttamaton henki tahtoi jo heti kylvämisen perästä korjata sadon. Ostermann pelkäsi, että hänen herransa tsaari, tämän yrityksen loiston häikäisemänä, voisi myöntää Ruotsille liian edullisen rauhan; niinpä hän viivyttikin pitkäveteisyydellään ja vastaväitteillään tämän asian päättämistä.
Parooni Görtzin onneksi tsaari itse saapui Hollantiin vuoden 1717 alussa. Hänen tarkoituksensa oli mennä sieltä Ranskaan; hän ei näet vielä ollut nähnyt tätä kuuluisaa kansakuntaa, jota enemmän kuin sadan vuoden ajan sen kaikki naapurit ovat moittineet, kadehtineet ja jäljitelleet. Hän tahtoi siellä tyydyttää kyllästymätöntä tiedon- ja opinhaluaan ja samalla ajaa valtiollisia tarkoitusperiään.
Görtz näki tämän keisarin kahdesti Haagissa. Näissä kahdessa neuvottelussa hän pääsi pitemmälle kuin kuudessa kuukaudessa valtuutettujen kanssa. Kaikki kääntyi suotuisaan suuntaan; hänen suuret aikeensa näyttivät olevan läpipääsemättömän salaperäisyyden peitossa, ja hän luulotteli itselleen, että Eurooppa saisi ne tietoonsa vasta niitä toimeenpantaessa. Sillä välin hän puhui Haagissa yksinomaan rauhasta; hän mainitsi julki pitävänsä Englannin kuningasta pohjoismaiden rauhantuojana. Vieläpä hän näennäisesti puuhasi pidettäväksi Braunschweigissa kongressia, missä Ruotsin ja sen vihollisten edut voitaisiin ratkaista sovinnollisesti.
Ensimäisenä paljasti hänen vehkeilynsä Ranskan sijaishallitsija, Orléansin herttua; hänellä oli vakoojia kaikkialla Euroopassa. Tämä ihmislaji, jonka ammattina on myödä ystäviensä salaisuus ja joka elää ilmiannoista, jopa usein parjauksistakin, oli siinä määrin lisääntynyt Ranskassa hänen hallituksensa aikana, että kansan toinen puoli vakoili toista. Orléansin herttua, jota mieskohtaiset suhteet yhdistivät Englannin kuninkaaseen, paljasti hänelle häntä vastaan punotut vehkeet.
Samaan aikaan alkoivat hollantilaiset epäillä Görtzin käytöstä ja ilmoittivat epäilynsä Englannin lähettiläälle. Juuri kun Görtz ja Gyllenborg innokkaasti toimivat suunnitelmiensa hyväksi, vangittiin äkkiä heidät molemmat, toinen Deventerissä Geldernissä, toinen Lontoossa.
Koska Gyllenborg Ruotsin lähettiläänä oli loukannut kansainvälistä oikeutta salaliittoutumalla sitä ruhtinasta vastaan, jonka luo hänet oli valtuutettu, niin loukattiin nyt arkailematta samaa oikeutta hänen persoonaansa nähden. Mutta kummastusta herätti se, että Hollanti, ennenkuulumattomasta kohteliaisuudesta Englannin kuningasta kohtaan, oli pannut parooni von Görtzin vankeuteen. Vieläpä annettiin kreivi von Welderenin tehtäväksi kuulustella häntä. Tämä muodollisuus oli vain uusi loukkaus, joka jäi tuloksettomaksi ja päinvastoin saattoi hollantilaiset pulaan. Görtz näet kysyi kreivi von Weldereniltä, tunsiko tämä hänet. "Kyllä, hyvä herra", vastasi hollantilainen. "No hyvä", sanoi parooni von Görtz, "jos te kerran tunnette minut, niin tulee teidän tietää, että minä puhun ainoastaan sitä, mitä tahdon". — Kuulustelua ei jatkettu sen pitemmältä. Kaikki lähettiläät, mutta varsinkin Espanjan ministerinä Englannissa oleva Monteleonin markiisi, panivat vastalauseensa Görtzin ja Gyllenborgin persooniin kohdistettua väkivaltaa vastaan. Hollantilaiset eivät voineet mitenkään puolustella tekoaan; he eivät ainoastaan olleet loukanneet pyhitettyä oikeutta, vangitessaan Ruotsin kuninkaan pääministerin, joka ei ollut vehkeillyt mitään heitä vastaan, vaan myös siten suoranaisesti toimineet sen kallisarvoisen vapauden periaatteita vastaan, joka on houkutellut heidän maahansa niin paljon muukalaisia ja ollut heidän suuruutensa perustuksena.
Mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin hän oli menetellyt aivan oikein vangituttaessaan vihollisen. Hän painatti puolustukseksensa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin kirjeet, jotka oli löydetty jälkimäisen papereista. Ruotsin kuningas oli tällöin Skånen maakunnassa; nämä painetut kirjeet tuotiin hänelle, samalla kun hänelle ilmoitettiin hänen kahden ministerinsä pidättäminen. Kaarle kysyi hymyillen, eikö hänenkin kirjeitään oltu painettu. Samalla hän määräsi Tukholmassa olevan Englannin valtuutetun perheineen ja palvelijoineen vangittavaksi; Hollannin valtuutetulta hän kielsi pääsyn hoviin ja pani hänet valvonnan alaiseksi. Sillä välin hän ei tunnustanut julkisesti eikä myöskään kieltänyt parooni Görtzin puuhia. Ollen liian ylpeä kieltämään yritystä, jonka oli itse hyväksynyt, ja liian viisas myöntämään omakseen melkein jo syntymässään paljastettua suunnitelmaa, hän noudatti Englantia ja Hollantia kohtaan vain halveksivaa vaitioloa.
Tsaari menetteli aivan toisin. Koska häntä ei ollut mainittu nimeltä Görtzin ja Gyllenborgin kirjeissä, vaan ainoastaan hämärästi kosketeltu, niin hän kirjoitti Englannin kuninkaalle pitkän kirjeen, täynnä kohteliaisuuksia salaliiton paljastumisen johdosta ja vilpittömän ystävyyden vakuutuksia. Kuningas Yrjö otti hänen vakuuttelunsa vastaan niihin uskomatta ja oli antavinaan pettää itseänsä.
Yksityishenkilöjen punoma salaliitto menee myttyyn heti kun se on paljastettu, mutta kuningasten salaliitto saa siitä vain uusia voimia. Tsaari saapui Pariisiin toukokuussa samana vuonna 1717. Hän ei kuluttanut siellä aikaansa yksinomaan ihailemalla taiteen ja luonnon kauneuksia ja käymällä katsomassa akatemioita, yleisiä kirjastoja, merkillisten esineiden kokoelmia ja kuninkaallisia palatseja; hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle Orléansin herttualle sopimusta, jonka hyväksyminen olisi voinut kohottaa Venäjän suuruuden huippuunsa. Hänen tarkoituksensa oli liittyä Ruotsin kuninkaaseen, joka luovuttaisi hänelle suuria alueita, riistää tanskalaisilta kokonaan Itämeren herruus, heikontaa englantilaisia kansalaissodalla ja kääntää Venäjälle koko pohjoismaiden kauppa. Eipä hän edes arkaillut yllyttää kuningas Stanislausta jälleen kuningas Augustia vastaan, jotta sitten, tulen loimutessa joka taholta, hän voisi rientää sitä joko kiihdyttämään tai sammuttamaan sen mukaan kuin se soveltuisi hänen etuihinsa. Siinä tarkoituksessa hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle välittäjän tointa Ruotsin ja Venäjän välillä ynnä lisäksi hyökkäys- ja puolustusliittoa näiden kruunujen ja Espanjan kanssa.
Orléansin herttua ei kuitenkaan hyväksynyt tätä sopimusta, joka näytti niin luonnolliselta ja niin edulliselta asianomaisille kansoille ja antoi heidän käsiinsä Euroopan tasapainon. Hän ryhtyi aivan samaan aikaan vallan vastakkaisiin suhteihin: hän liittyi Saksan keisariin ja Englannin kuninkaaseen. Sellainen muutos, valtion todellista etua silmällä pitäen, oli tällöin tapahtunut asianomaisten ruhtinasten mielissä, että tsaari oli jo valmis julistautumaan entistä liittolaistansa kuningas Augustia vastaan ja menemään verivihollisensa Kaarlen puolelle, samalla kun Ranska oli saksalaisten ja englantilaisten hyväksi ryhtymäisillään sotaan Ludvig XIV:n pojanpoikaa vastaan, kannatettuaan häntä niin kauan samoja vihollisia vastaan niin suurella rahan ja veren hukalla. Kaikki, mitä tsaari epäsuorasti saavutti, supistui siihen, että sijaishallitsija käytti vaikutusvaltaansa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin vapauttamiseksi. Tsaari palasi valtakuntaansa kesäkuun lopussa, suotuaan Ranskan nähdä harvinaisen ilmiön, keisarin, joka matkusti oppiakseen. Mutta useimmat ranskalaiset näkivät hänestä vain hänen karkean ulkokuorensa, joka oli seurauksena hänen huonosta kasvatuksestaan; sensijaan lainlaatija, uuden kansakunnan luoja, suuri mies jäi heiltä huomaamatta.
Sen, mitä tsaari turhaan oli etsinyt Orléansin herttuasta, hän kohta löysi kardinaali Alberonista, joka oli päässyt kaikkivoivaksi Espanjassa. Alberoni ei toivonut mitään niin suuresti kuin pretendentin valtaanpalauttamista, sillä olihan hän Espanjan ministeri, jota maata Englanti oli kohdellut niin pahoin, ja Englannin kanssa Espanjaa vastaan liittoutuneen Orléansin herttuan persoonallinen vihamies sekä vihdoin sen kirkon pappi, jonka puolesta pretendentin isä oli niin sopimattomaan aikaan kadottanut kruununsa.
Ormondin herttua, jota Englannissa rakastettiin yhtä paljon kuin Marlboroughin herttuata ihailtiin, oli kuningas Yrjön valtaistuimelle noustessa jättänyt isänmaansa ja vetäytynyt Madridiin. Täältä hän matkusti Espanjan kuninkaan ja pretendentin täysinvaltuutettuna asiamiehenä, erään toisen englantilaisen, nimeltä Irnegan, taitavan ja yritteliään miehen kanssa Kuurinmaalle tapaamaan tsaaria tämän läpimatkalla Mitaussa. Hän pyysi tsaarin tytärtä, prinsessa Anna Petrovnaa, Jaakko II:n pojalle puolisoksi, toivoen, että tämä liitto entistä lujemmin kiinnittäisi tsaarin tämän kovaonnisen ruhtinaan etuihin. Mutta asiain kulun edistämisen asemesta tämä ehdotus oli vähällä viivyttää koko yritystä joksikin aikaa. Parooni Görtz oli suunnitelmissaan jo aikoja sitten määrännyt mainitun prinsessan Holsteinin herttualle, joka todella sittemmin naikin hänet. Saatuaan siis tietää Ormondin herttuan aikeista hän kävi kateelliseksi ja ryhtyi ehkäisemään niitä. Hän pääsi vankeudesta elokuun lopussa samoin kuin kreivi Gyllenborg, Ruotsin kuninkaan suvaitsematta tehdä vähintäkään anteeksipyyntöä Englannin kuninkaalle tai osoittamatta pienintäkään tyytymättömyyttä ministerinsä käytöksen johdosta.
Samaan aikaan päästettiin Tukholmassa perheineen vapaaksi Englannin lähettiläs, jota oli kohdeltu paljoa ankarammin kuin Gyllenborgia Lontoossa.
Vapautettu Görtz oli sama kuin irti päästetty vihollinen, jota entisten mahtavien vaikutinten lisäksi kannusti nyt myös kostonhimo. Hän riensi postihevosilla tsaarin luo, ja hänen kehoittelunsa vaikuttivat tähän ruhtinaaseen enemmän kuin koskaan ennen. Hän vakuuttikin heti vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa yhden ainoan Venäjän valtuutetun kanssa poistavansa tieltä kaikki esteet, jotka viivyttivät rauhantekoa Ruotsin kanssa. Hän otti käteensä tsaarin itsensä piirtämän maantieteellisen kartan, veti siihen viivan Viipurista Laatokan järven kautta Jäämereen saakka ja lupasi suostuttaa herransa luovuttamaan kaiken mainitun viivan itäpuolella olevan maan ynnä Karjalan, Inkerin ja Liivinmaan. Vihdoin hän ehdotti avioliittoa tsaarin tyttären ja Holsteinin herttuan kesken, kuvitellen tsaarille, että herttua voisi luovuttaa maansa hänelle samanarvoisesta aluekorvauksesta, ja että tsaarista siten tulisi Saksan keisarikunnan jäsen, samalla kun hän antoi tämän kaukaa nähdä keisarinkruununkin, joka helposti voisi joutua joko hänen tai jonkun hänen jälkeläisensä päähän. Täten hän imarteli Venäjän itsevaltiaan kunnianhimoisia aikeita, riisti pretendentiltä tsaarin tyttären, mutta avasi hänelle korvaukseksi tien Englantiin ja saavutti siten yhdellä kertaa kaikki tarkoituksensa.
Tsaari määräsi Ahvenanmaan saaren niiden neuvottelujen paikaksi, joita hänen valtioministerinsä Ostermann tulisi pitämään parooni Görtzin kanssa. Ormondin herttuaa pyydettiin palajamaan, jottei herätettäisi liiaksi epäluuloja Englannissa, jonka kanssa tsaari ei tahtonut rikkoa välejänsä ennenkuin hyökkäyksen alkaessa. Pietariin jäi vain Ormondin herttuan uskottu, Irnegan, jatkamaan salahankkeita; hän majaili kaupungissa niin varovaisesti, että lähti ulos vain öisin ja tapasi tsaarin ministeriä ainoastaan valepuvussa, milloin puettuna talonpojaksi, milloin tataariksi.
Ormondin herttuan lähdettyä tsaari antoi Englannin kuninkaan ymmärtää, kuinka suuren palveluksen hän oli tehnyt tälle lähettämällä matkaansa pretendentin innokkaimman kannattajan; niinpä parooni Görtz palasikin toivorikkain mielin Ruotsiin.
Täällä hän tapasi herransa 36,000:n säännöllisiin joukkoihin kuuluvan miehen etunenässä ja rannikot nostoväen suojelemina. Kuninkaalta puuttui vain rahaa; luotto oli käytetty loppuun valtakunnan sekä sisä- että ulkopuolella. Ranska, joka oli antanut hänelle Ludvig XIV:n viimeisinä vuosina jonkun verran apurahoja, ei nyt Orléansin herttuan hallitessa, joka noudatti aivan päinvastaisia näkökohtia, antanut enää mitään. Espanja tosin lupasi, mutta oli toistaiseksi kykenemätön tarjoamaan juuri mitään. Parooni Görtz pani nyt toimeen erään suunnitelman, jota hän oli koetellut jo ennen Ranskaan ja Hollantiin lähtöänsä. Hän näet aikoi antaa kuparille saman arvon kuin hopealle, siten että kupariraha, jonka oleellinen arvo oli puoli sou'ta, ruhtinaan leimalla varustettuna kävisi neljästäkymmenestä sou'sta; — siis melkein samoin kuin piiritetyssä kaupungissa vallanpitäjät usein ovat maksaneet sotamiehille ja porvareille nahkarahoilla odottaessaan, että voitaisiin jälleen saada oikeita rahoja. Moiset valerahat, jotka pakkotila on keksinyt ja joille vain luottamus yksin voi antaa pysyvän arvon, ovat vekselin tapaisia, joiden näennäinen arvo helposti nousee valtiossa olevien todellisten varojen yli.
Sellaiset apukeinot voivat olla erittäin hyödyllisiä vapaassa maassa; ne ovat joskus pelastaneetkin tasavaltoja, mutta monarkiat ne melkein varmasti tuhoavat. Kun näet kansa piankin menettää luottamuksensa niihin, täytyy ministerin turvautua epärehellisyyteen. Hän lisää näitä aatteellisia rahoja yli kaikkien määrien, yksityiset kätkevät rahansa, ja koko koneisto särkyy, aiheuttaen sekamelskaa ja usein mitä suurimpia onnettomuuksia. Niin kävi nyt Ruotsissakin.
Levitettyään aluksi varovaisesti yleisön keskuuteen näitä uusia rahoja parooni Görtzin oli pian pakko mennä siinä yli kaikkien rajojen, kun hän ei enää jaksanut hillitä alkuunpanemaansa liikettä. Kaikki kauppatavarat ja elintarpeet näet nousivat huimaaviin hintoihin, ja niin hänen täytyi yhä lisätä kuparirahojen määrää; mutta kuta enemmän ne lisääntyivät, sitä arvottomammiksi ne kävivät. Niinpä Ruotsi, ollen tulvillaan tätä väärää rahaa, nostikin suuttumuksen myrskyn parooni Görtziä vastaan. Kansa, joka yhä kunnioitti Kaarle XII:tta, ei liioin rohjennut vihata häntä, mutta antoi koko kiukkunsa painon kohdata ministeriä, joka muukalaisena ja raha-asiain hoitajana oli kahdenkertaisesi yleisen vihan esineenä.
Eräs hänen papiston maksettavaksi aikomansa vero saattoi hänet koko kansan kiroihin. Papit, jotka liiankin usein tekevät asiansa yhteiseksi Jumalan asian kanssa, nimittivät häntä julkisesti jumalankieltäjäksi, koska hän vaati heiltä rahaa. Uusiin kuparirahoihin oli leimattu muutamien vanhanajan jumalien kuvia; siitä saatiin aihe nimittää näitä rahoja "parooni Görtzin jumaliksi".
Häneen kohdistettuun yleiseen vihaan liittyi toisten ministerien kateus, joka oli sitä leppymättömämpi, kuta voimattomampi se silloin oli. Myös kuninkaan sisar ja hänen prinssi-puolisonsa pelkäsivät häntä, koska hän syntyperänsä vuoksi oli kiintynyt Holsteinin herttuaan ja kykeni jonakin kauniina päivänä laskemaan hänen päähänsä Ruotsin kruunun. Hänen ainoana tukenaan koko maassa oli Kaarle XII; mutta juuri tuo yleinen suuttumus oli omiaan vain lujittamaan häntä kohtaan kuninkaan ystävyyttä, sillä tämän tunteet tavallisesti kasvoivat vastarinnan johdosta. Hän osoitti Görtzille luottamusta, joka läheni miltei alistumista; hän antoi tälle maan sisäisessä hallinnossa rajattoman vallan ja jättäytyi aivan vastustelematta hänen johtoonsa kaikessa, mikä koski tsaarin kanssa vireillä olevia suunnitelmia; erityisesti hän kehoitti Görtziä kiirehtimään Ahvenanmaalla pidettäviä neuvotteluja.
Niinpä Görtz todellakin, saatettuaan Tukholmassa loppuun raha-asiain järjestelyn, joka oli vaatinut hänen läsnäoloaan, matkusti päättämään tsaarin ministerin kanssa suuren työnsä, jonka oli pannut alkuun.
Seuraavat olivat tämän liiton alustavat ehdot, jonka tuli muuttaa Euroopan olotila, sellaisina kuin ne on tavattu Görtzin papereissa hänen kuolemansa jälkeen:
Tsaari saisi pitää koko Liivinmaan sekä osan Inkerinmaata ja Karjalaa, mutta kaiken muun hän luovuttaisi takaisin Ruotsille. Hän liittyisi Kaarle XII:een palauttamaan kuningas Stanislauksen Puolan valtaistuimelle ja sitoutuisi tunkeutumaan tähän maahan 80,000 venäläisen kanssa syöksemään valtaistuimelta saman kuningas Augustin, jonka hyväksi hän oli käynyt sotaa jo kymmenen vuotta. Samoin hän toimittaisi Ruotsin kuninkaalle tarpeelliset laivat kuljettamaan 10,000 ruotsalaista Englantiin ja 30,000 Saksaan. Pietarin ja Kaarlen yhtyneitten sotavoimien tulisi käydä Englannin kuninkaan kimppuun hänen perintömaassaan Hannoverissa ja Werdenissä. Samojen sotajoukkojen oli myös asetettava Holsteinin herttua jälleen valtaansa ja pakoitettava Preussin kuningas hyväksymään sopimus, jonka nojalla häneltä otettaisiin pois osa hänen valloittamistaan alueista.[45]
Kaarle menettelikin heti aivan kuin hänen voittoisat, tsaarin joukkojen tukemat armeijansa jo olisivat suorittaneet kaiken sen, mitä aiottiin tehdä. Hän vaati kopeasti Saksan keisaria täyttämään Altranstädtin rauhan ehdot. Mutta Wienin hovi tuskin suvaitsi vastatakaan sellaisen ruhtinaan esitykseen, jonka puolelta se ei enää luullut olevan mitään pelättävää.
Puolan kuningas tunsi suurempaa epävarmuutta; hän näki myrskyn uhkaavan joka puolelta. Puolan aatelisto oli liittoutunut häntä vastaan, ja valtaan palaamisestaan saakka hänen oli täytynyt alituisesti joko taistella alamaisiaan vastaan tai neuvotella heidän kanssansa. Tsaarilla, hänen pelättävällä suojelijallaan, oli Danzigin edustalla sata kaleeria ja 80,000 miestä Puolan rajoilla. Koko pohjoismaat olivat täynnä kateutta ja sekasortoa. Flemming, ollen itse kaikkein epäluuloisimpia ihmisiä, jota naapurivaltain samalla tuli mitä huolellisimmin varoa, aavisti ensimäisenä, mitä tsaarilla ja Ruotsin kuninkaalla oli hankkeissa Stanislauksen hyväksi. Senpätähden hän tahtoikin vangituttaa tämän hänen herttuakunnassaan Zweibrückenissä, samoin kuin Jaakko Sobieski oli aikoinaan vangittu Schlesiassa. Eräs niitä yritteliäitä ja levottomia ranskalaisia, jotka lähtevät kokemaan onneansa vieraissa maissa, oli joku aika sitten vienyt muutamia itsensä tapaisia ranskalaisia seikkailijoita Puolan kuninkaan palvelukseen. Hän esitti ministeri Flemmingille suunnitelman, jossa hän sitoutui kolmenkymmenen päättäväisen ranskalaisen upseerin kanssa ottamaan kiinni kuningas Stanislauksen hänen palatsissaan ja tuomaan hänet vangittuna Dresdeniin. Suunnitelma hyväksyttiin, sillä moiset yritykset olivat silloin varsin yleisiä. Olivathan jotkut senlaatuiset miehet, joilla Italiassa on nimenä bravi, tehneet samantapaisia kolttosia Milanossa viimeisen Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana. Sittemmin olivat useat Hollantiin paenneet ranskalaiset uskaltaneet tunkeutua Versaillesiin saakka ryöstääkseen sieltä mukaansa perintöruhtinaan, ja miltei Ludvig XIV:n linnan ikkunain alla ottaneet haltuunsa ensimäisen tallimestarin.
Tuo seikkailija järjesti nyt miehensä ja kyytihevosensa kuntoon yllättääkseen Stanislauksen ja viedäksensä hänet mukanaan. Mutta yritys tuli ilmi itse toimeenpanon aattona. Useat osanottajista pääsivät pakoon, muutamia otettiin vangiksi. He eivät tietysti voineet odottaakaan, että heitä kohdeltaisiin sotavankeina, vaan rosvoina. Mutta rankaisemisen asemesta Stanislaus tyytyi lausumaan heille muutamia hyväsydämisiä moitteita; vieläpä hän antoi heille rahaakin, jotta he voisivat tulla toimeen, ja osoitti tällä jalomielisyydellään, että hänen kilpaveljellään Augustilla oli todella täysi syy pelätä häntä.
Sillä välin Kaarle lokakuussa 1718 lähti toisen kerran valloittamaan Norjaa. Hän oli niin hyvin järjestänyt kaikki toimenpiteensä, että toivoi kuudessa kuukaudessa pääsevänsä mainitun kuningaskunnan herraksi. Hän tahtoi mieluummin valloittaa lumen ja jään peittämiä kallioita talvisen kylmyyden keskellä, mikä Ruotsissakin, jossa ilmasto on lauhkeampi, tappaa eläimiä, kuin riistää kauniit saksalaiset maakuntansa vihollistensa käsistä. Hän näet toivoi, että hänen uusi liittonsa tsaarin kanssa antaisi hänelle kohdakkoin tilaisuuden ottaa takaisin kaikki nuo maakunnat; sitäkin enemmän viehätti hänen kunniaansa riistää voittoisalta viholliselta kokonainen kuningaskunta.
Tistedal-joen suussa, lähellä Juutinraumaa, Bohusin ja Ansion välillä, sijaitsee tärkeä ja luja Fredrikshaldin linnoitus, jota pidettiin Norjan avaimena. Kaarle ryhtyi piirittämään sitä joulukuussa. Pakkasen kohmetuttamat sotilaat voivat tuskin ollenkaan kaivaa kovasti jäätynyttä maata; tuntui kuin olisi avattu juoksuhautaa johonkin kallioon. Mutta ruotsalaiset eivät voineet kieltäytyä työstä nähdessään etunenässänsä kuninkaan, joka jakoi vaivat heidän kanssaan. Milloinkaan ei Kaarle ollut kokenut kovempaa. Hänen kahdeksantoista vuoden ajan vaivaloisissa töissä karaistunut ruumiinsa oli niin vahvistunut, että hän nukkui Norjassa keskellä talvea paljaalla kentällä joko oljilla tai laudalla, vain viittaansa kääriytyneenä, saamatta siitä vahinkoa terveydelleen. Monet hänen sotamiehistänsä kaatuivat kylmästä kuoliaaksi vartiopaikalleen; toiset taas, puolipaleltuneina nähdessään kuninkaansa kärsivän heidän laillansa, eivät rohjenneet valittaa.
Joku aika ennen tätä sotaretkeä hän oli Skoonessa kuullut puhuttavan eräästä Johansdotter nimisestä naisesta, joka muka oli elänyt useita kuukausia nauttimatta muuta ravintoa kuin vettä. Koska hän koko elämänsä ajan oli koettanut kestää mitä äärimmäisimpiä rasituksia, joita ihmisluonto voi sietää, niin hän nytkin tahtoi koettaa, kuinka kauan hän voisi sortumatta kestää nälkää. Hän vietti viisi päivää syömättä ja juomatta. Kuudennen aamuna hän ratsasti kaksi penikulmaa ja poikkesi sitten Hessenin prinssin luo, missä söi tukevasti, tuon viisipäiväisen pidättyväisyyden häntä ollenkaan heikontamatta tai vankan aterian häntä rahtuakaan haittaamatta noin pitkän paaston perästä.
Kun hänellä oli moinen rautainen ruumis, jota hallitsi niin rohkea ja kaikissa tilanteissa niin järkähtämätön mieli, oli hän peräti vaarallinen vastustaja kaikille naapureilleen.
Joulukuun 11:ntenä, Pyhän Andreaan päivänä, hän kello yhdeksän illalla lähti tarkastamaan juoksuhautaa. Kun linnoituksen kanssa yhdensuuntainen kaivanto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi edistynyt, näytti hän sangen tyytymättömältä. Ranskalainen insinööri Mégret, joka johti piiritystöitä, vakuutti hänelle, että linnoitus valloitettaisiin kahdeksassa päivässä. "Saammepahan nähdä", sanoi kuningas ja jatkoi töiden tarkastelua insinöörin kanssa. Hän pysähtyi erääseen paikkaan, jossa yhdyskäytävä leikkasi suorassa kulmassa saartokaivantoa. Tässä hän asettui polvilleen vallin sisärinnettä vasten, nojaten kyynärpäillään rintasuojukseen, ja jäi siihen hetkiseksi katselemaan työmiehiä, joka jatkoivat juoksuhaudan kaivamista tähtien tuikkeessa.
Pienimmätkin seikat ovat tärkeitä, kun on puhe sellaisen miehen kuin Kaarle XII:n kuolemasta. Niinpä minun täytyykin ilmoittaa, että se keskustelu, jonka niin monet kirjailijat ovat kertoneet tapahtuneen kuninkaan ja insinööri Mégretin kesken, on täysin perätön. Seuraavassa kerron, miten asian laita saamieni tietojen mukaan todella oli.
Kuningas oli asettanut melkein puolet ruumiistaan alttiiksi erään vihollisen tykkipatterin tulelle, joka oli suunnattu juuri sitä kulmausta kohti, jossa hän parhaillaan oli. Hänen luonaan oli tällöin vain kaksi ranskalaista: toinen oli hänen ajutanttinsa Siquier, taitava ja tarmokas mies, joka jo Turkinmaalla oli ruvennut hänen palvelukseensa ja oli erityisesti kiintynyt Hessenin prinssiin, toinen oli mainittu insinööri Mégret. Vihollisen tykistö ampui heitä kartesseilla, ja kuningas, joka muita enemmän paljasti itseänsä, oli sentähden enimmin alttiina vaaralle. Muutamia askeleita taempana oli kreivi Schwerin, joka komensi juoksuhaudassa. Kaartinkapteeni kreivi Posse ja ajutantti Kaulbars ottivat juuri vastaan hänen määräyksiään. Samassa Siquier ja Mégret näkivät Ruotsin kuninkaan raskaasti huokaisten vaipuvan rintasuojusta vasten. Kun he ehtivät paikalle, oli hän jo kuollut. Puolen naulan kuula oli osunut hänen oikeaan ohimoonsa ja tehnyt siihen kolmen sormen levyisen reiän. Hänen päänsä oli vaipunut rintasuojukselle, vasen silmä oli painunut sisään, oikea oli ajautunut kokonaan ulos kuopastaan.
Hän oli kuollut heti haavoittuessaan; kuitenkin hänellä, kesken äkillistä loppuaankin, oli vielä ollut voimaa vaistomaisella liikkeellä laskea kätensä miekankahvaan, ja tässä asennossa hän oli vieläkin.
Tämän nähdessään sanoi Mégret, joka oli omituinen ja välinpitämätön ihminen: "Kas niin, näytelmä on lopussa, käykäämme aterialle!" Siquier riensi heti ilmoittamaan kreivi Schwerinille tapahtumasta. He päättivät yhdessä salata sotamiehiltä kuninkaan kuoleman, kunnes Hessenin prinssi saisi siitä tiedon.
Ruumis käärittiin harmaaseen vaippaan; Siquier pani tekotukkansa ja hattunsa vainajan päähän; ja siten kannettiin Kaarle kapteeni Carlsbergin nimellä joukkojen keskitse, jotka näkivät kuolleen kuninkaansa kulkevan ohi, aavistamatta, että se oli hän.
Prinssi määräsi heti, ettei kukaan saanut lähteä leiristä, ja käski vartioida kaikkia Ruotsiin vieviä teitä, saadakseen aikaa ryhtyä toimiin, jotta kruunu joutuisi hänen puolisonsa päähän ja Holsteinin herttua, joka myös voisi vaatia sitä, syrjäytettäisiin valtaistuimelta.
Siten kuoli kolmenkymmenenkuuden ja puolen vuoden ikäisenä Ruotsin kuningas Kaarle XII, saatuaan kokea sekä suurinta onnea että kovinta onnettomuutta ja antamatta hetkistäkään edellisen veltostuttaa tai jälkimmäisen järkyttää itseään. Melkein kaikki hänen tekonsa, yksinpä hänen yksityiselämänsäkin piiriin kuuluvat, ovat poikenneet kauas todennäköisyydestä. Hän on kenties ainoa ihminen ja tähän saakka ainoa kaikista kuninkaista, joka oli vailla erinäisiä inhimillisiä heikkouksia; mutta samalla hän kohotti kaikki sankarin hyveet sellaiseen liiallisuuteen, jossa ne ovat yhtä vaarallisia kuin vastakkaiset paheet. Hänen lujuutensa, itsepäisyydeksi muuttuneena, tuotti hänelle onnettomuudet Ukrainassa ja pidätti häntä viisi vuotta Turkinmaalla; hänen anteliaisuutensa kasvoi tuhlaukseksi ja tuhosi Ruotsin; hänen uljuutensa yltyi uhkarohkeudeksi ja oli syynä hänen kuolemaansa; hänen oikeudentuntonsa viekoitteli hänet joskus julmuuteen saakka, ja viimeisinä vuosina hänen arvovaltansa ylläpitäminen läheni sortovaltiutta. Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi ainoa olisi voinut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuutta hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön kuin järkevä. Hän oli ensimäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja, haluamatta suurentaa valtioitaan; hän tahtoi voittaa valtakuntia, voidakseen lahjoittaa ne pois. Hänen kunniaan, sotaan ja kostoon kohdistuva intohimonsa esti häntä olemasta hyvä valtiomies, mitä ominaisuutta ei ole koskaan nähty puuttuvan valloittajalta. Ennen taistelua ja voiton jälkeen hän oli täynnä vaatimattomuutta, tappion jälkeen täynnä lujuutta. Hän oli ankara muita samoin kuin itseäänkin kohtaan ja piti alamaistensa vaivoja ja henkeä yhtä vähässä arvossa kuin omaansakin, ollen enemmän ainoalaatuinen kuin suuri mies, enemmän ihmeteltävä kuin jäljiteltävä. Hänen elämästään tulee kuninkaitten oppia, kuinka paljon rauhallinen ja onnellinen hallitus kohoaa niin suuren maineen yläpuolelle.
Kaarle XII:lla oli edullinen ja jalomuotoinen vartalo, sangen kaunis otsa, suuret lempeyttä säteilevät sinisilmät ja hyvin muodostunut nenä; mutta kasvojen alaosa oli epämiellyttävä ja liiankin usein alituisen naurun rumentama, joka lähti vain huulista; hänellä ei ollut juuri ollenkaan partaa eikä tukkaa. Hän puhui perin vähän ja vastasi useinkin ainoastaan tuolla tavaksi tulleella hymyllään. Hänen pöydässään noudatettiin mitä syvintä hiljaisuutta. Luonteensa taipumattomuudesta huolimatta hän oli säilyttänyt sen arkuuden, jota nimitetään vääräksi häveliäisyydeksi. Keskustelu olisi saattanut hänet hämille, koska hän oli omistautunut kokonansa työhön ja sotaan eikä ollut koskaan oppinut tuntemaan seuraelämää.
Turkkilaisten luona oloonsa saakka hän oli lukenut ainoastaan Caesarin kommentarioita ja Aleksanteri Suuren historiaa; kuitenkin hän kirjoitti itsekin muutamia mietelmiä sodasta ja sotaretkistään vuosina 1700-1709. Hän tunnusti sen ritari de Folardille ja sanoi hänelle kadottaneensa asianomaisen käsikirjoituksensa Pultavan onnettomana päivänä.
Jotkut ovat tahtoneet tehdä tästä ruhtinaasta etevän matemaatikon; epäilemättä hän olikin sangen teräväjärkinen; mutta se todistus, joka tuodaan esiin muka osoituksena hänen matemaattisista tiedoistaan, ei ole kovin sitova. Hän näet tahtoi muuttaa tavan laskea kymmenittäin ja ehdotti sijaan luvun 64, koska se sisälsi samalla kertaa sekä kuution että neliön, oli jaollinen kahdella ja lopuksi purkautui ykkösiksi. Tämä aate todisti vain, että hän rakasti kaikessa eriskummaisuutta ja vaikeutta.
Mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, niin täytynee, vaikkapa ruhtinaiden mielipiteet eivät saa vaikuttaa muihin ihmisiin ja vaikkapa niin vähäoppisen hallitsijan kuin Kaarlen katsantokannalla ei voi olla mitään merkitystä näissä asioissa, kuitenkin tyydyttää niin tässä seikassa kuten kaikessa muussakin niiden ihmisten uteliaisuutta, jotka tarkkaavaisesti ovat seuranneet kaikkea, mikä koskee tätä ruhtinasta. Minä olen saanut tietää häneltä, joka on ollut pääasiallisena lähteenäni tähän historiaan, että Kaarle XII oli harras luterilainen v:een 1707 saakka. Tällöin hän näki Leipzigissä kuuluisan filosofin Leibnitzin, joka ajatteli ja puhui vapaasti ja joka oli jo useampaan kuin yhteen ruhtinaaseen istuttanut vapaat mielipiteensä. En tosin usko, että Kaarle ennätti, kuten on väitetty, ammentaa tältä filosofilta, jolla oli kunnia keskustella vain neljännestunnin verran hänen kanssaan, välinpitämättömyyttä luterilaisuutta kohtaan. Fabrice, joka seitsemän vuotta yhtä mittaa seurusteli tuttavallisesti Kaarlen kanssa, on kertonut minulle, että kuningas, oleskellessaan joutilaana Turkissa, missä hän näki useita eri uskontoja, tuli uskonnollisesti kylmäkiskoisemmaksi.
Myös La Motraye vahvistaa tämän tiedon "Matkoissaan". Samoin luulee myöskin kreivi de Croissy, kuten hän onkin sanonut minulle monesti, että tämä ruhtinas säilytti aikaisemmista uskomuksistaan vain uskon täydelliseen ennaltamääräykseen, mikä uskonkappale miellytti hänen rohkeuttaan ja oikeutti hänet menettelemään hurjapäisesti. Tsaarilla oli samantapaiset mielipiteet uskonnosta ja kaitselmuksesta, mutta hän puhui niistä usein, sillä hän keskusteli kaikista asioista tuttavallisesti suosikkiensa kanssa, ja Kaarleen verrattuna hänellä oli enemmän tietoja filosofiassa ynnä kaunopuheisuuden lahja.
En voi jättää tässä mainitsematta erästä parjausta, joka liiankin usein uudistuu ruhtinaiden kuoleman yhteydessä, kun ilkeät tai herkkäuskoiset ihmiset aina väittävät, että heidät on joko myrkytetty tai salamurhattu. Niinpä tällöin Saksassakin levisi huhu, että juuri Siquier itse oli surmannut Ruotsin kuninkaan. Tämä kelpo upseeri oli kauan aivan epätoivoinen moisen parjauksen vuoksi. Puhellessaan asiasta kerran kanssani hän lausui aivan näillä sanoilla: "Olisin kylläkin voinut tappaa Ruotsin kuninkaan, mutta kunnioitukseni tätä sankaria kohtaan oli niin suuri, etten olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikkapa olisin tahtonutkin."
Tiedän kyllä, että Siquier itse on antanut aiheen tähän surkeaan syytökseen, johon monet ruotsalaiset vieläkin uskovat. Hän tunnusti minulle itse, että hän kerran Tukholmassa ankarassa kuumetaudissa oli huutanut tappaneensa Ruotsin kuninkaan, ja että hän eräässä kuumekohtauksessa oli avannut ikkunan ja julkisesti pyytänyt armoa kuninkaanmurhan vuoksi. Kun hän sitten parannuttuaan sai kuulla, mitä hän sairaana oli puhunut, oli hän ollut kuolemaisillaan tuskasta.
En tahtonut julkaista tätä juttua hänen eläessänsä. Näin hänet vähän ennen hänen kuolemaansa ja voin vakuuttaa, että hän mieluummin olisi antanut tappaa itsensä tuhat kertaa Kaarle XII:n puolesta kuin tappaa hänet. Jos hän olisi ollut syypää moiseen rikokseen, olisi se tietysti johtunut halusta palvella sillä jotakuta valtaa, joka epäilemättä olisi palkinnut häntä siitä runsaasti. Mutta hän kuoli sangen köyhänä Ranskassa ja tarvitsi ystäviensä avustustakin. Jolleivät nämä järkisyyt riitä, niin muistettakoon, että se kuula, joka osui Kaarle XII:nteen, ei voinut mahtua pistoliin, ja että Siquier olisi voinut ampua tuon katalan kuulan ainoastaan pukunsa alle piilotetusta pistolista.[46]
Kuninkaan kuoltua lakkautettiin Fredrikshaldin piiritys; kaikki muuttui kuin silmänräpäyksessä. Ruotsalaiset, joita heidän ruhtinaansa maine enemmän masensi kuin ilahdutti, ajattelivat nyt vain kuinka saisivat aikaan rauhan vihollistensa kanssa ja voisivat omassa maassaan supistaa sitä rajatonta yksinvaltaa, jonka väärinkäyttöä parooni Görtz oli antanut heidän kokea.
Säädyt valitsivat vapaasti kuningattarekseen Kaarle XII:n sisaren, prinsessa Ulriikka Eleonooran, ja pakoittivat hänet juhlallisesti luopumaan kaikista kruununperimisoikeuksista; hän sai sen vain kansan suostumuksesta. Kerta toisensa jälkeen hän lupasi ja vannoi, ettei hän koskaan yrittäisi palauttaa mielivaltaista hallitusta. Myöhemmin hän uhrasi kuninkuuden arvoaseman aviollisen rakkauden hyväksi, luovuttamalla kruunun puolisolleen, ja sai säädyt valitsemaan tämän prinssin, joka nousi valtaistuimelle samoilla ehdoilla kuin hän.
Parooni Görtz vangittiin heti Kaarlen kuoltua, ja Tukholman senaatti tuomitsi hänet mestattavaksi kaupungin hirsipuun juurella; se oli kenties enemmän kostoa kuin oikeutta todistava teko ja julma loukkaus sellaisen kuninkaan muistoa kohtaan, jota Ruotsi yhä ihmettelee.
Tukholmassa säilytetään Kaarle XII:n hattua, ja siinä olevan kuulanreiän pienuus on yksi niiden perusteista, jotka tahtovat uskoa hänen saaneen surmansa salamurhaajan kädestä.
Muistutuksia ja selityksiä
[1] Tässä Voltaire liioittelee, nähtävästi käyttämänsä lähteen mukaan, Ruotsin ja Suomen sekä entistä että silloista väkilukua. Todellisuudessa se lienee v. 1730 ollut pari miljoonaa. Muutenkin Voltairen esityksessä on, kuten asiantunteva lukija huomannee, kohtia, jotka eivät ole oikein todenmukaisia.
[2] Senaatilla tässä kuten kaikkialla jäljempänäkin Voltaire tarkoittaa Ruotsin valtakunnanneuvostoa (valtaneuvostoa) ja senaattoreilla Ruotsin valtakunnanneuvoston jäseniä (valtaneuvoksia).
[3] Voltaire tarkoittaa n.s. Kalmarin unionia, joka tehtiin jo v. 1397.
[4] Tarkoittaa länsigoottien kuninkaan Alarikin retkeä Italiaan ja Rooman valloitusta (v. 410).
[5] Kaarle X ei kuollessaan ollut tehnyt rauhaa vihollistensa kanssa eikä pyrkinyt rajattomaan kuningasvaltaan.
[6] Tarkoittaa Kaarle XI:n toimeenpanemaa suurta reduktsionia eli aatelisläänitysten peruutusta, jota valvoi erityinen reduktsionitoimikunta.
[7] Oikeammin kuningas tuli Ruotsissa juuri lain mukaan täysikäiseksi 18-vuotiaana.
[8] Danielsonin mukaan ("Voltaire Kaarle XII:n historiankirjoittajana") Kaarlen ja Piperin keskustelu naisen (isoäidin) vallasta, samoin kuin monet muutkin teoksen tarinat ja jutut lienevät pantavat Voltairen tiliin. Samoin Sparren osuus ja täysikäisyyden julistaminen.
[9] Kruunauksen kuvaus nähtävästi osaksi Voltairen omaa keksintöä. Arkkipiispa lienee näet tiennyt asiasta jo edeltäkäsin, sillä uusi kruunaustapa oli määrätty jo ennakolta.
[10] Pietari tuli nimellisesti tsaariksi jo 10-vuotiaana v. 1682 yhdessä vallanhimoisen sisarpuolensa Sofian ja heikkomielisen velipuolensa Iivanan kanssa ja otti koko hallitusvallan omiin käsiinsä jo v. 1689, jolloin hän sulki Sofian luostariin. Lähti suurelle ulkomaanmatkalleen jo v. 1697, valloitettuaan turkkilaisilta Asovin v. 1696.
[11] Todellisuudessa lienee Pietarin armeijassa Narvan luona ollut vain noin 40,000 varsinaista sotamiestä ja Kaarlella noin 8,400, (niistä 3,200 suomalaisia).
[12] de Croy oli oikeastaan belgialainen upseeri, joka viimeksi oli ollut kuningas Augustin palveluksessa ja jonka August oli lähettänyt Pietarin sotilaalliseksi neuvonantajaksi. — Muuten Voltaire on lisäillyt Narvan taistelua omilla jutuillaan, jollaisia lienevät Kaarlen huudahdus hänen hevosensa kaaduttua, vertaus Georgian prinssin ja Kaarlen vankinaolosta ja Pietarin lausuma ruotsalaisista venäläisten opettajina voittamaan.
[13] Moritz Saksilainen, Saksin kreivi eli "Saksin marski", Augustin ja Aurora Königsmarckin poika, etevä sotapäällikkö. — Auroran veli, kreivi Filip von Königsmarck, yritti ryöstää mukaansa lemmittynsä, Braunschweig-Lüneburgin prinsessan Sofia Dorothean, mutta joutui vähää ennen neljän salamurhaajan uhriksi, jotka viskasivat hänen ruumiinsa erääseen likaviemäriin.
[14] Kreivittären ja kuninkaan kohtaus on nähtävästi melkoisesti Voltairen lisäilemä ja värittämä, kuten monet muutkin teoksen samantapaiset kohdat.
[15] Poniatowskin mukaan Kaarle viipyi taistelutantereella 8 päivää ja kuljetutti kaikki haavoitetut sieltä penikulman päässä olevaan Pinczowiin. Bringin ("Karl XII") mukaan Klissowin taistelu oli 9 p. heinäkuuta v.l.