I.
Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi jäähmettyneenä sen laella ja katselee liikkumatonna ympärilleen.
Edessään aukenee aavikko äärettömänä tasona, joka huimaavassa etäisyydessä tasaisena puoliympyränä yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan rantaan. Sen tummankellervän tason keskellä luikertaa Niil vaaleana vyönä, valuen esiin ikäänkuin taivaan etäiseltä rajalta lähenee se heikosti kiemurrellen ja levenevänä keltaisen aavikon keskitse ja paisuu viimein läheten leveäksi mereksi siinä kun se hitaana ja majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siitä taas jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse viimein kuin luikertavana hopeajuovana häviten silmistä pohjoisen taivaanrannan kuulakkaaseen väriin. Suunnattomana levittäytyy ympärillä erämaan keltainen tummeneva äärettömyyden syli, lähellä, virran rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina, joilla siellä täällä kasvaa joku yksinäinen jäykkälehtinen palmu, mutta kauempana häviää kaikki yksinäiseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana äärettömyyden näkynä levittäytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen kaikki aistit jäykkenevät.
Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo etäisyyteen ympärillään. Allansa levenee joka puolella pyramidin suunnaton tumma kiviryhmä.
Kuinka mitättömäksi tuntee itsensä siellä huimaavan pyramidin laella ympärillänsä erämaa äänetön äärettömyys! Niin on niinkuin sammuisi omasta olemisestaan ja seisoo siinä, joka tunto huumauvana. Silmät ikäänkuin sokeuvat, kun yhtämittaa tuijottaa sinne äärettömille silmänkannattimille ympärillä, ääretön hiljaisuus on ihmisen ympärillä, niin että on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus äärimmäisen hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen jälkeen ovat levänneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella eläneiksikään, ovat sovittaneet sijoilleen omien elävien käsiensä voimalla.
Kuinka mitätön ja turha on ihminen! Antinous katselee kiviä allaan ja antaa silmäinsä vaeltaa taivaan kupua ja erämaan ääretöntä syliä. Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lepää paaden päällä vuosituhannet liikkumattomuuden, ikäänkuin iäisyyden untansa, iäisenä ylenee yllä taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa, iäti samana lepää ylt'ympäri erämaan ääretön povi ja iäisenä, joka päivä samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan elää päivän, surkastuu toisena kuin kuivan erämaan kärvenevä ruoho. Ihminen, sinun ympärilläsi seisoo iäisyys ajanjaksojen lävitse pysyvänä vaihtumattomuuden ryhtinä, ainoastaan sinä itse olet kuin hetken hehkuva tulenkipinän lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana, ja jonka elämä jälkeenpäin on kuin unen muisto, jota jälkeenpäin ei enää todeksi uskokaan. Antinous jää katsomaan sammaleisia kiviä allaan ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen toimelias käsi, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava käsi, missä on se ihminen nyt, missä on muistokin siitä ihmisestä? Kivet lepäävät kivien päällä samoina kuin vuosituhannet sitte ja jäävät tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta jaksaako kuvailla sitä ihmistä joka liitti ne kivet sijoilleen, todelliseksi eläneeksi ihmiseksi, joka näki auringon ja joka vavistuen tunsi erämaan äärettömyyden ympärillään, niinkuin itse nyt? Tyhjään hälvenevä ja ohitsemenevä on ihminen, ikäänkuin meren nouseva, hetken elävä ja sitte iäksi sammuva aalto. Ikäänkuin hetken kestävä tuulen humu on ihmisen elämä, joka hetken liehuu elämänsä, mutta kohta on ohitse taas ja kaikki ympärillä yhtäläisenä järkähtämättömänä muuttumattomuutena, ikäänkuin se tuulen humu ei ikinä olisi humissutkaan sen liikkumattomuuden keskellä. Turha on ihminen ja turha ihmisen olemassa olo ja jälkeäjättämättä häviää ihminen elämästä.
Antinous on jäänyt tuijottamaan kiviryhmäkköön edessään ja silmänsä ovat jäykenneet. Vähitellen selkenee hänen katseensa taas, hän katsoo yhä kiviryhmäkköön allansa, mutta mielessään sulavat hereille ikäänkuin uudet ajatukset. Eikö ihmisessäkin ole rajaton elämä? Eikö ihminenkin hetkinään liiku rajattomana? Antinous tuntee yhtähaavaisesti koko sen suunnattoman kiviryhmän haahmon allansa, mutta samassa tuntuu hänessä myös erämaan autio ja rajaton avaroituminen ympärillä ja taivaan iäinen korkeus yllä ja hän ikäänkuin järkähtyy koko olossaan. Hän tuntee kuin omana sielunaan sen erämaan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja kaareutuu mielessään taivaan ääretön kupu ja kivien suunnaton levittäyvä ryhmä allansa tuntuu kuin liikahtavan eläväksi ja keinuvana kannattavan hänen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa silmänräpäyksessä on niinkuin purjehtisi hän pyramidinsa sylissä ajattomien aikojen lävitse ja näkisi yhtähaavaisena hykähtyneenä unena aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi silmiinsä laajan korkean kaupungin keinuva näky aavikolla pyramidin edessä, hän näkee sen selvänä ja kirkkaana piirtyvän keltaista erämaata vastaan, näkee sen särmikkäät muurit ja tasaiset katot ja kuulee katujen vilkkaan humun, samassa hälvenee koko kaupunki silmistä kuin näkymättömän käden pyyhkäsemänä ja erämaa levittäytyy vaan tyhjänä ja tummana edessään. Seuraavana hetkenä on kuin näkisi hän pyramidien sivut yht'äkkiä heräävän hälinöivään elämään, tummia vilkkaita ihmisiä liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylös ja kuulee vasaroiden elävän kalkkeen, hälinöivänä kirjavana liikkeenä ja ihmisten toimeliaana vilinänä ovat pyramidin sivut, mutta samassa näkyvät ne taas kuolleena pimeänä kiviryhmäkkönä edessä, joka seisoo kuin iäisyyden jäykkänä vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko ilmestyy aavikolle pyramidin edessä, hetkessä on koko keltainen erämaa vilkasta liikkuvaa hälinää, sotavaunujen ja ihmisten vilinää, Niiliä kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeressä pitkät kirkasväriset viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silmänräpäyksessä näkee senkin näyn selittämättömästi sammuvan silmien edessä, ja erämaan taas vaan aukeavan ympärillä äärettömänä liikkumattomuutena ja vaikenemisena.
Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi jäähmettyneenä ja näyt kulkevat sieluansa. Värähtyneenä seisoo hän ja vavahtunutta sieluansa leimuu ihana ilo. Eikö ihminenkin silmänräpäyksittäin välähtele iäisyyden hykähtyneenä tuntemuksena? Eikö ihminen hetkessä joskus aukene iäiseksi ikäänkuin yht'äkkisen salaman valaisemana?
Iäinen on ihminen silmänräpäyksittäin! Yhtähaavaisesti on hän kaikkea ympärillään, aikojen lävitse upottautuu hänen tunteensa ja syleiltynä sulaa hänen mielensä hetken äärettömyyden täydelliseksi hyminäksi. Ääretönnä, ääretönnä päilyy ihminen, kun hän itsestään unohtuvana vavahtuu iäisyyden tunnoksi ympärillään. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen olla, kun hän sieluineen sulaa näkemyksensä ylle ja sieluineen hälvenee näkemykseksensä, läikkyävää ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana päilyy hänen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta katsomisen rajattomana hukuttavana hetkenä?
Antinous seisoo pyramidillään, niinkuin äärettömänä keinuvana ryhmänä tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silmänsä ja sielunsa keinuu yhtähaavaisen päilyvästi sen pimeässä kannattavassa ryhmässä, aavikon äärettömässä äänettömässä levenemisessä ympärillä ja Niilin vaaleassa vyössä, joka mutkitellen luikertaa alavien lakeuksiensa keskitse. Miks'ei jätä ihminen itseänsä katsomuksensa unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti elämästä?