II.
Kuolleiden äänettömän kaupungin keskellä seisoo Antinous, edessään kivijalustalla lepäävä Sfinxi.
Lepää Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmillään eteensä, kivikäpälänsä oiennettuna. Sfinxin takana näkee laajana ja matalana avauvaan holvistoon, joka näkyy silmään loppumattomina, vuorestahakattuina pilaririvistöinä, jotka viimein häviävät näkyvistä kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxistä seisovat kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat liikkumattomina, kädet kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen ylitse jäykkänä kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ympäri ilmaan louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.
Kuin kivettyvänä seisoo Antinous siinä sfinxin edessä, silmänsä liikkumattomassa sfinxissä. Niin herkkämuotoiset ovat sen sfinxin kasvot, kuin värähtyneenä hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niistä kasvoista harmaat liikkumattomat silmät, jotka kivettävässä kylmyydessä ikäänkuin katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ikäänkuin jäätyy sen katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeytenä silmään ja sulana ja halaavana jää katsomaan niiden värähdyttävää naisellista kauneutta, ja olkapäitten solava ja puhdas muoto, joka hyvänä ja hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti pehmenemään. Niin velloo Antinous värähtyvänä, kun hän katsoo sfinxin rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sitä hyväilevänä hempeytenä tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa hänen silmänsä taas sfinxin jäykistävän kivikatseen, ja hän näkee jalustalle oiennetun sfinxin suonikkaan leijonakäpälän, jonka käyrät voimakkaat kynnet ikäänkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa. Kivettävästi tuntee hän samana hetkenä kuningasten suunnattomat, liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pimeän pilaristoaukenemisen edessään ja seisoo kuin joka tunnossaan jäykkenevänä.
Ne kuninkaat istuvat mykkinä pimeämuotoisina paikoillaan kädet polvillaan ja katsovat, päät jäykästi suorina liikkumattomasti korkealta ihmisen ylitse kallioiden erämaisiin aukeuksiin ympärillä, ja sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen häviävinä riveinä, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyvää katon holvikkoa. Mielikuvitus jäykistyy, kun siinä katselee niitä liikkumattomia patsaita ja pilarien päättymätöntä metsää, ja kun ajattelee että ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylväsholvit ovat seisoneet, edessään sama lepäävä, eteensä selittämättömästi tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen jälkeen samaa liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja ajatuksetkin jähmettyvät tuijottaviksi siinä kuolleen ja aution liikkumattomuuden keskellä. On kuin jäykkenisi itse sen iäisenä seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin jäätyisi elämästä, rinnan ainoana tuntona sfinxin katseen selittämätön ja kylmä hyydytys.
Vai onko ollenkaan elämää? Eikö lepää koko maailma silmänräpäyksen kivettämänä, oma sydänkin lyömätönnä? Kolkkona, kaameana kiviunena kaikki, aikakin hävinneenä? Antinous katsoo kuin jäykistyvänä ympärilleen. Niin on kuin jäähmettymisen silmänräpäys itsessään, ja kolkkona hyytyy hänen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat veressänsä, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee jäisenä jäseniänsä. Eikö koko maailma ole silmänräpäyksessä seisahtunut ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikö koko elämä ole hetkessä hyytynyt kiveksi?
Vai onko koko elämä muuta kuin kivettymistä? Elämä, jäänkylmä, ankea ja autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen jäätävää kammottamista? Niinkuin suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on elämä ja maailma, jossa joka hetki kolkot ja pimeät kivetyskasvot ja kivetyssilmät tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen värjyvä mieli joka hetki halvautuu hyydyttyvänä kammostumisena. Hetkeksi siinä kovassa liikkumattomassa elämässä unohtuu silmä sfinxin hempeänä, ja sielulle hyväilyn lievityksenä tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan hyväiltynä ja herkkyvänä ja hiipii koko olollaan sen sfinxin hempeyttävän tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silmä sfinxin katseen ja silmänräpäyksessä hyytyy ihminen jäykistyväksi kammoksi taas. Kylmänä ja vieraana hirmuna tuntuu paljas elämä ihmiseen ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edessä. Elämä on ääretöntä ja kovaa autiutta, jonka keskellä ihmisen jokainen tunto jäähmettyy kivenlyömäksi ja hädänsäikähdykseksi.
Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ympärillään pimeät ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edessään kivetyssilmäinen sfinxi, leijonakäpälä oiennettuna.