VI.
Antinous ajattelee.
Mitä on kauniina oleminen? Onko se sydämen suloista halajoimisen haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipeätä halajoimisen herkkyyttä?
Vai lepäämistäkö on kauniina oleminen? Lepäämistä olonsa tyyneessä ja hiljenneessä rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ympärillänsä päilyvät yhtenä kuvana, kuten tyyntyneenä iltana taivas ja meri meren heijailevassa kuvastelevassa sylissä?
Antinous ajattelee, käsi otsallansa.
Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru sieluansa. On koko mieli häilyävää haihtumaan halaavaa sumetta, koko oleminen nousee niinkuin suurena äärettömänä haluna, ja ihanassa nautinnossa häilyilisi keveänä, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas ylhäisiin pidättämättömiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja tukaluutta ja hantelaa pidätystä olla niinkuin on, ja halajoitsisi hälvetä, hälvetä ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pidätyksestä ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta epämääräistä halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneenä.
Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyyntä peilailua, niinkuin asettava laine kulkee ihmisen lävitse silloin, joka hivelee jokaisen hänen jäsenensä sopusuhtaiseksi, ja tyynnyttää jokaisen hänen ajatuksensa selväksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mielessä silloin herää, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista, jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja ruumiinsa yhtenä kuvastelevana tuntona. Niin silittävänä kulkee kauneus ihmisen sielua joskus.
Mitä on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ääretöntä hukuttavaa kaipaamista, jonka sylissä ihminen sulaneena herkkyy, vai onko se ihmisen lävitse heleilevää, ihmistä soinnuttavaa tyyneydessä lepäämistä, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisessä kullassa kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O kauneus, vai oletko sinä kumpaakin yhdessä, oletko sinä sekä ihmisen sointumista että ihmisen riutumista, saat hänen ensin kuin rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja väristytät hänet suuren suuren levon, silmänsä ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon läikemereksi, ja sitte herpaiset hänet sillä rajattomuudellasi niin että hän jälkeenpäin viruu sairaana ja haikeana ja kärsii sitovaa olemistansa, joka pidättävänä lannistaa hänet nautintoon hälvenemästä? O kauneus, oletko sinä sekä ihmisen päilyävää täydellistä ihanuutta että ihmisen sielun hiutuvaa kipeyttä, joka toisena hetkenä väristytät hänet onnesi kultamereksi, toisena hetkenä taas kätket ja kiedot hänet himmeän kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla hän sisällisenä nyyhkynänä kaivautuu?