VI.
Marmorilavalla, jonka pilarien välitse näkee ylhäältä ilmaa vastaan riippuvan hinteloita häilyviä lehtioksia, ja jonka edessä alhaalla heleilevänä aukenee meren rannaton välkkyvä peili, kummallakin puolella rannan ylenevä puoliympyrä, joka hohtelee toisten marmorirakennusten kevytviheriäisten puistikkojen reunustamia pilariryhmiä, siellä ylhäällä lepää Antinous marmori-istuimella ja katselee ajatuksiinsa unohtuneena ulos pilarien välitse meren ja ilmojen syliin.
Siellä lepää Antinous istuimelleen valuneena ja silmänsä häämyilevät pilarien ohitse meren peilissä, joka tyyneenä ja rannattomana avautuu edessä. Niin ylenevät pilarit edessään kuin kevyen tyyntyneen mielen liihotuksisena ylentymyksenä, oksien vapaa ilmaisa häilyminen pilarien välissä ilman syvää sineä vastaan on kuin sielun keveätä tuudittumista ja avaroituva pilvetön taivas, jonka loputonta sineä linnut sukeltelevat, ja joka lepää äärettömänä meren heijailevan piirin yllä, tuntuu kuin valaistuksena ihmisessä. Heleänkirkkaat pilaristot rannan ylenevässä puoliympyrässä kahden puolen tuntuvat kuin kuorojen yltäkirkkaana sointuna ihmisen mielessä ja harvalehtisten oksien tuudinta lempeässä ilmassa pilarien välillä tuntuu hivelevänä ja hyvänä koko olossa. Avaraa ja seesteisen rannatonta on edessä, kun siinä lepää ja silmät, mitään katsomattomina, epämääräisinä harhailevat taivaan ja meren piiriä, joka rajattomana avaroitumisena hälveilee ja välkkyy edessä.
Niin lepää Antinous marmoripilaristossa meren edessä ja jäseniänsä heruu valuva kangastelu. Ei hän jäsentänsäkään liikahda kun hän lepää sielunsa hyväilemänä siinä, eikä ajatustakaan herää kangastavassa mielessään, nauttivana raukeutena lepää hän vaan ja herkkyy näkemisensä tuntona. Siinä istuimellaan pilaristossaan hän on kuin näkemänsä meren ja taivaan kepeän korkean kuvun ja kirkkaiden marmorirakennusten sulanutta, itsensä unohtanutta kuvastelemista.