VIII.
Missä saisi ihminen ihanimpana raueta? Missä aaltoisi ihmisen sielu unohtuneimpana uneksuntana?
Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiinsä hälvenevänä, eteensä.
Missä häilyisi ihminen joka silmänräpäyksensä hiveltynä suloutuvana sieluna? Missä olisi elämä yhtämittaista väristymistä ja yhtämittaista väristyksiinsä hälvenemistä?
Antinous ajattelee ja ajattelee, silmänsä katsovat epämääräisinä.
Siellä missä elämä humajoitsisi ympärillä, kuin lakkaamaton kohajoiva virran tulva, mutta missä itse saisi unohtuneena häämyillä sitä virtaa kuulemassa. Siellä missä ympärillä aaltoisi suuri ja valtaava elämä, mutta missä itse saisi olla sen kaiken elämän hiljenevänä kajailuna.
Olisi maa ja kaupunki, jossa koko maailman elämä tykkisi, jonne kuin maailman sydämeen elämän kaikki äänet tulvisivat ja pakkautuisivat, ja jossa elämä kohisisi ja tihenisi tulvivana suurena rikkautena, niin siellä olisi ihmisen ihanan täytettyä olla sen kaiken elämän häilynnän rauhaisana peilinä. Yhtämittaa siellä ihmisen rinta värähtelisi uuden ja uuden näkemisen edessä ja yhtämittaa värjyisi uudessa kuvastelussa onnellinen sielu.
Niinkuin meren tyyntynyt peili, jonka tyyntyneessä sylissä koko taivas ja maa ihanuuden loisteena välkkyy, niin siellä sen maailman edessä ylt'yleisenä kuvastelisi, koko maailma ihmisen ihanoituvassa rinnassa liikkumassa. Äärettömänä elämän läikkeenä olisi siellä ihmisen rinta, joka hetkensä olisi uutta kuvastelemista ja uutta oman olemisensa taivaallista unohtamista. Koko maailmana olisi ihmisen sielu siellä ja rajattomana välkkyisi rajattomat hetket.
Antinouksen silmät välähtävät suuriksi, ja rintansa hengittää kevittyvänä ja levittyvänä, kun hän ajattelee.
Olisiko sitä kaupunkia ja maata, jossa saisi rauhan rikkaudeksi lievittyä ihmisen halajoitseva sielu? Olisiko sitä maata ja kaupunkia, jonka suuren elämän keskellä ihmisen olo olisi täyttyneen rauhan ja onnellisuuden kummuntaa, ja jossa ihminen, kaikesta sielunsa haikeasta kaipaamisesta vapahtuneena saisi kylpeä olossaan kuin tahdottoman katsomisen ihanassa unhotusmeressä? O, olisiko maailmassa se maa ja kaupunki, niin ihanuuden rusoksi ihminen siellä hykähtyisi ja päilyisi täyttyneen onnensa kylvyssä ikäänkuin iltaisen meren yltäkultainen peilisyli, jossa rantojen tumma rauha ja taivaan kelmeän heleä avaruus rajattomana ihanuuden kirkastumisena lepää!
Antinous on yhä ajatuksissaan, mutta silmänsä loistavat syvinä ja katsovat varmoina eteensä, ja valaistuneilla kasvoillaan lepää onnellinen uskova toivo.