X.
Elämä on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu häilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu, ainainen sisäinen rajaton halu on huveta itsestään, huveta rajattomana. Kun ihminen värähtää näkemyksensä kauneudeksi, on hänen halunsa hälvetä sen näkemyksensä ylle unohtuneena ja itsestään hukkuvana. Kun maailma kangastaa taivaallisen hetken silmänräpäyksellisessä hykähdyksessä hänen sieluunsa, on hänen ainoa elävä halunsa silloinkin koko sieluinensa olla näkemyksensä rajattomuuden täydellisenä, kaikki tuntevana peilinä. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin hänen halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myötä ja itsestään liuenneena ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selittämättömiin avaruuksiin. Aina värähtää ihmisessä kuin suuri ja hukuttava kaipauksen läike, ja aina jättäytyy hän joka teossaan tämän läikkeen kannattamaksi.
Niin on kuin kasvaisi ihmisen sisältä aalto, joka jokainen hetki kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa alituiseksi ulos ja ulos eteenpäin kuohuamiseksi. Niinkuin mielen pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa. Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen sylissä, jokaisen hänen ajatuksensa ja jokaisen hänen mielensä liikunnan sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliinsä. Koko ihmisessä kytee ja hiutuu se ääretön kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsestään hälvenevänä, nousisi kuin ylt'yleisenä huuruna olemisensa rajoista ja tulvisi kaiken ylle.
Niin on ihminen sisältään kuin ylt'yleisenä, joka taholle rajattomana pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eikä koskaan ole ihmisen olo lepoa. Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu hän rajattomuuteen levittäymisen haluna ja joka hetkensä on hän sisältään kipeä. Haikeata ja vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkynä on hänen ainoa pohjainen tunteensa. Kun ihminen värisee kauniina, on hänen tuntonsa sulautumisen kipeätä halajointia, kun hän vetäytyy kokoon kylmän ja runtelevan elämän edessä, sisällisyyttään hän silloinkin värisee ja kavahtaa sen elämän kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen umeata tiheätä sisällisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi hän jättäytyä tästä sisällisyydestään antauvan valumisen lievitykseen. Mihin saisi levittäytyä, että siitä sielunsa raskaasta vellonnasta lievittyisi? Mihin saisi jättäytyä, että sielu, kärsivä sairastava sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi elämässä silmänräpäys, jonka ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi elämä, johon ihminen sielustaan saisi kuin äärettömyyteen, suloiseen, vapahtavaan äärettömyyteen hälvetä! Olisiko missään maailmassa sitä äärettömyyden näkyä, jonka edessä vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja jonka edessä ihminen iäksi lievittyisi sisällisyytensä tuskaisasta pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa herätä hetkeen, joka hellittäisi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan?