IX.
Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa, jonka yllä palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemmälle ajatuksiinsa. Kätensä ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syvä ryppy, silmänsä katsovat totisina eteen.
Mutta kun ihminen ei aina häily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyyttä? Kun koko elämä melkein on kolkkoja tyhjiä hetkiä?
Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous päätään, ja silmänsä jäävät epämääräisen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse ikäänkuin seisahtuu ilmaan edessä.
Niin sammunutta on ihmisessä välisti, niin mykkää ja pimeätä. Mieli uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa kärsimyksessä tuntee elämän ympärillä. Niin tyhjänä ja nuutuvan laimeana uikottaa se elämä ympärillä, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin. Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on ihmisellä semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat elämän hetket niitä kituvia tukaluuden hetkiä? Niitä synkkiä hetkiä, joina ihminen jäykkenevänä värjöttää elämän yksitoikkoisuuden keskellä?
Katsovan Antinouksen kasvot värähtyvät vieläkin totisemmiksi, ja silmänsä pysyvät entistä tuskallisempina.
Miksi on ihmisellä sammuneet hetkensä, jolloin hänessä ei välky mitään, ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa hänessä? Miksi häilyy ihminen ihanuuden sylissä toiset hetkensä, kun sentään enin elämänsä uumoilee pimeän nääntymisen alla? Kolkolta tuntuu elämä kauneuden sylissä uneksuneelle, tyhjältä ja tylyltä ja lohduttoman autiolta. Miks'ei saa elämästä kaikiksi hetkikseen hälvetä ja miks'ei aina saa hyväiltynä kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava elämä tuudittavaksi säveltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on elämä ajatella, kauniina oleminen on vaan silmänräpäyksen hykähtynyt tunne, kun taas elämä, kelmeä väritön elämä tuikottaa ihmisen ympärillä loputtomat nääntyvät hetket, ja joka hetki sulkee hänet tukalaan syliinsä. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin elämä ja tukaltuvana elää ihminen enimmät hetkensä.
Mutta eikö itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena kärsimistä?
Eikö kauniiksi värähtynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua?
Antinouksen suuret surulliset silmät jäävät tuijottamaan yhä yhteen kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa hän kätensä pitelemään otsaansa.
Kauniinahan ihmisessä on imemässä niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun sielu ikäänkuin kasvaa itsestään, ja sulautuvana levittäytyy katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi pehmenemistä, totiseksi, totiseksi värähtää koko ihminen, silmäänkin on niinkuin kihoisi kyynel ja katse häämyilee kosteana ja herkkänä. Totista suloista suruisuuden pehmeyttä on kauniina oleminen, ja kauniina hetkenään liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen surumielisyyden herkkyytenä. Kipeyttä, haikeaa, koko sydämen herkyttävää kipeyttä on kauniiksi väristynyt ihminen, ja ihmisen herääminen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi. Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja kärsiikö ihminen kauneudessaankin? Mitä on siis ihminen ja ihmisen elämä?
Antinous jää yhä katsomaan eteensä ilmaan, silmänsä päilyvät särkyvän syviksi, kun hän yhä epämääräisesti tuijottaa eteensä, tuontuostakin pudistaa hän hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa päätänsä, ja silmänsä tuijottavat yhä tuskallisina samaan kohtaan.