VIII.
Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi ja kalvaa hiuduttavasti joka jäsentä. Niin kauneus valuu kuin hitainen ihana neste ihmistä, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisessä ja raukasee jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisessä. On raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka jäsenessään. Mitä tekisi? Ja miksikä tekisi? Kauneinta on levätä, kauneinta tunteinansa levätä. Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henkeänsä selkeäksi ja kirkkaaksi? Miksi säihkyisi tahtovaksi toivovaksi rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana levätä. Raukeana tahdottomana rauhana. Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. Elämä, ulkopuolinen, kolea hantela elämä? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen kosketuksen alaisena olla, epämukavaa ja tukalaa. Levoton ja häiritty olisi ihminen sen kovassa sylissä. Ei ihminen kauneudestansa elämään tahdo herätä, kauneutensa häilyvässä, koko sielun ja olon hervottavassa unessa on ihmisen halu heräämättä väilyä. Jättää koko ihmisellään itsensä nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siinä kylvyssä tuudittua ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eikä tahdo mitään, elää ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin pehmeään, koko sielua ja oloa hyväilevästi verhoavaan harsoon, niin halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsensä epämukavalta ja työläältä tuntuvasta elämästä hillittyyn ja hivelevään uneksumistilaan, jonka sylissä ihminen heruu nauttivaan hyväilevään velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempeä raukaseva unnutus hiipii ja hipuu se ihmistä, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena sulaa ja uneksuu ihminen sen sylissä, eikä silmäänsä tahtoisi avata sen raukasevassa sylissä, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana unenhumalana.