XLII.
Ulos minä ratsastan, ulos yksin, ulos leirini häilyvästä humusta, niin että leirin valkeat minun taakseni jäävät. Ulos minä ajan, pois aavokolle, joka yön peittämä on. Sillä minä tahdon ratsastaa pitkin pimeitä teitä, joilla ei ihmistä näy, ja joilla äänetön ilma kaiuttaa minun hevoseni kavion yksinäistä kapsetta. Ja kovasti tahdon minä ajaa, sillä minä olen käsitetty haamu, jolla ei pysähtymisen lepoa ole, ja minä tahdon tuntea kuuman ilman vastaani tulevan, niinkuin leikkaavan veitsen, ja sen kirpeilyn minä otsallani tuntea tahdon.
Ajaa, ajaa minä tahdon, sillä veri huumahtelee minun suonissani; ja minun mieleni on taivuksissa, sillä minun sydämelläni makaa raskaus, joka on tiheä ja vellova, niinkuin syvän meren käynti. Oh, läpi yön minä hevostani ajan, ja minä annan sen kiitää pimeän aavikon ylitse niinkuin lentävän nuolen, enkä minä sen hengittämään pysähtyä anna. Ja minä kumarrun eteenpäin satulassani ja rutistan käsilläni rintaani vastaan, sillä elämä tulee minun päälleni niinkuin raskas vaiva, ja jos minä alallani olisin, niin minä lyykistyisin sen alle.
Oh, hevostani minä yön lävitse kiidätän, ja minä lennätän sitä aution aavikon ylitse, sillä minä tahdon ajatuksiani pakoon lentää. Oh, lennä minun hevoseni, ja ota siivet päällesi, etteivät minun ajatukseni minua kiinni saisi, sillä minä en kestä niiden tulemista, ja minä pakahdun niiden alla, kun ne tulevat. Oh, lennä, sillä minun sydäntäni kolkuttaa, niin että minä olen kipeä, ja minun sydämeni kolkutus kasvaa.