XXVI.
Nyt minä olen elämää ajatellut, ja minä olen huomannut, ettei elämä ole muuta kuin rakkautta. Ja kaikki muu on unta ja tyhjää houretta, ja rakkaus ainoastaan on ainoa ja aina oleva ja rakkaus on elämä.
Sillä minä olen huomannut, että kaikki on turhuus ja tyhjä vaiva ilman rakkautta. Sillä valta, ja kunnia ja suuret työt ovat mielen huumausta, ja ihminen hourii niitä, kun yksinäisyyden pohjaton tyhjyys hänen eteensä auennut on, ja hän sen käsistä kamppailla koettaa; eivätkä ne ole muuta kuin ihmisen pelkoa itsensä tähden, kun hän yksin on.
Ja voi, te hourut ja itseviisaat ja voi, te vaivaiset henget, jotka teeskentelette, ikäänkuin rakkaus olisi joutava leikittely ja pehmeän mielen uni, ja niinkuin elämässä jotain suurempaa olisi kuin rakkaus, ja niinkuin teidän pienet ajatuksenne ja teidän pienet tekonne sen ylitse käyväiset olisivat. Oh, te vaivaiset, jotka olette kuin kuihtuva korsi, sillä tietäkää, jos te jotain olette, niin rakkautenne voimasta te sitä olette, ja jos teidän tekonne jotain suuria ovat, niin rakkaus on niiden pohja, ja rakkaus on teidät niihin nostanut. Sillä elämässä ei ole muuta, joka suurta ja syvää ja ylivoimaista on kuin rakkaus, ja jos te jotain muuta sanotte ja luulette, niin te olette teidän luulojenne tyhjät narrit ja näyttelijät, joille teidän toimenne teidän päänne ylitse kasvanut on. Voi, teidän suuruutenne ja tärkeytenne luulossa te olette niinkuin niitty, jonka heinä kuivunut on, ja teidän puheenne on niinkuin kuivuneiden oksien rapina tuulessa, eikä teidän olonne ole muu, kuin tyhjä liikkuminen elämässä, joka sisällöttömäksi kutistunut on.
Sillä rakkaus, rakkaus on elämän pohja ja sisältö, ja ilman rakkautta on oleminen synkeä ja rasittava haave ja tyhjä aikansa kulutus ja hengetön olo, mutta rakkaus on syvä ja kaiken täyttäjä, ja rakkaus on elämän tumma suoni, ja rakkaudessa elämä unestaan herää ja ihminen itsensä löytää.