PUHE ILOSTA.
Onhan maailmassa monta hyvää ja kaunista asiaa, jonka puolesta on puhuttu, ja hyvästikin puhuttu, ja jonka puolesta, sivumennen sanoen, kyllä kannattaakin puhua. Yksi kehottaa työhön ja ahkeruuteen, toinen voimakkuuteen luonteessa ja mielipiteissä, yksi muistaa isänmaata, toinen kanssaihmisiä, kolmas yleviä ihanteellisia harrastuksia, niin, on lukemattoman paljon jaloja pyrintöjä, joilla kaikilla on kehottajansa ja saarnaajansa. — Nyt olen minä sentään ollut löytävinäni yhden hyvän ja kauniin asian, josta en ihmeekseni huomaa ylistyspuheita pidetyksi. Uskoisitteko, hyvät kuulijat, että se on ilo, joka näin on jätetty orvon osalle? Ilo juuri se on. Siitä sentään, toisten hylkäämästä, tohdin minä nyt ruveta puhumaan. Tai en sentään rupea suoraan puhumaan siitä. Jätän sen nyt aluksi hiukan syrjään, saadakseni ensin tilaisuuden esittää erään uuden ja ehkä oudonkin opin, joka on sydämelläni.
Olettehan aina kuulleet käskettävän: tulkaa hyviksi, ihmiset! Se onkin oikea ja kaunis oppi. Nyt tahtoisin minä sentään muuttaa sitä oppia hiukan: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi! — Iloitkaa ihmiset että te tulisitte hyviksi! Siinä se minun uusi ja outo oppini onkin, jonka lupasin esittää.
Tietysti tämmöinen on vaikea ja työläs oppi. Elämähän on karua työtä ja leipä on kovaa, missä on siis ilon sija siinä? Elämähän jännittää meitä, aamusta ehtooseen, ja uudesta aamusta uuteen ehtooseen, ja niin yhä olemme oman työmme eteen valjastettuina; kun yhden toimen jätämme, on toinen jo edessämme odottamassa, elämämme on ikäänkuin yhtäjonoinen, matalasti nouseva vastamäki, jossa ei ole huoahtamisen taipaletta, vaan yhtäpäistä, jamaavaa, horrostuvaa längistävetämistä. Siinä vähitellen muu ympärillä häälyvä elämä sakeentuu silmissä harmaaksi, ihminen kohmettuu omaan työhönsä ja omaan pyrkimykseensä, tulee kuin jännitykseen vedetty vieteri, jossa aina kytee sama pingottunut veto ja sama levoton eteenpäin ahdistus, jota oman tehtävän pakko yhtäpäätä pitää tunkevassa vireessä. Siinä riutuu mieli vähitellen tukalaan nääntymykseen, ihminen jäähmettyy itseensä, ympäristö, toiset ihmiset ja heidän elämänsä, maailman kaikki, ihmisen itsensä ulkopuolella olevat ilot ja kauneudet, onnen ja onnettomuuden väreet, kaikki heleän kirkasmielisyyden ja tumman kärsimyksen soitot juoksevat silmissä yhdentekeväksi yksitoikkoisuuden viivaksi: ihminen uupuu mustahaaveiseen sekavaan oloon, jota yhtähyvin voi kutsua itsekkyyteen pimenemiseksi, kuin työhönsä ja tehtäväänsä vaipumiseksikin. Semmoista on elämä ja semmoiseksi se ihmisen saa; — ja sittekin sanon: iloitkaa ihmiset! — Totta semmoinen on työläs oppi.
Oletteko huomanneet: mitä suuremmassa pimeydessä ihminen on, sitä herkempi on silmä havaitsemaan hienoimmankin valonheijastuksen? Missä ihminen on uhkaavimmassa hädässä, siellä hän on nopein keksimään pelastuksen tien. Jos elämä on tämmöinen, nurjin ja vaivuttavin, niin väitän minä että niin se onkin ihmiselle paras. Jos se on nimittäin tämmöinen, niin se itse jo tuskallaan ajaa meitä hakemaan lievitystä tästä tuskastaan. Ja juuri tuskansa laadulla ehkä terottaa silmämme hienommiksi löytämään sille oikean lievikkeen. Elämän piina, kuten muistamme, on juuri siinä että se hiljalleen ja hiljalleen uuvuttaa ihmisen pimeään valottomaan itsekkyyteensä ja vangitsee hänen tehtävänsä ja tarkotuksensa ahtaitten yksitoikkoisten seinien väliin. Mutta kun sen kerran tiedämme, niin silloin tiedämme pelastuksen myöskin: pois, ulkopuolelle oman ahtautemme, hengittämään vapaan maailman iloista leijaavaa ilmaa! Ihmisen ympärillä on suuri, vapaa, värikirkas maailma liikkumassa ja elämässä. Siihen silmäys ja henkäys sen leppeitä syleileviä ilmoja, ja elämän ilkeä taikaverkko on puhkaistu! Meidän täytyy vaan osata aueta itsistämme elävälle maailmalle ympärillämme ja kohta heltiää meissä valuisampi liikutetumpi olo. Ettekö ole joskus, kun olette kohdannut jonkun parhaan ystävänne, ja saanut unehtua puhelemaan hänen kanssaan, ei hänen eikä omista asioistanne, vaan muuten vaan puhelemaan, mitä ilma mieleen tuo, yhden hetken sitä, toisen tätä, mutta koko ajan kepeästi ja juoksevasti, niinkuin se sattumalta puhuttu asia on sattunut värähtämään mielen lävitse, ettekö semmoisen hetken jälkeen ole tuntenut oloanne ikäänkuin viillytellyksi ja kevennetyksi. Semmoisia kepeitä ja huolettomia hetkiä pitäisi ihmisen koettaa osata valmistaa itselleen. Ihmisen pitäisi oveta osaamaan unehtua semmoisiin mielioloihin että hän niiden siivillä voisi liukua oman elämänsä jännityksen ulkopuolelle. Siihen hän pääsee, kun hän hetkeksikin osaa irrottaa mielensä omasta itsestään ja omista pyrinnöistään ja osaa heittää valuisen avoimen katseen elämään ympärillään. Sillä maailma on väriä ja valoa ja elämän liikettä, ja kun jättää silmänsä sen näkyyn, niin kyllä sillä kiinnittämisen voima on.
Mutta ennenkuin unohtuneella sydämellä voi maailman näkyyn jäädä, täytyy mielen olla herkän ja sulaneen, täytyy osata rakastavilla ja liikutukseen syttyvillä silmillä syventyä elämän väräjöivään näkyyn. Täytyy olla oppinut iloitsemaan elämästä. Ilo nimittäin, se on ihmisen hyvä enkeli. Sen leppeä käsi se on, joka ihmistä otsalle ja sydämelle silittää, ja sulattaa hänessä kaikki jäykkyyden ja tukalan jännityksen solmut. En minä tiedä, mitkä väräjävät sanat minä siitä lämminsilmä ja rakas-silmä ilosta herättäisin. Ilo on rakastavan sydämen avonainen kukoistus, ilo on hienon mielen puhdas liikutus. Oletteko joskus oikein ilona ollut? Kun sydämenne heräsi helmenä teissä ja värisi liikutettuna kauneutena ja rakkautena. Kun ihmiset teidän ympärillänne tulivat teihin niin hellässä ja auenneessa ystävyyden värähtelyssä, että koko olonne oli kuin suurta puhkeavaa kyyneltä, jossa tuntemisenne värisi. Ettekö muista, kuinka silloin joka värähdys elämästä ympärillänne oli kuin sisällistä kirkastumista. Semmoinen on se hohtosilmä ja liikutusrinta ilo ihmiselle, sen koskettamana voi hänen rintansa puhjeta maailman syväsilmäiseksi ja herkkämieliseksi kuvastukseksi, ilossa väräjää ihmiseen hienoin liikutus ja kirkkain tunne ja hiveltyin onnen aavistus.
Mutta mistä tämmöinen ylhäinen valutus ihmisen pimeässä sydämessä? Maailma sen sytyttää, maailma itse. Maailmalla on tuhat värettä ja välkyntää, maailma vapisee elämän rikkautta. Avaa sille silmäsi ja rintasi, niin tulee se maailma ja tulvii sinuun ja virittää sinun rikkaaksi ja riemuitsevaksi. Ei sinun tarvitse muuta, kuin että hetkeksi jäät vapaalla ja valuisella huomiolla oman olosi ulkopuolelle toisten oloa ja toisten elämää tuntemaan, ja kohta tunnet kuin vapaita ja huolettomia ilmoja liiteleväsi. Siinä hiipii semmoinen lepuuttava hyväilevä huolettomuus ihmisen ylitse, tuntee kiitolliseksi ja vilkastuvaksi itsensä, kun jo onkin toisten kanssa, ja yhä herkemmäksi ja avonaisemmaksi kukoistaa, kuta unohtuneemmin tähän oloon itsensä osaa jättää. Ihmiset kun he keskenään ovat, ovat tointoisensa pelastus. Tointoisensa kanssa yhdessä imevät he itseensä ilostumisen mehun, tointoisensa hupina he itsekin kirkastuvat ja tuoreentuvat. Ja tämä on suuri asia, että näin tapahtuu, sillä ainoastaan iloitsevassa ja aukenevassa ihmisessä pääsee elämä puhkeamaan kukkaan ja kauneuteen, vasta semmoisessa mielessä virkoavat puhtauden ja ylevyyden ja jalouden henget. Ilo on ikäänkuin aurinko, joka saa ihmisen rinnan kukoistamaan. Iloisessa mielessä valuiset henget vaikuttavat, siinä kaikki pyhät ja pyhimmät tunteet virkoavat, siinä kaikki liikutuksen ja rakkauden sävelet väräjävät. Ilosta voi puhjeta ihmisen sydämessä lähimmäisen rakkauden hellä kukkanen, ilosta voi mieli puhtaaksi ja yleväksi heijastua ja hengen heleätä kirkkautta janoomaan ruveta, iloitsevaan rintaan isänmaakin elävänä ja lämpimänä tuntona värähtää, ilossaan ihminen taivaan pyhyyteen ja uskon voimaan voi kasvaa, ilosta ovat puhjenneet ihmisen kauniimmat näyt ja korkeimmat kuvat. O, ilo on ihmisen rinnan hiljaisin ja hienoin ja kaunein liikutus, eikä ihmisellä ole yhtään ylennettyä hetkeä, jonka sieluna ei ilo olisi!
Kun minä nyt siis sanon: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi, niin enkö minä siinä sano rikasta ja kirkasta oppia! Leppeytykää, sulakaa ja puhjetkaa iloisiksi, niin te tulette hyviksi ja syvämielisesti onnellisiksi ja teidän sydämenne kumpuu kajastelevahohtoiseksi helmeksi, jossa autuus päilyy. Ja lisäksi: uskokaa tähän iloonne, ja pitäkää sitä elämänne suurimpana kalleutena, älkääkä halventako sitä itsenne edessä pitämällä sitä joutavana ja turhana leikkihaluna itsissänne, sillä siinä on sentään teidän rintanne puhtain ja ylevyyteen pyrkivin halu teitä ohjaamassa, ja sille kuuliaisina voitte te luoda taivaanne omaan rintaanne. Ilossaan ihminen elää taivaan elämää, elää kirkkauden ja hengen ylevää ja sointuvaa elämää, ilo on ikäänkuin ovi hengen valtakuntaan, ilossaan virittyy ihminen sellaiseksi, että kaikki hyvät liikutukset häntä jalommaksi ja puhtaammaksi ja korkeammaksi sävellyttelevät. Ainoastaan hyvä ihminen iloitsee, ja ainoastaan ilossaan on ihminen puhtaasti hyvä.
Iloitkaa siis, ja uskokaa iloonne, käykää luottamuksella sinne, missä näette ilon hengen teitä viittoilevan, ei se koskaan teitä pettävänä kutsu, ettekä ilojenne puhtaita hetkiä ikinä kadu! Iloitkaa hyvät ihmiset, pitäkää ilon kirkas-silmä pääskystä aina olallenne visertämässä, iloitkaa ja laulakaa ja tanssikaa ja olkaa sointuvat ja hyväsydämiset, vielä harmaapäinäkin hymyilkää ja olkaa ystävällisiä, sitte te elämästänne lämpimän ilon tarhan teette ja oman mielenne taivaaksenne kirkastatte. Minä päätän, kuten jo moneen kertaan olen toistanut: iloitkaa ihmiset että te tulisitte hyviksi!