TAITEESTA JA SIVEYDESTÄ.
I.
Ajattelen kirjottaa taiteesta ja siveydestä. Sanon aluksi kohta, että taide on aina epäsiveellistä. Ehdottomasti aina, kun se on puhdasta taidetta. Tai en aluksi yksin, yhtä hyvin lopuksikin, sillä esitykseni tulee yksinomaan olemaan yritystä todistaa se.
Tietysti semmoinen todistus on vaikea, kun siinä toisena suuruutena on niin epämääräinen arvio kuin siveys. Mitä on siveys? Jos tahtoisin tyytyä ainoaan tosioloisista huomioista saatavaan vastaukseen, niin määrittelisin: siveys näyttää olevan jotakin, josta aina syntyy riitaa, ja joka aina sanotaan puuttuvan siitä, josta juuri puhutaan, ja siveellisyys ihmisessä ilmenee paraiten siinä että hän moittii ja tuomitsee toisia ja on hyvin riidanhaluinen. Tunnustan että tämä määrittely on ainoa, joka siveydestä on historiallisesti todistettavissa, mutta koska se on melkein yksinomaan negatiivinen, niin yritän toisenkin määrittelyn siitä, mutta pelkään kohta että tämä määrittelyni ei tule olemaan niin yksinomaisesti oikea, kun juuri esittämäni. Ihmisethän, kuten tiedätte, elävät kahta elämää, maallista ja taivaallista, sanottiin sitä ennen, minäkin tarkotan sitä samaa, vaikka käytän toisia sanoja, ihmiset elävät ulkonaista, toisten joukossa ja kaikenlaisissa askareissa kuluvaa yhteiselämää, yhteiskuntaelämää tai mitä se on, mutta ihminen elää myöskin omaa elämäänsä, oman rintansa iäisyyselämää. Ymmärrättehän, ihminen on yhteiskunnan jäsen, yksi tuhannen muun joukossa, joka syntyy, hankkii asemansa, kuolee ja unhotetaan, niinkuin ne muutkin tuhannen hänen ympärillään. Luuletteko, että ihminen toisten joukossa paljoa merkitsee? Luin päivän sanomalehdessä, että joku torppari Keuruulla oli tapaturmaisesti kuollut, jaha — ajattelin, ja luin seuraavan uutisen, jossa kerrottiin jonkun kellokauppiaan tehneen konkurssin. Joku aika sitten luin sanomalehdessä että Englannin kuningatar Victoria oli kuollut. Jaha ajattelin, luin sanoman loppuun, suljin sen ja menin aamiaiselle ja siellä syntyi hyvin harras keskustelu siitä, kutka Suomesta lähtevät luistelukilpailuihin Tukholmaan. Ei ihminen, jos hän syntyy ja kuolee, suurta värettä herätä. Ja miksi hän herättäisi? Mitä hän toisten joukossa on muuta kuin yksi kymmenistä tuhansista samanlaisista, kumarteleva olento, jolla on sanoja huulilla, ja uudet vasta prässätyt vaatteet yllä, ja jota ei juuri muulloin kaipaa, kun silloin kun tekisi mieli pelata skruuvia, eikä ole kuin kolmimiehinen kumppanusto, silloin tuntee että puuttuu neljäs. Tietysti, kun tämmöisiä lukemattomasti rinnan elää, ja joka päivä joutuvat toistensa käsiä puristelemaan, niin siinä aina suhteita syntyy. Syntyisi ahdinkoa ja häiriötäkin muuten, tulee esim. tavaksi, kun tullaan vastaan, että sovitaan kummalle puolelle vältetään, kun mennään toistensa ohitse, ja keskinäinen yhdessäolo tietysti muodostelee monenkaltaisia tämmöisiä sääntöjä. Enhän minä tässä tahdo yhteiskunnan ja yhteiselämän muodostumista ruveta selittelemään, riittää vain, kun sanon, että pitkien, pitkien aikojen tahkova vaikutus tietysti on saanut toimeen jonkunmoisen sopusuhtaisuuden ja tapojen yhteenkäyväisyyden noiden lukemattomien ihmisten välillä, jotka leikkiä laskeva sattuma on tuonut yhteen samalle maaturpeelle, ja jotka toistensa keskellä jokainen vaeltavat vieraassa maailmassa. Siinä muodostuvat perheet ja kansakunnat ja valtiot ja uskot ja kaikki yleistävät pyrinnöt ja loppuihanteena on että jokainen saa pysyä niin vieraana ja niin vähän toistensa tungoksen häiritsemänä, kuin mahdollista on. Nyt minä tahtoisin kutsua siveyttä siksi näkymättömäksi aikojen vaikutuksesta muodostuneeksi sopusoinnuksi, mikä tässä muodostumisessa on herännyt. Siveys on yhteiselämää, sitä joka saa yksityisen ihmisen juoksevasti liukumaan siinä lukemattomien toisten ihmisten virrassa, saattamatta mitenkään häiriötä joko itselleen tai toisille. Sen mukaan hän tekee epäsiveellisesti, jos hän tungoksessa väistää vastaantulijaa vasemmalle eikä oikealle kädelle, kuten tapa on, ja siten törmää häneen ja niin loukkaa sekä hänen että itsensä, ja samoin tekee hän epäsiveellisesti, jos hän pitää toisen vaimoa kauniimpana kuin omaansa ja rakastuu siihen, sillä siten hän saa niin monen ihmisen puhumaan itsestään, että he vallan unhottavat ja laiminlyövät omat asiansa, joka voi synnyttää häiriötä, — ja monella muullakin tapaa voi hän saattaa yhteiselämän sopusoinnun epäkuntoon.
Sanoin jo, että paitsi tätä ulkonaisessa olossa kuluvaa elämää, on ihmisellä toinenkin elämä, muistaakseni nimitin sitä toisen kerran hänen taivaalliseksi elämäkseen ja toisen kerran hänen oman rintansa iäisyyselämäksi. Tiedättekö, tuo sama ihminen, joka edessänne kumartelee ja pudistaa kättänne, ja käyttelee sanoja huulillaan, ja jolla on ties mikä arvonimi, insinööri, maisteri, luutnantti, ja josta ette juuri muuta huomaa, kuin että olette sattunut tulemaan hänen rinnalleen ja muun puutteessa jotain puhutte hänen kanssaan, hänkin on ihminen, jolla on säveliin syttyvä rinta, joka iloitsee ja kärsii ja kammostuu niin syvästi kuin yksin ihmisen sydän taitaa, eikä hän tarvitse, kuin kosketuksen, ja hän siinä samassa on värähtävä sävel. — Ymmärrättehän, minä tarkotan, ihminen, joka syntyy ja elää ja kuolee ulkonaisesti yhä laimeana ja vaikuttamattomana ja yhtä tilapäisenä kuin maassa makaava tyhjin tomun hitunen toisen tomuhitusen rinnalla, on sisässään iäisyyden pisare, jossa saattaa olla elämän rikkainta kummuntaa vangittuna; te voitte soittaa hänellä, jos vain sen taidon taidatte, saada hänen kyyneliinsä sulamaan tai tykähtävänä riemuna paistamaan.
Semmoinen on ihminen sisältään. Mutta eikö semmoinen äärettömyyteen värähtävä sydän puhkaise ja rikota ulkonaisen elämän marionettisopusuhtaisuutta. Puhkaisee, ja siitä syystä juuri minä tahtoisin väittää taiteen olevan aina epäsiveellisen. Minä tarkotan, ulkonainen elämä, tai n.s. todellinen elämä, sen tunto särkyy, tulee myrkytetyksi, kadottaa vakavuutensa, kuin ihminen vaeltaa omaan itseensä. Kuka osaisi niiden iäisten hetkien jälkeen, joita ihminen omassa rinnassaan saa elää, enää innostua jännittyneeksi osanottajaksi siinä aikaa kuluttavassa seurapelissä, jolla ulkonaisen elämän päivänkorento-pyrinnöt voivat ihmisen tyhjät hetket täyttää. Nyt on taide juuri se, joka vapahtaa tunnemaailman ihmisen rinnassa, taide siis, kun asiaa tältä kannalta katsoo, on se voima, joka istuttaa yhteiselämälle vihollisen taimen ihmisen mieleen.
Vai onko taide muuta kuin ihmisen rinnan virvottamista? Minä pyydän teitä muistelemaan jotain suurta taidenautinnon hetkeä elämässänne. Kun joka tunnevärähdys ihmisessä oli hartautta — hartautta. Muistattehan, olitte lukenut jonkun runon tai nähnyt jonkun taideteoksen, jonka edessä teidän tuntemisenne oli juossut yhdeksi ainoaksi helmeksi. Teissä hymisi, te olitte silmänräpäyksessä ikäänkuin toisen soivan maailman koskettamana, josta heleät ja heijastelevat tunnesäteet lankesivat suoraan teidän rintaanne ja saivat teidän kuulemaan rikkaita, rikkaita, pohjaan asti meneviä sointuja. O, jokainen muu hetki elämästä on tyhjään kulutettu ja sammunut, paitsi se, jona saa runona elää, polvistuvassa ihastuksessa hartauteensa hukkua. Semmoisien hetkien herättämistä varten on taide ja yksin sitä varten! Taideteos kantaa itsessään aina sävelen, joka värähtää iäisyyteen ja nostaa ihmisen siivilleen. Ja taideteoksen voima on yksin siinä, millä mahdilla se jaksaa pitää kiinni pohjasävelestään ja avata kaikki siitä puhkeavat moduleeraukset ja miten syvälle se tällä tiellä voi heittää valaistuksen ihmisen rintaan. Usein kuulee taidenautintoa analyseerattaessa puhuttavan asioista, joilla ei ole mitään yhteyttä taidenautinnon kanssa. Esim. murhenäytelmistä puhuttaessa usein pidetään niiden rakenteen pohjarunkona sitä syyllisyyttä, johon päähenkilöt niissä joutuvat, ja tämän syyllisyyden sovitusta. Minusta ei nautinto niissä sentään lähde siitä hyväntunnosta, jonka rankaistu rikos ihmisessä herättää, ei esim. Macbeth sentähden niin järkyttävänä liikutuksena täytä mieltä, että rikkova ihminen siinä saa rangaistuksensa, vaan sentähden, että hänessä saa elää ihmisen, jossa kunnianhimon orkaani herää ja kasvaa, ja joka sen pyörteissä ruhjottuna viimein jää eteemme. Emme me Macbethia tuomitse, vaan me kärsimme ja vapisemme hänen mukanansa, emmekä me kappaleen päättyessä sentähden niin nostetussa mielentilassa ole, että oikeus vihdoinkin on saanut voiton siinä, vaan sentähden, että suuri pohjalta välähtävä elämänsävel on yhtenä hetkenä repinyt meidän sydämemme lävitse, me emme tuomitse siinä, vaan kärsimme ja tunnemme tuskan täyden ja pohjaan asti kuuluvan sävelen itsessämme. Samoin Hamlet on minusta esimerkkinä taideteoksesta, jonka lävitse sama sävel kaikissa sivuvaihteluissaan tulvaa ja loppunaan vielä antaa tämän saman sävelen rintaa nostavasti pohjaan asti kaikua. Päinvastoin kuin tavallisesti sanotaan, olen sitä mieltä että se ei pääty sovittavasti, vaan että se päinvastoin päättyy mustimmasti ja vihlaisevimmasti ja että sen täytyykin niin päättyä antaakseen täyskaikuisen tyydytyksen ihmisrinnan suruntunnolle. Sen loppukohtaus mielestäni, jossa uudet kappaleen tapaukselle kylmät ihmiset välittömästi sortuvien jälkeen täyttävät näyttämön muutama keveästi tunnettu säälin sana huulillaan, antaa vaan tunnon elämän väliäpitämättömästä kylmäkiskoisuudesta, joka unhottaen ne ihmiset, jotka juuri tuntuvat kokonaan täyttävän sen pohjattomalla kärsimyksellään, sammuneina samassa ovat unhotetut, ja uusi elämä kasvamassa heidän haudallaan yhtä kylmänä, kuin jos heitä ja heidän nääntymystään ei olisi koskaan ollutkaan, ja tämä ulkonaisesti näennäisesti sovittava loppukohtaus, jossa elämän jääkylmä auteus ja kova kamaluudentunto astuu runtelevilla malmiaskeleillaan kärsivän sydämen päälle, se onkin siis vain koko kappaleen tunnelmaa kruunaavaa, singahtavaa ja jäisiin avaruuksiin repivää loppuakkordia, jossa on resignatsionin jähmettynyttä toivottomuutta. — Tämmöisen minä luulen taideteoksen aina täytyvän olla. Sävelen, sävelen, joka tunkee elämän pohjaan, ja päättymisessään värähtää omassa melodiassaan iäisyyden aalloille ja kantaa ihmisen samoille aalloille keinumaan, semmoisen sävelen eteen ihminen jää lainehtimaan ja hetkellisen rikkautensa tulvaan hukkumaan. Ja mikä sellaisella paratiisillisella hurmausvoimalla ihmisen sydämeen värähtää, se puhuu taiteen iäisyyskieltä. Kun Tizianin Venus minun henkeeni hohtoisena ja puhtaana valuu, tai kun Frödingin alastomuuden laulu värähtää minun lävitseni, tai kun minä vaellan Maeterlinckin magnetiseeratussa ilmakehässä, ja sairastan ja säryn ja kammostun elämää, niin mitä minä muuta niille mahdan, kun annan niiden vavahtaa täytenä itseeni ja virityn niistä. Miksen minä antaisi sieluni juosta säveleksi, koska siinä on sävel, joka sen syliinsä voi ottaa! — Tiedättehän nyt, mitä minä taidenautinnolla tarkotan. Rikkaana soimista, rinta alttiina värähtämään onnen ja onnettomuuden kaikkiin säveliin, ihminen ääretön ja iäisyyden silmänräpäyksiä itsessään kätkevä. Mutta nyt minä olen väittänyt, että tämmöinen ihminen on myrkytetty ulkonaiselle elämälle. Tarkotan, hän joka on maistanut tämmöisen olon opiumiunta, voi joutua kuittaamaan sen rikkaan hetken sillä, että todellinen elämä siitä hetkestä kutistuu köyhäksi hänelle. Elämällä on nimittäin, minä tarkotan tässä sitä elämää, jota ihmiset yleisesti katsoen keskenään viettävät, sillä on koko sarja jännityslankoja, joilla se pitää ihmisiä vireissä, ohuet ohimot ovat haamuilleet siihen koko joukon efemäärisiä velvollisuussiteitä, joilla se voi lukemattomat ihmiset valjastaa, puolitotisilla, tilapäisillä ihanteilla voi se monta täyttää valheellisella henkisellä tyydytyksellä, jossa tyydytyksessä ei ole mitään totisen henkisen palon demoonista jalona liekehtivää ylimielisyyttä, vaan fariseista ympärivilkkuilevaa filisteri-tyytyväisyyttä, sitte on elämässä vielä kaikenlaista suurta ja pientä personallisen kunnianhimon kannustamaa pyrintöä, joka voi jonkinmoisella jännityksellä täyttää muuten ihan tyhjänä ammottavan olon, ja joka liikkuvilla kangastuskuvillaan kätkee silmästä olevan hetken sanomattoman mitättömyyden. Tämä kaikki on kaiketikkin välttämätöntä, ennenkuin voi ihmiset sytyttää täydellä osanotolla olemaan mukana elämän tyhjästi kuluvassa ja tyhjiä tuloksia jälkeensä jättävässä ulkonaisessa kulussa. Tietysti täytyy tunnustaa, että se, joka on elänyt syvän hetken, ei enää ole varsin sovelias tuommoiseen elämään. Se, joka on saanut nousta iäiseen silmänräpäykseen, osaako hän semmoisen jälkeen enää täydellä vakavuudella olla mukana siinä piinaantuvassa unessa, jota ihminen tukalassa epäselvyydessä näkee syntymänsä ja kuolemansa välillä? Kyllä minä uskon että taide voi ihmisen toimintateräksen herpaista, voi valuttaa häneen hiljaa ja hiljaa vaikuttavaa myrkyllistä nestettä, joka menee häneen ulkonaisena toimintaihmisenä niinkuin etikka poltettuun kiveen, ja murentaa hänen. Ja siinä suhteessa on taide aina kun se on taidetta myrkyksi, esiintyköön se vaikka tavallisenkin siveyden näköpiiriin kuinka puhtaan ylentävänä tahansa. Tiedän että Runebergin "Kuningas Fjalarkin", niin kirkkaana ja varjottomana kuin maailman järjestys siinä kuvasteleekin, tai juuri sentähden, on aivan yhtä myrkyttävä kuin Frödingin "Morgonsång", sillä senkin eetterilennosta palaa mieli tarkotuksetonta ulkonaista elämää vierastavalla ylevyyksien ja ihanuuksien taivaalla huikaistuna. Shakespeare ja Gabriele d'Annunzio voivat kutoa ja tuudittaa ihmisen yhtäläiseen opiumihurmaukseen, Shakespeare ainoastaan niin paljon valtaavampaan kuin hän on valtaavampi runoilija, mutta molemmat ne hivuttavat siveellistä ihmistä ihanuuden myrkyllään. Miltonin "Kadotettu paratiisi" ja Byronin "Don Juan" ovat siveellisesti turmelevina mainittavat rinnakkain. Kyllä minä pidän, että ne, jotka muutamia taideteoksia moittivat siitä, että ne ovat terveelle ja raittiille elämänkäsitykselle vaarallisia, ennemmin olisivat oikeutetut kääntämään aseensa koko taidetta vastaan, sitte vasta mahdollisesti heidän hyökkäyksensä voisivat saada sisällön pontta ja johdonmukaisuuden mahtia. Väitän siis, että taide kokonaisuudessaan on epäsiveellistä ja elämänkäsitystä turmelevaa, ja ne siis, jotka täydestä vakaumuksesta seisovat ulkonaisen elämän piirissä, ovat oikeutetut epäilevillä ja tuomitsevilla silmillä katsomaan sen hedelmiä.
Arvaan, että joku tahtoisi yrittää tehdä tyhjäksi koko esitystäni väittämällä, että siveys ei ole sitä, mitä olen määritellyt. Muistaakseni puhuin jostain ulkonaisen elämän harmoniiasta siinä määrittelyssäni. Nyt arvaan että joku yrittäisi muuttaa siveyden ihmiseen sisälle, sanoisi esimerkiksi, että siveys olisi sisällisen ihmisen harmoniia-soimista. Kyllä minä hänen tarkotuksensa ymmärrän. Hän tarkottaa, että siveys olisi jotain henkensä kirkkauden näköihin ylentymistä, jotain varjottoman kullan hohtoon tulistumista ihmisessä itsessään. Hän saattaisi puhua jotain Platosta, joka runoilee omaa henkeänsä, ja antaa siitä maailman ihanina soivat lait heleytyä. Minä pyydän sentään kohta jäävätä semmoisen vastaväittäjän. Minä katson nimittäin velvotetuksi itseni asettamaan hänen siveytensä samaan syytteeseen, kuin itse taiteenkin, että se nimittäin on epäsiveellistä. Eihän koko tuommoinen kanta ole muuta kuin sulaa tunnustusta runoilevalle sielulle. Kuka todellakin on suurissa filosofeissa koskaan muuta ihaillut, kuin runoilevaa henkeä, joka näkee ihmissydämen mukaisia unia, unia, joissa rinnan piilevät toivot ja halut ovat päässeet täyttyneihin näköihin puhkeamaan, eivät ne elämälle mitään selitystä anna, ainoastaan ihmisen oman rinnan liikutuksille. Eivät ne ulkonaisesti sen enempää elämää rakenna, kuin muutkaan runot, sisällistä ihmistä ne vaan väljentävät, mutta se väljentäminen taas ei ole terveydeksi todelliselle elämälle, kuten olemme sopineet. Pidän tarkasti kiinni tästä, sillä tiedän hyvin kummoisiin turmiollisiin puheisiin se on valmis puhkeamaan, joka on tullut tartutetuksi sellaisina sisällisinä syventymishetkinä. Kuulkaamme tässä pieni katkelma semmoisen puheesta. Olen löytänyt sen eräästä paperista, ja panen otteen tähän. — — Ei taide tiedä hyvästä eikä pahasta, ei hyödyllisestä eikä epähyödyllisestä, ei siveellisestä eikä epäsiveellisestä, vaan ainoastaan ihmisen kärsivästä ja iloitsevasta rinnasta, jota elämä soittaa. Taideluomat ovat iäistä, kaikki ulkonaiset määräykset hamasta poliisiasetuksista aina kymmeniin käskyihin asti ovat efemäärisiä, tilapäisen elämän vaatimusten mukaisia. Ihmisten yhteiselämä synnyttää suhteensa ja muodostaa määräyksensä, mutta rikkaampi kuin ihminen on yhteiselämässä, jossa hän on vaan väistyvä varjo, on hän omassa rinnassaan, ja sinne eivät ylety pienen ulkonaisen elämän pienet ja pienesti kyhätyt määräykset, vaan siellä hän elää iäisyyden säveliä. Taide on ihmisen jumalan palvelusta, ainoastaan ulkonaisessa elämässään täytyy hänen totella maallisen kuninkaan lakeja. Koska korkeimmankaan temppelin kupukatto voisi vaatia taivaan sinisen laen leijailevan allansa? Koska ulkonaisen elämän ohjeet voisivat sisällisen elämän rajat asettaa? — Ja mitä onkaan maailmassa n.s. ylevämpää sisältöä ja merkitystä, kuin täysissä väreissä käyvä ihmisen rinta? Ihmisen onni ja onnettomuus täyttävät pyhemmällä tulella sydämen kuin kaikki jalot ja ihaniksi tavottelevat aatteet, joita verettömät aivot ovat yrittäneet haamuilla, Byronin "Don Juan" virittää mielen tuhat kertaa vallatummalla hartaudella ja syvemmällä hengen käynnillä kuin sadat ja taas sadat siveellisesti hyvää tahtovimmat ja rakentavaisimmat saarnat. — — Tämmöisiin puheisiin saattaa taide-ihastus ihmisen villitä. Tarvitseeko minun enää muuta todistusta tuoda siitä että taide voi saada elämänkäsityksen sairastamaan! Myrkkyä, joka saa koko siveellisen järjestyksen riutumaan, on taide, ja oikeassa ovat ne, jotka uskonsa tai luulonsa kannalta koettavat yhteiskunta-rakennusta sen turmiollisilta nesteiltä suojella, ainoastaan että heidän kantansa mukaan pitäisi olla paljon kauemmalle menevämpiä ja säälimättömämpiä vastustuksessaan, kuin he huomaavat olla. Taide on aina turmelevaa, toinen juttu on, jos se turmelus on pahaksi vai hyväksi ihmiselle, mutta siitä en minä tahdo puhua nyt, ulkonaisen elämän kannalta on se aina siveellisen järjestyksen ja sopusuhtaisuuden liitteitä hajalle laskevaa, ja siis vastustettavaa. — Taide on aina epäsiveellistä! päättääkseni kirjotukseni niin kuin olen alkanutkin.
II.
Taide on siis aina epäsiveellistä. Tai jos sentään sanon oikeammin asian. Taide on aina siveellistä.
Taide on aina siveellistä! Taiteen kauneushohto on aina siveyden syvyyshohtoa. Kauniiksi liikutettu sielu on siveyden pyhää värettä.
Määrittelisinkö siveyden? Enpä tiedä. Puhuisin hymnin siitä. — Siveys on… Siveys on… Pysähtyivät sanani jo! Siveys, sen sanan ovat sen käyttäjät muodostaneet semmoissisältöiseksi että yhtä hyvin voisi puhua hymnin annoksesta pihvipaistia kuin siitä sanasta! Ennemmin tahtoisin nimittää sitä, jota ajattelen kiittää, epäsiveellisyydeksi, kuin tukahuttaa sen ankaraa korkeutta kutsumalla sitä siveydeksi. Mutta jos sentään koettaisin. Poltan mielestäni muiston siitä tomun tahmasta, jolla toiset ovat siveyden vaarallisen kotkalinnun hyödylliseksi kotokanakseen kesyttäneet.
Siveys on ihmisen ylhäisenä palamista. Siveys on ihmisen sielun totiseksi syttymistä. Siveys on ihmisen puhdistumista paljaaksi ihmiseksi.
Miksi on ihminen maailmassa? Tunteakseen. Maailmassa on kaikki ulkonaista, ohitsemenevää, vaihtuvaa. Valtakunnat häviävät ja kaupungit haihtuvat maan päältä. Tänään hallitsevat persialaiset, huomenna Rooma, kolmantena päivänä on maailma germaanien. Meret muuttavat sijansa ja tähdet sammuvat. Yksi on iäistä tässä kulkevassa virrassa. Ihminen, sen kaiken vaihtumisen huomaava ja siitä rinnassaan värisevä ihminen. David ja Salomo, Herakleitos ja Plato näkivät väristyksellä sen maailman ja tunsivat sen väristyksen, sama väristys liikahtaa vielä tänä päivänä ihmisen rinnassa, kun hän maailman edessä herää. Siinä vaihtuvassa virrassa on ihmisen tunto siitä yhtäpäisestä vaihtumisesta ainoaa iäistä, maailman näyn alituisesti vaihtuva virtaus seisahtuu iäisyyden silmäyksen alaiseksi hetkessä katsovan ihmisen eteen.
Ihminen on maailman elämän väristyssykäys. Ihmisen sielu on maailman näyn värähtävää tuntoon tulemista ihmisessä. Maailma, jok'ikinen sen väräys, koskee ihmisen vissiksi väräystilaksi, se tila on ihmisen sielu. Sielussaan ihminen elää olemuksen lävitse sykähtävän hetken, mitä herkempi hän on, sitä elävämpänä värjyy se hetki hänessä, ja täydellisimpänä tuntona sulaa hän ihan välittömäksi maailman tilaksi, silloin hän on maailman selvin peili, jossa maailman elämän hetkellinen läsnäolo päilyy elävänä, jos hän silloin tahtoo puhua maailmasta, puhuu hän omasta sielustaan. Kaikki mitä maailmassa on, hämärinkin, aavistetuinkin elää silloin hänen tuntonaan läsnä hänessä, maailman kylmä säälimätön suuruuden auteus, maailman äärettömyyden avaroittavin tunto, maailman ylitse soiva suuren järjestyksen kohottava ja tuhkaanlannistava sävelkuoro, maailman pienimmässäkin heijasteleva kokonaisuuden järjestyksen kuvastus, kaikki se haihtuvinkin tunnehymistys värisee ihmisen sielussa, kaiken sen tunto on väräys hänen sieluansa, ja kun hän tuntee sen, tuntee hän sieluansa, tulee tuntoon itsestänsä, puhdistuu eläväksi, joka tunteessaan itse intensiivisesti läsnäolevaksi ihmiseksi, hänen sielunsa tulee hänen olemisekseen, hän ei huomaa, vaan hän tuntee ja elää maailman. Nyt minä tahdon sanoa, että täydellisin ihminen on juuri tämmöinen, maailman joka väräyksen itsessään heijastava peili, on maailman rinta, jossa maailman tunto joka väräyksessään on elävänä, hienoimmassa, ohitsehaihtuvimmassa tunnossaan läsnä. Ja sanon lisäksi, ihmisen tarkotus on herätä juuri täksi täydelliseksi ihmiseksi.
Ihmisen tarkotus on olla iäinen. Ihmisen tarkotus on olla maailman iäisyyspeili, hieno- ja herkkäväräyksinen, kaiken kajaava. Johan minä jo puhuin, maailmassa ei ole muuta seisovaa kuin kaikkeen heräävä, kaikesta liikutettu ihmisrinta. Kaikki muu on ulkonaista vaihtuvaa suhdetta, kaikella on ainoastaan relatiivinen, ohitsemenevä merkityksensä, tunteva ihminen on ainoa iäinen siinä kaikessa alituisessa vaihtumisessa. Minä tarkotan, ihminen, ihminen on maailman silmä ja sielu, ainoastaan ihmisen tunto on iäistä, kaikki muu tilapäistä, muuttuvaa, yhtä hyvää kuin sattuman sinne tänne liikuttamaa unta, jos minä olen rikas tai köyhä, ministeri tai portinvahti, kreikkalainen tai eskimo, se on yhdentekevää, merkitys on minun elämälläni vasta, jos se on syvätuntoinen. Kaikki muu on tyhjän perään hapuilemista, syvennetty, syvemmin elävä rinta on ainoa ihmistä rikastuttava, ihmiselle merkityksellinen pyrintö. Ainoastaan se, mikä saattaa minun tuntoon rinnastani ja rintani liikutuksista, ainoastaan sillä on voima hedelmöittää minua, muu on tyhjän kanssa askaroimista. Ihmisen tarkotus on syventyä, syventyä joka hetki, syventyä kaikkeen ja kaikesta värähtäväksi: ihanat, syvät, rinnan pohjaa viileyttävät hetket ovat ihmisen sielun ainoa sisältö ja ainoa iäisyys, ja niihin hetkiin herääminen on hänen ainoa, hänen arvonsa mukainen pyrintö. Tai mikä olisi ihmisen tarkotus muutoin?
Mikä on ihmisen ylhäisin ja iäisyyttävin tarkotus, siihen on hänen velvollisuutensakin pyrkiä. Ei velvollisuutensa niin, että joku häntä tulikirjaimisilla rangaistussanoilla käskisi siihen, vaan niin, että ihmisen ihanin ja täydellisin olo on juuri siinä, ja että hän toteuttaessaan ihmisyyttään luonnollisimmasti ja välttämättömästi puhkee siihen. Samassa merkityksessä kuin sanoisin, että taimen velvollisuus on kasvaa puuksi, samassa merkityksessä sanon, että ihmisen velvollisuus on syventyä, sillä siinä hän toteuttaa itsensä. Ihmisen velvollisuus on pyrkiä syväksi, ihmisen siveydellinen elämä on hänen syventymisensä. Minä tarkotan että siveys on ihmisen syvänä ja syvimpänä olemista. Siveys on silmänräpäyksellisen, luonnon rinnan avaavan hetken iäisyys- ja äärettömyyspäilymistä, jolloin ihmisen sielu ja maailman näky värisevät yhtenä helmenä. Siveys on ihmissielun iäisyyden pyhä silmänräpäys. Ihminen elää siveyttänsä, kun hän nauttii syvimpänä ja hartaimpana.
Mikä ihmisen tämmöiseksi syväksi koskettaa? Taide. Taide ihmisessä syvät hetket herättää. Taide herättää iäiset, kaikkeudessa väräjävät hetket. Ymmärrän taiteen laajasti. Ymmärrän sillä kaiken, mikä vavahduttaa ihmisen tuntemaan sieluansa. Minä tarkotan: jonka ainoa ja tarkasti tavotettu silmämäärä on ihmisen rinnan herätys. Suljen sen alaan filosofiankin, filosofia nimittäin, niinkuin minä sen ymmärrän, on totisimmassa ja ainoassa pysyvässä muodossaan taidetta, vieläpä välittömimmästi ihmisen rinnan tunnon pohjalta herännyttä taidetta, ja semmoisena kaikkein välittömimmästi puhtaimpaan iäisyysnäkyyn herättävää. Onhan kyllä erotusta filosofin ja taiteilijan välillä, toinenhan jäähmetyttää tunne-elämänsä tarkkapiirtoisiksi, terävämerkityksisiksi sanoiksi, toinen herää lämpimän tunteensa liukuviin kukkaspuhkeaviin kuviin, jotka hellittävät ja sulattavat samatunteiseksi lukijan tai katsojan. Toinenhan kouraisee kuin kädellään ihmistä hänen tunne-elämänsä ytimeen ja tavottaa sieltä väistyvän tunteen kristalliselkeäksi marmorisanaksi, toinen taas liikuttaa elävänä väräjäväksi koko ihmisen tunnepohjan. Filosofi valaisee ja selkentää ihmisen tunteidensa näkyyn, taiteilija jättää hänen tunteidensa punastus-aallon syleilemäksi. Mutta yhteistä on kummallakin tärkein sentään, kumpikin produseeraa oman rintansa elämää, omaa itseänsä, filosofi saa iäisyyskaiun sanoihinsa omasta elämästään, oman väkevästi aaltoavan rintansa tunteesta, ja ainoastaan omalla sydänverellä purppuroitu taide vavahduttaa ihmiset, ainoastaan itsestään ammentava ihminen voi olla suuri filosofi tai suuri taiteilija. — Ehkä voin esimerkeillä paremmin selvittää, mitä tarkotan. Puhun ensin muutamasta filosofista, sitte esitän jonkun esimerkin varsinaisen taiteen vaikutuksesta.
Minä en ikinä ole nauttinut filosofiasta muuna kuin rintani avaajana. Ollevatko toisetkaan, joille filosofia on ollut totista harrastusta? En minä Platosta maailman rakennetta opi ymmärtämään, läksynsä-taitava kansakouluoppilas voi siitä antaa minulle paljon pätevämmät tiedot, ei hän minulle yhteiskunnan rakennettakaan valaise, eikä hän maailman ja olemisen tarkotuksista minulle anna vakaumusta. Minä en usko hänen maailmankatsomuksensa ulkonaiseen rakenteeseen. Sittenkin on Platon lukeminen ollut elämäni syvimpiä nautintoja. Sillä hänellä on ollut voima leimata rintansa tunto selviksi sanoiksi. Ihmisen minä opin tuntemaan Platossa, en maailmaa. Ihmisen rehellisesti ja tarkkavoimaisesti kuvatun tunnon maailmasta, en itse ulkonaista maailman kuvaa. Elävän ihmisen rinta Platon kirjotuksissa aukenee, elävän, väkeväin ja vereväin tunteidensa värillä ajattelevan ihmisen rinta. Verevän rintansa värillä kostuttaa hän huimatuimmat ajatusunensakin ja värjää ne personallisiksi tunnetulvahduksikseen, jotka vielä tänäpäivänä vapahtavina hellittävät lukijan rinnassa ihanat toivot. Ja jokainen hänen sanansakin, oikeasti ja tarkasti leimattuina ne täyttävät merkillisellä tyydytyksellä lukijan: se sana, mikä yli kaksituhatta vuotta sitten oli totuuden silmällä ammennettu ihmisen rinnasta ja värähtämättömällä kädellä lyöty tarkkasärmäiseen muotoonsa, se on järkähtämättömästi tosi vielä tänäkin päivänä ja jää iäksi yhtä tyhjentämätönsisältöiseksi. Minä voin muutamissa suhteissa oppia miltä kansakouluoppilaalta hyvänsä enemmän kuin Platolta, yksikään nykyisistä filosofian professoreista ei voi yhtään sanaansa täyttää sillä sisällisellä iäisyyspätevyydellä, johon Plato sanansa valoi, eivät he edes voi sanoa niitä sanoja hänen jälkeensäkään, hämmentämättä niiden raikasteräistä syvyyttä, eivät edes aina osaa sanoa, mitä syvää hän on sanonut, vaikka hänen sanansa sentään seisovat heidän edessään, jos he vain osaisivat ymmärtää ne.
Spinozallakin minä voin selittää, mistä minä filosofiassa nautin, ja minkä minä luulen filosofian sisimmäksi ja ainoaksi elinvoimaksi. Hänen kokonaiskuvansa maailmasta on mielestäni hiukan teologisesti väritetty absurditeetti, joka ei mitenkään tyydytä, jos hakee ratkaisua elämänarvoitukselle, mutta sentään olen kiitollinen sille, sillä siihen systeemimuotonsa tarjoilumaljaan on hän laskenut lukemattomia tarkkasärmäisiksi tahottuja timanttihelmiä, joissa ihmismielen väräykset ovat nähtävinä selviksi kiteytyneinä rakeina. Hänen "Etiikkinsä" lukeminen on ihmisen yhtämittaista viisastumista itsensä ja liikutustensa ylitse. On täytynyt elää terävintä personallista elämää, ennenkuin on kypsynyt niiden, sisällisesti painavain sanojen lausujaksi. Spinoza on iäinen, ei panteistisen jumala-maailman luojana, vaan ihmisen rinnan liikutusten näkijänä ja niiden tyhjentävä-sanaisena tulkkina, joka tekee jokaisen toisenkin, häneen syventyvän ihmisen eläväksi huomioksi oman rintansa liikutuksille.
Kantinkin edessä olisin neuvoton, jos minun pitäisi sanoa, mitä olen viisastunut hänen aika- ja avaruusopistaan. Sehän, minkä hän todistaa, on jokaiselle mystillisemmin ja syvemmin tuntevalle ihmiselle selvää jo ilman semmoista todistustakin, paljaan sisällisen tunnon aavistavana havaintona. Mutta toinen on minun saaliini, kun minä itse seuraan hänen esitystään. Se esitys, ei sen tulos, on hedelmöittävä. Jäykimmällä, tarttuvimmalla hengenvoimalla on ajatus siinä itse seisahdettu huomion eteen. Aineen hantela syvällisyys kannustaa tarkaksi koko huomion, ponnistavalla vajoutumisella upottaa huomionsa mielensä harmaisiin hämäryyksiin, ja seuraa sitte, oma mielensä karttanaan, Kantin raskaasti selkeyteen kamppailevaa esitystä. Siinä tuntee koko ajan olevansa vaikeassa työssä, jossa ponnistaa koko henkensä voiman, mutta ihana on sitte nautintokin niiden hämäräin lankojen selvetessä Kantin sisällisten, tarkkapiirtoisten sanojen edessä, ja kun viimein on taistellut hänen "Kritik der reinen Vernunft'insa" lävitse, niin on siinä samassa myöskin käynyt sisällisen havaintokoulutuksen kautta, joka on kuin järkiperäisesti järjestetty voimistelukurssi ihmisen ajatukselle, tarkotan sille sisälliselle, itseänsä tuntemaan voimistuvalle ajatukselle, joka on yksi puoli ihmisen tunnetta.
Vielä voin mainita Schopenhauerin ja Nietzschen tämmöisinä ihmisrinnan peilaajina. Schopenhauerinkin maailmankuva kokonaisuudessaan saattaa olla oikea tai väärä, ja sen oikeaksi ja vääräksi todistelut riippuvat kunkin kirjottajan mielihalusta, sillä todistaa voi semmoisista asioista, joista ei kukaan tiedä mitään varmaa, juuri mitä itse tekee mieli, mutta hänen suuruutensa ei riipu niistä todistuksista, eikä edes itse siitä todistettavasta, vaan se riippuu siitä voimasta, jolla hänkin on voinut valaista sisällistä ihmistä tai antaa oppinsa muodostua juuri kuin voimakkaan verevän personallisuuden välittömäksi emanatsioniksi. Kellä itsellään on jotakin huomiokykyä syvänteihin sielussaan, hänelle on Schopenhauerin rehellisesti esitettäväänsä vajoova esitysvoima väkeväksi riemastukseksi ja nautintorikkaaksi valaistukseksi. Hänellä on harvinainen mahti horjahtumatta pysyä rinnan tunnettavan liikutuksen pohjalla, ja siitä, yhtään sanaa pilviin valehtelematta, tai koskaan tyhjään johtamus-slentriaaniin liukastumatta, aina oman väkeväaaltoisen temperamenttinsa kontrolleeraamana, puhua täsmälleen lankeavat sanat. Hänen ajatuksensa ovat hänen väkevän tunne-elämänsä tulvahuksia, ja ikäänkuin hänen personallisuudestaan kasvaneita, mutta juuri voimakkaan individualisen juurensa ja rehellisen, arvelemattoman ja paikalleen osaavan esityksensä tähden ovat ne niin totuuden-painoisia, että harvoin saa lukea sisältöpitoisempaa ja ihmisluonnon juurta paljastavampaa, kuin hänen kiviryhtiset lauseensa. Hänen sanoilleen löytää aina varmakaikuisen vastauksen omassa rinnassaan, niin rehellisesti ja välittömästi ovat ne ammennetut sisällisen ihmisen yhteistä olemuksesta. Hän ikäänkuin sukeltaa ihmisen tyypilliseen tuntemukseen, ja jähmetyttää sen sanoiksi. Olen elänyt rikkaimman kesäni Schopenhauerin sytyttämänä, enkä tiedä, kuka olisi sisällisen ihmisen herättäjänä häntä väkevämpi.
Myöskin Nietzsche on puhunut selkeitä ja iäisiä rinnan paljastus-sanoja, jotka kaukaisten aikojen taaksekin vielä tulevat voimaan puhua rehellisille rinnoille. Hän on se suurista filosofeista, jotka selvästi ja tietoisesti on jättänyt systeemilaitteen rakentamisen syrjään, sen joka toisissakin filosofeissa on ollut efemäärisintä, ja jolla ehkä vain on ollut se merkitys, että se on ollut mukavana hyllynä, jolle asetella maailmankatsomuksensa syvät viisauden aarteet. Tietysti tämmöinen on ollut hankalaa filosofian- tai oikeammin sanoen filosofianhistorian professoreille, sillä mistä he luennoissaan ja filosofianhistorioissaan voisivat puhua jollei systeemeistä, ja niitä joutavasti kumoillen ja puolustellen leikitellä filosofiaa, eihän jokaisen sana ylety elävän rinnan syvyyttä totuuden sanoiksi jähmehtyttämän, ihmiskunnan harvimmat siihen ovat vain pystyneet, ja joka aikahan sentään elää satoja filosofian professoreja, joiden myöskin täytyy elää ja viran puolesta aineestaan puhua. Ovatkin sentähden oikein ammattihengessä ahdistaneet Nietzscheä, lienee hän meidänkin maassa jo kolmasti kumottu, vaikka, sivumennen sanoen, luulisi kerrassakin jo riittäneen, jos nimittäin se olisi sattunut luonnistamaan. Aikamme suurin henki on sentään ollut tämä "uus-aikainen sofisti-sharlataani", ja kuihtuvaa tieteily-shablonia ovat kymmenien professorikuuluisuuksien mitätönsieluiset filosofeerausyritykset hänen palavasta rinnasta heitettyjen syvyys-sanojensa rinnalla; yksi ainoa Nietzschen lause sytyttää totisemman elämäntunnon kuin niiden paksut nahkakantiset nidokset. Wundtit ja Paulsenit ja ne muut ovat semmoisia, jotka peittävät hedelmättömyytensä totisessa, voimakastuntoista personallisuutta vaativassa filosofiassa joko siten, että askaroivat joissakin filosofialle vieraissa spesialitieteissä, joissa kyllä saattavat tulla vaikka hyvinkin kunnollisiin ja alkuperäisiin tieteellisiin tuloksiin, filosofeja eivät he sen puolesta ole, ovathan vain ulkonaisesti tutkivia ja ulkonaisia johtopäätöksiä rakentavia tiedemiehiä; tai ovat he ammattikuuluisuuksia, jotka aikanaan, kunniallakin ehkä, edustavat ensyklopedista tietoa filosofia-tieteen, — ei filosofia-taiteen — alalla, mutta se tieto uudistuu jonkun kymmenen vuoden kuluttua toiseksi, ja silloin elävät ne suuruudet vain jonkun bibliografin kirjoituksessa, Nietzsche taas ammentaa viisautensa siitä lähteestä, josta ainoastaan iäisyys-sanat ovat ammennettavissa, elävänä palavasta ihmisrinnasta, ja hänen sanansa elävät uudestaan joka kerta, kun ihminen niiden valaisemana herää salaisten syvänteidensä näkyyn. — Nietzsche on ihmiselle kasvatukseksi ja rinnan liikuttajaksi, niitä muita lukee suorittaakseen filosofiassa "laudatur'in". Hän elää oppinsa personallisesti, välttämättömästi, hänen oppinsa on hänen personallisuutensa toteuttamista, ne toiset ovat sattumalta ja ulkonaisesti valinneet jonkun, yhdentekevää, minkä ajatussysteemin, joka ei missään ole ehdoton tulvahdus heidän elämäntunnostaan, vaan ainoastaan päälle otettu munteerinki.
Tietysti harva on elänyt niin mahtavaa elämää, että se nähtäväksi valaistuna voi uudelta alkuperäiseltä puolelta paljastaa ihmisen sielun. Voikin koko ihmiskunnan historiassa laskea ne miehet sormillaan, joilla siihen on ollut voimaa. Eipä meillä esimerkiksi täällä pohjoismaissa ole ollut kuin yksi ainoa, jolla olisi ollut mahti lohkaista rinnastaan todet alkuperäiset sanat, tanskalainen Sören Kierkegaard. — Tietysti, puhella ja kirjotella osaavat kaikki, totuus ei ilmesty volyymeissä sentään, se paljastuu terävässä, eletyssä sanassa. Joku Spencer saa kirjotella paksut kirjat ja rakennella sanasta toiseen liukastuvia pintapuolis-tosia teorioja, jotka päällin puolin ja ulkonaisesti yrittävät selittää maailman menoa, silloin vasta hän suuri olisi, jos hän osaisi naulata sanaksi yhden ainoankin ihmisen sisimmän väreen. Mutta siihen ei pysty muuta kuin suurin ja alkuperäisimmästi elävä ihminen, toisilta liukastuu se sana syntymättömänä kädestä, kätkekööt he sitte sen heikkoutensa kuinka imponeeraavaan ulkonaiseen tilapääviisauteen tahansa. Filosofia ei ole verettömäin, vaikkapa humaanisiksikin itsensä kutsuvain lauseparsien puhelemista, filosofia on todellisen, verevän, tunneaaltoisen ihmisen rehellistä itsensä paljastamista, todellinen filosofi todistaa itsensä siksi sillä, että tuntee aina hänen personallisen valtimonsa tykähtävän hänen sanoissaan, silloin hän ei puhu tuulen tuomaa, jonka sama tuuli viekin, ja silloin hänen sanansa herättävät sanottuina täysinäisen, personallisesti tunnettavan tyydytyksen. —
Olen puhunut näin pitkälti filosofiasta, osaksi koska silläkin on taiteen iäisyydestä ja iäisyyttä varten ammentava pyrintö, osaksi, koska se ehkä puhtaammin vielä kuin itse taide antaa selkeän esimerkin itse kirjottajan omaan rintaan pohjautuvasta, ja sen pohjalta lukijaa valaisevasta ja hänen tuntemuspiiriänsä väljentävästä vaikutuksesta, osaksi viehätyin itse aineenkin tähden laajempaan esitykseen. Jos nyt käännämme silmämme itse varsinaisen taiteen piiriin, näemme senkin syvimmän vaikutuksen ihmisen liikuttamisessa syvempi- ja voimakkaampi-tunteiseksi, personallisesti rikastulvaisemmaksi. Taide virvottaa tunteet ihmisessä, ei sillä muuta silmämäärää olekkaan. Kauneus- ja ihanuustunteet, pyhyystunteet, puhtauden valkoiset tunteet, totisuuden, ylhäisen halveksimisen, palavan rakkauden tunteet, kaikiksi niiksi se koskettaa ihmisen. Ihmis-onnen ja onnettomuuden syväaaltoisella liikutuksella se yrittää viljellä ihmisen sielua. Tai mikä tunneväre ei rikastuttaisi ihmisen sielua? Ehkä minä esitän jonkun esimerkin siitä, miten minä ajattelen taiteen väljentävän ja syventävän ihmisen tuntotaustaa. En valitse esimerkkejäni erityisesti silmälläpitäen suurivaikutuksisinta taidetta, valitsen, ensimäistä lukuunottamatta, esimerkeikseni semmoiset, jotka mielestäni selvimmästi alleviivaavat käsitystäni, ja antavat vähimmän tilaisuutta todellisen tarkotukseni väärinymmärtämiseen. Tahdon kaikella muotoa nimittäin välttää sitä, että joku saattaisi esimerkeistäni saada yllykettä oman ahtaan, taidetta rutistavan siveyskäsitteensä vahvistamiseksi, ikäänkuin muutamain suurten taideteosten vaikutus lähtisi pintapuolisesta siveyssäännöstä, jonka satunnaisesti ehkä voi interpreteerata niihin, ja tahdon sentähden jo valita esimerkkinikin sillä silmämäärällä, ettei tässä suhteessa synny kaksimielisyyttä.
Luen "Kuningas Fjalarin" ja — — kuljen kuin ylhäisessä jääkynttiläisessä eetteritemppelissä, jossa jääksi hyydettyneet sankarit huurteisten ripsiensä alta katsovat terässilmillänsä minua, jäätyneet sormensa miekkainsa kahvoilla. Siellä on kuin teräshelisevän huurteisen talviaamun keskellä, jossa taivas on raikkaan kylmänä pilaristona yllä, maa valkeana lumilakeutena ympärillä. On kuin hymniä koko ihminen, raikasta, ankaraa, sinervän lumen säkenöivää teräshituletta mieli, valuista avaraa viivaa maailmantunto rinnassa, kaikki ylhäisen yksvärisyyden selkeätä ankaraa juhlallisuutta; maailma ja elämä seisovat kuin ensimäisen hetkensä pyhässä iäisyystunnossa silmien edessä, kaikella on iäisyys-, värähtämätön iäisyysmerkityksensä, ja lukijan rinta hymisee hämäräksi temppeliksi sen jokapuolella pilaroituvan hartauden koskemana.
Tai katsokaamme Byronin Don Juania. Mustan vihan pakotukseksi kasvanut rinta on siinä päässyt puhkeamaan. Vihastuneena halveksimisen pathoksena kuohuu runo, ylimielisellä uhmauksen riemulla heittäytyy se kuin tiikeri pikkuis-tyytyväisyyteensä jähmettyneen maailman ylitse. Siinä runoilijan mukana kasvaa omakin rinta saman mustan, puhkeamaan pakkautuvan halveksimisvihan virraksi, jokainen räikeä, maailmaa vasten silmiä osaava sana on kevennykseksi sydämelle, on kuin olisi oma käsi ollut mukana sitä läiskäyttämässä. Runo puhkaisee rinnassa kuin uuden voiman lähteen auki, ja siinä tallaamisriemussa kylpiessään tuntee rajattoman, rinnanpohjaa vilvottavan, tyydytyksen, maailman pikkaista moraalituomiota tallaavalla uhmauksen ilolla heittäytyy kirjan hekumasanoihinkin, riemuitsee ne kerran selvästi sanotuiksi, ja ikäänkuin riehuu kerrakseen kaiken tahmaisen tomun yltään. Don Juanissa saa kasvaa yltyneen, punapaloisen personallisuuden väkivaltaisena loimahtavaksi liekiksi, ja sen sanoissa saa ihmisen personallinen tunto väkevän voimakylvyn. —
Ibsen riemastuttaa minua rypistettyjen silmäkulmainsa alta välähtävän salamakatseensa kylmänkuumalla väliäpitämättömyydellä. Mitä sillä väliä on, jos yhteiskunnan ahdastokeiset rajat tulevatkin murskatuiksi, jos vain yksityinen ihminen pääsee tuntoon henkensä intensiivisyydestä pakkautuessaan niitä rajoja vastaan? Yhteiskunta järjestyksineen on tukalapainoinen, ihmistä tukahuttava lohikäärme, mustassa vihassa nousee sisällinen ihminen Ibsenin teoksissa taisteluun sitä niljaista hirviötä vastaan. Voimakkaasti kyhähtelevällä vahingonilolla näyttää hän yhteiskunnan aina väärässä yksityistä, vaistoisella tunnolla sitä vastustamaan heräävää yksityistä ihmistä vastaan. Ibsen osaa järkyttää hereille itsensä tuntevan ihmisen ihmisessä, enpä tiedä, koska tuntisi itsensä väkevämpihaluiseksi astumaan ristiriitaan kaiken omaa ihmisyyttä pienentävän ja tukaluuttavan ulkoisuuden kanssa, kuin Ibsenin sytyttämänä, tuntee itsessään kuin rajattoman ponnahtamisvoiman, roihuisi punaisena palona sitä kaikkea yhteiskunnan pienentämisvääryyttä vastaan.
Ehkä vielä puhun Frödingin "Morgonsång'ista", josta ensi kirjotuksessanikin jo mainitsin. Siinä runossa elää aistillisen puhtauden ilon, joka lämminihoisen alastomuuden kuvana sähköttää mielikuvituksen. Raihnainen ihminen, joka ei siinä nautinnon puhdasta viiniä tunne, ja joka ei sitä siemauksittain juo! Siinä laulussa tuntee itsensä herätetyksi semmoiseen aistilliseen täysitykäyksisyyteen, että elää kuin toisessa, olympiseksi notkistetussa ja nuorennetussa ruumiissa, jonka notkeanivelisissä jäsenissä veri lentää keveänä ja lämpimänä tanssina. Voimakkaan lisätyydytyksen herättää tämä runo sillä vapahtavalla ylimielisyydellä, millä se antaa tämän ilon puhua ihan raihnauttaan punastuvan maailman uhalla.
En tahdo puhua kaikista niistä voimakkaista liikutuksista, joilla Shakespeare voi välähdyttää ja avaroittaa lukijansa, en Goethen voimasta hillitä mieli avararytmiseksi kauneustyyneydeksi, en Heinen runojen sielua hyväilevästä kyynelraskaasta tunneaallosta, en monesta muusta sieluun heräävästä ihanuusviihdytyksestä, sanon lyhyesti vain: runous ja taide ovat ihmisen virvottamista, ovat hänen tuntemisaaltojensa tihentämistä, ihmisen rinnan väljentämistä herätetyillä tunnesävelmillä. Jokainen taideteos, joka tunteena virtaa sieluun, syventää ihmisen tunnelmataustaa. Intensiivisemmällä tunne-energialla helteän minä Ibsenistä, ihanat värityskylvyt olen minä elänyt Shakespearessa, kumpikin on viljellyt minun tunnepohjani syvemmäksi.
Taide onkin ainoastaan sisällisen ihmisen herättämistä. Jokainen sieluni lävitse aaltoava kauneuden väristys jättää minun rikkaampana ja herkempituntoisena. Taide antaa minun elää ihmisen rinnan sulattavat onnen ja onnettomuuden syväväräyksiset aaltotulvat. Se antaa minun elää sen basuunasoittoisen räikeän hyökkäysilon, jolla sankarisieluksi palanut ihminen syöksähtää maailman pikkuisia, ihmistä ahdistavia lakeja järkyttämään ja oman laaja-aaltoisen rintansa mukaan muodostamaan, ja nostaa minut hänen mukanaan myrskyämään sitä yhteiskunnan matalaa, mutta tukalaa ja tukahuttavaa lyijymuuria vastaan, mutta se polttaa minut syvätuntoiseksikin antamalla sen taistelun päättyä kauneusvoimaisimman ihmisen mahdittomalla lannistumisella tukalan pienen elämän edessä, sentään siinä sortumisessaan vielä kirkasna säkenenä leiskuen sen matalan kompastuskivensä yli. Taide liikuttaa valkoisen kukkasen kauneussilmänä minun sieluni. Taide kasvattaa minut, milloin patoutuvaksi vihanvuoreksi, milloin silmänräpäykseen unhottuvaksi onnenhymyksi, milloin ihanan liikutuksen kyyneleksi. Aina taide hivelee sieluni syvempisisältöiseksi ja herättää siinä uuden ihmisellisen tunnevärelmän. Taide virvottaa ihmisen syvätuntoiseksi.
Sanonko minä väärin nyt, jos minä sanon, että taide herättää ihmisen siveelliseksi? Siveelliseksi, se on hienoimmaksi, syvin- ja totisinsieluiseksi. Muistattehan, mitä jo sanoin, että ihmisen siveellinen elämä on olla virittynyt tuntemaan maailmaa joka väräyksessään. Nythän olen juuri sanonut taiteen herättävän ihmisen juuri tähän. — Ei taide ole muuta kuin ihmisen siveelliseksi herättämistä, eikä siveys muuta kuin taiteen heränneeksi liikuttaman ihmisen tunto. Taide ja siveys ovat saman asian eri puolet, vaaleva ja viheriä puoli samaa salavanlehteä.
Taideteos, joka elävällä tunnolla värähyttää ihmisen rinnan ja hivelee hänet tunteissa tykähtäväksi, ei voi olla epäsiveellinen, olkoon se vaikka Frödingin "Morgonsång", taideteos, joka nostaa ja saa tuleen minun ihmistuntoni ja täyttää minun ponnahtavalla tiheäaaltoisella sisällöllä, on aina vaikutukseltaan terävästi ja kohottavasti siveellinen, olkoon se sitten vaikka Byronin Don Juan. — Taide on aina siveellistä.