XIII.
Graal on valkoisissa hunnuissa: sankari tulee. Graalin temppelissä ovat polvistuvat neitsyet nousseet seisomaan, ja Anfortaan huulilta on rukous sammunut. Graalin temppelissä odotetaan Parsifalia, joka lähestyy valkoisella ratsullansa, ja jokaisen silmät riippuvat vavahtavina ovessa. Minä hetkenä astuu sankari hämärään temppeliin?
Tuuli se oli, joka humisi puiston puissa. Neidot olivat vavahtaneet ja Anfortas oli jäykistynyt suoraksi, silmänsä ovessa. Vielä on hiljaista Graalin temppelissä ja Graalin temppelin ympärillä. Jokaisessa rinnassa vavahtelee. Mutta kuulitteko? Nyt ja nyt? Torven ääni, joka hypähtelee kirkkaita ilmoja.
Raikastuiko ilma? Metsät vastailevat. Se iloinen torven ääni hypähtelee kuin siivekäs valkorinta lintu harvan metsän oksien välitse. Neidot Graalin temppelissä nousevat suoriksi ja silmät häämöttävät huntujen alta syvänkuultavina väräyksinä. Joko ratsastaa Parsifal temppelin puistoja? Minä hetkenä astuu sininen ritari temppelin hämärästä ovesta? Rinnoissa vavahtelee.
Raikuvampana tanssii torvi. Jo riemastuu ilma temppelin puistossa. Kuuletteko? Lennättävä kapse puiston käytävillä. Puisto puhkee riemuna, torven ääni tulvii kuin auringon kultana heläjäviin lehvistöihin, linnut virkoavat livertämään ja kukkaset kirpoovat auki. Lennättävänä lähenee kaikuva kapse. Temppelissä on hiljaista: kuulee jokaisen syvempää puhkeavan huokauksenkin, kun se kamppailee hunnutetusta rinnasta.
Humaus temppelissä. Ovet ovat lentäneet auki. Iloisena solisevan auringon keskeltä siniviittainen, korkea ritari, kannukset kilahtelevat kivilattiaan, töyhtö heilahtelee ylpeänä kypärällä, valuinen ilma tulvii hänen mukanaan hämärään temppeliin. Valkoinen väristys neitojen ylitse, Anfortas on oven auetessa lentänyt kalpeaksi, astunut kuoristansa ja seisoo, silmänsä merensyviksi muuttuvina, hämärkorkean kuorinsa edessä liikkumattomana odottamassa kirkon lävitse lähestyvää Parsifalia. Rintansa värisee: joko lähestyy väräjöivän vapahduksensa pyhä hetki? Parsifal astuu sinihämärässä kirkossa, neitojen valkea väistyvä kumarrus kahden puolen, herääväin virsien huntu yllänsä korkeissa holveissa.
Parsifal astuu liikkumattomana seisovaa Anfortasta kohden humajavan kirkon keskellä. Mihin jäi iloinen visertävä ilma ympäriltä? Sinistä ja hämärää, pilarit hyminöivät ylös, vaaleat neidot kahden puolen kuin haihtuva huminoiva tuulen henkäys iltaisella lehdistöllä. Parsifal kulkee kirkon kajaavaa käytävää ja viileästi kuuluu askeltensa kumina ylös holveihin. Siellä ulkona kirpoilivat valkoiset kukkaset tien varrella ympärillä, ja auringon silmä välkkyili iloviherjäisillä puidenlatvoilla, miksi sammuu rinta sinikalpeaksi täällä? Parsifal ihmettelee, mistä se hämärä huokaus kasvaa, joka puhkee hänen verhotusta rinnastaan. Se hymisevä kirkkoko huntuisine neitoineen ja hiipivine virsineen värähtää hänen sieluksensa? Hartaaksi hiljenevällä mielellä astuu siniviitta Parsifal Graalin kajaavan temppelin keskellä.
Kuorinsa edessä seisoo Anfortas, seisoo liikkumatta ja katsoo lähestyvää Parsifalia, katsoo totisin värähtämättömin silmin. Parsifal, hänen poikansa, joka lähestyy sieltä, Olallansa sininen viitta, palaako hänen rinnassaan se miehuuden puhdas ja korkea tuli, joka leimuu hänen ylhäismielisimmäksi ritariksi ja Graalin kuninkaaksi? Vakava ja tutkiva on Anfortaan katsanto vielä silloinkin, kun Parsifal viimein on hänen edessään, ja he, sininen Parsifal ja valjentunut Anfortas seisovat käsi kädessä Graalin hiljaisessa kirkossa. Horjuva ja vanha on Anfortas siinä poikansa edessä ja pitkä partansa lepää valkeana hänen rinnoillaan, mutta korkea on hän vieläkin ja hartiansa nousevat melkein tasan Parsifalin hartioiden kanssa ja silmissänsä sykähtävät leimaukset, kun ne tutkivasti riippuvat Parsifalin valko-avonaisilla kasvoilla. Tuo nuorukainenko, jonka otsalla on kuin leppeäin tuulten lauhaa suuteloa, ja jonka silmissä lämmittää kukkaistaipuisa tunnehyvyys, hänkö on puhdistuksen ylhäisankarana liekkinä uudestaan kirkastava Graalin ja maailman? Anfortaan mieli vaipuu, ja hän katsoo riutuvalla sydämellä. Onko hänen poikansa Parsifal sydämessään ainoastaan kevyen liikutuksen tähteä, eikä omavoimaista tunteen paloa? Hetket kuluvat, virsien humuileva aalto nousee ja laskee kirkon lävitse ja neitsyitten valkoinen huokailu herää ja sammuu kirkossa, yhä seisovat ne kaksi korkeata ritaria sanattomina kuorin edessä, Anfortaan silmät yhä värähtämättä Parsifalin kasvoilla. Viimein vasta hellittää Anfortas Parsifalin kädestä, ja hän herää puhumaankin. »Poikani Parsifal, olet kasvanut mieheksi ja rintasi on korkea, olet tullut astumaan Graalin kuninkaaksi, jos mielesi on yhtä ylhäinen ja sydämesi kauneuden totis-iloista heijastusta, niin astu pyhään kuoriin edessäsi, siellä on Graalin ankara malja, kun nostat huulillesi sen, saat rintasi korkeana vavahdellessa tuntea, nousetko oman tunteesi aaltona ja omalla sydämelläsi sulatat maailman ihanuudeksi, vai keveät väristyksetkö vaan tulevat ja haihtuvat sydämellesi. Poikani Parsifal, jos voit juoda tuliviinin Graalin pyhästä maljasta, silloin leimut Graalin kuninkaana ja valaiset maailman ja isäsi. Astu Graalin kuoriin, siellä paljastuu sydämesi».
Niin puhui Anfortas ja katsoi kärsivänä poikaansa Parsifaliin. Mutta Parsifalin silmät leimahtavat ja lentävillä askelilla rientää hän Anfortaan editse sinne korkeaan kuoriin, jonne hänen sydämensä jo oli liehunut, kun hän kuunteli isänsä sanoja. Sieltä kuorin valkeudesta oli neitsyen kuva katsonut häneen, pyhän pyhäsilmäisen neitsyen, joka, loistosilmäinen lapsensa käsivarrellaan kasvoi kuin taivaan laupeuden silmä aukenevasieluisen ihmisen eteen, ja ylitse. Sinne kuoriin sen neitsyen eteen, jonka ympärillä humuu kuin valkoisten siipien suhina, sinne rientää Parsifal isänsä Anfortaan edestä, rientää valko-korkeaan kuoriin ja polvistuu katsovan neitsyen edessä.
Kuinka hän oli liikutettu! Se kirkko ja kirkon hyminä olivat hymisseet häneen, neitsyitten huntuinen kuoro oli hiipinyt hänen rintaansa valkoisin siivin, ja autuaalla, rintaa levittävällä vavistuksella oli hän katsellut isäänsä Anfortasta ja hänen leimahtavia silmiänsä. Rintansa on nousua. Kuinka se kuori valkenee yllänsä ympärillänsä! Neitsyt, neitsyt edessään, armokatsantoinen neitsyt, jonka silmissä tulvii laskeuvan lempeyden loputon hyväily, ja jonka rinta hengittää vangittujen liikutusten värjyntänä. Tulviiko hänen rintansa ylitse? Vaikka Parsifal nostaisi silmänsä minne, luulee hän täytyvänsä puhjeta ihanaan itkuun, niin kaikki värisee häneen.
Hetket kuluvat, yhä polvistuu Parsifal neitsyen edessä ja kirkko hymisee hänen sielussansa. Hetket kuluvat ja putoavat helminä Parsifalin sielulle. Tahtoisiko hän liikahtaa tästä hetkestä. Ajatukset vaeltavat sielussansa, niinkuin hiljaa valuvat aallot. Haihtuuko aika, ja liikkuuko mieli kuvakeinuntana elämän vesiä? Niinkuin suur'silmäiset uneksunta-ulput heräävät eletyt hetket Parsifalin mielessä. Maailman iloitsevat kasvot ovat edessään, yllänsä karkeloivan ilman välkekatsanto. Hän sykähtää kukkaskirpoiluksi, mutta samassa humisevat siniset metsät hänen ylitsensä, hämärtotiset myrtit niiden siimeksissä, kädet rinnallaan hän hiljenee hartaus-silmäksi ja hartauskuunteluksi siinä metsien temppelissä ja näkee neidot siellä viihdyttävinä, liljainen kyynel silmissään. Valmukin punastuu Parsifalissa, jonka hän kerran oli nähnyt metsässä, ja joka oli värähtänyt vereen hänelle kuin verhottu himmeyden silmä. Tulee Miljankin, tulevat Aigar ja Kunnevar kuin korkearinta valkorinta joutsenet soudellen muistojen mustapintaista välkeheiluista vettä, Miljan, kuutamomieli Miljan, jonka edessä sairasti liljana, Kunnevar, tummalehtinen ruusu ja Aigar, iloitseva sinikello keväisellä nurmikolla. — Parsifal polvistuu ja värehtii muistojensa sylissä. Onko ihminen iäisiä silmänräpäyksiä, joihin syttyy ja sammuu? Parsifal polvistuu ja antaa rintansa liikkua, ajatukset tulevat aaltoavina, suutelevat hänen sieluansa ja haihtuvat, ihanaa on hänen olla polvillaan Graalin valkohumuavassa kuorissa.
Hetket kuluvat, Parsifalin rinta liikkuu puhkeavina kukkasina ja kirkko humisee hiljaisena. Hetket hiipivät, päivä kelmenee ja illan sinervä vaippa laskeutuu temppelin ylitse, yhä polvistuu Parsifal unhottuneena ja keinuu kauneusväristyksissään. Silloin hän yht'äkkiä havahtaa, hänen silmänsä ovat kauneus-sulaneina valuneet neitsyen armosilmistä ja rinnoilta, hän havahtaa ja silmissään ja veressään värähtää leimu. Siinä edessänsä, alttarilla, neitsyen jalkojen edessä loistaa tulipalava malja, se loistaa kuin elävä valkean liekki ja ihan hänen edessänsä. Parsifal polvistuu suoremmaksi. Mikä voimakas valo lankee ihmiseen siitä maljasta? Ikäänkuin väkevä, rinnan auki työntävä säde. Parsifal on vavahtanut totiseksi. Niinkuin alastomana nousee ihminen sen valaisevan maljan edessä. Parsifal on yhä polvillansa, mutta silmänsä katsovat säikähtäneinä. Rintansa? Rintansa? Eikö hän äsken ollut kauneuden hentoutta, minne ovat ne tunneharsot hälvenneet? Ihmettelevänä jäykistyy Parsifal. Kuinka seisoo hän niin paljaana sen valon edessä? Miks'ei hänen sydämessään kummu? Hänessä aukenee kuin hiljainen ahdistava hätä. Mistä on tämä kaiuton autio hetki? Ovatko liikutukset sammuneet rinnastansa? Hätäyntyneenä nostaa Parsifal silmänsä selvemmin siihen maljaan, se synkkenee punervapaloisena ja hohtaa kuin vihastuksen silmä. Arkana nousee Parsifal seisomaan. Pakenisiko hän sitä pyhää ankaraa maljaa? Selittämätön säikähdys kalpenee hänen suonissaan. Jäytyvällä vavistuksella katsoo hän kerran vielä maljaan. Lakastuuko silmänsä? Lakastuuko oientuva kätensä? Hän näkee Graalin maljaan, ja se oli tyhjä, tyhjänä hänen edessään. Hän muistaa, hän muistaa: ken on kevyt ja kenen rinta on haihtuvain tunteiden tyhjä peili, hän on arvoton Graalin pyhän maljan edessä, hän surkastuu sen edessä kuin juuriltaan otettu kukkanen ja tyhjänä seisoo Graalin malja hänelle. Parsifal seisoo elottoman hetken. Vaipuisiko hän? Hän on sammunut katsomasta. Onko hän tyhjä? Tyhjä? Mitätön aalto, jota kevyet tuulet heiluttelevat? Hän vetäytyy kokoon sielussansa. Kuinka hiipisi hän tästä kirkosta, joka seisoo ympärillä kuin ylös ympärille kasvava kuumasilmäinen loputon rangaistus?
Vaipuneena seisoo Parsifal kuorissa. Nääntyvät hetket. Kirkko on vaipattu pimeyteen, kun hän viimein liikahtaa ja kumartuneena lähtee kuorista. Kirkon lävitse hän lähtee, katsoo karttavasti Anfortaaseen, joka häämöttää korkeana pimeysvarjona, ohi neitsyitten hän hiipii, jotka ovat vaienneet virsistänsä, ja astuu synkän korkeata temppeliä, jonka holvit kovina ja kivisinä kaiuttavat hänen askeleitaan, vaikka hän koettaisi kuinka keveästi hiipiä. Viimein vasta, kun on kulunut kuin iäisyys, ja kun hänen askeltensa ankara kaiku on kuin kivityksenä pudonnut hänen mielelleen, pääsee hän pimeän temppelin halki ja pääsee häviämään sen ovesta peittävään yöhön.
Onko liikahtaminen sammunut Graalin temppelissä? Yötä kuluu, yhä seisoo Anfortas korkeana synkeänä varjona kirkon perällä kuorinsa edessä, yhä seisovat neitsyet liikahtamattomina autiossa kirkossa. Nääntyvät hetket kuluvat, yhä on raskas liikahtamattomuuden siipi Graalin temppelin ylitse. Vasta kun aamun harmaa tuskallinen valo valuu temppelin holveihin, ja kirkko herää hämäränä, silloin vasta joskus nousee neitsyitten lannistunut huokailu, ja matalat murheelliset virret virkoavat kirkossa. Viimein päivän seljetessä havahtuu liikkumaton Anfortaskin, nousee nääntymyksestään, astuu kuoriinsa ja vaipuu taaskin mustana rukouksena Graalin tyhjän maljan edessä.