ERÄS AAVEHISTORIA
Kaunis kesäpäivän aurinko paistaa helotteli täydellä terällään ja heikot tuulen hengähdykset kulettivat kuunaria tuskin kolmen solmun nopeudella.
Siellä täällä kiilsi joku valkea purje taivaanrannalla ja suuri kalalokki kierteli hitaasti leijaillen laivaa.
Kannella ei näkynyt elävää olentoa, joka olisi saattanut kuulla laivurin ja perämiehen välistä keskustelua tottelemattomuushengestä, jota viime aikoina oli huomattu miehistössä.
"Paljasta kiusaa se vaan on, on tottavieköön", sanoi laivuri, vanhanpuoleinen harmaapartainen mies.
"On niin", myönsi perämies.
"Ette usko mitä siihen aikaan syötiin, kun minä olin laivapoikana", jatkoi laivuri. "Ette usko vaikkapa vannoisin raamatun kautta."
"Ne ovat nyt vaativampia."
"Vaativampia!" huudahti laivuri. "Mikä oikeus nälkäisellä merimiehellä on olla vaativainen? Saavathan he tarpeekseen ruokaa. Mutta katsokaas nyt!"
Melkein tukahtuneena raivosta vetäytyi hän askeleen taaksepäin ja osoitti sormellaan Bill Smithiä, joka samassa nousi kannelle lautanen kädessään ja kasvot pahassa irvistyksessä. Tekeytyen aivan kuin ei huomaisikaan kapteenia meni hän laivan syrjälle ja kasvot toisaalle käännettynä heitti ruoan lautaselta mereen. Heti jälestä seurasi George Simpson yhtä häpeämättömällä tavalla tuhlaamaan laivurin syötäväksi ostamia ruokavaroja.
"Tuo tulee teille kalliiksi", mutisi laivuri hampaittensa raosta.
"Niitä on useampia", huomautti perämies.
Taas tuli kaksi miestä kannelle, irvistelivät kauheasti ja heittivät ruoan yli syrjän. Mutta nyt seurasi väliaika — väliaika, jolloin sekä perässä, että keulassa näyttiin odottavan jotakin, ja jolloin tuo "jotakin" parasta aikaa seisoi kanssin rappusilla ja koetti väkistenkin vääntää esille rohkeuttaan.
"Annappas pojan vaan tulla", kähisi laivuri, "niin nyljen hänet elävältä!"
"Ottakaa sitten vaan veitsi käsille", kehotti perämies.
Nenänpää valkeana ilmestyi poika kannelle vilkuillen rukoilevasti miehistöä takanaan. Mutta näiden ilkeä katse muistutti häntä jostakin, jonka oli unohtanut. Hän työnsi nyt laihan lautasta pitelevän kätensä mahdollisimman etäälle ja astui sydän kurkussa muutaman askeleen kohti syrjää.
"Poika!" karjasi laivuri yht'äkkiä.
"Niin, kapteeni?"
"Tule tänne!"
"Heitä ensin ruoka yli syrjän", kuului neljä matalaa uhkaavaa ääntä.
Poika pysähtyi epäröiden, vaan lähestyi sitten hitaasti laivuria.
"Mitä aiot tehdä päivällisellesi?" kysyi laivuri tuimasti.
"Syödä", vastasi nuorukainen peloissaan.
"Minkätähden sitä sitten kantelet ylös?" tiuskasi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan.
"Ajattelin sen maistuvan paremmalta täällä."
"Maistuvan paremmalta", toisti laivuri pilkallisesti. "Eikö se ole mielestäsi kelvollista?"
"On."
"Puhu kovempaa", ärjäsi laivuri. "Onko se hyvää?"
"Mainiota", vastasi poika kimakalla kurkkuäänellä.
"Oletko koskaan saanut parempaa ruokaa?" kysyi laivuri ja korotti ääntänsä.
"En koskaan", kirkui poika, seuraten esimerkkiä.
"Kaikki on kuin pitääkin olla?" huusi laivuri.
"Paljon parempaa, sir", ärjäsi poika.
"Istu ja ala syödä", komensi laivuri.
Poika asettui varjoon ja ryhtyi päivälliseensä täysin tyytyväisen näköisenä.
"Otaksun", sanoi laivuri, hetken katseltuaan pojan syömistä, "otaksun, että toiset heittivätkin päivällisensä yli syrjän vaan siitä syystä, etteivät ole tottuneet niin hyvään ruokaan?"
"Niin minäkin luulen, sir", vastasi poika.
"Ovatko he puhuneet sellaista?" huusi laivuri.
Poika epäili ja vilkasi levottomana keulaan.
"Kyllä, sir", sanoi hän lopulta, mutta hätkähti samassa kuullessaan keulasta onnettomuutta ennustavaa murinaa.
Niin hitaasti kuin ruoka kuluikin, loppui se kuitenkin vihdoin ja poika vetäytyi keulaan katsellen rukoilevasti miehistöä.
"Tulehan tänne", sanoi Bill, "meillä on vähän puhumista kanssasi."
"Mahdotonta", vastasi poika. "Työt ennen kaikkia. En jouda juttelemaan."
Vasta illalla kun miehistön viha jo vähän oli lauhtunut, hiipi poika kojuunsa ja nukkui ennen pitkää vanhurskaan unta. Mutta muutaman tunnin kuluttua oli hän kuulevinaan miesten ääniä; hän raotti silmiään ja huomasi kummakseen miesten istuvan pöydän ääressä ja puhelevan.
"Kelpo selkäsaunan hän on ansainnut, totta totisesti", sanoi Bill ja pureskeli kuivaa leivänkappaletta.
"Ja saada kuusi kuukautta", sanoi vanha Ned. "Ei Bill, ei se kelpaa."
"No pitääkö meidän sitten viikkomääriä elää homehtuneella leivällä ja pahentuneilla perunoilla?" kysyi toinen raivoisasti. "Sehän on pitkäveteistä itsensä tappamista!"
"Tekisipä teistä joku edes itsemurhan", sanoi vanha Ned ja katsoi odottavan näköisenä tovereitaan. "Luulenpa, että se vähän pelottaisi ukkoa."
"Niin. Esimerkiksi juuri sinä. Olethan vanhin joukosta", sanoi Bill pistävästi.
"Billillä on oikein", lisäsi Simpson. "Sinun ikäiselläsi miehellä, Ned, ei enää voi olla suuria iloja tästä matoisesta mailmasta. Vai kuinka?"
"Niin ja sinä kirjoitat kirjeen laivurille; selität tekosi syyt: huono kohtelu ja kehno ruoka", sanoi kokki asiaan äärettömästi innostuneena.
"Älkää tyhmyyksiä jaaritelko", sanoi vanha mies ärtyisesti.
"Kuulkaapas pojat", sanoi yht'äkkiä Bill. "Minäpä tiedän mitä teemme. Joku meistä on tekevinään itsemurhan, kirjoittaa ukolle kirjeen kuten kokki sanoi ja selittää ennen hypänneensä mereen, kuin nälkään kuolevansa. Olen varma ukon pelästyksestä!"
"Ja lastiruumassa on hänelle mainio piilopaikka!" huomautti joku.
"Se ei taida ollakaan hullumpi keksintö", sanoi Ned pitkäveteisesti, "mutta kuka sinne menee?"
"Tommy!"
"Pakana vieköön, häntä en tullut ajatelleeksikaan", huudahti Ned ihastuneena. "Tulitko sinä, kokki?"
"En totisesti tullut minäkään."
"Katsokaas, on parasta, että Tommy sen tekee", sanoi Bill, "jo siitäkin syystä, että jos kepposemme keksitään pääsee poika koko jutusta paljaalla selkäsaunalla. Kuka luukut hänen jälkeensä on sulkenut, siitä emme tietystikään tiedä tuon taivaallista. Me kaipaamme vaan Tommyä ja löydämme vihdoin hänen kirjeensä."
Kokki nosti toisen jalkansa polvelleen ja nyökkäsi myöntävästi. Mutta samassa näytti hän huomanneen jotakin, irvisti ja osotti sormellaan kojua, josta Tommyn kasvot vaaleina ja kauhistuneina tirkistelivät miehiä.
"Halloo!" sanoi Bill. "Oletko kuullut puheemme?"
"Kuulin, että puhuitte vanhan Nedin tappamisesta", vastasi poika varovasti.
"Hän on kuullut kaikki", sanoi kokki päättävästi. "Tiedätkö minne valehtelevat pikkupojat joutuvat?"
"Ennen sinnekin menen kuin lastiruumaan", sanoi Tommy. "Minä en sinne mene. — Kerron laivurille kaikki."
"Sen jätät tekemättä", sanoi Bill lujasti. "Kas niin, ulos kojusta ja kiireesti, ellet apua tahdo!"
Ulvahtaen vetäytyi poika peitteensä sisään ja iski suonenvedontapaisesti sormensa kojun laitoihin. Siitä ei kuitenkaan ollut apua; jalkojaan sätkyttelevä poika nostettiin lattialle ja pantiin istumaan pöydän ääreen.
"Mustetta, kynä ja paperia, Ned", komensi Bill.
Ukko toi pyydettyä ja kun Bill ensin oli paitansa hihalla pyyhkinyt voipalasen paperilta, asetti hän kirjotusvehkeet uhrin eteen.
"En minä osaa kirjoittaa", sanoi Tommy epäröiden.
Miehet katsahtivat toisiinsa silminnähtävällä levottomuudella.
"Valehtelet", sanoi vihdoin kokki.
"En taida, sanon minä", intti poika. "Sentähden minut merellekin lähetettiin kun en lukemaan enkä kirjoittamaan oppinut."
"Tartuppa sen tukkaan vähäisen, Bill", sanoi Ned suuttuneena tällaisesta merimiehen ammatin häpäisemisestä.
"Antaa olla", vastasi Bill rauhallisesti. "Minä kirjoitan hänen edestään; ukko ei minun käsialaani tunne."
Istuutuen pöydän ääreen asetteli hän hetkisen itseään, pisti sitten kynän mustepulloon ja jäi hyvin ajattelevan näköisenä tirkistelemään rasvaista paperia edessään.
"Viisainta on kirjoittaa hyvin huonosti", esitti Ned.
"Tietysti", vastasi Bill. "Miten luulisit pojan kirjoittavan: 'itsemurha', Ned?"
Ukko mietti. "I-i-t-s-e-m-u-r-h-a", sanoi hän lopulta hyvin totisena.
"Mutta eiköhän sitä aina siten kirjoiteta?" kysyi kokki katsoen miehestä toiseen.
"Emme saa kirjoittaa oikein", sanoi Bill, kynän tehdessä kaikenlaisia koukeroita paperin yläpuolella. "Ajatteleppas nyt, Ned!"
"Sanokaamme 'tappanut' 'itsemurhan' sijaan" sanoi ukko. "Tuonlainen poikanaskali ei kuitenkaan osaisi käyttää niin hienoja sanoja."
Bill ryhtyi työhön ja ottaen tarkoin huomioonsa toverien huomautukset sai hän vihdoin kirjeen valmiiksi.
"No miltäs tämä kuulostaa?" kysyi hän vähän mahtavasti.
"Raakas kapteeni otan kynän käteni vimeisen kerta ja tietä anan että enenkun syön moska jota te ruokaksi sanote niin hukutan itseeni joka on paljo helpompi kun nalkkä kuola ja anan klinkkuveitteni pillille ja hope kelloni kansa ja on ikävä kuola näin nuorena tommy brown."
"Mainio!" huudahti Ned ja katseli kysyvästi ympärilleen.
"Panin veitsen ja kellon mukaan vaan sentähden, että asia näyttää luonnollisemmalta", sanoi Bill ujolla ylpeydellä. "Mutta jos tahdot, Ned, niin kyllä asetan ne sinunkin nimellesi?"
"Ei ole väliä", vastasi ukko jalomielisesti.
"Pane vaatteet päällesi", komensi Bill ja kääntyi nyyhkivään Tommyyn.
"Minä en mene lastiruumaan", itki Tommy epätoivoisena. "Sanon sen yhtähyvin nyt kuin toistenkin, — minä en mene sinne!"
"Kokki", sanoi Bill levollisena. "Ole hyvä ja anna hänelle vaatteet.
Kas niin Tommy!"
"En, — en! sanon minä", kirkui poika.
"Ja sitten tuo pieni köydenpätkä, kokki", lisäsi Bill, "niin, niin, juuri se! — kas niin Tommy!"
Miehistön nuorimman silmät lensivät köydenpätkästä vaatteisiin ja takaisin köydenpätkään.
"Mutta miten minä saan ruokaa?" kysyi hän, alkaen vastahakoisesti sovittaa vaatteita päälleen.
"Voit ottaa mukaasi ruukun vettä ja vähän laivakorppuja", sanoi Bill, "ja yöllä kyllä tuomme sinulle lisää. Piiloudu lastin sekaan, äläkä näyttäydy jos joku päivällä tulee alas."
"Mutta raitista ilmaa?" kysyi uhri. "Sitä saat öisin kun otamme luukut pois", selitti Bill. "Älä ollenkaan ole levoton, minä kyllä huolehdin tarpeistasi."
Puoleksi vetäen, puoleksi työntäen vietiin vastusta tekevä poika kannelle. Äänettöminä nostivat Bill ja Ned kannet luukulta; Ned meni alas ja otti pojan syliinsä, laski hänet vesiruukkuineen lastin päälle ja kiipesi suutaan pyyhkien kiireesti ylös.
"Joko sinä maistoit pojan vesivaroja?" kysyi Bill.
"En", vastasi Ned. "Se oli vaan tuon kirotun poikanulikan saapas, joka sattui huuliini. Pane kansi paikoilleen."
Noin kahdeksan tienoilla seuraavana päivänä alkoi laivuri kaivata poikaa. Hän kysyi kokilta aamiaista syödessään, mutta kokki pelästyi, pudotti kahvivehkeet lattialle ja ryntäsi suin päin ylös kannelle. Kapteeni kirosi oikein tunnettuun englantilaiseen tapaan ja seurasi kokkia jääden ihmetellen katselemaan miehiä, jotka epätoivoisen näköisinä katselivat toisiaan.
"Bill", sanoi laivuri. "Mikä kokkia riivaa?"
"Hän on saanut 'slaakin'", selitti Bill ja pudisti päätänsä, "kaikki olemme saaneet 'slaakin'."
"Pian saatte vielä toisenkin", ärjäsi laivuri. "Missä poika on?"
Billin rohkeus katosi ja avuttomana katseli hän tovereitaan. Sitten ojensi hän likaisen paperin laivurille.
"Lukekaa itse!"
Laivuri katseli paperia ja ojensi sen sitten perämiehelleen.
"En ymmärrä tätä", sanoi laivuri ihmetellen. "Viimeksi eilen söi hän päivällisensä kannella ja kehui sitä mainioksi. Kuulittehan tekin sen, Bob?"
"Kuulin. — Poika raukka", surkutteli perämies. "Ja sitäpaitsi, kuulittehan te kaikkikin sen", lisäsi laivuri. "Minulla on siis 5 todistajaa. Pojan on täytynyt tulla hulluksi. — Kuuliko kukaan kun hän hyppäsi yli syrjän?"
"Kuulinhan minä molskahduksen vahdissa ollessani", sanoi Bill.
"Mikset sitten juossut katsomaan?"
"Ajattelin vaan jonkun tovereista heittäneen illallisensa mereen."
"Vai ajattelit sinä niin!" sanoi laivuri ja puri huultaan. "Aina sinä ruoastasi rähiset ja riitelet. Mikä sitä oikein vaivaa?"
"Myrkytettyä, sir", sanoi Ned ja pudisti päätään. "Liha on kelpaamatonta."
"Sehän on mehevää, jotta suussa sulaa" sanoi laivuri. "No, voittehan ottaa toisestakin tynnöristä jos haluatte. Oletteko nyt tyytyväisiä?"
Miesten kasvot selkenivät ja Bill iski silmää.
"Voi on myöskin pahentunutta", sanoi hän kääntyen laivuriin.
"Onko voikin huonoa?" kysyi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan. "Mistä se tulee, kokki?"
"En mahda sille mitään", vastasi kysytty.
"Anna niille sitten täst'edes kajuutan tynnöristä", murisi laivuri. "Minä vaan epäilen, että olette kiusanneet poikaa; ruoka on kylläkin hyvää."
Hän vetäytyi kajuuttaan, asetti paperilapun sokeriastiaan ja istui sohvalle miettimään tätä merkillistä tapahtumaa.
Sinä päivänä oli miehistöllä oikein "Abrahamin saalis", kuten vanha Ned sitä kutsui. Paitsi muita herkkuja saatiin vielä pannukakkuakin, joka muuten tavallisesti seurasi vaan sunnuntaita. Billiä katseltiin ja tervehdittiin kuin suurtakin ihmiskunnan pelastajaa ja kanssissa vallitsi ilo ja riemu. Yöllä avattiin lastiruuman luukut ja pojalle vietiin osa kaikista herkuista.
"Mutta mihin minä rantaan saavuttua joudun?" kysyi poika riidanhaluisella äänellä saatuaan vatsansa täyteen.
"Kyllä me sinut maalle toimitamme", lohdutti Bill. "Eihän meistä kukaan enää jää tähän ruumisarkkuun. Otan sinut samaan laivaan kanssani. — — — Mitä sanoit?"
"En minä mitään puhunut", vastasi poika. Miehistön suureksi harmiksi palattiin seuraavana päivänä taas entiseen ruokajärjestykseen. Vanha liha ilmestyi uudestaan keittiöön ja lihavat herkut lakkasivat vuotamasta kajuutasta. Billin osaksi tuli sama kohtalo kun niin monen muunkin puoluejohtajan asioiden hullusti mennessä. Ennen kumppaniensa ihanne, nyt heidän pilapuheidensa maalitaulu.
"No miten kävi sinun merkillisen keksintösi kanssa?" murisi vanha Ned pilkallisesti illalla koittaessaan sulattaa kivettynyttä korppua teekupissa.
"Et sinä sellainen keksijä ollutkaan, miksi itsesi luulit", sanoi kokki varmana sanojensa sukkeluudesta.
"Ja poika parka makaa syyttä suotta lastiruumassa", sanoi Simpson osanotolla, joka ikävä kylläkin tuli vaan liian myöhään.
"Minä en anna perään", sanoi Bill uhmailevasti. "Ukko pelästyi kelpolailla eilen. — Pitää saada vielä toinen itsemurha — siinä koko asia."
"Anna Tommyn tehdä se uudestaan", ehdotti kokki ja kaikki nauroivat.
"Kaksi yhdellä matkalla, kyllä se ukon pehmittää", jatkoi Bill vilkaisten vihaisesti kokkiin. "No, kenestä tulee n:o 2?"
"Kyllä tätä lajia jo riittää", sanoi Simpson hartioitaan nostaen. "Sinä olet päästäsi sekaisin, Bill."
"Älä luule", vastasi Bill. "Mutta minä en anna perään. — Kuules Ned, sinähän viimeaikoina olet näyttänyt sairaalta. Mene sinä lastiruumaan niin saat levätä oikein tarpeeksesi."
"Vai niin", vastasi ukko kylmästi.
"Tehkää kuten tahdotte", sanoi Bill huolettomasti. "Minusta on samantekevää kuka teistä sinne menee."
"Entäs sinä itse?" kysyi Simpson.
"Minä?" ihmetteli Bill. "Minunhan on täällä oltava hoitamassa koko kokonaisuutta."
"Ja meidän on oltava auttamassa sinua", sanoi Simpson.
Bill ei puhunut sanaakaan, vaan veti kojustaan likaisen korttipakan.
"Alimainen kortti tekee itsemurhan", sanoi hän. "Minä olen mukana."
"Hän nosti korttipakan kokin nenän alle. Tämä epäili ja katsoi toisiin.
"Älä ole tyhmä, Bill", sanoi Simpson.
"Vai niin! Te pelkäätte!" pilkkasi Bill.
"Sehän on suoraa hulluutta, sanon minä", murisi Ned.
"Itsehän minut tähän pakoititte", vastasi toinen. "Olette pelkureita, siinä koko asia. Niin kauan kun oli puhe pojasta olitte kyllä miehiä vaikka mihin — nyt kun on oma nahka kysymyksessä — jänistätte."
"Olkoon menneeksi", sanoi Simpson epätoivoisen rohkeudella.
"Tapahtukoon tahtosi Bill. Vedä, kokki!"
Kokki totteli, joskin vastahakoisesti ja sai kympin, Ned, monien vastaväitteiden perästä veti seitsemäisen. Simpson sai kuninkaan.
"Nyt on sinun vuorosi, Bill", sanoi hän. "Katso nyt kuinka käy!"
Bill sekoitti lehtiä.
"Tottahan minä seitsikkoa korkeamman vedän", sanoi hän kerskuvasti.
"Kolmonen!" huusi Simpson, "kolmonen, Bill! Bravo! Minä kyllä kirjoitan kirjeen edestäsi, sinun käsialasi ukko jo tuntee. Mitä minä kirjoitan?"
"Kirjoita mitä haluat", vastasi Bill äkäisesti.
Hän heittäytyi sohvalle katsellen halveksivasti toisten kirjoitushommia ja Simpsonin kysymykseen, kirjoitettaisiko myöskin suuteloita, ei hän vastannut mitään.
"Luulin sinun sentään paremmin osaavan kirjoittaa", sanoi hän kun kirje valmistuttuaan oli ääneen luettu.
"Minähän kirjoitinkin sen sinun nimessäsi", vastasi Simpson.
Billin juhlallisuus katosi ja hän tuli entiselleen.
"Jos tahdot silmäsi sisään muuratuiksi, George", ärjäsi hän, "niin toista nuo sanat!"
Hän oli koko illan äärettömän pahalla tuulella ja lastiruumaan meno yöllä näytti aivan kuin hiljaiselta hautajaissaatolta. Poika yksinään oli iloissaan saadessaan seuraa.
"Tänään on teille taas kirje", sanoi perämies, kun laivuri ilmestyi kannelle.
"Mi — mikä?" kysyi tämä ja vaaleni.
Perämies osoitti sormellaan korkeuteen. "Se on Nedillä", jatkoi hän.
"En käsitä mikä ihmisiin on mennyt!"
Laivuri ryntäsi keulaan ja otti kirjeen Nediltä.
"Mitä tämä oikein tarkoittaa?" kysyi hän luettuaan kirjeen ja jäi pää kallellaan katselemaan lastiruuman luukkua. Miesten sydämet pamppailivat.
"Huono ruoka, sir", sanoi Simpson, rohkaisten mieltänsä, "huono ruoka on syyksi sanottava, kun maalle pääsemme."
"Siitä ette puhu sanaakaan", sanoi laivuri ja katsoi tuimasti puhujaan.
"Se on velvollisuutemme, sir", sanoi Ned tunteellisesti ja varmasti.
"Kuulkaa", sanoi laivuri ja katsoi uhkaavasti miehistön jäännöksiin. "Lopettakaamme nyt jo itsemurhat. Vanha liha on loppunut ja satamaan päästyämme saatte tuoretta voita ja vihanneksia. Mutta näistä kirjeistä ja huonosta ruoasta en tahdo kuulla puhuttavan maalla. Sanon yksinkertaisesti näiden kahden kadonneen ja te sanotte samaa."
"Sitä en ainakaan minä voi tehdä, sir", sanoi Simpson päättävästi.
Laivuri lähestyi miestä.
"Ehkäpä viisi puntaa vähän auttaisi asiaa", sanoi hän matalalla äänellä.
"No, ehkäpä hiukan", kuului varova vastaus.
Laivuri katsahti ylös. Simpsonin aivot näyttivät selvittelevän vaikeaa laskuopillista kysymystä.
"Taikka viisi puntaa mieheen", sanoi laivuri. "Pidemmälle en voi mennä."
"Sanokaamme 20 puntaa yhteensä, niin olkoon menneeksi, vai mitä toverit?" sanoi Simpson.
Ned nyökkäsi ja kokki, koettaen peittää hermostumistaan suostui myöskin.
"Mistä rahat tulee?" kysyi perämies laivurilta aamiaista syödessä.
"Minua ette ainakaan saa kiristää."
Kajuutan kattoikkuna seisoi avonaisena, laivuri vilkasi siihen ja kuiskasi sitten jotain perämiehen korvaan.
"Mitä?" huudahti tämä ja koetti turhaan kuumalla kahvilla ja sianlihalla peittää naurunhaluaan.
Ajatellen vaan koituvia rikkauksia suorittivat miehet ilomielellä syntyneet ylityötkin; kokki hoiti pojan toimia ja Ned Simpsonin kanssa Billin. Yön saavuttua nostettiin kannet lastiruuman luukulta ja huomattavalla uteliaisuudella odotettiin uhrien kertomusta olostaan.
"Missä päivälliseni on?" murisi Bill, hypäten kannelle.
"Päivällisesi!" huudahti Ned ihmeissään. "Ei sinulle mitään päivällistä ole annettu."
"Mitä?"
"Niin, laivuri jakaa ulos ainoastaan kolmelle miehelle", sanoi kokki.
"Miks'ette siis ole omastanne säästäneet meillekin jotain?" kysyi toinen.
"Ei riitä Bill! Ei totta totisesti!" sanoi Ned. "Työt ovat lisääntyneet ja ruoka ei kunnollisesti riitä itsellemmekään. Sinullahan on vettä ja laivakorppuja."
Bill kirosi.
"Olen saanut enemmän kuin tarpeeksi jo tästä", ärjäsi hän kiukkuisena.
"Tulen ylös. Ukko saa sanoa mitä haluaa, minä en hänestä välitä."
"Älä tee sitä, Bill", sanoi Ned houkuttelevasti. "Kaikkihan käy mainiosti! Ukko on riivatun peloissaan, lupasipa meille jo 20 puntaa, ellemme maihin päästyämme hiisku koko itsemurhista mitään."
"Niistä on 10 minun", sanoi Bill, "ja ne olen rehellisesti ansainnut.
Kokonaisen päivän olen loikonut tuossa likaisessa luolassa."
"Niin, niin", sanoi Ned, tyrkäten kokkia, jonka kielellä pyöri muistutus tällaista jakolaskua vastaan.
"Se sattui ukkoon pahasti", sanoi kokki. "Hän on kauhean peloissaan. Tänään koottiin sinun ja pojan vaatteet, — aikomus näet on antaa ne perillisillenne. Ha! Ha! Tällaisessa pilassa en koskaan ennen ole ollut mukana!"
"Olet narri!" ärjäsi Bill ja sytytti piippunsa, taistellen luonnon lahjoittamaa pahaa sisuansa vastaan.
Tätä seuraavina neljänä päivänä oli kaikki rauhallista laivalla. Sivuutettiin suuremmitta vaikeuksitta Lands'End ja tuuli, joka päivällä oli heikko, alkoi yön päälle puhaltaa aikalailla rivakasti. Molemmat vangit nousivat kannelle kun perämies oli jättänyt paikkansa ja ahmivat hätäisesti mitä säästöön oli saatu heitä varten. Ned seisoi peräsimessä ja kun kokki Simpsonin seuraamana oli mennyt kojuunsa, ei kannella ollut ketään kuulijoita heidän puheilleen.
"Tämä on tyhmää leikkiä, Tommy", sanoi Bill ja pudisti päätään.
"Leikkiä?" toisti Tommy. "Miten meidän käy Northseaan saavuttuamme?"
"Kyllä minä sen asian hoidan", sanoi Bill. "Nedpä näyttää saaneen pahan yskän", lisäsi hän.
"Ettei vaan tukehtuisi, ukko paha", sanoi Tommy. "Katsokaa! Hän viittaa meille."
Molemmat hypähtivät äkkiä pystöön, mutta ennenkuin ehtivät edes ajatellakaan piilottautumista, sukeltautuivat laivuri ja perämies kajuutan rappusista kannelle ja lähestyivät heitä.
"Katsokaa itse", sanoi laivuri, kääntyen perämieheen, "enkö tee oikein uskoessani unia?"
"Merkillistä", ihmetteli perämies ja hieroi silmiään.
"Olen kyllä tämän tapaisesta kuullut puhuttavan", jatkoi laivuri, "mutta itse en koskaan ennen ole sattunut näkemään. Nyt voitte sanoa nähneenne aaveita, Bob."
"Merkillistä", huudahti perämies uudestaan ja pudisti päätään. "On aivan kuin ne eläisivät."
"Laivalla kummittelee, Ned", huusi laivuri jylhällä äänellä. "Billin ja pojan henget seisovat tuolla keulassa."
Pelästynyt vanha merimies ei saanut sanaa suustaan. Pienempi aave nyyhkytti ja pyyhki nenäänsä takin hihaan, suurempi vihelteli hiljaa.
"Olento raukkoja", sanoi laivuri. "Näettekö ankkuria läpi pojan, Bob."
"Molempien läpitse minä näen", huudahti perämies.
Hetkisen oleskelivat päällysmiehet vielä kannella, mutta tulivat lopulta siihen päätökseen, että heidän läsnäolonsa häiritsi henki-olentoja ja laskeutuivat taas takaisin kajuuttaan.
"Mikä lienee hänen tarkoituksensa?" kysyi Simpson tullen varovasti kannelle.
"Piru sen tietäköön", sanoi Bill vihaisesti.
"Ei suinkaan hän meitä aaveiksi luullut?" ihmetteli Tommy.
"Tietystikään ei", vastasi Bill halveksivasti. "Joku koiran kuje sillä on mielessään. Ja nyt minä menen kojuuni ja sinä teet samoin Tommy. Huomenna kyllä saamme selvitystä asiaan."
Aamulla sitä tulikin, sillä aamiaisen jälkeen tuli kokki keulaan ilmoittamaan, että korppujakin oli jaettu vaan kolmelle. Kaikki hämmästyivät.
"Minä menen puhumaan hänen kanssaan", sanoi Bill kiukkuisesta.
Hän tapasi laivurin sydämellisesti nauramassa perämiehen kanssa.
"Hyvää huomenta, sir", sanoi Bill hätäisesti. "Tulin kysymään emmekö me
Tommyn kanssa saa päivällistä, kuten ennenkin?"
"Päivällistä?" ihmetteli laivuri. "Mitä te päivällisellä teette?"
"Syömme", vastasi Bill, vilkaisten arasti laivurin silmiin.
"Syötte! Mihin te ruokaa panisitte?" Bill hymyili ja taputti vatsaansa.
"Paljasta ilmaa", sanoi laivuri ja kääntyi mennäkseen.
"Antakaa kuitenkin vaatteemme ja tavaramme", sanoi Bill ja puri hammastaan. "Ned kertoi teidän korjanneen ne."
"Enhän toki", sanoi laivuri. "Ne toimitan teidän perillisillenne.
Sitenhän laki käskee, vai mitä, Bob?"
"Aivan niin", sanoi perämies.
"Sukulaisenne saavat tavarat ja palkkanne aina siihen iltaan jolloin itsemurhan teitte", sanoi laivuri.
"Emme me mitään itsemurhaa ole tehneet", intti Bill. "Miten silloin tässä voisimme seistä?"
ERÄS AAVEHISTORIA 151
"Olette tehneet, sanon minä", sanoi laivuri rauhallisena, "siitä on minulla selvänä todisteena kirjeenne taskussani."
Bill seisoi hetken yhdellä jalalla, sitten toisella ja läksi lopulta hiljalleen lönkyttämään keulaan.
Aina päivälliseen saakka ei laivuri kuullut mitään merkillisempää, mutta juuri kun hän oli lopettanut päivällis-aterian, syöksyi vanha Ned sisälle raivoisana ja suuttuneena.
"Bill on varastanut päivällisemme, sir", huusi hän ollenkaan kursailematta.
"Kuka?" kysyi laivuri kylmästi.
"Bill… Bill Smith!"
"Kuka?" toisti laivuri vielä kylmemmin.
"Bill Smithin haamu", murisi Ned, "on ottanut päivällisemme ja hän ja
Tommy Brownin haamu ahmivat nyt yhdessä sitä minkä ehtivät."
"Miten minä sitä voin auttaa", vastasi laivuri välinpitämättömästi.
"Miksi annoitte?"
"Tunnettehan te Billin, sir", sanoi Ned. "Minä olen vanha mies, kokki ei kelpaa mihinkään, eikä Simpson yksinään uskalla häneen ryhtyä."
"Tyhmyyksiä", sanoi laivuri. "Ettehän toki te kolme merimiestä pelänne yhtä haamua. Tiedättekö mitä teidän tulee tehdä?"
"Emme?!"
"Ottakaa virsikirja ja lukekaa, niin katoo hän kuin tuhka tuuleen."
Ned riensi kannelle, nojautui mastoon ja kirosi kunnes väsyi. Kokki ja Simpson kuuntelivat kunnioittavasti ja kuiskasivat aina kun vanhan miehen muisto petti.
Loppupuolella matkaa kärsivät molemmat rikokselliset kaikkia niitä tuskia, joita ystävien kadottaminen tuottaa. Laivuri ei ollut mistään tietävinään, ennenkuin saavuttiin Northseaan. Silloin tuli hän kannelle, kainalossaan molempien aaveiden vaatteet ja kutsui luokseen Nedin.
"Kuulehan", sanoi hän lujasti.
"Niin!"
"Heti kun saamme laivan kiinni, menet sinä maalle ja noudat poliisin.
En oikein tiedä mitä olisi tehtävä…"
"Kyllä, kyllä, sir", mutisi vanha Ned.
Laiva laski laituriin ja kiinnitettiin. Mutta samassa päästi laivuri leveän naurun, nähdessään miten molemmat haamut yht'äkkiä tarttuivat nyytteihinsä, hyppäsivät yli laivan syrjän ja läksivät juoksemaan minkä jaloista lähti. Perämieskin nauroi ja keulasta kuului heikko, iloton kaiku.