HARMAA PAPUKAIJA
"Papukaijaksi laskettelee se mainiosti", sanoi "Ison Kuovin" kolmas koneenkäyttäjä ensimäiselle ja katseli arvostelevasti harmaata lintua laivan ruokasalongin kaapin päällä. "Ja näyttääpä se ymmärtävän puheensa sisällönkin. — Ei, älkää antako sille mitään! Se vaikenee silloin."
"Minua eivät raa'at puheet huvita", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä arvokkaasti ja pisti hajamielisenä voileipäpalasen toverinsa kahvikuppiin, käänteli ja koukeroitsi sitä sormellaan ja vilkasi lopulta kolmannen koneenkäyttäjän toimitusta katselevaa happamen ja loukatun näköistä naamaa.
"Parasta että kaadatte uutta kahvia kuppiinne", sanoi hän lopulta ikäänkuin hyvitykseksi.
"Se on aikomuksenikin", vastasi puhuteltu kuivasti.
"Mies, jolta kaijan ostin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä heittäessään voileivän linnulle, "kehui sitä erinomaisen siivoksi — rumaa sanaa ei sen pitänyt tuntemankaan. — Nyt epäilen pahasti jos ollenkaan uskallan antaa sitä vaimolleni."
"Turhia arkailemisia!" tuumi kolmas koneenkäyttäjä ja katseli toveriaan huonosti salatulla naurunhalulla. "Tuollaisia te olette kaikki vastanaineet! — Vaimonne luultavasti on silkkiin kääritty enkeli! Niinpä luulisi!! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että lintu tulee erinomaisesti miellyttämään häntä."
Ensimäinen koneenkäyttäjä kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Ostin linnun hänen seuralaisekseen", sanoi hän pitkäveteisesti.
"Hänellä on niin ikävä minun poissaollessani, Rogers."
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi toinen.
"Hän on itse sanonut."
"Jahka nyt olette olleet naimisissa viisitoistakin vuotta, kuten minä", sanoi kolmas koneenkäyttäjä, "huomaatte kyllä, että he yleensä ovat iloisia päästessään meistä."
"Miten niin?" kysyi ensimäinen äänellä, jota itse Othellokin olisi kadehtinut.
"Niin! Me olemme kotona vain tiellä", vastasi Rogers salaisella vahingonilolla. "Vaikutamme häiritsevästi perheen tasaiseen, jokapäiväiseen, rauhalliseen elämään. Puhdistukset ja sen semmoiset täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Ensin ovat he iloisia saadessaan meidät kotiin, sitten ovat he iloisia päästessään meistä."
"On ero vaimoillakin", sanoi äskennainut tunteellisesti.
"Minulla on mainio", jatkoi kolmas koneenkäyttäjä. "Kerrassaan mainio. Mutta hän ei turhia sure. — — Teidän vaimonnehan on vielä kolmekymmentä vuotta teitä nuorempikin."
"Kahtakymmentä viittä", oikaisi toinen äkäsesti. "Sempätähden juuri pelkäänkin, että alkavat mielistellä häntä."
"Siitähän naisväki pitää."
"Mutta en minä", ärjäsi ensimäinen koneenkäyttäjä. "Pelkästä ajatuksestakin jo sappeni kiehuu.
"Ohimenevää laatua", puheli toinen rauhottavasti. "Ensi vuonna tähän aikaan ette pennin edestä välitä sellaisista."
"Miehilläkin on eronsa", murisi ensimäinen koneenkäyttäjä, "toiset ovat hienotunteisempia kuin toiset. Huomasin jo tänään, että naapurimme vilkasi vaimoani ohi mennessään."
"Katsos tuota rakkaria", huudahti kolmas koneenkäyttäjä.
"Säästäkää hävyttömyyksiänne", sanoi toinen äkäsesti. "Sitäpaitsi työnsi hän lakkinsa kallelleen. Mitä luulette sen tarkoittavan."
"Enpä tiedä", vastasi Rogers kiitosta ansaitsevalla totisuudella.
"Voihan se tarkoittaa vähän yhtä ja toistakin."
"Jos hän tekee joitakin tyhmyyksiä poissa ollessani väännän häneltä niskat nurin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä uhkaavasti. "Niistä kyllä saan tiedon."
Toinen kohotti kulmakarvojaan.
"Olen emäntämme pyytänyt ottamaan selvän kaikista. Vaimoni on syntynyt ja kasvanut maalla, on nuori ja yksinkertainen, joten äidillinen peräänkatsova ystävätär on aivan paikallaan hänelle."
"Oletteko tämän vaimollennekin ilmaissut?" kysyi Rogers.
"En. Mutta tuon papukaijan suhteen olen keksinyt sievän keinon. Sanon vaimolleni linnun olevan noidutun ja ilmaisevan minulle kaikki hänen toimensa ja tekonsa poissaollessani. Mitä emäntämme sitten ilmaisee, kerron minä hänelle linnulta kuuleminani. Ehdottomasti vaadin, ettei hän saa liikkua ulkona jälkeen kello seitsemän illalla. Jos hän sen kuitenkin tekee, saan minä siitä tiedon ja papukaijan arvo nousee. — No mitäs tuumitte keksinnöstäni?"
"Mitäkö tuumin?" sanoi Rogers ja tirkisteli toveriaan. "Mitäkö tuumin?
— Ajatellakin tuonlaisia lastensatuja täysikäisille ihmisille."
"Hän uskoo aaveita ja pöröjä, miksei siis…?"
"Kotiin taas saavuttuanne, kyllä kuulette, jos hän uskoo eli ei", sanoi
Rogers. "Sääli kuitenkin kaijaa, — se puhelee niin mainiosti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Lintu tulee menettämään päänsä."
"Saadaanpa nähdä", sanoi Gannett. "Jos se kuolee tiedän minä kylläkin mitä tulen tekemään."
Iltapäivällä läksi ensimäinen koneenkäyttäjä kaupunkiin, mukanaan lintua häkissä kantava kokki. Matka sujui hyvin, lukuunottamatta kiivasta sananvaihtoa ensimäisen koneenkäyttäjän ja poliisikonstaapelin välillä, kun tuli kysymys missä määrin ensinmainittu oli velvollinen vastaamaan puheista, joita lintu lasketteli.
Vihdoin saavuttiin koneenkäyttäjän portille. Miehemme otti itse häkin ja sydän tavallista enemmän pamppaillen kantoi sen sisälle suureen saliin. Rouva Gannett, yksinkertaisen näköinen, ruskeasilmäinen nainen, taputteli ihastuksesta käsiään.
"Eikö se ole kaunis?" kysyi mies ja katsoi vaimoonsa. "Ostin sen seuralaiseksesi yksinäisyydessäsi."
"Sinä olet liian hyvä minulle, Jem", sanoi vaimo ja tahtoen tarkastaa lintua selänpuoleltakin alkoi hän kiertää häkkiä. Mutta papukaija, sivumennen sanoen merkillisen epäluuloinen ja hermostunut olento, kiersi yhtä matkaa jättämättä rouvaa silmistään. Kierrettyään viisi kertaa suuttui se vihdoin ja päästi kovin yksinkertaisen merimies-sukkeluuden.
"Ooh! — Jem!?!" huudahti rouva Gannett.
"Se puhuu kerrassaan mainiosti", sanoi Gannett hätäisesti, "ja niin viisas kun se on."
"Katso, sehän näyttää ymmärtävän mitä sinä sanoit!" huudahti rouva
Gannett. "Katso nyt miten se on viisas."
Tilaisuutta oli mahdoton jättää käyttämättä; muutamilla häikäilemättömillä valheilla kuvaili herra Gannett papukaijalle sovittamansa luonnonlahjat.
"Et suinkaan sinä sentään usko sitä?" kysyi rouva suu selkoselällään hämmästyksestä.
"Tietysti", vastasi koneenkäyttäjä varmasti.
"Mutta miten se voisi tietää toimeni ulkona ollessani?"
"Se on hänen salaisuutensa. Moni on kylläkin koittanut päästä sen perille, mutta kenellekään se ei ole onnistunut."
Rouva Gannett rypisti otsaansa ja katseli uteliaasti ihmeellistä elävää.
"Tulet vielä huomaamaan puheeni olevan totta", sanoi Gannett. "Matkalta palattuani saan kyllä kuulla mitä olet tehnyt."
"Ooh! — Herra minun luojani!" ihmetteli kummastunut rouva Gannett.
"Jos viivyt ulkona jälkeen seitsemän illalla, eli teet jotain muuta mikä ei minua miellyttäisi", jatkoi koneenkäyttäjä innoissaan, "kertoo se ne minulle. Vieraat, jotka käyvät luonasi, sanalla sanoen kaikki mitä teet ja toimit, saan kuulla."
"Minusta sillä ei ainakaan tule olemaan pahaa kerrottavana", sanoi rouva Gannett rauhallisesti. "Ellei se vaan valehtele."
"Sitä se ei taida", vakuutti mies. "Mene nyt ja hae hattusi ja kappasi, pistäydymme puoleksi tunniksi teatteriin."
Lausumansa sanat olivat profeetallisia, sillä kun teatterissa heidän vieressään istuva herrasmies hyväntahtoisesti tarjosi kiikariaan rouva Gannetille, nosti koneenkäyttäjä kauhean metelin — ja suunnilleen puolen tunnin kuluttua täytyi herrasväen johtokunnan erityisestä pyynnöstä jättää paikkansa.
"Aseta minut ensi kerralla mukaan ottaessasi hattukoteloon", huokasi rouva väsyneellä äänellä, koittaen pysyä raivoisasti astelevan herransa ja miehensä rinnalla. "Mitä pahaa tuo herra teki?"
"Sinä jotenkuten mielistelit häntä", sanoi Gannett äkämystyneenä, "iskit silmää tai muuta sellaista. Ilman ei kukaan tule tarjoamaan kiikariaan naisille."
Rouva Gannett pudisti päätään niin tarkoittavasti, että eräs jo sivumennyt herrasmies kääntyi erityisesti katsomaan taakseen. Herra Gannett tarttui kiivaasti vaimonsa käsivarteen ja kiiruhti askeleitaan äärimmilleen suuttuneena.
Seuraavana aamuna oli hänen vihansa jo lauhtunut, mutta epäluulo kiusasi kahta tulisemmin. Syötyään aamiaista antoi hän tarkat neuvot miten vaimon oli käyttäydyttävä tullessaan iltapäivällä laivaan jäähyväisiä ottamaan ja lähti sitten Isoon Kuoviin.
Jäätyään yksin siivosi rouva Gannett huoneita, mutta päästyään lintuhäkille jäi hän katselemaan kaijaa. Hän oli huomaavinaan linnun silmissä pahanilkisen välähdyksen ja tapa millä se sulki ja aukaisi niitä, muistutti parhaiten viekasta silmäniskua.
Kun hän vielä seisoi ja katseli tätä merkillisyyttä, kolkutettiin ovelle ja sisään laahusti pieni virkeän näköinen nais-olento ja tervehti yliluonnollisella sydämellisyydellä.
"Tulin sinuakin tervehtimään ohikulkiessani", sanoi hän iloisesti, "ja ellei sinulla ole mitään vastaan lähden satamaankin jäähyväisiä ottamaan?"
Rouva Gannett, joka luuli miehensäkin olevan mielissään "esiliinasta" suostui kernaasti tarjoukseen.
"Kaunis lintu teillä", sanoi rouva Cluffins ja osotti päivänvarjollaan papukaijaa.
"Älä tee sitä!" sanoi rouva Gannett kiireesti.
"Miksikä ei?"
"Se pian sanoo jotain kauheaa."
"Puhuuko se? Minun täytyy välttämättömästi saada se sanomaan jotakin", huudahti rouva Cluffins innokkaasti.
Vieden tulipunaisen päivänvarjonsa aivan lähelle häkkiä, levitti hän sen yht'äkkiä selko selälleen. Papukaija hämmästyi jotta henki oli pysähtyä kurkkuun.
"Eihän se mitään puhu", sanoi rouva Cluffins.
Papukaija hyppäsi häkkinsä ulompaan nurkkaan ja sanoi jotakin matalalla äänellä. Huomatessaan, ettei mitään kauheampaa tapahtunutkaan, toisti se lauseensa vähän kovempaa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei näkemänsä voinut mitenkään vahingoittaa, hyppäsi se takaisin entiselle paikalleen ja alkoi syytää mitä rivoimpia hävyttömyyksiä.
"Fyi, fyyii!" kirkui rouva Cluffins, punasempana kuin päivänvarjonsa.
"Olisipa se minun niin niskat paikalla siltä nujertaisin."
"Sen kyllä jättäisit tekemättä", sanoi rouva Gannett kunnioittavasti ja alkoi kertoa linnun merkillisiä ominaisuuksia.
"Mitä?" huudahti rouva Cluffins vaivalla pysyen tuolillaan. "Onko miehesi todellakin sanonut tuonlaista?"
"Hän on hirveän mustasukkainen", selitti toinen syvään huoaten.
"Toivoisin hänen olevan minun mieheni", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Toivoisinpa, että Cluffins puhuisi minulle jotain tuontapaista. — Toivoisinpa todellakin, että Cluffins puhuisi!"
"Se vaan todistaa hänen rakastavan minua", sanoi rouva Gannett katse lattiassa.
"Ja sinä uskot tuollaista moskaa?" sanoi rouva Cluffins ja nosti halveksivasti pientä nenän-nypykkäänsä.
"Enhän minä sitä usko", vastasi ystävätär, "mutta annan hänen kuitenkin luulla sen tekeväni."
"Se on hävytöntä!" sanoi rouva Cluffins ja heilutteli hurjasti päivänvarjoaan. "Tuon veroista en konsanaan ole edes kuullut. Pitäisipä minun päästä lukemaan lakia herra Gannetille — edes puoleksi tunniksi. Olen varma että hänestä tulisi toinen ihminen ennen pitkää."
Rouva Gannett koetti parhaansa mukaan rauhoittaa kiihottunutta ystävätärtänsä. Mutta kun kaikki keinot näyttivät turhilta haki hän päällysvaatteensa ja naiset läksivät ulos.
Saavuttuaan satamaan ja noustuaan Isoon Kuoviin, oli rouva Cluffins jo täydellisesti saavuttanut entisen levollisuutensa. Kierrellen ympäri höyrylaivan kantta teki hän kaikenlaisia kysymyksiä, enemmän saadakseen puhetta aikaan, kuin todellisesta uteliaisuudesta.
"Olen ajatteleva sinua joka päivä", sanoi hellästi rouva Gannett miehelleen.
"Ja minä sinua joka minuutti", vastasi tämä.
Hän huokasi ja vilkasi kiukkuisesti rouva Cluffinsia, joka naurussa suin liehakoitsi laivan nuorta alaperämiestä.
"Hän on merkillisen vilkas ja iloinen ihmisluonto", sanoi rouva
Gannett, seuraten miehensä katsetta.
"Kyllä — se pitää myöntää", vastasi herra Gannett kuivasti, kun mitään pahaa aavistamaton rouva Cluffins leikillisesti näpsähytti perämiestä päivänvarjollaan. "Ihmeellinen ystävä hän ainakin Jenkins'in kanssa näyttää olevan. Ja panempa veikkaa, etteivät he koskaan ennen ole tavanneet toisiaan."
"Lapsi raukka", sanoi rouva Cluffins juhlallisesti lähestyen puhuvia. "Älkää ollenkaan olko huolissanne, herra Gannett, minä kyllä pidän seuraa teidän kyyhkysellenne."
"Kiitoksia", vastasi koneenkäyttäjä pitkäveteisesti.
"Meille tulee erinomaisen hauskaa", jatkoi rouva Cluffins. "Miten usein olenkaan toivonut olevani merimiehen vaimo. Oikein kadehdin heidän vapauttaan."
"Kadehditte — mitä?" kysyi Gannett käheästi. "Heidän riippumattomuuttaan ja vapauttaan", selitti rouva Cluffins totisena. "Olen aina kadehtinut merimiesten vaimoja. He saavat tehdä mitä tahtovat! Yhdeksään, kymmeneen kuukauteen vuodesta ei heillä ole miestä, joka aina olisi kintereillä." Ennenkuin onneton koneenkäyttäjä ennätti keksiä sopivaa vastaväitettä, kuului käsky komentosillalta ja hätäisen jäähyväisen jälkeen katosi hän konehuoneeseen. Kuulumattomat saivat poistua laivasta, portaat vedettiin sisään ja Iso Kuovi lähti hiljalleen liukumaan alas jokea.
Molemmat naiset seisoivat laiturilla kunnes laiva katosi joen mutkan taakse. Kaipaus sydämessään, joka ystävättären neuvon mukaan kyllä paranisi kupillisesta hyvää kahvia, saapui rouva Gannett yksinäiseen kotiinsa.
Leskenä oloaikana mikä nyt seurasi olivat rouva Cluffinsin vierailut ainoana vaihtelevaisuutena rouva Gannettin yksitoikkoisessa elämässä. Papukaijasta ei seuralaiseksi ollut, sen puheet kun jatkuvasti olivat aivan auttamattoman yksinkertaisia. Rouva Cluffins ehdotteli sen myömistä, mutta siihen ystävätär ei suostunut millään ehdolla, ei vaikka viereisessä talossa asuva tullipäällysmies, vanha poika, jo oli luvannut siitä aivan kuulumattomia summia.
"Ihmettelenpä mitä tuolla linnulla kerran tulee olemaan kerrottavaa miehellesi", sanoi rouva Cluffins eräänä päivänä istuessaan Gannettin salissa, noin kuukauden kuluttua Ison Kuovin lähdöstä.
"Ehkä mieheni jo on unohtanut koko tyhmän jutun", vastasi rouva Gannett punastuen. "Kirjeissään ei hän milloinkaan ole maininnut sanaakaan koko linnusta."
"Myö pois se", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Sinulla ei ole mitään huvia siitä, mutta Habsonia se äärettömästi miellyttää."
Rouva Gannett pudisti päätään.
"Mieheni kiskoisi seinät talosta jos sen tekisin", sanoi hän säpsähtäen.
"Tee sinä vaan kuten käsken, seinistä minä kyllä vastaan. Olen jo sanonut Habsonille, että hän saa sen viidellä punnalla."
"Se ei mitenkään käy laatuun", vastusti rouva Gannett levottomasti.
"Anna minun hoitaa koko asia", sanoi rouva Cluffins, katsellen mielihyvällä pieniä kätösiään. "Se tulee onnistumaan mainiosti, sen lupaan."
Hän kiersi käsivartensa ystävättären vyötäröille ja vei hänet ikkunan ääreen, alkaen puhua merkillisen vakavasti. Viiden minuutin kuluttua rouva Gannett vielä epäröi, kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo antanut suostumuksensa ja viidentoista minuutin perästä oli aina toimelias rouva Cluffins jo matkalla Habsoniin, heiluttaen häkkiä, jotta papukaija sai pitää kiinni kynsin hampain pysyäkseen puolallaan. Rouva Gannett katsoi ikkunasta hänen jälkeensä ja istuutui sitten miettimään hyökkäys- ja puolustussuunnitelmaa tästä epäilemättä koituvassa ankarassa kamppailussa.
Noin viikko tämän tapahtuman jälkeen pysähtyi eräänä päivänä ajuri portin eteen ja koneenkäyttäjämme harppasi kolmella askeleella rappuset. Rynnättyään sisään sulki hän vaimonsa syliinsä voimalla, joka karhullekin olisi ollut kunniaksi. Syistä, joista voiman puute lihaksissa oli suurin, vastasi rouva Gannett syleilyyn vähemmän tulisena.
"Ooh! Miten ihanaa taas olla kotona!" huudahti Gannett, heittäytyi nojatuoliin ja veti vaimonsa polvelleen. "No, miten aikasi on kulunut? Ikävästi?"
"Tottuuhan sitä ihminen kaikkeen", vastasi rouva arasti.
"Niin, ja olihan sinulla papukaija."
"Niin, olihan minulla se."
"Mitenkä se nyt jaksaa?" kysyi koneenkäyttäjä, katsellen ympäri huonetta. "Missä se on?"
"Yksi osa on kaapin päällä", vastasi rouva Gannett, koittaen puhua rauhallisesti. "Toinen on hattukotelossa ja loppu tässä."
Hän pisti miehensä käteen halvan kaksiteräisen kynäveitsen.
"Kaapin päällä", toisti koneenkäyttäjä, hypistellen veistä sormissaan.
"Hattulaatikossa — -?!"
"Niin. Nuo siniset kukkajalustat."
Gannett tarttui otsaansa. Oliko hän kuullut oikein? Papukaija oli siis muuttunut kukkajalkapariksi, hatuksi ja veitseksi! Todellakin noiduttu lintu!
"Olen myynyt sen", lisäsi rouva Gannett kiireesti.
Herra Gannettin polvi muuttui yht'äkkiä ihmeellisen epäkohteliaaksi ja käsi putosi vyötäröiltä. Rouva nousi rauhallisena ja istuutui viereiselle tuolille.
"Myynyt?" toisti Gannett myrskyä ennustavalla äänellä. "Myynyt minun papukaijani?"
"En voinut kärsiä sitä, Jem. Ja kun en voinut kärsiä sitä, möin sen saadakseni nuo tarpeelliset esineet itselleni ja sinulle."
Koneenkäyttäjä lennätti veitsen toiselle puolelle huonetta.
"Katsos, Jem", jatkoi rouva Gannett, "se ei olisi kuitenkaan puhunut totta. Ja jos se olisi päässyt valehtelemaan, olisi se saanut aikaan kaikenlaisia ikävyyksiä."
"Se ei osannut valehdella", karjasi koneenkäyttäjä, juosten raivoisana edestakaisin huoneessa. "Paha omatuntosi saattoi sinut pelkäämään. Miten uskalsit sinä myydä minun papukaijani?"
"Sentähden, ettei se rakastanut totuutta, Jem", vastasi rouva hiukan vaaleana.
"Ainakin enemmän kuin sinä", ärjyi koneenkäyttäjä pysähtyen vaimonsa eteen. "Halpamainen olento!"
Rouva Gannett kaivoi nenäliinan taskustaan ja peitti silmänsä.
"Minä — minä möin sen sinun tähtesi Jem", änkytti hän. "Se valehteli niin kauheasti sinusta, enkä minä voinut kuunnella sellaisia."
"Minusta?" ihmetteli Gannett, vaipuen tuolille ja tirkistellen kummastuneena vaimoaan. "Valhetteli minusta? Tyhmyyksiä! Miten se olisi voinut olla mahdollista?"
"Yhtä suuri mahdollisuushan sillä oli puhua sinusta, kuin minustakin", sanoi rouva Gannett. "Se oli taitavampi noitumaan, kuin luulitkaan. Oo! Miten kauheita asioita se sinusta kertoi!"
"Luulet kai puhuvasi lapselle eli hullulle?" sanoi koneenkäyttäjä.
Rouva Gannett pudisti väsyneesti päätään.
"Olisipa todellakin hauska kuulla mitä historioita se tiesi — jos ehkä vielä satut muistamaan", sanoi Gannett purevan ivallisesti.
"Ensimäinen valhe", alkoi rouva heikolla, mutta selvällä äänellä "koski sinun Genuassa oloasi. Papukaija kertoi, että sinä kävit jossakin syrjäkaupungin varieteessa."
Kostea nenäliinan takaa tirkistävä silmä huomasi koneenkäyttäjän säpsähtävän.
"Minä en sellaista paikkaa luule löytyvänkään", kuului jatko.
"Kyllä — minä luulen — kyllä siellä sellaisia löytyy", änkytti mies.
"Se tahtoo sanoa — olen kuullut toverien puhuvan jotakin sinnepäin."
"Mutta sinä et siellä ole käynyt?" kysyi vaimo.
"En koskaan!" vastasi koneenkäyttäjä kiivaasti.
"Tuo hävytön lintu sanoi sinun olleen juovuksissa siellä", jatkoi rouva juhlallisella äänellä, "löit rikki pienen marmoripöydän ja kuritit kahta tarjoilijaa. Ja ellei 'Eteenpäin' kapteenia olisi ollut, olisit sinä joutunut putkaan ja jäänyt laivasta. Eikö se ollut halpamaista?"
"Inhoittavaa", vastasi mies matalalla äänellä.
"Luulen ettei 'Eteenpäin'-nimistä laivaa edes löydykään", jatkoi rouva
Gannett.
"Ei se ainakaan laivan nimeltä kuulosta", mutisi Gannett.
"Niin, — muutaman päivän perästä saavuitte Neapeliin — — —."
"Siellä minä en kertaakaan käynyt kaupungissa", huomautti koneenkäyttäjä.
"Papukaija sanoi päinvastoin."
"Pitäisi sinun enemmän uskoa omaa miestäsi kuin tuollaista kirottua lintua", sanoi Gannett mielistellen.
"Tietystikin minä sen teen, Jem", vastasi vaimo, "tahdon vaan todistaa sinulle, että lintu valehteli koska et sitä muuten usko."
Gannett veti piipun taskustaan, kaivoi poron kopasta ja puhalsi päättävän näköisenä varteen.
"Eräs tyttö möi hedelmiä aivan laivan lähellä", jatkoi rouva. "Eräänä iltana ostit sinä viikunoita ja aioit samalla suudella häntä, mutta tytön sulhanen sattuikin näkemään ja aikoi iskeä sinua veitsellä. Sinä pelästyit, hyppäsit mereen ja olit vähällä hukkua."
Gannett viritti hitaasti ja huolellisesti piippunsa ja vei tulitikun pätkän uuniin.
"Minä tulin aivan sairaaksi sen jutuista — tuskin tiesin mitä tehdä", jatkoi rouva Gannett. "Ollessasi Suezissa — — —."
Koneenkäyttäjä teki kieltävän eleen. "Tarpeeksi", sanoi hän jäykästi.
"Niin, halusta en toistaisikaan mitä se kertoi Suezista", sanoi vaimo.
"Mutta ajattelin sen ehkä sinua huvittavan."
"Ei ollenkaan", vastasi koneenkäyttäjä ja puhalteli sankkoja sauhuja piipustaan. "Ei ollenkaan."
"Luultavasti nyt jo myöskin ymmärrät, miksi linnun hukkasin?" kysyi rouva Gannett. "Jos se tuonlaisia valheita olisi kertonut minusta sinulle, olisit sinä tietysti uskonut. Eikö totta?"
Gannett otti piipun suustaan ja kiersi uudestaan käsivartensa vaimonsa vyötäröille.
"En rakkaani", sanoi hän liikutettuna, "yhtävähän kuin sinäkään sitä tehnet."
"Ja minä tein oikein myödessäni sen? Eikö totta, Jem?"
"Aivan oikein", vastasi Gannett merkillisen sydämellisesti. "Se oli viisainta mitä taisit tehdä."
"Mutta pahinta et sinä vielä kuullut", sanoi rouva Gannett, "kun olitte
Suezissa — — —."
Gannettilta pääsi hiljainen sisällinen rukous Suezin edestä, hän löi nyrkkinsä pöytään ja kielsi vaimonsa koskaan mainitsemasta sitä nimeä. Sitten komensi hän illallista.
Vasta kuullessaan vaimonsa askaroivan kyökissä, muuttuivat hänen tuimat kasvonpiirteensä ja hän alkoi ajatella tätä asiaa puolelta toiselle, koittaen saada valoa tähän pimeään juttuun.
"Jenkins!" huudahti hän yht'äkkiä. "Jenkins ja rouva Cluffins. Ja minä kun aioin kertoa Cluffinssille hänen vaimonsa kirjeenvaihdosta. Luultavasti mies taitaakin ulkoa joka lapun."