KAKSI YHTÄ VASTAAN
"Sankari hän on, sankari sanan täydessä merkityksessä", sanoi kokki ja tyhjensi likavesiastian yli syrjän.
"Mikä — mikä hän on", kysyi laivuri.
"Mikä?! Sankari tietysti", vastasi kokki hyvin pitkään ja selvästi. "Sankari tässä maallisessa maailmassa, mies, josta koko miehistö saa ylpeillä."
"En luullut häntä uimariksi", sanoi laivuri ja katseli uteliaasti kömpelörakenteista, keski-ikäistä miestä, joka istui lastiruuman luukulla ja katseli tylsämielisestä laivan kantta.
"Se hän ei olekaan", sanoi kokki, "ja se juuri hänet ainakin minun silmissäni tekee kahta vertaa sankarillisemmaksi."
"Riisuiko hän vaatteensa?" kysyi perämies.
"Ei riepuakaan", vastasi kokki ylpeästi. "Ei edes hattua, sillä se upposi."
"Sinä valehtelet kokki", sanoi sankari ja irroitti silmänräpäykseksi katseensa kannesta.
"Otitko sitten housusi pois, George?" kysyi kokki innokkaasti.
"Heitin hattuni laiturille", murisi George.
"Joka tapauksessa hyppäsit tyttö raukan jälkeen heti, kuin oikea englantilainen, eikö totta?"
Ei kuulunut vastausta.
"Eikö totta?" toisti kokki itsepintaisesti.
"Pitikö minun sitten hypätä kuin kiinalaisen?" ärjäsi George kiukkuisena.
"Se on vaan kainoutta", sanoi kokki, kääntyen toisiin kasvojen eleellä, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku merkillinen eläin näytettävänään. "Ei hän edes kärsi puhuttavan siitä. Ja kuitenkin oli mies vähällä hukkua, eikö totta? Vaan samassa sattui tulemaan joku hinaajalaiva, miehet löivät koukun suoraan hänen housunsa takapuoliin ja vetivät molemmat ylös. Nouse ylös ja näytä housusi takapuolet niille, George."
"Jos minä nousen ylös", sanoi George, ääni kiukusta vapisten, "koituu kuuma hetki sinulle, poikaseni."
"Eikö hän ole kaino?" ihmetteli kokki. "Oikein nautinnolla kuuntelee häntä. Ihan samanlainen oli hän vedestä maalle päästyään, kun väkijoukko alkoi hyväillä ja taputella häntä."
"Eikö hän pitänyt siitä?" kysyi perämies.
"No niin. Oltiin ehkä liian innostuneita", myönsi kokki. "Eräs ukko, joka ei tungoksessa voinut päästä lähelle, taputti häntä kepillä päähän, mutta se oli vaan hyvässä tarkoituksessa."
"Olen ylpeä sinusta, George", sanoi laivuri sydämellisesti.
George murisi.
"Minä kirjoitan hallitukselta mitalin hänelle", sanoi laivuri.
"Löytyykö todistajoita, kokki?"
"Tuhansia", vastasi puhuteltu. "Mutta minä ilmoitin heille jo hänen nimensä ja osotteensa. Kuunari Johan Henry Limehousesta on hänen osotteensa", sanoin minä "ja George Cooper on hänen nimensä."
"Lörpöttelet aivan liiaksi", sanoi nyt sankari, "sinä viheliäinen, vinosilmäinen rajasuutarin penikka."
"Kuulkaa nyt taas hänen kainouttaan", sanoi kokki etevämmän hymyllä. "Hän ihan halkee häveliäisyydestä, sen hän tekee. Olisittepa vaan nähneet, kun se nuori herra otti hänen förttikraafinsa."
"Otti hänen… minkä?" kysyi laivuri uteliaasti.
"Hänen förttikraafinsa… portterettinsa… muotokuvansa", selitti kokki. "Se oli joku nuori, sanomalehteen kuvia ottava herra. Georgesta näpsähytti hän juuri kun tämä likomärkänä vedettiin hinaajaan, toisen kun hänen kasvonsa olivat kuivatut ja vielä kolmannen kun George seisoi ja kirosi miestä, joka kysyi, oliko hänen vaatteensa kovin kastuneet."
"Ja sinä sanoit hänelle minun nimeni ja osoitteeni", sanoi George, kääntyen ympäri ja puiden nyrkkiään. "Sen sinä teit."
"Niin, sen minä tein", sanoi kokki pitkäveteisesti. "Jonakuna kauniina päivänä vielä kiität minua siitä, George."
Merimies päästi parahduksen, hyppäsi seisomaan ja vetäytyi kojuunsa.
Sivumennessään iski hän erästä toveriaan kylkeen jotta luut rytisivät,
kun tämä käytti tilaisuutta hyväkseen ja taputti häntä olkapäälle.
Miehet katselivat kummastuneina toisiaan.
"Merkillistä", sanoi perämies ja nosti hartioitaan. "Jos minä olisin pelastanut kanssaihmiseni hengen, niin saisivat toki toisetkin siitä jutella."
"Niin nyt luulette", sanoi laivuri. "Mutta jos sen joskus sattuisitte tekemään, ehkäpä silloin ajattelisittekin toisin."
"Ihmettelen, miten te sen asian paremmin tiedätte!" vastasi perämies.
Laivuri selvitteli kurkkuaan.
"On ollut pari pientä seikkaa elämässäni", sanoi hän häveliäästi, "seikkaa, joita ei juuri häpeä."
"Suuria kehumisia eivät ne myöskään ansainne", sanoi perämies ivallisesti.
"Tarkoitan", sanoi laivuri terävästi, "paria asiaa, joista muutamat jo olisivat olleet hyvinkin ylpeitä. Mutta minä voin myöskin ylpeillä, ettei yksikään elävä olento maan päällä tiedä niistä."
"Sitä minä ajattelinkin", myönsi perämies ja lähti ivallisesti hymyillen matkaansa.
Laivuri aikoi seurata perässä, saadakseen selvityksen tähän monipuoliseen vastaukseen, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan kiukkuista rähinää kanssista.
Seuraten kokin ystävällistä pyyntöä, olivat viereisen "Terveen Rohkeuden" perämies ja miehistöstä eräs tulleet katsomaan Georgea. Tapa, jolla he tulivat vastaanotetuiksi oli kerrassaan häpeäpilkku Johan Henryn vierasvaraisuudelle ja kiroillen kiiruhtivat miehet takaisin kannelle, selittäen etteivät hituakaan enää välittäneet Georgesta ja hänen asioistaan, ja lasketellen meheviä haukkumasanoja hyppäsivät he omaan laivaansa.
Laivuri katsoi kanssin ovesta sisään.
"George!" huusi hän.
"Niin", vastasi sankari kiukkuisesti.
"Tule kajuuttaan", käski laivuri. "Haluan puhua kanssasi vähäisen."
George nousi ylös ja kirottuaan hetkisen jalolla kärsivällisyydellä kuuntelevaa kokkia, seurasi laivuria kajuuttaan.
Päällysmiehensä käskystä istuutui hän hiukan hämillään sohvalle, vaan hymyili samassa, nähdessään tämän laskevan pöydälle pullon ja kaksi lasia.
"Maljasi George", sanoi laivuri.
"Kiitän nöyrimmästi, kapteeni", vastasi George ja kieritteli whiskyä suussaan, ennen kuin nielasi sen alas. Sitten huokasi hän syvään ja suuri päänsä vaipui rinnoilleen.
"Ihmishengen pelastus ei oikein näy huvittavan sinua, George", sanoi laivuri. "Pidän suuresti häveliäisyydestä, mutta sinä menet jo liiallisuuksiin."
"Ei se ole häveliäisyyttä, eikä kainoutta, sir", sanoi George, "vaan se on se portteretti. Kun ajattelen sitä käy kylmä väristys selässäni."
"Minä antaisin palttua koko kuvalle sinun asemassasi", sanoi laivuri ystävällisesti. "Ulkomuoto ei tässä maailmassa ole suurin asia."
"En sitä niin tarkoittanutkaan", sanoi George, näyttäen loukkaantuneelta. "Ulkomuotoni on kyllä hyvä minulle. Sitäpaitsi juuri se onkin nyt saattanut minut pinteeseen."
"Hiukan whiskyä vielä, George", sanoi laivuri, kasvavalla uteliaisuudella. "Minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi, kaukana siitä. Mutta kun nyt kerran olen kapteenisi, on minun velvollisuuteni ojentaa auttava käsi jos suinkin mahdollista."
"Kiitoksia, kapteeni! Maailma todellakin olisi toisenlainen, jos kaikki ihmiset olisivat teidän kaltaisianne", sanoi George, tullen tunteelliseksi tuoksuavan juoman hajusta. "Jos tuo sanomalehti kuvineen tulee erään vissin henkilön käsiin, olen minä hukassa."
"Et, jos minä vaan jotain voin asian eduksi tehdä, George", sanoi laivuri vakuuttavasti. "Mutta mitä tarkoitat hukassa olemisella?"
Merimies laski lasinsa pöydälle ja muodosteli huulillaan joitakin sanoja.
"Mitä?" kysyi laivuri.
Toinen uudisti temppunsa, mutta laivuri ei päässyt ensi kertaa viisaammaksi. Sen hän vaan sai selville, että kysymyksessä oleva lause käsitti kaksi sanaa.
"Voit mainiosti puhua kovemminkin", sanoi hän kärsimättömästi.
"Kahdesti naimisissa", sanoi George kuiskaten.
"Sinä?"
George nyökkäsi. "Ja jos ensimäinen vaimoni saa käsiinsä tuon sanomalehden ja näkee kuvain nimineen, olen ikuisesti onneton. Kaunis palkkio ihmishengen pelastuksesta! Seitsemän vuotta kuritushuonetta!"
"Ihmettelen sinua, George", sanoi laivuri ankarasti. "Niin kiltti vaimo kuin sinulla on."
"Numero toista en voikaan valittaa", murisi George. "Mutta numero ensimäinen ei sopinut minulle. Jätin hänet jo kahdeksan vuotta sitten. — Oikea verenimijä koko ihminen! — Tein ensin matkan Austraaliaan hiukan unohtaakseni hänet ja senjälkeen en ole tavannut häntä koskaan. Olen myyty mies, jos hän saa käsiinsä tuon sanomalehden."
"Onko hän pitkämielinen, niinkuin on tapana sanoa?" kysyi laivuri, "kostonhimoinen, tarkoitan."
"Kostonhimoinen hän ainakin on", vastasi George. "Jos hän saa minut tyrmään, seisoo hän ilosta päälaellaan!"
"Olen tekevä parhaani puolestasi", sanoi laivuri. "Älä huoli puhua kenellekään mitään koko asiasta."
"En tietystikään", vastasi George vakuuttavasti ja lisäsi nousten seisomaan, "te tietysti myöskin…"
"Voit luottaa minuun", sanoi laivuri majesteetillisellä eleellä.
* * * * *
Koko iltapäivän tuumiskeli laivuri merimiehen mutkaista asiaa, vaan kun laki monivaimoisuudesta ei ollut hänellä oikein selvillä, kysyi hän neuvoa Terveen Rohkeuden kapteenilta istuessaan illalla pelaamassa pientä "knakkia" jälkimäisen kajuutassa. Kiitos monille yhteentörmäyksille ja lastin pilaantumisille, joiden tähden oli joutunut selkkauksiin ja käräjänkäynteihin, oli tämä herrasmies saavuttanut jonkunlaisen oikeusopillisen kokemuksen, joka saattoi hänet hyvin kunnioitetuksi Thamesin laivurien keskuudessa.
Oli vaikeata Johan Henryn kapteenille keskustella merimiehen asiasta ja sentään samalla pitää antamansa vaitiololupaus. Hän siis alottikin sisäänmurtovarkaudesta, muutti sen murhayritykseksi ja tuli lopulta monivaimoisuuteen.
"Minkälainen monivaimoisuus?" kysyi prikin kapteeni.
"Hm… kaksi vaimoa", sanoi kapteeni Thomsett.
"Niin, niin", sanoi toinen. "Vaan löytyykö minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, joilla voisitte vedota oikeuden hyvään sydämeen, tarkoitan?"
"Minä?" huudahti Thomsett ja tuijotti toiseen. "Enhän minä itsestäni puhu!"
"Ette, ette tietystikään", sanoi kapteeni Stobbs.
"Mitä? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?" kysyi Johan Henryn kapteeni.
"Jakakaa", sanoi kapteeni Stobbs ja työnsi kortit toiselle puolelle pöytää.
"Ette vastannut kysymykseeni", sanoi kapteeni Thomsett uhkaavan näköisenä.
"Löytyy kysymyksiä, joihin on parasta olla vastaamatta", sanoi kapteeni Stobbs. "Kun olette tutkineet lainoppia niinkin paljon kuin minä, ystäväni, tiedätte myöskin yhden pääpykälistä olevan, ettei kenenkään tarvitse itse ilmiantaa itseään."
"Tahdotteko tuolla sanoa, että luulette asian koskevan minua itseäni?" sähisi kapteeni Thomsett.
"En tahdo sanoa sinne enkä tänne", sanoi kapteeni Stobbs ja laski suuret kämmenensä pöydälle. "Mutta kun kajuuttaani tulee henkilö, tekee kaikenlaisia kiemuroita ja mutkia ja lopuksi kysyy neuvoa monivaimoisuudessa, on minulla tietystikin oikeus tehdä johtopäätökseni. Elämmehän vapaassa maassa eikä meillä ajattelemista kielletä. Kas niin, laulakaa ulos vaan kapteeni. Teen parhaani puolestanne."
"Te olette kirottu tyhmyri", ärjäsi kapteeni Thomsett suuttuneena.
Kapteeni Stobbs pudisti päätään ja hymyili anteeksiantavasta.
"Ehkäpä", sanoi hän. "Ehkäpä, mutta yhden asian kuitenkin taidan ja se on ihmisten ajatusten lukemisen."
"Vai niin! Te siis luulette saaneenne tietoonne minun ajatukseni!" sanoi Thomsett ivallisesti.
"Kyllä, hyvin helposti sittenkin, poikaseni", vastasi kapteeni Stobbs, koettaen yhä vaikkakin nähtävällä ponnistuksella pysyä rauhallisena. "Teidän tapaisianne olen nähnyt ennenkin. Erään muistan mainiosti. Neljätoista vuotta on hän nyt istunut linnassa, miesraukka. Mutta olkaa te vain levollinen, kapteeni. Salaisuutenne on hyvässä tallessa takanani."
Kapteeni Thomsett nousi tuoliltaan ja marssi edestakaisin kajuutan lattialla, vaan kapteeni Stobbs pysyi rauhallisena. Hän oli nähnyt tuonlaisia ennenkin. Pian asettui kapteeni Thomsett'kin uudestaan paikoilleen ja puolustaakseen hyvää nimeään ja arvoaan uhrasi hän Georgen asian.
"Arvasinhan sen koskeneen teitä tai jotain hyvää tuttavaanne", sanoi kapteeni Stobbs, kun uudestaan jatkettiin keskeytettyä peliä. "Ette ollenkaan voi hillitä kasvojenne ilmeitä. Ajatellessanne miesraukan vaaraa, olivat ne suoraan sanoen kauheat katsella. Se saattoi tosin minut väärille jälille, täytyy tunnustaakseni, mutta en myöskään koskaan ole nähnyt enkä tavannut niin tunteellista sydäntä kuin juuri teillä, kapteeni."
Kapteeni Thomsettin silmät kiilsivät ihastuksesta ja hän puristi rajusti ystävänsä kättä.
"Mutta ajatelkaa jos tuo nainen tulee laivaan ja iskee kyntensä George raukkaan?" sanoi hän. "Mitä silloin on tehtävä?"
"Tärkeintä on voittaa aikaa", sanoi kapteeni Stobbs. "Sovittakaa niin ettei hän tapaa Georgea."
"Ajanko hänet pois koko laivasta, jos tulee?"
"Ei, ei", vastasi lakimies. "Sanokaa miehen olevan sairaan, ettei häntä voi tavata. — — Saakeli! Nyt minä keksin!"
Hän iski leveän kouransa pöytään, jotta tärähti ja katseli laivuria loistavalla naamalla.
"Antakaa pojan maata kojussaan ja tekeytyä kuolleeksi", sanoi hän ihastuksesta vapisevalla äänellä. "Teillähän on pimeä kanssi ja ellei valkeaa oteta on siellä mahdoton ottaa selvää asiasta."
Thomsettin silmät kiilsivät kuitenkin epäilevästä ihmetyksestä.
"Eikö se käy vähän liian hätäisesti?" ihmetteli hän.
Kapteeni Stobbs räpytteli vasenta silmäänsä.
"Sai vilustuksen kylmässä vedessä", sanoi hän aivan rauhallisesti.
"Te olette todellakin mestari", sanoi Thomsett luonnollisella ihmetyksellä. "Sanon sen ja seison myös sanojeni takana: te olette ihme-ihminen. Vaan kaikin kaikitenkin on asia pidettävä salassa."
"Luottakaa minuun", sanoi merkillinen lakimies. "Jos minä kaikki tietoni puhuisin, istuisi monta nyt joella purjehtivaa ukkoa kauniisti lukkojen takana."
Kapteeni Thomsett lausui tyytyväisyytensä ja koetettuaan turhaan saada tietoonsa edes muutamienkin nimiä, erityisesti kysyenkin jo paria, vilkasi hän kelloansa, sanoi hyvää yötä ja läksi omaan laivaansa. Kapteeni Stobbs, yksin jäätyään, poltteli hetkisen piippuaan ja vetäytyi kojuunsa; ja hänen perämiehensä, joka keskustelun aikana oli turhaan yrittänyt nukkua, koetti nyt puolestaan ajatella asiasta omaa suunnitelmaa. Ennenkuin hän nukahti oli siitä jo alku valmiina ja seuraavana aamuna loisti se koko kauneudessaan hänen ajatuksissaan.
Hymyillen nousi hän kannelle, nojautui käsivarttensa varaan laivan syrjää vasten ja katseli ajattelevana kokin sanomalehden lukua kuuntelevaa Georgea.
"Onko siinä jotain erityisempää, kokki?" kysyi perämies.
"Kyllä, Georgesta, sir", vastasi kokki ja keskeytti lukunsa. "Myöskin muotokuva."
Hän ojensi sanomalehden perämiehelle ja jäi hymyillen kuuntelemaan tämän koiranhampaan ihmettely- ja ihastushuudahduksia.
"Mainio", kirkui perämies. "Kerrassaan mainio! Enpä ennen ole nähnyt näin hyvin onnistunutta muotokuvaa, George. Epäilemättä painetaan se kaikkiin Lontoon lehtiin ja tässähän seisoo nimikin: — George Cooper, kuunari Johan Henry, Limehouse."
Hän heitti lehden takaisin kokille ja kääntyi tirskuen toisaalle, huomatessaan Georgen hypähtävän pystyyn ja vetäytyvän kojuunsa hiljaisuuteen hautomaan kiukkuaan. Prikin perämies sytytti piippunsa, keskusteli salaperäisesti pienen ajan miestensä kanssa ja lähti sitten vihellellen kaupunkiin.
Seuraavat kaksi tuntia vietti George vuoroin kojussa, vuoroin kannella. Laivuri kertoi hänelle kuin omana keksintönään mitä oli tehtävä uhkaavan vaaran välttämiseksi ja George, vaikkakin epäilevänä, meni valmistamaan vuodettaan.
"On hyvin epäiltävää, että hän juuri tätä lehteä lukee", puheli laivuri rohkaisevasti.
"Ihmiset tekevätkin aina juuri sitä, mitä niiden ei soisi tekevän", murisi George. "Joku minut tunteva voi helposti käydä sanomassa hänelle."
"Kas! Tuolla astuu eräs nainen veneeseen", sanoi laivuri ja osotti laiturin rappusia. "Jos se olisikin juuri hän."
Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun George jo tulisella kiireellä oli kojussaan ja riisui vaatteensa, näytelläksensä osaansa.
"Jos minua kysytään", sanoi hän ihmettelevälle kokille, "olen minä kuollut."
"Mitä sinä olet?"
"Kuollut!" ärjäsi George. "Kuolin kello kymmenen aamulla. Ymmärrätkö pölkkypää?"
"En, sitä en todellakaan voi sanoa", vastasi kokki happamasti.
"Sano toisillekin minun kuolleen", jatkoi George hätäisesti, "ja kääri tuo lakana ympärilleni, kuten kuolleen ainakin. Teen kyllä joskus sinulle saman palveluksen."
Kuuntelematta enempää ryntäsi kokki kannelle kertoakseen laivurille Georgen hulluksi tulosta. Vaan hämmästyksensä yhä eneni tavatessaan laivurin selittämässä samaa asiaa toisille ja hän jäi kuuntelemaan korvat höröllään. Vanhanpuoleinen soutaja ohjasi veneensä suoraan kohti kuunaria; veneen perässä istui lihava suuri nainen, musta, tiheä harso kasvoillaan. Seuraavana minuuttina laski vene kuunarin kylkeen ja kiinnitysnuora heitettiin laivaan. Laivuri katsahti tulijaan, säpsähti sisällisesti ja toivoi sydämestään Georgen onnistuvan näyttelemisessään.
"Tahdon tavata herra Cooperia", tiuskasi nainen äkäisesti, päästyään soutajan avulla kannelle.
"Valitettavasti se ei käy laatuun", vastasi laivuri kohteliaasti.
"Mitä? Ja miksikä ei?" kysyi nainen ääntänsä korottaen. "Menkää sanomaan, että hänen laillinen, hyljätty vaimonsa on täällä."
"Ei maksa vaivaa", sanoi laivuri täydellisesti käsittäen sanansa näytelmässä. "Pelkään, ettei hän kuule teitä."
"Ooh! Kyllä minä opetan hänet kuulemaan", sanoi nainen ja puristi huulensa tiukkaan. "Missä hän on?"
"Tuolla ylhäällä", huokasi laivuri ja otti lakin päästään.
"Älkää valehdelko", sanoi rouva tyystin tarkastettuaan molempia mastoja.
"Hän on kuollut!" sanoi laivuri juhlallisesti.
Rouva löi kätensä rinnoilleen ja astui askeleen taaksepäin. Kokki seisoi lähinnä; hän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille, estäen kaatumasta ja perämies, jolla oli säälivä sydän, juoksi noutamaan whiskyä, kun nainen horjahti lastiruuman luukulle ja veti vastahakoisen kokin mukaansa.
"Ihmisraukka!" huokasi laivuri.
"Elä pitele häntä niin lujasti kokki", sanoi joku miehistöstä. "Sinähän aivan kuristat hänet."
"Taputtele häntä selkään", neuvoi toinen.
"Taputtele itse!" ärjäsi kokki tulistuneena, huomatessaan ihastuksen, jolla Terveen Rohkeuden miehistö katseli tapausta.
"Älkää jättäkö minua", nyyhkytti nuori leski, nieltyään whiskyn ja noustuaan seisomaan.
"Tue häntä, kokki", käski laivuri.
"Kyllä, sir!"
Saatossa, kapteeni ja perämies edellä, kokki, suloisen taakkansa kanssa keskellä ja koko miehistö perässä, astuttiin kanssiin.
"Mihin tautiin hän kuoli?" kysyi leski kuiskaavalla äänellä nyyhkytystensä lomasta.
"Vilustui vedessä", kuiskasi laivuri vastaukseksi. "En näe häntä oikein", sanoi nainen. "Täällä on niin pimeä. Onko kenelläkään tulitikkuja? Ah! Tässähän on!"
Ennenkuin kenellekään juolahti mieleen estää, sieppasi hän tulitikkulaatikon hyllyltä ja raapasi valkean. Sitten kumartui hän yli liikkumattoman Georgen ja tarkasti hiljaa hänen tiukasti sulettuja silmiään ja ammottavaa suutaan.
"Sytytätte sänkyvaatteet", sanoi perämies, kun palava tulitikun pätkä putosi peitteelle.
"Hänelle ei se enää vahinkoa tee", kuiskasi nainen kyyneleet silmissään.
Perämies, joka selvästi huomasi ruumiin liikahtavan, oli aivan toista mieltä.
"Häneen ei enää koske mikään", kuiskasi leski ja raapasi valkeaa toiseen tikkuun. "Oi, jospa hän sentään voisi puhua kanssani."
Perämies, tuntien Georgen tulisen luonteen, otaksui sen kylläkin mahdolliseksi, kun toisen tikun palava tynkä putosi Georgen kaulalle.
"Jättäkää hänet nyt jo", sanoi laivuri levottomasti. "Poissa olevaa henkeä on mahdoton palauttaa."
Nainen laski tulitikut takaisin hyllylle ja nyyhkytti hiljaa.
"Teimme kaikki mitä taisimme hänelle", sanoi laivuri lopulta. "Parasta, että menette nyt kotiin ja paneudutte lepäämään hetkiseksi."
"Te olette kaikki niin kilttejä", kuiskasi leski ja kääntyi poispäin.
"Lähetän noutamaan hänet illalla."
"Mi — mitä?" kysyi laivuri.
"Hän oli kylläkin paha mies minulle", jatkoi nainen itkunsekaisella äänellä, "mutta sentään tahdon saattaa hänet kunnialla hautaan."
"Parasta, että jätätte sen meidän toimeksemme", sanoi laivuri. "Voimme sen varmasti tehdä halvemmalla kuin te."
"Ei! Illalla lähetän noutamaan häntä. Ovatko nämä hänen vaatteitaan?"
"Viimeiset, joita hän käytti eläissään", sanoi laivuri ja osoitti vaateläjää. "Tuossa on mies-raukan arkku, aivan samassa kunnossa kun hän sen jätti."
Leski aukaisi arkun kannen ja pudisti surullisena päätään nähdessään sen sisällön. Sitten kokosi hän vaatteet vasempaan kainaloonsa ja otti arkusta kellon, veitsen ja vähän pientä rahaa. Miehistö koetti pantomiinin avulla saada tietoonsa yli kopin syrjän katselevan Georgen mielipidettä.
"Hänellä epäilemättä oli palkkaansakin saamatta", sanoi nainen ja kääntyi laivuriin.
"Ainoastaan muutamia shillingejä", änkytti tämä.
"Minä otan ne", sanoi nainen ja ojensi kätensä.
Laivuri katsoi nyt vuorostaan kuolleeseen kysyäkseen neuvoa, mutta George oli taas sulkenut silmänsä maailmalle. Muutaman silmänräpäyksen epäiltyään laski laivuri rahat lesken käteen.
Tämä työnsi rahat taskuunsa ja heitettyään vielä jäähyväiskatseen Georgeen nousi hän kannelle. Saatto seurasi mukana, ei sentään alastulo järjestyksessä, sillä kokki seurasi viisaasti viimeisenä.
"Jos vielä löydätte muita pikkuesineitä…" sanoi nainen ja pysähtyi laivan syrjälle asettamaan vaatepakkaa paremmin kainaloonsa.
"Niin lähetämme ne kylläkin teille", sanoi laivuri, joka vahvasti oli päättänyt haudata Georgen ennen rouvan takaisin tuloa.
Näyttäen tyytyvän tähän lupaukseen laskeutui nainen veneeseen ja prikin miehistö päästi ihastuksensa esille tavalla, joka ei ollenkaan sopinut tilaisuuteen.
"Tule ulos nyt vaan", sanoi laivuri, huomatessaan Georgen naaman kanssin ovella.
"Onko poissa jo?" kysyi merimies tuskallisesti.
Laivuri nyökkäsi ja prikin miehistö päästi hurjan hurraahuudon huomatessaan Georgen kevyessä puvussaan tulevan kannelle ja varovasti katselevan toisten seläntakaa.
"Missä hän on?" kysyi merimies.
Laivuri osotti venettä.
"Tuoko?" huudahti George ja hämmästyi. "Ei tuo ole minun vaimoni!"
"Ei sinun vaimosi?" toisti laivuri ja tirkisteli miestä. "Kenen vaimo se sitten olisi?"
"Mistä h—tistä minä sen tiedän", sanoi George, unohtaen kokonaan kunnioituksensa. "Mutta minun vaimoni ei se ainakaan ole."
"Ehkä se on joku, jonka kokonaan olet unohtanut", sanoi laivuri puoliääneen.
George oli vähällä tukahtua.
"Minä en eläissäni ole nähnyt tuota ihmistä", sanoi hän. "Huutakaa takaisin hän! Pysähtäkää hänet!"
Perämies juoksi vetämään laivavenettä vähän lähemmäksi, mutta George tarttui äkkiä hänen käsivarteensa.
"Antakaa olla", sanoi hän katkerasti. "On parasta antaa hänen mennä matkoihinsa. Hän näyttää tietävän liian paljon minusta. Joku on varmasti kertonut hänelle."
Sama ajatus kiusasi laivurinkin aivoja ja hän katseli tutkivasti miehestä toiseen, saadakseen asialle selvityksen. Sen hän luuli löytäneensäkin tavatessaan prikin perämiehen katseen, mutta samassa saapui soutuvene rantaan, nainen hyppäsi maalle, heilutteli riemuiten vaatekääröjään ja katosi.