12. LUKU.
ILMESTYS PUHUU.
Mr. Bletson nousi tervehtimään eversti Everardia luontevasti ja kohteliaasti kuten sen ajan herrasmies ainakin. Vieraan tunkeutuminen joukkoon pahastutti häntä kuitenkin joka suhteessa. Tämähän oli uskovainen mies, joka inhosi vapaa-ajattelijan periaatteita ja tehokkaasti estäisi häntä käännyttämästä _Animus Mundi'_n palvomiseen Harrisonia kuten myös Desboroughia, jos olikaan mitään muovattavissa moisesta savimöhkäleestä. Sitäpaitsi tiesi Bletson Everardin horjumattoman rehelliseksi: tämä soturi ei voinut mitenkään olla taipuvainen suunnitelmaan, josta valistusmies oli onnistuneesti jo hiukan urkkinut kahden kumppaninsa mielipidettä, kun hän oli tahtonut varata valtuutetuille jonkun verran yksityistä hyvitystä siitä vaivasta, jota heidän oli nähtävä valtion toimissa. Ja vielä vähemmin oli viisaustieteilijä hyvillään, kun hän huomasi virkamiehen ja pastorin, jotka olivat kohdanneet hänet edellisenä iltana tapahtuneella pakoretkellä, hänen esiintyessään parma non bene relicta, viitta ja ihokas taloon jääneenä.
Eversti Everardin tulo oli yhtä vastenmielinen Desboroughille kuin Bletsonillekin; mutta kun edellisellä ei ollut mitään viisaustieteellisiä aatoksia eikä käsitystäkään sellaisesta mahdollisuudesta, että kukaan voisi olla kahmaisematta osuutta laskemattomista rahoista, kiusasi häntä etusijassa se ajatus, että luottamustoimesta mahdollisesti heltiävä saalis arvattavasti joutuisi kutsumattoman tulijan takia jaettavaksi neljään osaan eikä kolmeen. Tämä huomio kartutti luontaista juroutta, jolla hän murisi jotakin tervehdykseksi Everardille.
Harrison taasen pysyi kuin korkeampiin ajatuksiin syventyneenä. Hänen asentonsa ei järkkynyt, silmät tähystivät tiukasti lakeen kuten ennenkin; mikään ei osoittanut hänen tajunneen, että seurue oli kasvanut runsaasti kaksinkertaiseksi hänen ympärillään.
Sillävälin Everard asettui pöydän ääreen kuten selvää oikeuttansa käyttäen ja viittasi kumppaneitansa istuutumaan lähemmäksi pöydän alipäätä. Wildrake ymmärsi hänen merkkinsä sikäli väärin, että otti sijansa pormestarin yläpuolelta, mutta suojelijan katse virkisti hänen muistiaan: hän nousi ja siirtyi alemmaksi, mennessään kuitenkin viheltäen. Se ääni sai seurueen tuijottelemaan, kerrassaan sopimattomana vapautena. Vielä säädyttömämmäksi heittäytyen hän sieppasi piipun, täytti sen isosta tupakkarasiasta ja oli pian vajonnut omatekoiseen pilveen, josta tovin kuluttua pistäysi esiin käsi, tarttui olutruukkuun, veti sen huuruiseen pyhättöön ja voimallisen siemauksen jälkeen laski sen takaisin pöydälle, omistajan alkaessa uudistaa pilveä, joka oli päässyt melkein haihtumaan huulten ollessa muussa työssä.
Kunnioitus eversti Everardia kohtaan luultavasti vaikutti, että kukaan ei lausunut muistutusta hänen käyttäytymisestään. Eversti itse puri huultansa, mutta pysyi vaiti, sillä moite olisi voinut yllyttää hänen uppiniskaisen kumppaninsa johonkin vielä ilmeisemmin kavalierimaiseen purkaukseen. Kun äänettömyys tuntui painostavalta ja toiset eivät tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen näyttäneet aikovan keskeyttää sitä, virkkoi eversti Everard viimein: "Te lienette, hyvät herrat, hiukan ihmeissänne saapumisestani tänne, kun täten tunkeudun istuntoonne?"
"Miksi hitossa me ihmettelisimme, eversti?" ärähti Desborough. "Me tiedämme hänen ylhäisyytensä Noll-lankoni — loordi Cromwellin, tarkoitan, pitävän tapanaan majoittaa miehiänsä ylen ahtaaseen niissä kaupungeissa, joiden läpi hän marssii. Olette saanut osuuden valtuutuksestamme?"
"Ja ylikenraali onkin antanut meille suotavimman virkaveljen, mitä olisi voitu lukuumme lisätä", sanoi Bletson hymyillen ja kumartaen. "Epäilemättä teidän valtuutenne meidän kumppaniksemme on valtioneuvoston vahvistama?"
"Siitä, hyvät herrat", vastasi eversti, "teen teille heti selvää".
Hän siis otti esille valtakirjansa ja aikoi lukea sen sisällön. Mutta hän huomasi, että pöydällä oli kolme tai neljä pulloa puolillaan, että Desborough näytti tavallista tyhmemmältä ja että viisaustieteilijän silmät pyörivät päässä, vaikka Bletson oli tavoiltaan yleensä kohtuullinen. Siitä hän päätti, että he olivat vahvistelleet itseään kestämään rakennuksen kummittelukauhuja, keräämällä niin sanottua hollantilaista miehuutta, ja hän katsoi senvuoksi viisaammaksi lykätä varsinaisen asiansa levollisempaan aamuhetkeen. Hän ei siis esittänytkään kenraalin valtakirjaa, joka lakkautti heidän valtuutuksensa, vaan tyytyi huomauttamaan: "Asiani luonnollisesti koskee teidän toimianne täällä. Mutta tässä on — suokaa anteeksi uteliaisuuteni — kunnianarvoisa herrasmies", Holdenoughiin viitaten, "joka kertoi minulle joutuneenne täällä niin kummalliseen pulaan, että tarvitsette sekä yhteiskunnallista että hengellistä järjestysvaltaa, voidaksenne pitää hallussanne Woodstockin".
"Ennen kuin puutumme siihen asiaan", sanoi Bletson punastuen hiusmartoa myöten, kun muisti oman säikkynsä, joka oli ilmennyt niin selkeästi ja kuitenkin ollut peräti soveltumaton hänen periaatteisiinsa, "haluaisin tietää kuka tämä toinen vieras on, joka tuli arvoisan pormestarin ja yhtä arvoisan presbyteriläisen kanssa".
"Minua tarkoittaen?" virkkoi Wildrake laskien piippuansa syrjään. "Helkkarissa, on ollut aika, jolloin olisin voinut vastata siihen kysymykseen paremmalla arvonimellä; mutta tällähaavaa olen vain hänen arvollisuutensa vaivainen kirjuri tai sihteeri, mikä nyt lieneekään mukavampana nimityksenä."
"Kautta Yrjänän, reima miekkonen, sinä olet suora suustasi", sanoi Desborough. "Toista maata ovat minun sihteerini Tomkins, jota ihmiset tyhmästi nimittävät Jetkuksi, ja hänen arvollisuutensa kenraaliluutnantti Harrisonin sihteeri Ketku, jotka nyt illastavat alikerrassa: he eivät suurin surminkaan rohkene hiiskua sanaakaan kuiskausta kovemmin parempiensa kuullen, jollei heidän ole vastattava kysymykseen."
"Niin, eversti Everard", virkkoi viisaustieteilijä levollisesti hymyillen, nähtävästi mielellään kääntäen keskustelun pois edellisen illan hälytyksestä ja muistoista, jotka nöyryyttivät hänen itserakkauttaan ja itseluottamustaan, "niin ja kun master Jetku ja master Ketku puhuvat, ovat heidän vakuutuksensa yhtä sopusointuista molemminpuolista todistamista kuin heidän köllinsä sointuisivat yhteen runoilijan säkeiden loppuina. Jos master Jetku sattuu laskettamaan valeen, niin master Ketku takaa sen todeksi. Jos master Ketku osuu päihtymään Herran pelvossa, niin master Jetku vannoo hänet selväksi. Olen nimittänyt oman sihteerini Metkuksi, vaikka hän kastetoimituksen perusteella onkin Mathathia, kunnon israelilainen palvelukseksenne, mutta niin puhdas nuorukainen kuin on koskaan kalunnut pääsiäislampaan lapaa. Mutta minä puhuttelen häntä Metkuksi pelkästään muodostaakseni uudella loppusoinnulla pyhän kolminaisuuden. Tämä saattolaisenne, eversti Everard, näyttää ansiolliselta yhtymään sen veljeskunnan pariin."
"Enpä suinkaan", tokaisi kavalieri; "minä en suostu pariksi minkään israelilaisen kanssa, enkä edes israelittaren".
"Älä silti pilkkaa, nuori mies", kielsi valistusmies; "ovathan juutalaiset uskonnon asioissa vanhempia veljiämme, kuten tiedät".
"Juutalaisetko vanhempia kuin kristityt?" pahastui Desborough. "Kautta Yrjänän, te joudutte vielä seurakunnan tutkintoon, Bletson, jos rohkenettte puhua tuollaisia."
Wildrake nauroi kursailemattomasti Desboroughin törkeälle tietämättömyydelle, ja häntä säesti tyrskivä vastaveisuu astiakaapin takaa. Tutkittaessa selvisi, että kikatus oli puhjennut palvelijoilta. Nämä kunnon miehet olivat yhtä arkoina kuin heidän parempansakin vetäytyneet vain tuohon piilopaikkaansa, kun heidän piti poistua huoneesta.
"Mitä nyt, heittiöt", sanoi Bletson vihaisesti, "ettekö paremmin tunne velvollisuuttanne?"
"Pyydämme teidän korkea-arvoisuudeltanne anteeksi", sanoi muuan miehistä, "mutta me emme uskaltaneet lähteä alikertaan ilman valoa".
"Valoako, senkin raukat?" moitti viisaustieteilijä; "mitä varten?
Näyttämäänkö, kuka teistä vaalenee vaikeimmaksi, kun hiiri vikisee?
Mutta ottakaa kynttilänjalka ja menkää siitä, viheliäiset pelkurit!
Kammoamienne paholaisten täytyy olla vain mitättömiä sääksiä, jos
tavoittavat kynsiinsä sellaisia lepakkoja kuin te olette."
Vastaamatta ottivat palvelijat kynttilänjalan ja tekivät lähtöä, Taattu Tomkins joukon etunenässä, kun äkkiä, heidän saapuessaan vierashuoneen ovelle, joka oli jätetty puolittain auki, tämä paukahti kiinni. Kaikki kolme palkollista kuppuroitsivat kauhistuneina takaisin keskilattialle niinkuin olisi heille laukaus räjähtänyt päin silmiä, ja pöydän ääressä istuneet kavahtivat seisaalle.
Eversti Everard oli järkähtämätön hetkelliseen pelkoon, vaikka olisi jotakin hirveääkin näkynyt; mutta hän pysyi alallaan nähdäkseen, mitä hänen seuralaisensa tekisivät, ja päästäkseen mahdollisuuden mukaan selville aiheesta, joka sai heidät säikkymään näin vähäpätöisellä perusteella. Valistusmies näytti ajattelevan, että hänen tehtävänään etupäässä oli osoittaa miehuutta tässä tilanteessa.
Jupisten palvelijain raukkamaisuudesta hän siis astui ovelle, mutta sellaisella etanan vauhdilla, että hän näköjään olisi mitä halukkaimmin suonut saavansa moitteillaan kannustetuksi ehättämään edelleen jonkun muun. "Raukkamaiset pölkkypäät!" ärähti hän viimein, tarttuen oven kädensijaan, mutta kiertämättä sitä tehokkaasti, "ettekö uskalla avata ovea?" — (yhä kopeloiden lukkoa) — "ettekö uskalla mennä alikertaan ilman valoa? Hei, tuokaa minulle se kynttilä, mokomat pelkurit! — Kautta taivaan, jokin huokaa ulkopuolella!"
Ja hän hellitti kädensijasta, peräytyen pari askelta, posket yhtä vaaleina kuin hänen kaulahuivinsa.
"Deus adjutor meus!" huudahti presbyteriläinen pappi: nousten istualtaan. "Antakaa tilaa, sir", hän lisäsi Bletsoniin kääntyen; "näyttää siltä, että minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin te, ja Luojan kiitos olenkin asestettu rynnistykseen".
Urheana kuin krenatööri muurinmurtumaan hyökkäämässä, mutta yhtä varmaksi uskoen edessään uhkaavan vaaran sekä yhtä lujasti luottaen asiansa oikeuteen, astui arvoisa hengenmies järkeilevän Bletsonin edelle, otti toisella kädellään seinähaarukasta kynttilän ja toisella avasi tyynesti oven, sanoen kynnyksellä seistessään: "Täällä ei ole mitään!"
"Ja kuka odottikaan näkevänsä mitään", tokaisi Bletson, "paitsi nuo hirmustuneet jäärät, jotka säikähtyvät jokaisesta tuulen henkäyksestä, kun se viheltelee tämän vanhan vankilan käytäviä pitkin?"
"Huomaatteko, master Tomkins", kuiskasi toinen palvelija taloudenhoitajalle, "katsokaas, kuinka reippaasti pastori tunkeusi kaikkien edelle! Niin, master Tomkins, meidän pappimme on todellinen kirkon valtuutettu upseeri — teidän maallikkosaarnaajanne eivät ole parempia kuin joukkio nuijamiehiä ja tarjokkaita."
"Seuratkoon minua ken haluaa", sanoi pastori Holdenough, "menköön edelläni ken tahtoo, — minä kävelen tämän talon asuttavien paikkojen läpi ennen kuin lähden täältä, varmistuakseni siitä, onko saatana todella tunkeutunut näihin muinaisen syntisyyden kaameihin luoliin, vai pelkäämmekö ja pakenemmeko me kenenkään ajamatta takaa, niinkuin ne pahat ihmiset, joista pyhä David puhuu".
Harrison oli kuullut nämä sanat. Hän kavahti istualtaan, veti miekkansa ja huudahti: "Vaikka tässä talossa olisi yhtä monta hornanhenkeä kuin on päässäni hiuksia, niin asiamme nimessä minä ahdistan heitä ihan juoksuhautoihinsa asti!"
Niin sanoen hän heilutti asettaan ja kiirehti joukkueen etupäähän, astellen pastorin rinnalla. Lähimpänä yhtyi sitten osastoon Woodstockin kauppalanvanhin, pitäen oloansa kenties turvallisempana pastorinsa seurassa, ja koko saattue läksi etenemään toistensa kintereillä, takimaisina kynttilöitä kantavat palvelijat, etsiäkseen palatsihuvilasta jotakin syytä säikkyyn, joka näytti heidät äkkiä vallanneen.
"Ei, ottakaa minut mukaan, ystävät", virkkoi eversti Everard, joka oli katsellut ihmeissään. Hän aikoi nyt seurata joukkuetta, mutta Bletson tarttui hänen viittaansa ja pyysi häntä jäämään.
"Nähkääs, hyvä eversti", hän sanoi teeskennellen uljuutta, jota hänen vapiseva äänensä ei tukenut, "tänne olemme ainoastaan te ja minä jääneet kunnon Desboroughin kanssa varusväeksi, kaikkien muiden poistuessa hyökkäysretkelle. Meidän ei sovi vaarantaa koko osastoa yhteen rynnäkköön — se olisi epäsotilaallista — ha, ha, ha!"
"Taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee?" oudoksui Everard. "Kuulin hupsun tarinan ilmestyksistä, ollessani tulossa tänne, ja nyt huomaan teidät kaikki puolittain houruiksi pelosta enkä saa järkevää sanaa koko joukolta, Tointukaa toki, eversti Desborough — ihme ja kumma, master, Bletson — yrittäkää tyyntyä ja antakaa minun tietää tällaisen häiriön syy. Tekisi mieli luulla, että aivonne ovat hämmentyneet sekaisin."
"Ja niin saattaa minun ollakin", virkkoi Desborough, "vieläpä nurin narin, koska makuusijani viime yönä keikahti ylösalaisin, ja minä tuuperruin kymmeneksi minuutiksi kantapäät pystyyn ja pää alaspäin niinkuin teurastettava mulli orteen vedettynä".
"Mitä hölynpölyä tämä on, master Bletson? Desboroughia on kai painajainen vaivannut."
"Ei, totisesti, eversti, menninkäiset — tai mitä ne nyt lienevätkään olleet — olivat suosiollisia kelpo Desboroughille, sillä ne asettivat hänet lepäämään sen ruumiinosan varaan, joka — hei, ettekö kuullut jotakin? — on hänellä painopisteenä, nimittäin päälleen."
"Näittekö mitään säikähdyttävää?" kysyi eversti.
"Emme mitään", kertoi Bletson, "mutta me kuulimme hirmuisia ääniä kuten kaikkikin väkemme. Minä en suurestikaan usko aaveisiin ja ilmestyksiin, joten päättelin kavalierien ryntäävän kimppuumme väijyksistä. Muistaen Rainsboroughin kohtalon hyppäsinkin siis ulos ikkunasta ja juoksin Woodstockiin kutsumaan sotamiehiä Harrisonin ja Desboroughin avuksi."
"Ettekö ensin mennyt katsomaan, mikä oli vaarana?"
"Voi, hyvä ystävä, te unohdatte, että minä luovuin sotilasarvostani kieltäytymissäännön ilmestyessä. Ei olisi ollenkaan soveltunut velvollisuuteeni parlamentin miehenä mekastaa heittiöiden keskellä ilman sotilaallista määräysvaltaa. Ei — kun parlamentti käski minut pistää miekkani huotraan, eversti, kunnioitan esivaltaa toki sen verran, etten enää näyttäydy paljastetuin asein."
"Mutta parlamentti", sanoi Desborough pikaisesti, "ei käskenyt teidän turvautua koipiinne, kun olisitte käsillänne voinut pelastaa miehen tukehtumasta. Tuhannen tulimaista, olisittepa voinut pysähtyä, kun näitte makuusijani mullistetuksi päittäin kumolleen ja minut puolittain pökertyneenä vuodevaatteisiin — olisittepa voinut pysähtyä, sanon, ja auttaa sen kääntämisessä oikein päin, sen sijaan että loikkasitte ulos ikkunasta kuin vasta keritty lammas heti kun olitte vilistänyt huoneeni poikki."
"Mutta, arvoisa master Desborough", vastasi Bletson iskien silmää Everardille, osoittaakseen tekevänsä pilaa paksupäisestä virkaveljestään, "mistä minä saatoin tietää, mihin erityiseen tapaan te lepäätte? Maku on monenlainen — tiedän miehiä, jotka ovat mieluummin nukkuneet neljänkymmenenviiden asteen kaltevuudessa tai kulmassa."
"Niin, mutta onko mies koskaan nukkunut päällään seisten, paitsi ihmeenä?" kivahti Desborough.
"Ka, mitä ihmeisiin tulee", tuumi valistusmies tuntien turvallisuutta Everardin seurassa, jotapaitsi uskonnonpilkkaamisen tilaisuus tosiaan jossain määrin haihdutti hänen pelkoansa, "niin jätän ne kokonaan silleen, koska semmoisten ilmiöiden todisteet tuntuvat olevan yhtä pätemättömiä vakuutuksen herättämiseen kuin hevosenkarva valaan maallekiskomiseen".
Voimallinen ukkosen jyrähdys tai muu yhtä tärisyttävä jymy kajahti kautta palatsihuvilan juuri pilkkaajan lopettaessa ja tyrmistytti hänet valjuksi ja hievahtamattomaksi, samalla kun Desborough heittäysi polvilleen ja alkoi hokea huudahduksia ja rukouksia aivan sekaisin.
"Tässä täytyy olla, vehkeilyä", huudahti Everard, ja siepaten seinähaarukasta kynttilän hän hyökkäsi ulos huoneesta, olematta millänsäkään viisaustieteilijän pyytelystä, kun tämä surkeasti hätääntyneenä vannotti häntä _Animus Mundi'_n nimessä pysymään auttamassa noitien uhkaamaa oppinutta ja konnien ahdistamaa parlamentin miestä. Desborough taasen vain ällisteli kuin ilvehtijä elenäytelmässä, ja hänen epäröidessään, lähteäkö mukaan vai jäädä, pääsi luontainen velttous voitolle, ja hän vaipui istumaan.
Porrassiltamalle tultuaan Everard seisahtui kotvaseksi harkitsemaan, miten oli paras menetellä. Hän kuuli alikerrasta nopeata ja kovaäänistä puhelua, ikäänkuin olisivat miehet siellä halunneet vaimentaa pelkoansa melulla, ja käsittäen, että noin hälisevällä etsinnällä ei ollut mitään keksittävissä, hän päätti rientää eri suunnalle ja tutkia toista huonekertaa, jonne hän oli nyt ehtinyt.
Hän oli tutustunut rakennuksen jokaiseen sekä asutun että asumattoman osan soppeen ja samosi kynttilän avulla muutamia mutkikkaita käytäviä myöten, joita hän ei kai olisi pimeässä muistanut kyllin tarkoin. Täten avautui pian hänen eteensä eräänlainen ceil-de-boeuf, kahdeksannurkkainen eteiskomero eli pikku suojama, joka johti useihin huoneisiin. Noiden ovien joukosta Everard valitsi sen, joka avautui hyvin pitkälle, kaidalle ja rappeutuneelle Henrikki VIII:n aikana rakennetulle lehterille; pitkin rakennuksen koko lounaissivua kulkien oli se muutamin kohdin yhteydessä muun talon kanssa. Lehteri tuntui hänestä olevan omiaan asemapaikaksi niille, jotka nykyään tahtoivat esiintyä kummituksina, olletikin kun sen pituus ja muoto herätti hänen mielessään sen aatoksen, että juuri siellä saattoi moninkin tavoin jäljitellä ukkosen jyrähdystä.
Päättäneenä saada salat julki, jos mahdollista, hän asetti kynttilänsä eteisen pöydälle ja ryhtyi avaamaan lehterin ovea. Tässä yrityksessään hän kohtasi voimakasta vastusta joko eteenvedetystä salvasta tai pikemminkin jonkun toimesta, joka sisäpuolelta ponnisti työntäjää vastaan. Hän johtui jälkimäiseen käsitykseen siitä, että vastarinta heikkeni ja uudistui kuten ihmisvoimien pinnistyksenä, esiintymättä elottoman esteen muuttumattomana painona. Vaikka, Everard oli rivakka ja väkevä nuori mies, ehdytti hän kaikki voimansa oven turhaan reutomiseen, ja pysähdettyään hengähtämään hän aikoi uudistaa rynnistyksensä polven ja hartiaväen avulla sekä huutaa miehiä paikalle. Mutta jälleen koettaessaan ovea keveämmin, saadakseen selville, jos mahdollista, mihin kohtaan vastuksen voima keskittyi, huomasi hän ihmeekseen sen myötäävän hyvinkin vähäiselle työntäisylle, joku este sälähti siruiksi permantoon, ja ovi lennähti selko selälleen. Oven äkillinen avautuminen päästi tuulenhengen puhaltamaan sammuksiin kynttilän, ja Everard jäi pimeään, paitsi missä ristikkoikkunain pitkän kylkirivin himmentämä kuutamo sai vaillinaisesti tunkeutuneeksi lehterille, joka venyi aaveellisen pitkänä hänen edessään.
Synkkää ja epämääräistä hämyä lisäsivät ulkopuolelta runsaat köynnöskasvit, jotka vanhan maahovin ollessa hoidottomana olivat rauhassa rehottaneina paikotellen suuresti pienentäneet ja toisin paikoin melkein tyyten tukkineet ristikkojen lomia, niiden kuvastuessa pitkittäisinä ja poikittaisina pienoina ikkunanpieliksi käytettyjen jyhkeiden kivipilarien välissä. Toisella puolella ei ollut ikkunoita laisinkaan, ja pitkin sitä seinää oli ollut aikoinaan ripustettuina maalauksia, enimmäkseen muotokuvia, lehterin kaunistukseksi. Useimmat kuvat oli siirretty pois, mutta muutamien tyhjiä puitteita ja toisten repaleisia jäännöksiä oli vielä näkyvissä pitkin koko autiota lehteriä, joka näytti niin kolkolta ja niin soveliaalta ilki juoniin, jos oletti vihollisia olevan lähellä, että Everardin täytyi pysähtyä käytävän päähän ja uskoa itsensä Jumalan varjelukseen, ennen kuin hän miekkansa paljastaen eteni lehterille, astuen mahdollisimman kepeästi ja pysytellen varjossa, mikäli kävi päinsä.
Markham Everard ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta oman aikansa herkät käsitykset oli hänelläkin, ja vaikka hän ei hevillä luottanut juttuihin yliluonnollisista ilmestyksistä, täytyi hänen kuitenkin ajatella olevansa juuri sellaisessa asemassa, missä noita ilmiöitä saattoi odottaa esiintyviksi, jos niitä ollenkaan sallittiin. Hänen oma hiiviskelevä ja epävarma käyntinsä, paljastettu aseensa ja ojennetut käsivartensa olivat täydellistä epätietoisuuden ja epäluulon asentoa ja toimintaa, tehostaen hänen mielessään niitä synkkiä tunteita, joiden tavallisina oireina ne ovat ja joihin ne aina liittyvät. Sellaisin tukalin vaikutelmin ja tajuten lähistöllä jotain vihamielistä väijyväksi oli eversti Everard jo edennyt jokseenkin puolitiehen lehteriä, kun kuuli jonkun huokaavan ihan likellään ja matalan, vienon äänen lausuvan nimeänsä.
"Tässä olen", hän vastasi, ja hänen sydämensä pamppaili rajusti ja nopeasti. "Kuka kutsuu Markham Everardia?"
Toinen huokaus oli ainoana vastauksena.
"Puhu", sanoi eversti, "ken tai mikä oletkaan, ja ilmoita minulle, missä aikeissa vaanit näissä huoneissa?"
"Paremmissa aikeissa kuin sinä", vastasi vieno ääni.
"Kuin minäkö!" huudahti Everard peräti kummastuneena. "Kuka oletkaan, rohjetaksesi tuomita tarkoituksiani?"
"Mikä tai kuka olet sinä, Markham Everard, joka harhailet kuutamolla näissä kuninkuuden hyljätyissä suojatissa, missä ei saisi olla muita kuin sen kukistumisen murehtijoita tai sen vannoutuneita kostajia?"
"Se on — mutta mahdotonta", sanoi Everard; "ja kuitenkin täytyy seikan olla se. — Alice Lee, joko puhut sinä tai paholainen. Vastaa minulle, minä rukoilen! — puhu avoimesti — mihin vaaralliseen juoneen olet ryhtynyt? missä on isäsi? miksi olet täällä? — miten voit antautua näin kamalaan uskaliaisuuteen? — Puhu, minä rukoilen sinua, Alice Lee!"
"Puhuttelemasi on penikulmien päässä tältä paikalta. Entä jos hänen suojelushenkensä haastaa hänen poissaollessaan? — entä jos hänen ja sinun esiäidin henki nyt puhuttelee sinua? — entä jos —"
"Ei", keskeytti Everard, "mutta entä jos ihmisolennoista rakkain on saanut tartuntaa isänsä intomielisyydestä? — entä jos hän panee turvallisuutensa alttiiksi vaaralle, maineensa häpeälle, kuljeksimalla valepukuisena ja pimeällä talossa, jossa kuhisee aseellisia miehiä? Puhu minulle omana itsenäsi, sievä serkkuseni. Olen saanut valtuuden suojella enoani, Sir Henryä — ja samaten sinua, rakkahin Alice, tämän haaveellisen ja huiman yrityksenkin seurauksilta Puhu — minä näen, missä olet, ja kaikella kunnioituksellakaan en voi alistua täten harhaannutettavaksi. Luota minuun — usko Markham-serkulle kätesi, ja minä joko kuolen tai toimitan sinut kunnialliseen turvaan."
Puhuessaan hän jännitti katsettansa niin teräväksi kuin mahdollista, keksiäkseen vastakumppaninsa seisomasijan, ja hänestä näytti siltä kuin olisi noin kolmen kyynäräni päässä kuvastunut joku varjomainen haamu, josta hän ei voinut eroittaa ääripiirteitäkään, se kun oli asettunut kahden ikkunanvälin tummaan ja pitkään varjoon sille puolelle huonetta, mistä valo kajasti. Hän yritti parhaansa mukaan arvioida välimatkaa siinä mielessä, että jos hän hieman pakotustakin käyttäen saisi irroitetuksi rakkaan Alicensa salaliitosta, johon hän otaksui kuninkuuden asiaan intoutuneen isän sekaannuttaneen hänet, tekisi hän heille molemmille; mitä suotuisimman palveluksen. Hän ei voinut olla johtumatta siihen vakaumukseen, että niin onnistuneesti kuin oletettu vehkeily olikin tehonnut arkaan Bletsoniin, typerään Desboroughiin ja hupeloon Harrisoniin, täytyi moisten juonien ehdottomasti lopulta tuottaa häpeätä ja vaaraa osallisillensa.
On myös muistettava, että Everardin kiintymys serkkuunsa oli kaikessa kunnioituksessaan ja hartaudessaan kuitenkin vähemmin sitä etäistä arvossapitämistä, jota sen ajan rakastajat nöyrässä arkailussaan tunsivat sydämensä valittua kohtaan, vaan enemmän sitä hellää tuttavallisuutta, jolla veli kohtelee nuorempaa sisarta, ajatellen olevansa oikeutettu häntä opastamaan, neuvomaan ja jossain määrin holhoamaankin. Niin ystävällistä ja likeistä oli heidän seurustelunsa ollut, että hän ei suurestikaan epäröinyt yrittää Alicen pysähdyttämistä sillä vaarallisella tolalla, jolle hän näytti antautuneen, vaikkapa se hetkellisesti pahastuttaisikin häntä. Ei, hän ei empinyt juuri enempää kuin olisi arastellut Alicen tempaamisessa turvaan tulvavirralta tai tulipalolta silläkin uhalla, että kouraisun rajuus satuttaisi pelastettavaa. Kaikki tämä välähti hänen mieleensä lyhyen hetkisen kuluessa, ja hän päätti kaikin mokomin pidättää serkkunsa ja paikoittaa hänet selityksille, jos mahdollista.
Tässä tarkoituksessa Everard jälleen pyyteli serkkuansa taivaan nimessä luopumaan joutavasta ja vaarallisesta ilvehtimisestä, ja tarkoin kuunnellen hänen vastaustaan koetti hän äänestä päätellä niin sattuvasti kuin suinkin, kuinka kaukana he olivat toisistaan.
"Minä en ole se, joksi minut luulet", sanoi ääni, "ja rakkaammat harrastukset kuin mikään huolehtiminen hänen elämästään tai kuolemastaan vaativat minua varoittamaan sinua pysyttelemään loitolla ja poistumaan täältä".
"En ennen kuin olen saanut sinut vakuutetuksi lapsellisesta hupsuudestasi", huudahti eversti hypähtäen eteenpäin ja yrittäen tarttua kiinni puhuttelijaansa. Mutta hänen kahmaisuunsa ei osunut mitään naisellista vartaloa. Päin vastoin kohtasi häntä tölmäys, jota ei voinut minkään naisen käsivarsi survaista, ja se oli siksi tuima, että hän tuiskahti selälleen permannolle. Samassa tunsi hän miekan kärjen kurkussaan ja kätensä niin tukevasti kytketyiksi, että hän ei kyennyt vähääkään puolustautumaan.
"Avun huuto", virkkoi ääni hänen lähellään, muttei sama, jonka hän oli tätä ennen kuullut, "tukahtuu vereesi! — Mitään pahaa ei sinulle tarkoiteta — ole viisas ja vaikene."
Everard oli usein taistelukentällä uhmannut kuolemaa, mutta sen pelko kävi ahdistavammaksi, kun hän tunsi olevansa salamyhkäisten murhamiesten vallassa ja tyyten vailla mitään apuneuvoja. Miekan terävä kärki nirhasi hänen paljasta kurkkuansa, ja pitelijän jalka painoi hänen rintaansa. Yksi ainoa työntäisy tuntui olevan tekemäisillään lopun elämästä ja kaikista kuumeellisista riemuista ja murheista, jotka niin inhasti kiihdyttävät meitä ja joista kuitenkin olemme kovin vastahakoisia erkanemaan. Suuria hikihelmiä kihoili hänen otsalleen — sydän jyskytti kuin puhkeamaisillaan poven säilystä — hän koki sitä tuskaa, jolla pelko kiusaa urheata miestä sikäli ankeampana kuin kipukin pahemmin tehoo vantteraan ja terveeseen ruumiiseen.
"Serkku Alice", hän yritti puhua, ja miekan kärki painoi hänen kurkkuansa yhä tiukemmin, "serkku, älä anna murhata minua näin kamalalla tavalla!"
"Minä sanon sinulle", vastasi ääni, "että puhuttelet henkilöä, joka ei ole täällä. Mutta henkeäsi ei tavoitella, kunhan vannot kristillisen uskosi ja herrasmiehen kunnian kautta, että sinä salaat seikkailusi sekä alikerran väeltä että kaikilta muilta. Tällä ehdolla voit nousta, ja jos etsit Alice Leetä, niin tapaat hänet Jocelinen metsätuvassa."
"Koska en voi auttaa itseäni muutoin", mukautui Everard, "niin vannon uskonnon ja kunnian nimessä, etten puhu mitään tästä väkivallasta tai yritä hakea niitä, jotka ovat olleet siihen osallisia".
"Siitä me emme välitä", sanoi ääni. "Olet saanut näytteen, kuinka helposti joudut pulaan omasta kohdastasi, ja me kykenemme uhmaamaan sinua. Nouse ja mene!"
Jalka ja miekankärki vetäysivät pois, ja Everard oli kavahtamaisillaan seisaalle, kun ääni varoitti yhtä vienona kuin ensimältäkin: "Ei kiirettä — kylmä ja paljas teräs on vielä ympärilläsi. Nyt — nyt — nyt —" (sanat kuoleutuivat ikäänkuin etäisyyteen) — "olet vapaa. Pysy vaiti ja turvallisena."
Markham Everard nousi ja oli silloin kompastua omaan miekkaansa, jonka hän oli pudottanut rynnätessään oletuksensa mukaan käsiksi sievään serkkuunsa. Hän tempasi sen ylös pikaisesti, ja käden kouraistessa kahvaa alkoi hänen miehuutensa palata, masennuttuaan likeisen kuoleman aavistuksessa; hän harkitsi melkein entiselleen tyyntyneenä, mitä oli lähinnä tehtävä. Karvaasti loukkaantuneena kokemastansa häväistyksestä hän mietti tovin, tukko hänen pitää kiristetty lupauksensa vai eikö ollut mieluummin huudettava apua ja kiireimmiten yritettävä siepata kiinni ne, jotka olivat vastikään tehneet hänelle sellaista väkivaltaa. Mutta noilla henkilöillä, olkoot keitä tahansa, oli ollut hänen henkensä vallassaan — hän oli antanut kunniasanansa sen lunnaaksi — ja vielä tärkeämpänä vaikuttimena pysyi hänen mielessään yhäti aatos, että hänen rakastettu Alicensa oli ainakin uskottuna, jollei näyttelijänä, siinä salavehkeessä, joka oli hänet siten nujertanut. Tämä käsitys määräsi hänen käyttäytymisensä, sillä vaikka häntä suututti se oletus, että Alicen oli täytynyt osaltaan avustaa noin töykeätä kohtelua, ei hän missään tapauksessa voinut hommata rakennusta hetimiten tutkittavaksi ja siten kenties saattaa vaaraan serkkunsa tai enonsa turvallisuutta. "Mutta lähdenpä metsämökkiin", hän virkahti, "lähden heti varmistautumaan hänen osuudestaan tähän kurjaan ja vaaralliseen vehkeilyyn ja tempaamaan hänet tuhosta, jos mahdollista".
Kun Everard tekemänsä päätöksen johdosta hapuili pitkin lehteriä ja pääsi takaisin eteiskomeroon, hän kuuli Wildraken tutun äänen huutavan nimeänsä. "Mitä — hoi! — helei! — Eversti Everard — Mark Everard — on pimeä kuin pirun kidassa — puhu — missä olet? Noidat näyttävät täällä viettävän hornan sapattia. Missä oletkaan?"
"Täällä, täällä!" vastasi Everard. "Herkeä huikkaamasta. Käänny vasemmalle, niin tapaat minut."
Hänen äänensä opastamana ilmestyi Wildrake pian esille, kynttilä toisessa kädessä ja paljastettu miekka toisessa. "Missä olet ollut?" hän uteli; "mikä on pidättänyt sinua? Tuolla ovat Bletson ja Desboroughin törkimys säikähtyneinä järjiltään ja Harrison hourivana mielipuolena, kun paholainen ei ole niin kohtelias, että nousisi tappelemaan hänen kanssaan rehellisesti mies miestä vastaan."
"Näitkö tai kuulitko mitään tullessasi?" kysyi Everard.
"En mitään", selitti hänen ystävänsä, "paitsi että ensin pistäytyessäni tähän kirottuun rapistuneeseen sokkeloon kirposi kynttilä kädestäni kuin raipalla läpsäytettynä, ja minun oli pakko palata noutamaan toista".
"Minun täytyy heti saada hevonen, Wildrake, ja toinen sinulle, jos käy laatuun."
"Voimmehan ottaa huovien ratsuista kaksi", vastasi Wildrake. "Mutta mitä varten vilistäisimme pois kuin hiiret tähän aikaan illasta? Luhistuuko talo?"
"En voi vastata", sanoi eversti työntyen erääseen huoneeseen, missä oli kalustuksesta rippeitä jäljellä.
Siellä kavalieri silmäili tiukemmin hänen ulkomuotoaan ja huudahti kummeksuen: "Minkä lemmon kanssa oletkaan joutunut tappeluun, Markham, kun sinut on rähjätty pahanpäiväiseksi?"
"Tappeluunko!" huudahti Everard. "Niin", vakuutti hänen uskollinen saattolaisensa, "tapellut olet. Katso kuvastimesta."
Toinen totteli ja näki olevansa pölyn ja veren peittämä. Jälkimäinen valui naarmusta, jonka hän oli saanut kurkkuunsa, yrittäessään vapautua. Vilpittömästi hädissään avasi Wildrake ystävänsä kauluksen ja kiirehti kiihkeästi tutkimaan haavaa, vapisevin käsin ja kiiluvin silmin, hyväntekijänsä hengestä peloissaan. Everardin vastustuksesta huolimatta tarkastettuaan vammanpa havaittuaan sen vähäpätöiseksi hän heittäysi jälleen tavanmukaiseen huimaluontoisuuteensa, kenties sitä kerkeämmin, kun häntä hävetti poikkeamisensa suurempaan tunteellisuuteen kuin hänen teki mieli ilmaista.
"Jos tuo on paholaisen tekoa, Mark", hän puheli, "niin eivätpä sielunvihollisen kynnet ole läheskään niin kauheita kuin kuvataan; mutta älköön yksikään sanoko, että vertasi on vuodatettu kostamatta, Roger Wildraken ollessa vierelläsi. Mihin sinä jätit sen rumahisen? Minä riennän takaisin tappelupaikalle, asetun häntä vastaan lyömämiekkoineni, ja vaikka hänen kyntensä olisivat kymmenen tuuman nauloja ja hampaansa haravanpiikkejä, niin tilille pitää hänen ruveta sinulle tuottamastansa virheestä."
"Hulluutta — hulluutta!" huudahti Everard. "Sain tämän mitättömän raamun langetessani — pesumalja ja pyyhinliina parantavat sen. Sillävälin, jos koskaan tahdot tehdä minulle ystävän palveluksen, hanki sotaratsut — käske luovuttaa ne valtion palvelukseen, hänen ylhäisyytensä kenraalin nimessä. Minä vain peseydyn, yhtyäkseni sinuun tuokion kuluttua portin edustalla."
"No, tahdon palvella sinua, Everard, niinkuin mykkä tottelee mahdikin viittausta, tietämättä miksi tai mitä varten. Mutta lähdetkö tapaamatta ketään noista alikerran miehistä?"
"Tapaamatta ketään", sanoi Everard; "Luojan tähden, älä haaskaa aikaa".
Wildrake etsi käteensä aliupseerin ja vaati käskevästi hevosia; toinen mukautui vastaan väittämättä, hyvin tajuten eversti Everardin sotilaallisen arvon ja merkityksen. Parissa minuutissa oli siis kaikki valmista lähtöön.