26. LUKU.
PRINSSI NÖYRYYTETTYNÄ.
Eversti Everardin siten kuohuksissaan poistuessa pikku virkistystilaisuudesta, jonka Sir Henry Lee oli hyväntuulisena tarjonnut ja sitte kiukustuneena kieltänyt, nautti hyvä vanha ritari sitä tyttärensä ja vieraansa seurassa, tuskin vielä toipuneena kuohahduksestaan. Pian jälkeenpäin hän muisti jonkun metsänhoidollisen tehtävän, sillä hän piti yhä säännöllisesti huolta virkavelvollisuuksistaan, niin vähän kuin siitä olikin hyötyä. Hän kutsui Bevisin ja läksi ulos, jättäen molemmat nuoret kahden kesken.
"Nyt", tuumi lemmenhaluinen prinssi itsekseen, "kun Alice on jäänyt jalopeuraansa vaille, on katsottava, onko hän itse tiikerin rotua. — Kas, Sir Bevis on jättänyt hoidokkinsa", hän virkkoi ääneen; "luulin entisen ajan ritarien, noiden ankarain holhoojain, joiden oivana edustajana se on, olleen tiukempia valppaan vartion pitämisessä".
"Bevis tietää palveluksensa olevan minun luonani aivan tarpeetonta", sanoi Alice, "ja sillä on lisäksi suoritettavana muita velvollisuuksia, joita jokainen oikea ritari pitää parempina kuin värjötellä kaiken aamupäivää naisen naurattelijana".
"Te puhutte kavallusta kaikkea hellää tunnetta vastaan", lausui teikari. "Neitosen kepeimmänkin toivomuksen tulisi olla oikealle ritarille sitovampi kuin mikään muu, hänen hallitsijansa kutsumusta lukuunottamatta. Soisin, mistress Alice, että vain vihjaisitte vähäisimmänkään halunne minulle, niin näkisitte, miten minä olen totuttautunut kuuliaiseksi."
"Ette ollenkaan tuonut minulle tietoa tänä aamuna, mitä kello oli", vastasi nuori neiti, "ja siinä minä istuin kysymässä Ajan siivistä, kun minun olisi pitänyt muistaa, että herrasmiesten mielistely voi olla yhtä häipyvää kuin Aika itse. Mistä tiedätte, mitä teidän tottelemattomuutenne on voinut maksaa minulle ja muille? Vanukas ja piirakka ovat voineet palaa karrelle, sir, sillä minä noudatan vanhaa kotoista sääntöä, pitäen silmällä keittiötä, — tai olisin saattanut myöhästyä rukouksista taikka jäädä pois sovitusta kohtauksesta pelkästään master Louis Kerneguyn laiminlyönnin tähden, kun hän ei ilmoittanut minulle ajan kulumista."
"Voi, minä olenkin niitä rakastajia, jotka eivät kykene sietämään poissaoloa", selitti Kerneguy. "Minun täytyy ikuisesti olla kauniin viholliseni jaloissa — sellaisella nimityksellä muistaakseni haaverunoelmat opettavat meitä osoittamaan kunnioitustamme sille kauniille ja julmalle, jolle omistamme sydämemme ja henkemme. Puhu puolestani, hyvä luuttu", hän lisäsi ottaen käteensä soittokapineen, "ja näytä, enkö minä tunne velvollisuuttani".
Hän lauloi, mutta enemmän aistikkaasti kuin taitavasti, erään ranskalaisen rondeaun, jonka joku sukkelus tai sonetinsepittäjä oli kepeän huolettomasti sovittanut toisen kielen sakeisiin.
Vain hetki seuraas! — Kun aamun armaan
itäinen hohde vie häämyn harmaan,
oi, mikä mielein saa tyytymään
taas arkityöhön ja hyörinään,
suruihin uusiin, joit' antaa päivät,
kun menneen muistotkin taakaks jäivät? —
Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! — Kun voimaa kuumaa
saa puolipäivä ja päätä huumaa,
mik' antaa sulholle palkinnon,
kun kedon paahteesta päässyt on,
ja paremminkin kuin luola, lehto,
on hälle viileän rauhan ehto? —
Vain hetki seuraas.
Vain hetki seuraas! — Kun ilta koituu,
oi, mikä mielestäin unhoon noituu
kaikk' kiittämättömät askareet
ja toiveet turhiksi rauenneet,
kun tarpeet niukan vain täytteen saivat,
isännän hylkimät uuraat vaivat? —
Vain hetki seuraas.
"Onpa kyllä vielä säkeistö lisääkin", huomautti laulaja, "mutta sitä en esitä teille, mistress Alice, syystä että muutamat hovin kainostelijat eivät siitä pitäneet".
"Kiitän teitä, master Louis", vastasi nuori neiti, "sekä hyvästä valinnastanne, kun lauloitte sellaista, mikä on tuottanut minulle mielihyvää, että sen pidättämisestä, minkä ajattelitte voivan loukata minua. Vaikka olenkin maalaistyttö, pyrin sikäli hovimuotiin, etten vastaanota mitään, mitä ei siellä katsota paremmassa piirissä kelvolliseksi."
"Soisinpa olevanne niin vakaa sikäläisen elämänkatsomuksen kannattaja", sanoi Louis, "että hyväksyisitte kaiken sen, minkä hovinaiset kelpoittaisivat".
"Ja mitä siitä johtuisi?" kysyi Alice aivan tyynesti.
"Siinä tapauksessa", selitti Louis hämillään kuin kenraali, joka huomaa, että hänen hyökkäysvalmistuksensa eivät näy tuottavan viholliselle pelkoa tai hämmennystä, "siinä tapauksessa te antaisitte anteeksi minulle, Alice-neiti, jos puhuisin teille lämpimämpää kieltä kuin pelkää mielistelyä — jos ilmaisisin teille, kuinka suuresti sydämeni ottaa osaa siihen, mitä te katsotte joutavaksi leikkipuheeksi — jos vakavasti tunnustaisin, että teidän vallassanne on tehdä minusta onnellisin tai viheliäisin ihmisolento".
"Master Kerneguy", virkkoi Alice yhä järkkymättömän huolettomasti, "ymmärtäkäämme toisiamme. Olen vaillinaisesti tutustunut ylhäisiin tapoihin, ja sanon teille suoraan, ettei mieleni tee näyttää typerältä maalaistytöltä, joka tietämättömänä tai turhamaisena hätkähtää jokaisesta mielistelyn sanasta, mitä hän kuulee nuorelta mieheltä, jolla ei ole hetkellisesti sen parempaa tehtävää kuin sepittää ja levittää tuollaisia vääriä kohteliaisuuksia. Mutta näennäisen maalaisuuden ja kömpelön arkuuden pelko ei saa viedä minua liian pitkälle, ja kun olen tietämätön täsmällisistä rajoista, tahdon pitää varani, pysähtyäkseni niiden sisäpuolelle."
"Tokihan, madam", sanoi Kerneguy, "miten ankarasti tahansa olettekaan taipuvainen tuomitsemaan minua, oikeudentuntonne ei kuitenkaan rankaise minua kovin tylysti rikkomuksesta, jonka yksinomaisena aiheena ovat teidän sulonne?"
"Kuulkaa minua loppuun, sir, olkaa hyvä", pitkitti Alice. "Olen kuunnellut teitä, haastellessanne en berger — vieläpä' on mukautumiseni ollut niin suuri, että olen vastannut teille en bergère — sillä luullakseni ei Lindorin ja Jeannetonin vuoropuhelusta voi johtua muuta kuin naurua, koska sen tyylin päävikana on suunnaton ja kyllästyttävä tyhjäpäisyys ja teeskentely. Mutta kun alatte polvistua, tarjoutua ottamaan käteni ja puhua vakavampana sävyltänne, täytyy minun muistuttaa teille todellisista osistamme. Minä olen Sir Henry Leen tytär, sir, ja te olette tai sanotte olevanne master Louis Kerneguy, veljeni paashi ja isäni katon suojaan päässyt pakolainen, jonka turvaamisesta hän itse joutuu vaaraan, joten teidän ikävien ajattelemattomuuksienne ei pitäisi häiritä hänen huonekuntaansa."
"Taivas suokoon, sievä Alice", huudahti kuningas, "että ainoastaan Louis Kerneguyn halvasta ja täpärästä asemasta johtuu vastahakoisuutenne lähentelyyn, jota minä en tavoita leikillä, vaan aivan vakavasti, koska on kysymyksessä onnellisuuteni! — Alice, sinulla on sukusi sielu, ja tietysti rakastat kunniaa. En ole sen enempää se puutteenalainen skotlantilainen paashi, jota olen omien tarkoitusteni takia näytellyt, kuin olen se kömpelö moukka, jonka käyttäytymisen omaksuin tuttavuutemme ensimäisenä iltana. Niin köyhältä kuin näytänkin, tämä käsi voi tarjota ylimyksen kruunun."
"Pitäkää se", sanoi Alice, "jotakuta kunnianhimoisempaa neitoa varten, mylord, sillä se lienee arvonimenne, jos tämä haaveellinen haastelu on vakavaa. Minä en ottaisi kädestänne herttuattarenkaan arvoa."
"Yhdessä merkityksessä, viehättävä Alice, et ole liioitellut valtaani tai tunteitteni voimakkuutta. Kuninkaasi — Kaarlo Stuart sinulle puhuu! Hän voi luoda herttuattaria, ja jos kauneus oikeuttaa siihen arvoon, niin juuri Alice Leen viehkeys sen ansaitsee. Ei, ei — nouse — älä polvistu — hallitsijasi tulee sinulle polvistua, Alice, sillä hän on kiintynyt sinuun tuhatkertaisesti hellemmin kuin vaeltaja Louis uskalsi tunnustaa. Aliceni on, sen tiedän, kasvatettu sellaisiin rakkauden ja kuuliaisuuden periaatteisiin hallitsijaansa kohtaan, että hän ei omaltatunnoltaan tai sääliltään voi tuottaa kuninkaalleen sellaista vammaa kuin hyljeksimiseni merkitsisi."
Kaarlon turhaan tahtoessa estää oli Alice painunut toisen polvensa varaan, kunnes kosketti huulillaan kättä, jolla toinen yritti kohottaa häntä. Mutta tämän tervehdyksensä jälkeen hän oikaisihe suoraksi, käsivarret laskettuina ristikkäin povelle — katseet nöyrinä, mutta levollisina, terävinä ja valppaina, ja hän oli näköjään niin maltillinen, niin vähän imarreltu tiedosta, jota kuningas oli luullut aivan yllättäväksi, että tämä tuskin tiesi, millaisin sanoin hän tehostaisi suostutteluaan.
"Sinä olet ääneti — olet ääneti", hän sanoi, "sievä Alice. Eikö kuninkaalla ole sinuun enempää vaikutusta kuin köyhällä skotlantilaisella paashilla?"
"Tavallaan kaikki mahdollinen vaikutus", vastasi Alice, "sillä hän vallitsee parhaita ajatuksiani, parhaita toivomuksiani, totisia rukouksiani, harrasta uskollisuuttani, jota Lee-suvun naiset ovat velvolliset todistamaan verelläänkin, jos tulee tarvis, niinkuin sen miehet ovat aina olleet valmiita puoltamaan sitä miekallaan. Mutta vilpittömän ja kuuliaisen alamaisen velvollisuuksien ulkopuolella kuningas merkitsee Alice Leelle vähemmänkin kuin köyhä Louis Kerneguy. Paashi olisi voinut esittää kunniallista liittoa — hallitsija voi tarjota ainoastaan tahrattua aateliskruunua."
"Sinä erehdyt, Alice, — sinä erehdyt", väitti kuningas kiihkeästi.
"Istuudu ja anna minun puhua sinulle — istuudu — mitä pelkäät?"
"En pelkää mitään, teidän majesteettinne", vastasi Alice. "Mitä voin peljätä Britannian kuninkaalta — minä, hänen uskollisen alamaisensa tytär, ja isäni katon alla? Mutta minä muistan, mikä juopa on välillämme, ja vaikka voisin haastella joutavia ja puhua leikkiä vertaiseni kanssa, tulee minun näyttäytyä kuninkaalleni ainoastaan alamaisvelvollisuuden määräämässä asennossa, paitsi milloin hänen turvallisuutensa näyttää vaativan, että minä en tunnusta hänen arvoansa."
Kaarlo ei nuoruudestaan huolimatta ollut mikään alokas tällaisissa kohtauksissa. Häntä ihmetytti kohdata sellaista vastarintaa, jota hän ei ollut ennen tavannut samanlaisissa pyrkimyksissään, silloinkaan kun hän ei ollut menestynyt. Alicen sävyssä ja käytöksessä ei ilmennyt suuttumusta eikä loukattua ylpeyttä, ei järkkymystä eikä halveksumista, todellista tai teeskenneltyä. Hän seisoi näköjään tyynesti valmistautuneena järkeilemään asiasta, jonka yleensä ratkaisee intohimo. Hän ei osoittanut mitään halua paeta huoneesta, vaan näytti päättäneen kärsivällisesti kuunnella rakastajan vetoomusta, samalla kun hänen kasvonsa ja sävynsä vihjasivat, että tämä mukautuminen johtui vain kunnioituksesta kuninkaan tahtoa kohtaan.
"Hän on kunnianhimoinen", ajatteli Kaarlo; "minun tulee toivoa menestystä ainoastaan huikaisemalla häntä loistokkuuden viehätyksellä, eikä pelkällä kiihkeällä suostuttelulla. — Istuudu toki, sievä Alice", hän sanoi, "rakastaja rukoilee sinua — kuningas käskee".
"Kuningas", vastasi Alice, "voi sallia kuninkuudelle kuuluvien muodollisuuksien hellittämistä, mutta hän ei voi nimenomaisella määräykselläkään kumota alamaisen velvollisuutta. Seison tässä sen aikaa kun teidän majesteettinne suvaitsee puhutella minua — kärsivällisenä kuuntelijana, velvollisuuteni mukaan."
"Tiedä siis, yksinkertainen tyttö", haastoi kuningas, "että vastaanottaessasi tarjotun hellyyteni ja suojelukseni sinä et riko mitään lakia, et hyveen etkä yhteiskunnallisen siveysopin. Kuninkaalliseen arvoon syntyneiltä puuttuu monia yksityisen elämän viihdykkeitä — ennen kaikkea se, joka kenties on rakkain ja kallein, nimittäin vapaus oman elämänkumppaninsa valinnassa. Heidän muodollisia häitänsä suunnitellaan yksinomaan valtiollisen käytännöllisyyden kannalta, ja ne, joiden rinnalla he käyvät vihille, ovat useinkin luonteeltaan, ulkomuodoltaan ja ajatuksiltaan aivan soveltumattomia heidän onnellisuuteensa. Yhteiskunta on sentähden sääliväinen meitä kohtaan ja sitoo väkinäiset ja usein synkät avioliittomme keveämmillä ja laatuaan väljemmillä kahleilla kuin muiden miesten, joiden valinta on tapahtunut omintakeisesti, joten heidän avionsa tulee olla sikäli tiukempi. Ja sentähden, aina siitä saakka kun vanha Henry rakennutti nämä muurit, ovat papit ja kirkkoruhtinaat samoin kuin ylimykset ja valtiomiehetkin tottuneet näkemään jonkun kaunoisen Rosamondin hallitsevan maansa lemmenhaluisen valtiaan sydäntä ja lohduttavan häntä niistä harvoista väkinäisyyden ja muodollisen käyttäytymisen hetkistä, joita hänen täytyy omistaa ynseälle ja mustasukkaiselle Eleanorille. Sellaiseen suhteeseen ei maailma kohdista mitään moitetta; ihmiset ryntäävät juhlapitoihin ihailemaan viehkeän Esterin kauneutta, jyrkän Vashtin jäädessä yksinäisyyteen komeilemaan kuningattarena; he tunkeilevat palatsiin pyytämään suosiollisuutta häneltä, jonka vaikutus on valtiossa satakertaisesti suurempi kuin ylpeän kuninkaanpuolison; hänen lapsensa esiintyvät maan ylimysten tasalla ja osoittavat miehuudellaan polveutumisensa kuninkuudesta ja rakkaudesta, kuten kuuluisa Longsword, Salisburyn jaarli. Sellaisista suhteista saavat aatelimme eturivit uusia aineksia, ja äiti elää jälkeläistensä suuruudessa kunnioitettuna ja siunattuna, niinkuin hän on kuollut kaivattuna ja itkettynä rakkauden ja ystävyyden sylissä."
"Kuoliko Rosamond siten, mylord?" kysyi Alice. "Meidän aikakirjamme kertovat, että hänet myrkytti loukattu kuningatar — myrkytti hänen saamattansa aikaa anoa Jumalalta anteeksi monia vikojaan. Elikö hänen muistonsa siten? Olen kuullut, että kun piispa puhdisti Godstowen kirkon, hänen hautakomeronsa murrettiin auki ja sen sisältämät luut viskattiin vihkimättömään maahan."
"Ne olivat raakoja aikoja, viehkeä Alice", vastasi Kaarlo; "kuningattaret eivät nykyään ole niin mustasukkaisia eivätkä piispat niin jyrkkiä. Ja tiedä lisäksi, että missä maissa, joihin minä veisin sukupuolensa tenhoisimman, on voimassa muita lakeja, jotka poistavat tuollaisilta suhteilta vähäisimmänkin näennäisen häpeän. Siellä on käytännössä avioliitto, joka vastaa kaikkia kirkon menoja eikä jätä mitään tahraa omalletunnolle; mutta samalla kun se ei toimita morsiamelle mitään hänen puolisonsa aseman erikoisia etuoikeuksia, ei se tuota haittaa velvollisuuksille, joita kuninkaalla on alamaisiansa kohtaan. Siten saattaa Alice Leestä kaikin puolin tulla Kaarlo Stuartin todellinen ja laillinen vaimo, paitsi että heidän yksityinen liittonsa ei anna hänelle Englannin kuningattaren arvonimeä."
"Kunnianhimoni on täydellisesti tyydytetty", huomautti Alice, "kun näen Kaarlon kuninkaana, pyrkimättäni osalliseksi hänen julkisesta arvostaan tai hänen yksityisestä varallisuudestaan ja loistostaan".
"Ymmärrän sinut, Alice", sanoi kuningas loukkaantuneena, vaan ei pahoillaan. "Sinä teet minusta pilaa, kun pakolaisena puhun kuninkaan tavoin. Minä myönnän, että se on totuttu tapa, josta onnettomuuskaan ei kykene minua parantamaan. Mutta tilani ei ole niin toivoton kuin saatat olettaa. Minulla on vielä paljon ystäviä näissä kuningaskunnissa; ulkomaalaisia liittolaisiani sitoo heidän oma etunsa puoltamaan asiaani. Minulle on annettu toiveita Espanjan, Ranskan ja muiden valtakuntien taholta, ja uskon lujasti, että isäni verta ei ole vuodatettu suotta ja että se ei saa kuivua kostamattomana. Turvani on Hänessä, jolta valtiaat saavat oikeutensa, ja ajattele nykyisestä asemastani mitä hyvänsä, niin aivan varma olen siitä, että vielä istun Englannin kruunupäänä."
"Suokoon sen Jumala!" toivotti Alice; "ja jotta Hän sen soisi, jalo prinssi, suvaitkaa harkita, käyttäydyttekö nyt Hänen suosiollisuuttansa ansaiten. Ajatelkaa, mitä menettelyä esitätte äidittömälle neidolle, jolla ei ole viisasteluanne vastaan sen parempaa puolustusta kuin mitä siveellisyyden tajunta ja naisellisen arvokkuuden luonnollinen tunne hänelle ilmaisee. Jätän oman kuninkaallisen mielenne pohdittavaksi, luetaanko aikakirjojenne valokohtina hänen isänsä kuolemaa, joka olisi hänen varomattomuutensa seurauksena, — veljensä epätoivoa, urhon, jonka henki on niin usein ollut vaarassa teidän majesteettinne tähden, — sen kodin häväistystä, joka on teitä suojannut. Tai lienevätkö sellaiset tapaukset otollisia lepyttämään Jumalaa, jonka viha on liiankin selvästi ilmennyt sukunne historiassa, tai voittamaan takaisin Englannin kansan rakkauden, vaikka sen silmissä tuollaiset teot ovat katalaa syntiä?"
Kaarlo vaikeni jouduttuaan keskustelussa käänteeseen, joka asetti hänen omat etunsa pahempaan ristiriitaan nykyhetken intohimon tyydytyksen kanssa kuin hän oli olettanut.
"Jos teidän majesteetillanne", virkkoi Alice niiaten syvään, "ei ole muuta käskettävää, niin saanen poistua?"
"Viivy vielä hetkinen, omituinen ja taipumaton tyttö", pyysi kuningas, "ja vastaa minulle vain yhteen kysymykseen: Nykyinen alennustilaniko saa lähentelyni niin halveksittavaksi?"
"Minulla ei ole mitään salattavaa, teidän majesteettinne", selitti tyttö, "ja vastaukseni olkoon yhtä selvä ja suora kuin teidän kysymyksenne. Jos minut olisi voitu taivuttaa häpeällisen, mielettömän ja kiittämättömän hupsuuden tekoon, niin se voisi johtua ainoastaan ollessani sokaistunut siitä intohimosta, johon luullakseni vedotaan hupsuuden ja rikoksen puolustukseksi paljoa useammin kuin sitä on todella olemassa. Minun olisi sanalla sanoen pitänyt viehättyä rakkauteen, kuten sitä sanotaan — ja sitä olisi saattanut sattua vertaiseni kanssa — vaan ei suinkaan ikinä hallitsijani kanssa, olkoon hän siinä asemassa ainoastaan oikeutensa puolesta tai todella pitäen kuningaskuntaansa hallussaan."
"Kuitenkin on kuningasmielisyys ollut aina sukusi ylpeytenä, melkein sen vallitsevana tunteena, Alice", muistutti kuningas.
"Ja voisinko sovittaa siihen kuningasmielisyyteen", sanoi Alice "hallitsijani hemmoittelua, sallien hänen pitkittää pyrkimystä, joka on häpeällinen hänelle itselleen kuten minullekin? Pitäisikö minun uskollisena alamaisena yhtyä häneen hupsuudessa, joka saattaisi toimittaa yhä uuden kompastuskiven hänen palautuksensa polulle ja voisi ainoastaan heikentää hänen turvallisuuttaan, vaikkapa hän jo olisi valtaistuimellaankin?"
"Näin ollen", virkahti Kaarlo tyytymättömästä, "minun olisi ollut parempi säilyttää paashin osa kuin omaksua hallitsijan arvo, joka näyttää olevan vielä soveltumattomampi toiveisiini".
"Suoruuteni menköön pitemmällekin", jatkoi Alice. "Olisin voinut tuntea yhtä vähän suosiollisuutta Louis Kerneguytä kuin Britannian perillistä kohtaan, koska olen jo omistanut toiselle sellaisen rakkauden, mitä minulla on suotavana, — ja se ei ole samaa kuin olen lukenut kertomuskirjoista tai kuullut lauluissa kuvattavan. Tämä tuottaa teidän majesteetillenne mielipahaa — se surettaa minua — mutta terveellisimmät lääkkeet ovat usein karvaita."
"Niin", vastasi kuningas hieman närkkäästi, "ja parantajat ovat niin järkeviä, että odottavat potilaittensa nauttivan niitä kuin hunajaa. Se on siis totta, tuo kuiskittu juttu eversti-serkusta, ja uskollisen Leen tytär on luovuttanut sydämensä kapinalliselle kiihkoilijalle?"
"Rakkauteni oli annettu ennen kuin tiesin, mitä sanat kiihkoilija ja kapinallinen merkitsivät. En sitä peruuttanut, sillä minä olen vakuutettu siitä, että maamme suurissa kiistoissa se henkilö, johon viittaatte, on valinnut osansa tunnollisesti, joskin kenties erehtyen — hänellä on senvuoksi yhä korkein sija tunteissani ja arvostelussani. Enempää hän ei voi saada eikä pyydäkään, kunnes joku onnellinen käänne tasaannuttaa nämä julkiset erimielisyydet ja isäni tekee jälleen sovinnon hänen kanssaan. Hartaasti rukoilen, että sellaisena käänteenä olisi teidän majesteettinne pikainen ja yksimielisesti juhlittu paluu!"
"Olet keksinyt perusteen, joka saa minut inhoamaan sellaisen muutoksen ajattelemista", moitti kuningas äreästi, "eikä sinulla, Alice, ole mitään vilpitöntä harrastusta sen rukoilemiseksi. Etkö päin vastoin näe, että rakastajasi Cromwellin rinnalla kulkien saattaa joutua osalliseksi hänen vallastaan tai että se oikeastaan on pakollistakin? Vieläpä hän saattaa kampittaa Oliverin nurinkin ja hallita hänen sijassaan, jollei Lambert ehätä edelle. Ja etkö luule, että hän tapaa keinoja voittaakseen uskollisen Lee-suvun ylpeyden ja solmiakseen liiton, jota varten kaikki on paremmin valmistettua kuin sille, jota Cromwellin sanotaan miettivän erään letukkansa ja yhtä uskollisen Fauconbergin perillisen kesken?"
"Teidän majesteettinne on vihdoin havainnut muodon kostollenne", huomautti Alice, "jos sanomani ansaitsee rangaistusta".
"Voisin osoittaa vielä lyhemmänkin tien liitollenne", jatkoi Kaarlo ottamatta huomioon toisen tuskaa tai kenties nauttien mielihyvästä, kun sai maksaa takaisin. "Entä jos lähettäisit everstillesi sanan, että täällä on muuan Kaarlo Stuart, joka on tullut häiritsemään pyhiä miehiä heidän rauhallisessa hallinnassaan, kun nämä ovat saaneet sen kuntoon rukoilemalla ja saarnaamalla, peitsin ja pyssyin — ja entä jos hän huomaisi tuoda tänne tusinan huoveja, jollainen määrä näinä aikoina riittää ratkaisemaan kuninkuuden perillisen kohtalon — kaiketi sellaisen saaliin saanti toimittaisi häntäläisiltä tai Cromwellilta palkinnon, joka varmaankin voittaisi isäsi muistutukset keropäätä vävypoikaa vastaan ja toimittaisi sievän Alicen ja hänen eversti-serkkunsa toiveet täydellisesti täytäntöön?"
"Armollinen hallitsija", sanoi Alice hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, sillä hänelläkin oli osuutensa suvun perinnäisluonteesta, "tämä koettelee kärsivällisyyttäni liiaksi. Suuttumusta, ilmaisematta olen kuunnellut mitä häpeällisimpiä esityksiä itselleni, ja perustellut kieltäymystäni pakolaisprinssin rakastajattaren arvosta niinkuin olisin selitellyt, minkätähden en muka voi hyväksyä osuutta todellisesta kruunusta. Mutta luuletteko, että minä voin mieleni kuohumatta tai antamatta vastausta kuulla herjattavan kaikkia, jotka ovat minulle rakkaita? Sitä en tee, sir, ja vaikka istuisitte tuomiolla, isänne Tähtikamarin kaikki kauhut ympärillänne, kuulisitte minun puolustavan poissaolevaa ja viatonta. Isästäni en tahdo sanoa muuta kuin että jos hän on nyt varaton — vailla omaisuutta, suojaavan kodin puutteessa ja välttämättömän elatuksenkin huolissa melkein — on syynä se, että hän kulutti kaikkensa kuninkaan palvelukseen. Hänen ei tarvinnut alentua mihinkään kavallukseen tai kataluuteen, saadakseen varallisuutta — hänellä oli yltäkylläinen toimeentulo jo taattuna. Mitä Markham Everardiin tulee, niin häneltä puuttuu kerrassaan kaikki itsekkyys. Hän ei koko Englanninkaan tähden, vaikka sen povessa piilisi Perun aarteet ja sen pinnalla väikkyisi paratiisi, horjahtaisi tekoon, joka häpäisisi hänen omaa nimeänsä tai loukkaisi toisen tunteita. Kuninkaat, teidän majesteettinne, voivat ottaa opikseen hänestä. Armollinen hallitsijani, jätän täksi kertaa hyvästi."
"Alice, Alice — seis!" huudahti kuningas. "Hän on mennyt. — Tämän täytyy olla kuntoa — todellista, pyyteetöntä, vakuuttavaa kuntoa — tai muutoin ei maan päällä ole hyvettä. Kuitenkaan eivät Wilmot ja Villiers tietenkään tahdo uskoa sanaakaan siitä, vaan lisäävät sen tarinan muihin Woodstockin ihmeisiin. — Kumma naikkonen! ja tunnustanpa, käyttääkseni everstin vahvistussanaa, etten tiedä, antaisinko hänelle anteeksi ja olisin sovussa hänen kanssaan vai hautoisinko tuntuvaa kostoa. Jollei tuota kirottua serkkua olisi — puritanieverstiä — niin voisin leppyä kaikesta muusta noin jalolle neitoselle. Mutta keropää kapinoitsija minun edelleni arvosteltuna — se suosio tunnustettuna minulle päin naamaa ja puolustettuna sillä kehoituksella, että kuningas ottaisi opikseen hänestä — se on sappea ja marunaa. Jollei vanhus olisi tänä aamuna ilmestynyt paikalle, niin kuningas olisi ottanut tai antanut opetuksen, ja ankaran. Hullua oli uskaltautua sellaiseen kohtaukseen minun asemassani ja vastuussani — ja kuitenkin on tyttönen niin suututtanut minut ja ärsyttänyt sisuni niin kateelliseksi puritania vastaan, että tilaisuuden tarjoutuessa tuskin kykenisin häntä sietämään. — Haa! — kuka täältä tulee?"
Kuninkaallisen yksinpuhelun loppuhuudahduksen aiheutti odottamattomalla ilmestyksellään toinen näytelmän henkilö.